New York: Ensikertalaisen TOP 5 -nähtävyydet

Onko sinulla tänä kesänä tiedossa ihka ensimmäinen reissu New Yorkin miljoonakaupunkiin, jossa pilvenpiirtäjien huiput yltävät pilviäkin korkeammalle? Jos tämä sykkivä suurkaupunki on vielä kokematta, nappaa tästä viisi pakollista nähtävyyttä ensimmäiselle matkallesi. Näiden lisäksi New York tarjoaa tuhottomasti kaikkea muutakin: to do -lista olisi oikeasti aivan loputon. Tästäkin listasta puuttuu sekä Central Park että Times Square.. Central Park siitä syystä, että sen näkee Top of the Rockista ja Times Square siitä syystä, että se ei vain minua vakuuttanut, odotin aukiolta hurjan paljon enemmän. Jos ihan totta puhutaan, emme edes tienneet kävelevämme siellä, kun aukiolle ensimmäistä kertaa tupsahdimme. Hups..

Mikäli aikaa on noin viikon verran, pidä huoli, että pääset nauttimaan laadukkaista ja henkeäsalpaavista musikaaleista, syömään aitoa diner-hampparia pirtelön kanssa ja shoppailemaan luottokorttisi puhki sadoissa ja taas sadoissa putiikeissa, jotka kutsuvat nimeäsi seireenien tavoin. Vastaa kutsuun ja anna New Yorkin näyttää sinulle parhaat puolensa!

New York

1. Empire State Building, New York

Empire State Buildingin tilalla oli joskus kauan sitten ensimmäinen Waldorf-Astoria -hotelli. Hotelli purettiin vuonna 1930 General Motorsin toimesta, ja ensimmäinen loistohotelli sai väistyä ensimmäisen yli 100-kerroksisen rakennuksen tieltä. Rakentamisessa käytettiin uusia tekniikoita, joiden ansiosta tämä 436-metrinen rakennus kohosi paikoilleen vain 14 kuukaudessa.

Valmistuttuaan ESB:stä tuli maailman korkein rakennus. World Trade Centerin kaksoistornit menivät taas aikanaan ESB:n ohi, mutta kaikkihan tietää miten niille kävi, joten 9/11 jälkeen ESB oli taas Ison Omenan korkein rakennus. Nykyisin kaksoistornien kohdalle noussut Freedom tower on jälleen napannut Nykin korkeimman rakennuksen tittelin Empire State Buildingiltä.

Ylhäältä avautuu odotetusti upeat 360 asteen näkymät New Yorkin ylitse. Saatatte myös arvata, että Empire State Building on kohtuullisen suosittu nähtävyys, joten jonottelua saattaa olla tiedossa. Kannattaa siis ostaa liput liput etukäteen ja mennä paikalle heti aamusta.

Tiesittekö muuten, että ESB:n huippua suunniteltiin aluksi käytettävän ilmalaivojen parkkipaikkana. Tämä osoittautui kuitenkin aivan liian vaaralliseksi, joten ideasta luovuttiin.

Lue lisää The Empire State Buildingin nettisivuilta. Empire state building Empire state building

2. High Line, New York

1930-50-luvuilla Länsi-Manhattanilla kulki ilmajunarata nimeltään High Line. Radalla kulki tavarajuna, joka kuljetti rahtia Etelä-Manhattanin tehtaista sataman laivoihin. Tavarajunan kiskot kulkivat yläilmoissa, toisen ja kolmannen kerroksen korkeudessa.

50-luvulla tavarasatama muutti Manhattanilta kaupungin ulkopuolelle, ja samalla High Line hiljeni tavarajunistaan. Yläilmoissa olevat raiteet odottivat vuosia purkamista, mutta kesällä 2009 ne saivatkin täysin uuden elämä, ja purkuaikeet lopetettiin.

High Linesta tuli kaupunkilaisten oma puistopromenadi, jossa rehottavat ihanan vapaasti vuosikymmenien ajan raiteilla kukkineet kasvit. High Linelta voi ihailla kauniita maisemia Hudsonjoelle ja karata kaupungin sykettä reippaan parin kilometrin puutarhalenkille. High Line on myös mitä mainioin piknikpaikka – siellä on penkkejä, aurinkotuoleja, pöytiä sekä salaisia polkuja, joiden avulla jokainen löytää varmasti itselleen sopivan piknikpaikan.

Lue lisää The High Linen nettisivuilta.

High Line New YorkHigh Line New York

3. Top of the Rock, New York

Top of the Rock on näköalatasanne GE Buildingin huipulla. GE Building on pilvenpiirtäjä, joka nököttää keskellä Rockefeller centeriä. Näköalatasanteelta on sanottu olevan upeimmat näkymät New Yorkin yli – sieltä näkee mm. Empire State Buildingin sekä keskuspuiston. Puistoa ei näe kunnolla ESB:n näköalatasanteelta, eikä sieltä tietenkään voi nähdä itse ESB:tä.

Top of the Rock on auki vielä myöhään illallakin, joten tämän nähtävyyden kanssa ei tarvitse kiirehtiä päivällä. Kaupunki näyttää komealta iltavalaistuksessaan, joten tänne voi olla hyvä idea mennä auringonlaskun aikaan/jälkeen, jolloin me ainakin vältimme ruuhkat todella hyvin.

Lue lisää Top of the Rockin nettisivuilta.

New YorkTop of the rock Top of the rock

4. Chrysler Building, New York

Walter Chrysler johti Yhdysvaltain kolmanneksi suurinta autotehdasta (arvaatte varmaan kertomattakin mitä autotehdasta). Walter oli siis rikas mies, ja hän osti omilla rahoillaan Midtown Eastiltä kahdella miljoonalla dollarilla tontin tulevaa pilvenpiirtäjäänsä varten, josta piti tulla satumaisempi kuin koskaan missään oli nähty.

Walter Chrysler palkkasi arkkitehdiksi William Van Alenin, joka suunnitteli Walterille art deco -tyylisen, silloisen maailman korkeimman rakennuksen (320 metriä). Chrysler Buildingin tornin huippu nostettiin paikoilleen tiettävästi 24.10.1929 (homma pidettiin tosi salassa, sillä huipun nostaminen on sen verran uskalias yritys). Hurjan kaunis Chrysler Building piti korkeimman rakennuksen titteliä vain vähän aikaa, sillä 1.5.1931 avattiin Empire State Building.

Tätä kaunista pilvenpiirtäjää kannattaa ihailla päivällä sekä illalla kun aurinko on mennyt nukkumaan.

Empire state buildingChrysler building

5. Bronx Zoo, New York

Bronx Zoo on jokaisen lapsiperheen ehdoton vierailukohde New Yorkissa. Aikaa kannattaa varata koko päivä, sillä alue on valtava (kaiken kaikkiaan 107 hehtaaria).

Eläinkirjo on laaja, ja vastaan tulee vaikka minkälaista hännän heiluttajaa. Eläintarha sai alkuns, kun Fordhamin yliopisto myi eläintarhan maa-alueen New Yorkin kaupungille 1000 dollarilla sillä ehdolla, että alueelle perustettaisiin eläintarha ja puutarha. Eläintarha avattiin yleisölle 8. marraskuuta 1899, ja sen kokoelmiin kuului tuolloin 843 eläintä. Nykyään eläintarhassa tallustaa yhteensä jopa 4500 eläintä.

Meistä puiston parhaimmistoa olivat suuret gorillat sekä leikkisät karhut (enemmän kuvia löytyy vanhasta postauksesta). Mukaan kannattaa ottaa hyvät jalkineet sekä kamera, jossa on piiiitkä zoomi.

Lue lisää Bronx Zoon nettisivuilta.

bronx zooBronx zoo Bronx zoo Bronx zoo

Extra

Iso omena on tunnettu tuhdista juustokakustaan. Jos matkaa ei ole ihan heti New Yorkiin tiedossa, mutta makeahammasta kolottaa, suosittelen leipomaan vaikkapa mökkikeittiössä New Yorkin juustokakkua. Sen avulla pääsee ainakin askeleen lähemmäksi kaupunkia joka ei koskaan nuku.

New Yorkin juustokakku

Herra Longfield työmatkailee: Louisiana

Morningstar, Herra Longfield tässä. Nyt olisi tarkoitus jatkaa taannoisen USA:n matkan puimista. Viimeksi jo terapoin läpi Alabaman Selmat ja Mississippin Jacksonit, ja nyt täytyisi vielä jaksaa kahlata läpi Louisianan Natchitoches eli Näkedääs, jonne Jacksonista lähdin eräs sunnuntaipäivä suhailemaan.

USA_herra longfield10

Matkallani Jacksonista Näkedeshhiin jouduin kuitenkin koukkaamaan ensin sellaiseen paikkaan kuin Poverty Point. Sinne oli mentävä, koska matkalla Natchitochesiin tiellä tuli vastaan kylttejä, jotka sanoivat että tästä seuraavasta kun käännyt oikealle ja ajelet joitakin maileja eteenpäin, niin pääset Poverty Pointtiin, ja se on UNESCOn maailmanperintökohde se. Ei mulla ollut silloin sunnuntaina mitään järkevää tekemistä suunnitteilla, joten koukkasin sitten hetken mielijohteesta katselemaan että mikä se tämmönen Köyhyys Piste oikein on.

Eipä se nyt rehellisesti sanottuna mikään maailman huikein nähtävyys ollut, kyseessä oli jonkinlainen Amerikan alkuperäisasukkaiden kolmisen tuhatta vuotta ennen Kolumbusta asuttama alue, jonne inkkarit olivat jostain syystä kasanneet kauhealla vaivalla maasta semmosia isoja maakumpuja geometrisesti jänskään muotoon. Ei ne läheltä katsottuna näyttäneet oikein muulta kuin normaaleilta luonnon muovaamilta kukkuloilta, mutta kun selvisi että luonnon sijaan kukkulat on kasautuneet siten, että kaverit on kasanneet maata kekoon yksi repullinen kerrallaan, ja että niitä repullisia on kolmen neliökilometrin kokoiselle alueelle kannettu vuosien saatossa ehkä semmonen sata miljoonaa, niin joutuihan siinä vähän miettimään että kuka hemmetti on joskus saanut ajatuksen tehdä jotain tämmöstä, ja ennen kaikkea, millä ilveellä se joku on saanut muut vakuutettua, että tää on nyt hei tosi järkevää ja tärkeetä kasata tähän mestaan maasta tämmösiä kasoja. Tiedä vaikka olisi sen yhden suuruudenhullun peruukkipään esi-isä siellä aikanaan suunnitellut omaa muuria pitääkseen inhottavat naapurimetsän inkkarit loitolla. On arvioitu, että Poverty Pointin käsintehdyillä kukkuloilla on asustellut aikoinaan semmonen 4000-5000 ihmistä, joka on tuon ajan asumukseksi ollut varsinainen metropoli.

USA_herra longfield9USA_herra longfield6

Vaikka mesta oli tavallaan aika mitäänsanomaton, oli silti jotenkin mukava nähdä, että amerikkalaisetkin jollain tavalla sentään muistavat ja huolehtivat oman mantereensa historiasta ja menneistä ajoista. Oon saanut semmosen mielikuvan, että jenkit vähän nolostelevat omaa nuorta valtiotaan ja sen vaikkapa Eurooppaan, Afrikkaan tai Aasiaan verrattuna olematonta historiaa. Ehkä jostain tämmösestä alemmuuskompleksista johtuen jenkkilän väki ei aikoinaan ole pitänyt vaikkapa jotain 1800-luvun tai sitä aikaisempiakaan asumuksia oikein mitenkään säilyttämisen arvoisina paikkoina – oon joitain tämmösiä vanhojen, Amerikan asuttamisen aikaisten asuinpaikkojen alueille pystytettyjä museon tapaisia alueita käynyt kattelemassa, ja useimmissa on vain metsien ja niittyjen seassa kylttejä, missä kerrotaan että tässä kohtaa oli aikoinaan Alabaman pääkaupungin keskustori ja tossa kaupungintalo ja tossa seriffin talo, mutta ne kaikki purettiin aikanaan ja tiilet ja laudat ja kaikki käytettiin hyödyksi jossain muualla. Ei ole oikein koettu, että tämmösten vanhojen, vähän turhiksi käyneiden mestojen kunnossapito ja entisöinti olisi ollut rahan ja vaivan arvoista puuhaa. Tuntuu että vielä nykyäänkin melkeinpä jätetään syystä tai toisesta käyttämättömiksi ajautuneet mutta aikaisemmin merkittävissäkin rooleissa olleet talot ja paikat melko herkästi vain mätänemään paikoilleen, ja odotellaan että joku ohimenevä hurrikaani vetäisi ne ilmaiseksi ketoon.

USA_herra longfield7USA_herra longfield8

Louisianan Natchitoches toki sitten oli poikkeus tähän sääntöön. Sieltä löytyi melko pittoreski joenvarsialue, jota on viime aikoina kovalla innolla ja vimmalla kunnostettu ja entisöity viime vuosisataiseen kuosiinsa. Siellä hortoillessani kävi mielessä, että tämmösessä paikassa voisi piipahtaa Hulinkin kanssa turisteeraamassa. Oon joskus ajatellut, että olisi hauska tehdä Hulin kanssa jonkunnäkönen road trip kaikkien näiden mun etelävaltioissa tutuiksi tulleiden paikkojen läpi, vaikkei ne nyt varmaan Hulia ihan hirveesti kiinnosta. Vein Hulin aikoinaan Puolan läpiajelulla pikkuseen Chelmnon kylään, missä aikoinani vietin työhommien takia liian monta yötä, ja olin ihan tulessa kun pääsin vaahtoamaan Hulille että kato, tässä mä kerran söin aamupalaa, ja hei, tuolta kaupasta kerran ostin limupullon, ja voitko uskoa, kattelin kerran tossa puussa istuvaa lintua. Vois olla Hulille aika rankka reissu jos joskus joku tämmönen etelävaltio-roadtrip saataisiin aikaiseksi.

USA_herra longfield4

Natchitochesissa käväisin muutamana päivänä yhdessä ja samassa hotellini läheisyydessä sijaitsevassa dinerissä syömässä kaikenlaista moskaa, ja jostain syystä paikan henkilökunta, joka koostui lähinnä jostain osa-aikaisista college-opiskelijoista, otti minut siellä silmätikukseen. Sain taas kauheeta kuittailua aksentistani, ja kovasti jouduin jälleen keksimään Suomesta kaikenlaista legendaa kun yritin selvittää että mikä se sellainen Finland oikein on, ja miksi hitossa sieltä on joku eksynyt pienen ja syrjäisen Natchitochesin pieneen ja syrjäiseen dineriin syömään. Eräs ilta diner oli tyhjä lukuun ottamatta töissä ollutta henkilökuntaa, ja jostain syystä ravintolaan työvuoronsa jälkeen hengailemaan jääneitä muita henkilökunnan edustajia. Ne töistä päässeet olivat ilmeisesti jokseenkin kännissä kaikki, ja niin oikeastaan taisi olla ne grillin ääressä pelleilleetkin, ja tästä johtuen tyypit ahdistelivat minua normaaliakin enemmän. En toki siitä kauheasti jaksanut häiriintyä, vaan tilasin jotain ruokaa ja jäin ylikierroksilla käyvien junnujen kanssa juttelemaan.

USA_herra longfield5

Siinä kun katseltiin ruokani valmistumisen aikana hassusti syttynyttä pientä rasvapaloa, ja seurattiin kuinka grillinkäyttäjä yritti sitä mukamas kauhuissaan jollain lastalla hakkaamalla sammuttaa, sain näiltä tyypeiltä jopa kutsun tulla viikonloppuna pelaamaan beerpongia. Se on jotain missä pöydälle asetellaan semmosia leffoista tuttuja punaisia muovimukeja, joihin sitten pitää heitellä pingispalloja pöydän kautta pompauttaen, ja jos onnistuu pallon lasiin pompauttamaan, vastapuolen joukkueen tyyppien täytyy juoda kaljaa. Minä toki ihmettelin että minkä hemmetin takia siinä pitää niiden pallojen ja mukien kanssa pelleillä, miksi ette vain juo sitä kaljaa niin kuin me Finlandiassa teemme. Tavallaan olisi ollut ihan hauska päästä paikallisten college-junnujen typeröintiä vierestä seuraamaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen että pystyin hyvällä omatunnolla sanomaan että valitettavasti lähden jo ennen viikonloppua takaisin kotiin, enkä nyt millään pääse teidän kanssa pingispalloja pomputtelemaan. Olen jo niin vanha ja raihnainen, että olisin varmasti kuollut sydänkohtaukseen jos olisin näiden diner-junnujen kaltaisten sähköjänisten kanssa lähtenyt jotain kaljanjuontikilpailua sun muuta urpoilua harrastamaan.

USA_herra longfield3

Sellainen oli se piipahdus Atlantin väärälle puolelle. Oli ihan mukava käydä näiden viimeaikaisten pakistanien ja qatarien vastapainona vähän toisenlaisessakin ympäristössä haahuilemassa, mutta yhteistä näille kaikille paikoille on kyllä aina se, että kaikista on aika kiva tulla takaisin kotiin.

USA_herra longfield2USA_herra longfield1

Herra Longfield työmatkailee: Alabama ja Mississippi

Moccamaster, Herra Longfield tässä.

Viimeaikainen työmatkasarjatuli jatkui eräs kaunis sunnuntaipäivä matkalla ison meren väärälle puolelle, Ameriikan Yhdysvaltoihin.

Tällä kertaa tarkoitus oli käydä piipahtamassa tuttuakin tutummassa Alabaman Selmassa moikkailemassa ja jotain työasioitakin siellä piti viikon verran tehdä. Sieltä piti sitten siirtyä jollain ilveellä Louisianaan seuraavaa viikkoa viettämään, sielläkin kohteena oli jo aiemmin tutuksi tullut paikka nimeltään Natchitoches. Ja koska valitsin siirtymisilveekseni autolla köröttelyn, ajattelin näiden viikkojen välisen viikonlopun oleilla jossain Alabaman ja Louisianan osavaltioiden väliin jäävässä Mississippin osavaltiossa. En googlettelulla löytänyt paikasta oikein mitään erityisen mielenkiintoista mestaa, joten valitsin viikonloppuasuinpaikakseni osavaltion pääkaupungin virkaa tekevän Jacksonin.

amerikka_herra longfield2

Matkan ensimmäisen yön tosin vietin sellaisessa paikassa kuin Montgomery. Se sijaitsee Selman tapaan Alabaman osavaltiossa, ja siellä on sellainen jännä juttu kuin lentokenttä. Montgomeryn kaupunki ei ole mikään maailmoja järisyttävän iso paikka, joten paikan lentokenttäkin on melko pikkuinen. Minusta on aina kiva päättää lentomatka johonkin tämmöseen pikkukenttään, missä ei oo mitään hirveetä härdelliä eri terminaaleineen ja käytäväkilometreineen, ei oo ryysiksiä, ei oo kiirettä. On vain yksi matkalaukkuhihna, pari pikku vuokra-autokojua ja ei yhtään jonoa missään. Jenkkilään meno on aina pienimuotoinen urakka jo itsessään, joten on kiva jos lentelyiden jälkeen pääsee nopeasti ja kivuttomasti kentältä ulos. Useimmiten nämä mun työmatkakohteet sijaitsee kaukana myös näistä ihan pieniäkään lentokenttiä omistavista kaupungeista, joten tavaksi on tullut mennä ekaksi yöksi nukkumaan johonkin lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Yleensä sitä on menomatkan jälkeen sen verran väsymyksestä pöllyssä, että ei oo hyvä idea lähteä siitä vielä autolla suhailemaan jonnekin kauemmas. Niinpä tälläkin kertaa etsiydyin vain Montgomeryn lentokenttää lähimpään Hampton Inniin, kirjauduin sisään ja kaaduin sängylle korisemaan.

Seuraavana aamuna reippaana poikana sitten matkasin Montgomerystä Selmaan. Selmahan on tätä nykyä huippukuuluisa mesta, koska joku amerikkalainen tyyppi teki sellaisen leffan, jonka nimi on Selma. Ja se Selma-leffa ei kerro Marge Simpsonin siskosta, vaan ihan oikeesti tästä liian usein varakotinani toimineesta alabamalaisesta pikkukylästä, ja siitä mitä siellä kerran tapahtui kaupunkiin piipahtamaan tulleelle Martin Luther King Jr. -nimiselle herrasmiehelle ja hänen seurueelleen. Martin Luther King Jr. on tullut näiden jenkkimatkojeni aikana hyvinkin tutuksi, olenhan Selman lisäksi käynyt Washingtonissa katsastamassa jampalle pystytetyn massiivisen muistomerkin, kuin myös Memphisissä ihmettelemässä kaverin viimeiseksi lepopaikaksi jäänyttä motellia. Selmassa tummaihoisten kansalaisoikeuksien puolesta tapellut Martti seurueineen lähti eräs päivä marssimaan Montgomeryyn, mutta päästyään Selman Edmund Pettus -sillan yli, otti marssiväen vastaan valkoihoisten poliisisetien ryhmä, jotka hyökkäsivät marssijoiden kimppuun pampuin ja kyynelkaasuin. Väkivallattomuuteen viimeiseen asti vannonut Martti joukkoineen ei tehnyt vastarintaa, joten hommasta muodostui aika yksipuolinen ja ruma näytös, joka sai lehdistössä nimen Bloody Sunday. Tapaus oli tietenkin omiaan kasvattamaan Martin aatteiden ja myös sen Selman sillan kuuluisuutta, ja nyt monta vuotta tapauksen jälkeen, joku sitten meni ja teki koko Selmasta ja sillanylityksestä oikein leffankin.

amerikka_herra longfield9

Ensimmäisiä kertoja Selmassa haahuillessani menin eräs päivä kylän pikkuiseen keskustaan autollani, ja lähdin kamera kädessä haahuilemaan paikan katuja pitkin. Kuvia räpsiessäni yhdeltä talon terassilta alettiin huutelemaan, pelkäsin jo että kuka naapurivahti sieltä tulee haulikon kanssa räiskimään, mutta huutelija osoittautuikin ihan ystävälliseksi alabamalaiseksi, joka muuten vaan tervehti satunnaista ohikulkijaa. Kaverille vastatessani jotakin jamppa kutsui minut oitis terassilleen, koska aksenttini oli kuulemma niin vänkä että nyt oli otettava selvää missä päin maailmaa tuollaista mongerrusta oikein harrastetaan. Minähän toki terassille menin kun kerran pyydettiin, huutelijalla oli siellä vaimonsa, lapsensa ja vielä naapurin vanhempi ukkokin seuranaan, ja piakkoin istuskeltiinkin siellä terassilla kukin omalla keinutuolillamme olutta särpien. Lapsen kanssa katottiin karttakirjasta, että missä se semmonen Finland oikein on, ja muistaakseni valehtelin siinä taas Suomesta kaikenlaista yliampuvaa samalla kun keinutuoleissamme eestaas kiikuttiin. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että terassilla kiikkusteleva tummaihoinen, vanhahko huutelijan naapuri, oli ollut mukana tässä Martin Luther Kingin kuuluisassa marssissa, ja muutenkin oli aikoinaan pyörinyt Martin mukana ties missä. Silloin en oikein osannut muuta kuin sanoa ”oh, thats great”, koska en oikein edes tiennyt että mistä hiton marssista nyt oli kyse. Martin nimen nyt sentään tunnistin silloinkin, joten osasin vähän päivitellä että onpas upeeta ja mahtavaa, kuten asiaan kuuluu. Selma-leffasta viisastuneena osaisin nykyään olla paljon vakuuttavammin ihmeissäni, jos Martin marssille osallistuneen kaverin kanssa vielä joskus pääsen keinutuolissa terassille istumaan.

amerikka_herra longfield8

Selmassa ei tällä kertaa käynyt mitään Martin marssin tapaista merkittävää, ainoa merkillepantava tapahtuma oli kun paikallisen tehtaan lähellä sijaitsevassa Hog Heaven –grilliruokahökkelissä kävi viikon aikana monta kertaa joku ulkomaalainen tahvo tilaamassa rallienglannilla Parpekjuu Sändvitsiä ja Daiet Dokhtor Peppäriä. Viikon selmailun jälkeen olikin aika pakata kimpsut ja kampsut vuokra-autoon, kirjoittaa navigaattoriin Mississippin Jacksonissa sijaitsevan hotellin osoite, ja suhailla pitkin interstate-teitä sinne. Olen joskus aiemminkin tainnut hösöttää siitä kuinka mukavaa Ameriikassa on ajella autolla, ja niin oli nytkin, jokusen tunnin ajelujen jälkeen huomasin olevani Jacksonissa, ja melko kivuttomasti löysin hotellini edustallekin. Ja koska hotellilla oli valet-parking meininki, pomppasin hotellin etuovilla autosta ulos, otin kampsut ja kimpsut kantoon ja annoin parkkipoitsun ajella autoni jonnekin. Se on kyllä aina ihan kätevää kun ei itse tarvitse lähteä jonnekin parkkikompleksiin hätiköimään.

Mississippi ei ole sieltä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä kun Jenkkilän osavaltioita aletaan laittaa riviin. Pinta-alaltaan USA:n 32. ja väkiluvultaan 31. isoin osavaltio on saanut nimensä Pohjois-Amerikan pisimmän joen mukaan, joka myötäilee osavaltion länsirajaa. Osavaltiolla ei ole mitään hienoa ja kuuluisaa seuraa oikein missään urheilulajissa, eikä sieltä tahdo oikein mitään tunnettua kaupunkiakaan löytyä – pääkaupunki Jackson on isoin, enkä minulle ainakaan tullut kaupungista minkäänlaista mielikuvaa kun yritin osavaltiosta jotain viikonloppuviettopaikkaa etsiä. Joskus kävin Mississippin ja Louisianan rajalla sijaitsevassa Vicksburgissa, missä oli ihan hieno Amerikan sisällissotaa käsittelevä kansallispuisto, joka piti sisällään joitain sodanaikaisia taistelutantereitakin. Osavaltion lainsäädännössä on jotenkin määritelty, että uhkapelaaminen on Mississippin maiden alueella kielletty, mutta koska vesialueista ei sanota laissa mitään, Mississippi-joella ja osavaltion etelärannikolla lilluu useita kasinolaivoja, jotka jonkun verran turisteja ja rahaa sentään vetävät, mutta siinäpä se sitten melkein onkin.

amerikka_herra longfield7

Viikonloppuna Jacksonin keskustassa hortoillessani sain taas törmätä muissakin USA:n isommissa kaupungeissa tutuksi tulleeseen ilmiöön, eli ihmisiä ei ainakaan viikonloppuna tullut oikein missään kaupungin kaduilla vastaan. Kaupunkia pitkin vaellellessani laskeskelin huvikseni, että näenkö kaduilla enemmän ihmisiä vai oravia. Oravat pitivät kärkitilaa melko pitkään, mutta lopulta törmäsin sentään yhteen hääkuvia ottavaan seurueeseen, ja eräällä muistomerkillä tuli vastaan myös tämmösen naisten hassun Rollerderby-jengin jonkunnäköiset kalenterikuvaussessiot, joiden avulla ihmiset veivät lopulta tilaston kärkipaikan itselleen.

Hääkuvausjengi otti kuviaan jonkun paikallismuseon pihalla, ja minä kävin ovia vähän kiskomassa ja kokeilemassa että onkohan mesta auki. Olihan se, joten sinne sitten menin Mississippin ja Jacksonin historiaan tutustumaan. Ihan hyvää tarinaa siellä oli varsinkin Amerikan sisällissodasta ja siihen johtaneista tapahtumista.

Mississippi oli yksi ns. orjaosavaltioista, joiden rikkaat, valkoihoiset plantaasiomistajat ei yhtään tykänneet pohjoisemmassa USA:ssa heränneestä ajatuksesta, että ruoskapalkalla töitä tekeviä tummaihoisia voitaisiinkin yhtäkkiä alkaa kohtelemaan kuten ihmisiä. Tämä pienimuotoinen erimielisyys johti siihen, että muutamat näistä etelän osavaltioista irtaantuivat koko USA:sta, ja homma eskaloitui lopulta ihan aseelliseen sotaan asti pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille. Etelän orjavaltion reipas väki siinä leikissä sitten lopulta otti edistyneemmiltä pohjoisen pojilta koteloonsa, mutta vaikka orjuus tavallaan USA:sta sodan seurauksena lakkautettiinkin, oli tummaihoisten kohtelu maassa senkin jälkeen melko kammottavaa vielä pitkään. Vaadittiin vielä monta vuotta aikaa ja mm. se yksi Martti marssimaan ihmisten kanssa alabamalaisten siltojen yli päin valkoihoisten poliisien pamppuja, jotta hommasta tuli edes jotenkuten tolkullista.

amerikka_herra longfield4amerikka_herra longfield5

Vaikka maan presidenttinä kikkaileekin nykyään jo samanvärinen kaveri kuin nämä aikoinaan ruoskaa syöneet, ja ihmisten asenteessa on toki menty kovastikin paljon inhimillisempään suuntaan niistä ajoista, kun vielä oli ihan OK käydä viikonloppuostoksien lomassa nappaamassa pari heräteosto-orjaa, on rasismi silti vielä melko voimissaan varsinkin näissä etelävaltioiden syvissä sopukoissa. Jotkut yhä jaksavat toisten amerikkalaisten ihonväristäkin kitistä, mutta enimmäkseen nykyään kiukutellaan muiden maiden kansalaisten olemassaolosta USA:n mahtavan ja hienon maaperän alueella. Jännä nähdä, saako ne nyt sen yhden peruukkipäisen kaverin sinne Valkoiseen taloon Obaman tilalle, tiedättekö sen tyypin, joka telkkarissa aina ennen huusi potkuja kaikille. Sillä tuntuu olevan aika jänniä ideoita, jotain jättimäistä muuriakin se on suunnittelemassa USA:n ja Meksikon väliin koska sillä tavalla Amerikasta tulee taas suuri tai jotain.

amerikka_herra longfield6amerikka_herra longfield1

Jackson oli hiljaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan mukava paikka vähän latailla akkuja, ja sunnuntaina lähdin hyvissä ruumiin ja mielen voimissa ajelemaan kohti seuraavan viikon asuinpaikkaa, joka oli Louisianan osavaltiossa sijaitseva kylä nimeltä Natchitoches. Tässä mestassa – mikä muuten jostain syystä lausutaan jotenkin tyyliin näketesh – olin aikoinani yhden parin viikon rupeaman viettänytkin. Sen samaisen visiitin aikana kävin siellä Vicksburgissakin silloin, mutta muuten en muistanut paikasta oikeastaan yhtään mitään.

Näketeshistä kuitenkin lisää seuraavalla kerralla. Postauksen toinen osa julkaistaan tasan viikon päästä sunnuntaina. Tämä romaani loppui nyt tähän.

amerikka_herra longfield3

Herra Longfield työmatkailee: Pohjois- ja Etelä-Carolina

Monk, Herra Longfield täällä.

Viime aikoina oon vähän liiankin kanssa päässyt kokemaan työmatkailun riemuja. Oon nyt tässä pari kuukautta melkeinpä jatkuvasti ollut menossa jossain päin maailmaa. Tämmönen tahti on vähän liikaa, mutta koska tän nyt pitäisi olla tämmönen ohimenevä vaihe niin kai tää tästä.

south carolina_c_matka_.jpg

Työmatkarupeama alkoi visiitillä Amerikkaan, Etelä-Carolinan osavaltioon. Tuonne samaan paikkaan suuntautui aikoinaan myös yksi ensimmäisistä ulkomaan työmatkoistani. Oon tainnut sittemmin käydä jo lähemmäs 30 kertaa USA:ssa – tuolla vapaiden maassa ja rohkeiden kotona. Nykyisin ei Amerikan matkalle lähtö enää hirvitä oikeastaan yhtään, mutta muistan että tuolla ekalla kerralla jännitti aika paljon.

Olin vielä nykyistäkin torspomman junnun näköinen siihen aikaan, eikä meillä muutenkaan ollut kauhean hyvin selvillä, että pitäskö sinne Amerikkaan olla joku työlupa tai vastaava – sellaista mulla ei tietenkään ollut – joten sain sitten ohjeet että maahantulotarkastuksessa sanot niille vaan että oot tulossa lanittamaan. Lanitus on kaiketi jotain semmosta että mennään porukalla tietokoneiden kanssa johonkin paikkaan, ja sitten ne koneet kytketään toisiinsa ja sitten pelaillaan jotain pelejä. En minä oikeastaan tiedä, en ole koskaan moista harrastanut, mutta tuolta pohjalta aloin maahantulovirkailijoille asiaa selventämään, kun olin ensin sanonut maahantuloni syyksi ”Lan party, yees” ja kummissaan oleva virkailija, vanhempi naishenkilö, alkoi kyselemään että mitä, puhutko sinä edes englantia, mikä lan, selitä? Ei sekään ollut kuullut lanituksesta aiemmin mitään, eikä ollut joku sen esimieskään, jonka se siihen portille pyysi, mutta tarpeeksi kauan kun olin Amerikan pelottaville rajavartijoille sönköttänyt jotain computer gameseista ja connectioneista ja vakuuttanut että ei se mies kenen luokse olen pelejäni menossa pelaamaan – mainitsin erään asiakkaan nimen heille – varmaankaan ole minua murhaamassa, niin pääsin kuin pääsinkin maahan.

No, se oli silloin se, nykyään tiedetään, että työlupaa ei tarvita näitä mun hommia varten, joten tällä kerralla en enää joutunut valehtelemaan lanittamisesta. Kerroin jo tutuksi tulleeseen tapaan ihan rehdisti, että olen työasioilla maahan tulossa, mutta en tee mitään oikeeta työtä ja lähden kahden viikon päästä pois. Nykyisin niitä maahantulotyyppejä ei enää kiinnosta multa oikein mitään kysellä, en tiedä johtuuko se siitä että ne näkee jostain järjestelmistään että tämä tyyppi on täällä ollut aiemminkin, ja aina se on pois lähtenyt, joten ei se nytkään ole varmaan maahan laittomasti jäämässä. Enitenhän niitä kai hirvittää ajatus siitä että joku kehitysmaan asukki tulee heidän Amerikkaansa ja jää sinne asumaan. Hemmetin mamu, et varmana jää tänne; okei, meidän kaikkien esi-isät on niin joskus tehneet, joo, mutta nyt se ei vaan enää käy, koska ei käy! Älä kysele!

south carolina (9)south carolina (11)south carolina (5)

Aiemmilla kerroilla olin asunut Etelä-Carolinassa Bennettsvillen pienessä kylässä, jossa asuin usein semmosessa vanhemman pariskunnan järkkäämässä, vähän Bed&Breakfast-tyyppisessä asumustossa. Vierailujeni aikana varsinkin pariskunnan rouva otti minut vähän niinku suojelukseensa, kai se kattoi että miten ne on tommosen aliravitun pojan lähettäneet tänne jostain Finlandiasta omin nokkinensa pyörimään. Täti tuli aina aamupalalla pöytään juttelemaan, neuvoi kaikenlaista ja kyseli Suomesta. Se oli oikein mukava täti. Kerran se alkoi näyttämään mulle tyttärensä kuvia, ja kysyi että mahdanko minä seurustella. Kun kerroin että kylläpä muuten seurustelen, täti oli mukamas kovin harmissaan, ja sanoi että olisin ollut niin hyvä vävyehdokas heidän tytölleen. Kumma, asuin kuitenkin Suomessa joten enhän mä ois koskaan ollut ees paikalla. Tai ehkä se olikin just se syy miksi olisin ollut hyvä vävyehdokas. En tiiä.

Toisen kerran tämä pariskunta järjesti talossaan Bennettsvillen kyläyhteisön jotkut pippalot, ja täti pyysi minutkin sinne. No tietysti menin sinne sitten haahuilemaan, siellä oli varmaan semmonen 40 ihmistä, ja pariskunta minua kiikutteli aina uusien tyyppien luokse jutustelemaan ja esittelivät että katsokaa, tämä on Finlandiasta. Söin siinä hötäkässä ihan hemmetin hyviä brownieita varmaan 10 palaa, ja valehtelin ihmisille kaikenlaista Suomesta. Joku New Yorkin osavaltiosta kotoisin ollut heppu alkoi retostelemaan ruska-ajalla ja siitä kuinka ruska on siellä niin kaunista, niin toki piti pistää paremmaksi ja kertoa että kuuleppas, Suomessa ruska on vielä hienompi, lehtien lisäksi puiden rungotkin vaihtaa väriä ja tylsien oranssin ja keltaisten värien lisäksi meillä on violetteja ja sinisiäkin lehtiä, ja osa metsän eläimistäkin vaihtaa turkkinsa väriä ties minkä värisiksi maastoutuakseen paremmin syksyiseen kirjavuuteen. En tiedä menikö ne jutut niille läpi. Menin myös kehumaan niitä tarjolla olleita brownieita pariskunnan tädille sen verran vuolaasti, että kun olin sen kerran jälkeen lähdössä himaan, täti antoi minulle matkaevääksi mukaan rasiallisen niitä, ja pyysi viemään niitä Hulillekin maistettavaksi.

south carolina (2)south carolina (3)south carolina (4)

Tällä kertaa en kuitenkaan majoittunut mukavan pariskunnan luokse, vaan olin hommannut itselleni hotellin vähän työkohteesta kauempaa, Hartsvillen kaupungista. Siellä en ollut aiemmin asunut, ja ajattelin että olisi kiva päästä näkemään vähän uusiakin paikkoja. Ekan viikon aikana vähän haahuilin pitkin Hartsvilleä sen minkä työpäivien jälkeen jaksoin. Mutta eipä siellä mitään kauhean merkittävää vastaan tullut, kerran juoksulenkillä tosin lähdin seuraamaan pillit päällä ajaneita paloautoja ja savupilveä, joku talo siellä oli syttynyt palamaan, ja sen sammutusta vähän aikaa seurasin. Viikonloppuna ajattelin sitten tekeväni kunnon päivävisiittejä vähän uusiin kohteisiin. Siitä ajatuksesta ei kuitenkaan lopulta tullut yhtään mitään, koska ekan viikon perjantaina heräsin aamulla hotellista ihan koomaisena. Joku flunssakuume oli päässyt iskemään, ja niinpä vietin koko viikonlopun lähinnä hotellihuoneessani nukkuen, välillä karkasin sen verran pois että päästin siivoojat vaihtamaan lakanat ja siistimään paikkoja, ja hain Walmartista jotain lääkettä tai jotain syötävää jostain lähiseudun ruokapaikoista. Siitä viikonlopusta ei paljoa jäänyt kerrottavaa.

Vielä maanantainakin olin sen verran huonokuntoisen oloinen, että soittelin työnantajalleni ja yritin etsiä jotain tyyppiä joka voisi kertoa minulle miten toimin jos haluan mennä USA:ssa lääkäriin. Se ei ollutkaan mikään ihan yksinkertainen temppu. Aikani soiteltuani sain kuitenkin numeron johonkin firmamme vakuutusyhtiön sveitsiläiseen haarakonttoriin, joiden vastuualueena oli USA. Sieltä minulle sitten annettiin osoite, jonne piti mennä, ja vähän ohjeita että kuinka siellä pitää maksut sun muut hoitaa. Naputtelin osoitteen navigaattoriin, ja ajelin paikalle. Perille päästyäni piti tarkistaa, että olinko kirjoittanut osoitteen ihan oikein, koska löysin itseni jonkun moottoritien varrella olevan autokaupan pihasta. Osoite oli kyllä ihan oikein, ja kun vähän tarkemmin katselin ympärilleni, huomasin että autokaupan nurkassa oli pieni talo, joka ilmeisesti oli jonkunnäköinen terveyskeskus. No sinne sitten menin, ja ihan oikea paikka se oli, siellä minua jo odoteltiinkin. Ja sitten minä jäin sinne odottelemaan että lääkäri tarkistaisi mikä minussa on vialla ja millä sen saa pois.

south carolina (6)

Pari tuntia siellä odottelin, katselin eka Dr. Philiä muiden sairaiden ihmisten kanssa odotusaulassa, ja sitten istuskelin vielä hyvän tovin itsekseni tutkimushuoneessakin, ennen kuin Dr. Washington tuli sinne minua katsomaan. Lääkärin suurin huoli oli järjestää hoito siten, että se maksaisi mahdollisimman vähän, sen takia hän skippasi useimmat perustestit ja lähinnä vain kyseli että mimmosia oireita mulla on ollut. Korvat ja kurkun se sentään katsoi, ja kuunteli hengitystä sillä semmosella saksofonilla vai mikä sekstantti se nyt onkaan. Kuuntelun ja katselun perusteella lääkäri kirjoitteli mulle jotain lääkereseptejä. Kokonaissumma muutaman minuutin kestoiselle, mahdollisimman halvasti hoidetulle lääkärintarkastukselle ja parille erilaiselle flunssalääkkeelle oli 300 dollaria. Tuli siinä niitä kuitteja tavaillessani taas mieleen että Suomi on aika kiva paikka.

Lääkkeet oli kuitenkin hintansa väärti, koska sain niillä tautini nopeasti tapettua. Toisen viikon aikana jaksoin vähän taas jatkaa Hartsvillen tutkimistakin, hotellin vieressä oli joku tämmönen college-alue jolla kävin haahuilemassa. Oon saanut Amerikassa useassakin eri paikassa paikallisilta kehotuksen käydä kattomassa sitä ja sitä collegea, kun oon kysellyt että onko täällä lähiseudulla muuten mitään näkemisen arvoista. Mä en oo oikein niihin kehotuksiin syttynyt, koska mitä hemmetin järkeä on mennä kattomaan jotain koulua? Mutta nyt kun siinä hotellin vieressä college sattui olemaan, niin kävin sitten siellä pyörimässä. Olihan sekin sinänsä aika jännä paikka, se kun oli semmonen kaupunginosan kokoinen alue, normikoulurakennusten lisäksi alueella oli kaikki oppilaiden asuinrakennukset ja urheilupaikat ja kaupat sun muuta tauhkaa, omat vartijat ja palolaitokset ja sairaalat ja kaikki sieltä löytyi. Kampuksiksihan noita tommosia kai kutsutaan. On se varmaan aika jännä ja hauska kokemus lähteä 18-vuotiaana junnuna himasta ja matkustaa vaikkapa 3000 kilometrin päähän tommoseen vieraaseen mestaan asumaan ja opiskelemaan muiden ikäistensä kanssa. Vähän toista kun ajaa kotoota bussilla 10 minuutin matka lukioon ja takas, tai myöhemmin kaverin Punton kyydissä joka päivä Tikkurilasta Myyrmäkeen ja takas HOAS-kämppään katsomaan Salattuja elämiä.

south carolina (8)south carolina (7)

Sain taas työt tehtyä sen verran nopeasti valmiiksi, että pääsin lähtemään hieman etuajassa, ja päätin ajaa viimeiseksi yöksi Pohjois-Carolinan puolella sijaitsevaan Charlotteen, josta paluulentoni lähti. Sielläkin olin aiemmilla kerroilla käynyt joskus vähän auton kanssa seikkailemassa, mutta vain parin tunnin pikavisiiteillä. Tällä kertaa pääsin ihan ajan kanssa ja jalkamiehenä kaupunkiin tutustumaan. Taas sattui niin, että hotellini vastapäiseltä kadulta löytyi kohde, johon en muuten varmaan olisi mennyt, mutta koska se nyt sattui siinä hollilla olemaan, niin pakkohan sielläkin oli käydä. Paikka oli Nascar-museo. Formuloita ja vähän rallia oon joskus seuraillut, mutta Nascarista minulla ei ollut mitään hajua. Jostain MAD-lehdestä olin vissiin saanut kuvan että se on semmosta missä ajetaan kaikki paikat mainostarroja täynnä olevilla autoilla vasemmalle kääntyvää ympyrää miljardi kierrosta ja yleisössä punaniskat mölyää, juo kaljaa ja toivoo isoja kolareita.

En minä museossa päässyt lajiin sen paremmin kiinni, hirveästi siellä oli kaikenlaista tavaraa ja autoja ties keiltä Jack Johnsoneilta ja John Jacksoneilta ja muilta nimiltä, jotka eivät mulle sanoneet mitään, mutta joita museon muut vieraat haltioituneina tavasivat, ja kertoivat lapsilleen että tässä on nyt se auto jolla John-Jack Jackson-Johnson voitti 1983 Jacksonvillen kisoissa John ”Jack” Johnsonin. Osallistuin museossa myös Nascar-visaan, jossa kysyttiin monivalintakysymyksiä. Nekin oli luokkaa ”Kuka voitti vuoden 1963 mestaruuden: Jack Jackson, John Johnson vai Juan Pablo Montoya” joten arvailuksi meni. Sain tulokseksi 10 % oikein, ja se oli koko päivän huonoin tulos. Jee! Mielenkiintoisin homma museossa oli isoon aulatilaan rakennettu kaarre, joka mallasi oikeaa Nascar-radan kaarretta, ja johon pääsi itse vähän kävelemään ja kokeilemaan että kuinka hemmetin jyrkkiä ne kaikista jyrkimmät kohdat niissä niiden vasemmalle kääntyvissä radoissa oikein on. Jyrkimmissä kaarteissa pystyi just ja just seisomaan, joten kyllä niissä pitää aika hemmetin kovaa ajaa jottei autot sieltä alas valahda.

south carolina (10)south carolina (16)south carolina (18)

Hauska oli myös historiaosio, jossa kerrottiin, että Nascar sai alkunsa kieltolain aikana, kun ihmiset tekivät metsissä laittomasti viinaa, ja sitten sitä viinaa piti kuljettaa paikoista toiseen. Poliiseja karkuun ajaakseen viinaa kuljettaneet autot piti sitten yrittää keinolla millä hyvänsä virittää mahdollisimman nopeiksi. Vapaa-aikanaan viinakuskit alkoivat järjestää kisoja, joissa katottiin että kellä on nopein menopeli, jotain pellonreunoja ne siellä ajelivat ympäri niin kovaa kuin pääsivät. Viinakuskien kisat alkoi pikkuhiljaa saada katselijoitakin, ja siitä homma sitten kasvoi nykymuotoonsa, missä kisat ajetaan pellonreunojen sijaan jättimäisillä, satoja tuhansia katselijoita vetävillä moottoriradoilla.

south carolina (17)south carolina (19)

Toinen paikka, mihin Charlottessa kävin tutustumassa, oli Carolina Panthersin NFL-joukkueen stadion. Oon jo pitkään halunnut käydä USA:ssa kattomassa jenkkifutispeliä paikan päällä, mutta se ei oo vielä koskaan onnistunut. Jenkkifutiskausi on lyhyt, pelejä pelataan kaudessa hyvin vähän ja käytännössä aina vain sunnuntaisin, enkä oo aiemmin koskaan osunut sopivaan aikaan sopivaan paikkaan jotta oisin peliin päässyt. Nyt olin sopivassa ajassa sopivassa paikassa – Hartsvillestä ois meinaan ollut vain lyhyt ajomatka katsomaan jotain college-jenkkifutispeliä – mutta tauti vesitti tällä kertaa mahdollisuuden. Charlottessa pitää majaansa jenkkifutiksen korkeimman tason eli NFL:n joukkue nimeltään Carolina Panthers. Ei niilläkään kotipeliä tietenkään just sinä päivänä sattunut olemaan kun minä Charlottessa olin, mutta ajattelin silti käydä stadionia katselemassa, sinne kun kuulemma järjestettiin opastettuja vierailuja.

Olihan se hulppea paikka, ei siinä, mutta eniten vierailusta jäi mieleen oppaana toiminut vanha ukko, joka paitsi esitelmöi stadionista suurella innolla ja vei meidät vierasjoukkueen pukukoppiin, lehdistön tiloihin ja kentällekin, myös hehkutti joka käänteessä Carolina Panthersin omistajaa ja stadionin rakennuttajaa, entistä NFL-pelaajaa, nykyistä monimiljardööriä nimeltään Jerry Richardson. Jerry sijoitti aikoinaan peliuraltaan saamat pennosensa ravintoloihin, ja takoi siinä hommassa hirveän kasan rahaa. Sitten se myi osan niistä ravintoloistaan, ja käytti rahansa siihen että se lobbasi Charlotten kaupunkiin oman NFL-joukkueen, jonka Jerry itse perusti ja jolle hän myös rakennutti satoja miljoonia dollareita maksaneen stadionin. Nyt se äijä kuulemma katselee pelejä aina omasta päätyaitiostaan – perinteisesti ajatellen paras paikka pelin katsomiseen olisi kentän keskiviivan tuntumassa, mutta Jerry haluaa katsoa pelejä päädystä käsin, koska sieltä kuulemma näkee paremmin miten pelikuviot ja systeemit muodostuu ja etenee. Ennen pelejä Jerry ajelee stadionia ympäröivillä parkkipaikoilla golf-kärryllään, käy morjenstamassa ihmisiä jotka on tulleet sinne tätä tämmöstä tailgating-hommaa harrastamaan, eli grillaamaan ja juomaan kaljaa parkkipaikalle pelin ajaksi. Joskus se ottaa sieltä jotain jengiä sen golf-kärrynsä kyytiinkin, ja vie ne sinne omaan aitioonsa peliä katsomaan.

south carolina (12)south carolina (14)south carolina (13)south carolina (15)

Oli jotenkin hassua kuunnella, kuinka stadion-kierroksen opas, semmonen talonmiehen hommia tekevä vanhempi ukko, tästä omistajasta puhui. Se hehkutti sitä kaveria maasta taivaisiin, samalla kun Suomessa suurin piirtein nauretaan ääneen aina jos jonkun Hjallis Harkimon kikkailut ei oikein ota onnistuakseen. Tuo nyt oli tietty vaan yksi henkilö, joka sattui vielä olemaan töissä tällä monimiljardöörillä, mutta jotenkin Amerikassa tuntuu muutenkin puuttuvan semmonen kateus ja kyräily jota Suomessa vähän turhaan harrastetaan. Toki moni muu asia jenkkilässä sitten onkin pielessä jos Suomeen vertaa, mutta tuo tuollainen kyräilemättömyys ja reipas asenne on piirre, joka voisi minun puolestani iskostua suomalaisiinkin.

Stadion-kierroksen jälkeen sitten olikin aika etsiytyä lentokentälle, ja tulla takaisin Suomeen. Vaikka täällä meillä vähän kyräilläänkin, ja salaa toivotaan että Hjallis joutuu köyhäintaloon ja että naapurin uus auto hajoaisi, niin on se kyllä aina mukavaa nähdä lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävä suomalainen metsikkö tai rantaviiva. Jos ei muuten niin ainakin voi lääkärissä käydä ilman että tarvii ottaa pankista lainaa.

south carolina (1)

Herra Longfield työmatkailee – Washington

MoikkaDC, Herra Longfield tässä taasen. Nyt jatkuisi horina Kentuckyyn suuntautuneelta työmatkalta, josta aiemmin jo höpöttelin täältä tämän linkin takana löytyvässä jutskassa. Hitto, tästä tuli taas ihan karmeen pitkä hölötys..

Tuolla työmatkalla sattui lopulta käymään niin hassusti, että hommat valmistui ennen aikojaan. Kun mietittiin, että mitäs nyt sitten tehdään, tehtiin semmonen päätös että minun olisi aika turha pyöriä pari päivää turhan panttina siellä Kentuckyssa ja laskutella olemassaolostani poloista asiakasrukkaa. Sovittiin siis, että häipyisin oitis Kentuckysta, mutta jäisin Washingtoniin odottamaan alkuperäisen paluulentoni lähtöä. Jos olisin ostanut uuden, aikaisemman paluulennon Atlantin yli, olisi se maksanut niin paljon, että laskeskeltiin tulevan halvemmaksi asiakkaalle, jos hengailisin siellä Washingtonissa pari päivää ja menisin sillä alkuperäisellä lennolla himaan. Tämähän minullekin toki sopi. Edellisellä Kentuckyn matkalla tulinkin täällä bloginkin puolella jo tuumailleeksi, että olisi ihan metkaa Washingtoniakin käydä joskus katselemassa – ja nyt siihen sitten avautui vähän vahingossa mahdollisuus. Jee!

washington (4)

Niinpä sitten lentelin Louisvillesta Washingtoniin, etsiydyin siellä hotelliin, hamusin aulasta kaikenlaista opaskarttaa ja esitettä mukaani, pikkasen googlettelin ja sitten lähdin suorilta kaupunkiin haahuilemaan. Sellaisen asian opin heti kättelyssä, että Washingtonista kirjoittaessa sinne perään pitäisi aina laittaa kirjaimet D.C. (ne tulee sanoista District of Columbia), jos siis on puhe tästä USA:n pääkaupungista. Jos niitä kahta kirjainta ei sinne loppuun laita, niin sitten tarkoitetaan USA:n vastakkaisella rannikolla sijaitsevaa Washingtonin osavaltiota eikä pääkaupunkia – vain juntit ja urpot puhuu pääkaupunki-Washingtonista ilman D.C.:tä. Tämähän sitten käänteisesti tarkoittaa sitä, että koska minä olen juntti ja urpo, en voi kirjoittaa noita kirjaimia kertaakaan sanan Washington jälkeen tähän postaukseen – vaikka puhunkin vain siitä pääkaupungista. Säännöt on sääntöjä.

Lähdin hotellista ulos päästyäni harppomaan reipasta kyytiä kohti Pentagonia. Ajattelin että käyn sen heti katsastamassa, koska se sijaitsi ihan kävelymatkan päässä hotellistani, ja että voisin sieltä sitten käppäillä katsastamaan National Mall -nimisen aukion, jonka läheisyydessä sijaitsee käytännössä kaikki Washingtonin tärkeimmät, leffoista sun muista tutut nähtävyydet ja monumentit. Mutta sitten kävikin niin, että kesken reippaan kävelyreissuni taivaalta alkoi satamaan vettä, joten kävelyaie tyssäsi alkuunsa, ja etsiydyin lähimmälle metroasemalle. Siellä sitten sain päähäni ajaa suoraan sinne National Mallille, voisinhan sitten vaikka kävellä sieltä takas hotellille ja tsekata Pentagonin siinä samalla matkalla.

National Mallille päästyäni ensimmäiseksi silmiin osui Washington-monumentti, eli se semmonen hemmetin iso kivipaasi mikä leffoissa näkyy jokaisessa Washingtonissa kuvatun kohtauksen horisontissa, samaan tapaan kuin Eiffelin torni aina häämöttää jokaisesta pariisilaisesta ikkunasta. Katastrofileffoissa näihin maamerkkeihin sitten aina ikävästi osuu meteoriitit tai alienin lasersäteet tai godzilla muuten vaan rikkoo ne kiukkupäissään, koskaan ne ei hajota jotain random-kerrostaloa tai vaikka bussikatosta, ei, aina pitää ottaa selvää tunnetuimmasta turistinähtävyydestä ja pistää just se palasiksi.

washington (8)washington (3)

Pienestä sateesta huolimatta suuntasin kulkuni kivipaasia kohti, oli se sen verran vaikuttava tötterö. Paasiin pääsisi sisällekin, ja siellä on hissi jonka avulla voisi hilata itsensä korkeuksiin – sieltä varmasti avautuisi hienot näkymät Washingtoniin. Kaikki päivän turistiliput olivat kuitenkin harmillisesti jo myyty loppuun. Lippuputiikissa töissä ollut jamppa kehotti tulemaan huomenna aamulla aikaisin lippuja ostamaan jos pylvääseen mieli sisälle: liput kuulemma myydään aina melko nopeasti loppuun.

Kivipaasin juureltakin avautui jo melko hulppeat näkymät: yhdessä suunnassa näkyi Valkoinen talo, toisessa Lincolnin muistomerkki ja kolmannessa kongressitalo United States Capitol, eli Amerikan eduskuntatalo. Paasilta lähdin vaeltamaan ensimmäiseksi kohti Valkoista taloa. Olin alun perin ajatellut käyväni siellä sisällä vähän kattelemassa että mimmosessa murjussa se Barack oikein pasianssia pelailee, mutta eipä sinne niin vaan sisään kävelläkään. Pitäisi saada joku kutsu suurlähetystöstä tai kongressiedustajalta tai joltain, jos mielisi sisällä käydä haahuilemassa. Menin sitten vaan aidan taakse taloa toljottamaan ja napsimaan siitä kuvia. Se oli loppujen lopuksi aika pikkunen talo. Talon tunnusmerkkinä toimiva väri muuten valikoitui aikanaan niinkin arkisesta asiasta kuin maalin hinnasta – valkoinen maali oli kaikkein halvinta, joten Amöriikan presidentin talo maalattiin sitten sillä. Hienoa tommonen pihistely, Valkoinen on paljon järkevämpi kuin vaikkapa Kultainen tai Timanteilla päällystetty talo.

washington (5)

Valkoiselta talolta jatkoin vaellustani II maailmansodan muistomerkin kautta Lincolnin muistomerkille. Tässä vaiheessa jo huomasin, että vaikka nää muistomerkit ja museot näytti olevan kivan kompaktissa paketissa kartalla, oli niiden välillä oikeastaan aika lailla välimatkaa. Ja monumentit itsessäänkin olivat melkoisen kokoisia hökötyksiä, kuten esimerkiksi II maailmansodan suihkulähteistä ja kiviporteista ja ties mistä metallihäkkyröistä koostunut systeemi. Muistomerkkiin oli myös ympätty mukaan tähtiseinä, jonka jokainen tähti mallasi sataa sodassa kuollutta amerikkalaista. Niitä tähtiä oli aika hemmetin paljon siinä seinässä. Sota on viisasta touhua.

washington (7)washington (6)

II maailmansodan muistomerkiltä vaelsin katsomaan sen Kentuckyssakin puhki hehkutetun Abraham Lincolnin muistomerkkiä. Tie sinne seurasi sitä semmosta vesiallasta, joka on kuuluisa siitä kun Forrest Gump juoksi sinne halaamaan Jennyä sen jälkeen kun sotilas-Forrest oli pitänyt puheen ja hippi-Jenny huusi yleisöstä ”Forrest!” ja sitten kaikki taputti ja hurrasi ja myöhemmin Forrest veti hippi-Jennyn naistenhakkaaja-hippi-(baradogs)-poikakaveria turpaan Mustien pantterien kokouksessa.

washington (9)

Forrest Gump –altaalta sitten pääsikin sisään kiviseen pylväiden kannattelemaan katokseen, jonka keskellä istua toljotti jättikokoinen Abraham Lincoln kivituolillaan, ympärillä oleville seinille oli vielä riipusteltu jotain Abrahamin parhaita läppiä. Tuima ilme naamallaan Lincoln sieltä toljotti sitä Washingtonin kivipylvästä. En saanut ilmeestä ihan selvää, että harmittiko sitä kun Washingtonin tötterö oli jättimäisen iso ja niin keskeisellä paikalla, vai oliko Abraham vaan iloinen kun siitä oli sentään näköispatsas väännetty: George sai tyytyä olemaan pelkkä dorka tolppa. Olin vähän pettynyt kun kivi-Abrahamilla ei ollut sitä sen keksimää silinterihattua päässään.

washington (10)washington (11)

Abrahamin monumentilta jatkoin sitten Korean sodan muistomerkille. Se oli ihan metka, puisto oli ripoteltu täyteen vaellusretkellä olevia kivisiä sotilaita, ja sitten siinä oli kanssa kiviseinä, johon oli jollain jänskällä taidolla iskostettu tuhansia sotilaskasvoja. Korean sodan muistomerkiltä jatkoin Martin Luther Kingin muistomerkille, olin just katsonut menolennolla jampasta kertovan leffan nimeltä Selma, jonka keskeiset tapahtumat sijoittuivat siihen samaiseen Selma-nimiseen kaupunkiin Alabamassa, missä minä olen liian monta yötä viettänyt erään työkohteen takia. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tökkimään monumentit, karttaan oli merkitty niitä ihan jumalaton määrä lisää, jokaiselle sodalle ja taistelulle ja vähänkin jotain merkittävää tehneelle amerikkalaiselle hahmolle tuntui jossain päin Washingtonia olevan jonkinlainen muistomerkki.

washington (12)washington (13)

Jätin loput muistomerkit vesisateeseen, ja suuntasin kulkuni kohti ensimmäistä museota. Washingtonissa on useita Smithsonian-säätiön ylläpitämiä laadukkaita museoita, joissa on pihille ihmiselle se hyvä puoli, että niissä vierailu on täysin ilmaista. Olin katsonut museotarjonnasta eniten minua kiinnostavat paikat, jotka olivat Amerikan historian, Luonnonhistorian, Amerikan alkuperäisasukkaiden (eli intiaanien jos haluaa olla epäkorrekti) ja Ilmailu- ja Avaruustieteen museot. Jotain taidehömppääkin siellä ois vielä ollut, mutta en mä tajua niistä tauluista ja veistoksista sun muista tilkkutäkeistä ikinä yhtään mitään, puhumattakaan modernin taiteen kotkotuksista.

Pitkällisen monumenttikierroksen jälkeen ensimmäinen vastaan tullut museo sattui olemaan Amerikan historian museo, joten menin sinne sisään. Olin ajatellut käyväni siellä syömässä, mutta sattuikin niin että museot olivat jo menossa kiinni piakkoin, ja ruokapaikat oli jo ehditty sulkea. Haahuilin sitten nälissäni siellä museossa sen aikaa kun museo oli vielä auki, ja senkin jälkeen niin kauan kun kehtasin vartijoiden ”We are closing” –huutoja kuunnella. Vähän pikakelauksella se touhu meni, ja osa museosta jäi näkemättä tyystin.

washington (18)

Kun vartijat olivat sitten lopulta saaneet työnnettyä minut ulos, oli alkanut sataa ihan kaatamalla. Sateen ja melkoisen nälkäni takia skippasin tyystin ajatuksen hotellille kävelemisestä, ja harpoin lähimmälle metroasemalle. Metrossa tajusin, että kartat, jotka olin mukaani ottanut, kuvasivat kyllä oikein ansiokkaasti näitä päänähtävyyksiä, mutta hotellini sijainti ei kartoille mahtunut ollenkaan. Puolieksyksissä sitten haahuilin sateessa muistini mukaan melko lähellä hotelliani olleen metroaseman maastossa, jonkinnäköisiä opaskarttoja ja mahdollista ruokapaikkaa etsien. Pienen poukkoilun jälkeen löysin jonkun bussikartan, jonka avulla pystyin hahmottamaan mihin suuntaan piti mennä, ja matkalla hotellille törmäsin vielä kivan näköseen pizzapaikkaan, jossa sain nälänkin tapettua.

Seuraavan päivän haahuilun päätin aloittaa suoraan museoista. Jätin Washington-monumentissa vierailun välistä, ja porhalsin Ilmailu- ja Avaruusmuseoon. Se olikin melkoisen metka paikka se. Heti ovesta sisään astuttuaan saa nähtäväkseen mm. realistisen kokoiset kopiot venäläisten ja amerikkalaisten ydinohjuksista, ja siinä lattialla keskellä käytävää möllötti myös se kapseli, jonka sisällä tyypit nimeltä Armstrong, Aldrin ja joku kolmas turha äijä tulivat aikoinaan maahan sen jälkeen kun olivat käyneet vähän Kuun pinnalla koipiaan oikomassa. Tai siis kaksi edellä mainittua kävi siellä, se kolmas ei jaksanut lähteä niin se jäi sinne kapseliin pelaamaan Tetristä.

Varsinkin nuo museon avaruusmatkailuaiheiset tauhkat oli aika mielenkiintoisia, niitä en ole juurikaan päässyt muissa käymissäni museoissa ihmettelemään. Hullua oli ajatella, että jotkut sekopäät ovat aikanaan nuokin vempeleet sitoneet isoon rakettiin kiinni, ja sitten vielä isommat sekopäät on menneet ihan vapaaehtoisesti sinne kyytiin, ja koko hökötys on räjäytetty avaruuteen. Muutakin mukavaa museossa oli, oli lentokonetta ja helikopteria ties miltä ajanjaksoilta, lentotukialuksille oli yksi osio pyhitetty ja sitten oli muutakin jänskää avaruuskamaa, kaikkia näitä Hubble-teleskooppeja ja Mars-luotaimia esiteltiin kivasti rautalangasta väännellen. Vähän yllätti, kuinka raadollisen rehellisesti museossa myös kerrottiin natsien osuudesta USA:n ja Neuvostoliiton avaruuden valloituskilpailussa: mm. natsien tekemien sairaiden ihmiskokeiden tuloksia oli molemmilla puolin suurella mielenkiinnolla käytetty hyväkseen, kun oli suunniteltu ensimmäisiä miehitettyjä avaruuslentoja, ja kumpikin valtio haali itselleen sodan loppuvaiheissa ansioituneita natsi-insinöörejä, jotka olivat Adolfin ja kumppaneiden käskystä keskittyneet kehittelemään rakettiteknologiaa – jotenkin ne jampat pääsi luistamaan tämmösistä ikävästi avaruuslentoja ja joukkotuhoaseiden suunnittelua epäilemättä häiritsevistä sotaoikeudenkäynneistäkin, joissa Pentti Perusnatsit pistettiin hirteen tai vähintään vankilaan.

washington (14)washington (16)washington (15)

Avaruusmuseosta jatkoin intiaanimuseoon, siinä sivussa kävin kanssa vähän Kongressitaloa toljottamassa, mutta se oli sen verran remonttiriepujen peitossa että se oli äkkiä nähty. Intiaanimuseo oli sekin ihan mielenkiintoinen: aika kusipäisesti on Amerikan alkuperäiskansaa aikoinaan kohdeltu. Toki intiaanitkin yrittivät käyttää yhtäkkiä maahansa pölähtäneitä, teknologisesti ylivertaisia valkonaamoja omaksi hyödykseen, ja valtailla naapurikylältä biisonimaat näiden uusien friikkien avulla. Paha vaan että Euroopassa oltiin juonittelussakin pikkasen edellä, naiivit ja vähän pölvästit inkkarit jäivät nopeasti siinä touhussa jalkoihin.

Mitähän sitä kävisi, jos maapallolle nyt pölähtäisi ekaksi jotain superkehittyneen avaruusrodun tutkimusmatkailijaa ja sitten alkaisi tulla avaruusaluskaupalla jengiä tänne asumaan? Lähtisikö joku Norja niiden kanssa juonittelemaan että antakaa meille hei tommonen lasertykki, saatte joo asettua tänne meidän vuonoille sit, jos viittisitte vielä opettaa kuinka tällä ammutaan iso reikä Ruotsiin, jooko? Hei hetkinen, ette te voi sinne Osloon telttojanne pystyttää.. aijaa, tapoitte sit kaikki oslolaiset. No, hemmetti. Ruotsi, tuutteko jeesii näiden kanssa? Ai niin, ammuttiin teitä sillä lasertykillä.. ja nyt on näköjään Tanska ja Suomikin noiden avaruusäijien omaisuutta. Kiva kuitenkin hei että annatte meille tämmösen muutaman hehtaarin alueen, missä voidaan kaikkien henkiinjääneiden skandinaavien kanssa asua vielä. Joo, kirjoitetaan sopimus missä sanotaan että tää on ihan OK järjestely seuraavat miljoona vuotta, älä enää sohi sillä lasertykillä jooko, ja voisitteko hei pliis parantaa meidät näistä teidän avaruustaudeista kun ei me itse osata? Ai ette? No, voi hemmetti.

washington (17)

Inkkareiden jälkeen menin vielä siihen Luonnontiedemuseoonkin, mutta siellä ei oikeastaan ollut oikein mitään mitä ei jossain aiemmilla matkoilla käydyissä museoissa ollut tullut jo vastaan. Hienoja dinosaurusluurankoja ja kaikkien maailman elukoiden vahahahmoja ja oli jalokivet ja meteoriitit ja kaikki näytillä, mutta ei niistä sen enempää.

Museot sai kolmannen jälkeen riittää, ja lähdin niiden jälkeen käppäilemään takaisin hotellille. Matkan varrella olin tosin ajatellut käydä katsomassa sen Pentagonin, kuin myös Pentagonia ennen reitille osuvan, lentokoneesta katsottuna hulppealta näyttäneen Arlingtonin sotilashautausmaan. Arlingtonille päästäkseen piti melkoinen matka vaeltaa, mutta se oli kyllä aika mykistävä paikka. Hautoja on epätodellisen siisteissä muodostelmissa pitkin hyvin hoidettuja nurmi- ja metsäalueita silmänkantamattomiin. Sain melko rauhassa haahuilla pitkin hautausmaata – yhdessä paikassa tosin sain seuraa alueelle eksyneestä peurasta.

washington (19)washington (21)

Sinne loputtomasti jatkuvien valkoisten hautakivien rivistöjen sekaan oli myös ripoteltu taas kaikenlaista telkkarista tuttua, oli Iwo Jiman muistomerkki, missä kuus jamppaa yrittää kauheella vimmalla saada lipputankoa pystyyn, oli John F. Kennedyn hauta, jonka vierellä paloi ikuinen tuli ja vaimo makasi myös omassa kuopassaan siinä vieressä, ja JFK:n ajatuksia oli hakattu kiviin siihen ympärille. Sit vähän matkan päässä sivussa oli JFK:n salamurhatun veljenkin hauta, siinä ei ollu liekkiä, ei vaimoa, ei kiveen hakattuja mietteitä, ja ristikin oli vähän vinossa.

washington (20)

Tuntemattoman sotilaan hauta, jota vartioi korskeasti edestakas kopsuttelevat merijalkaväen sotilaat, oli aika vaikuttava kaikessa mahtailevuudessaan. Arlingtonistakin mulla oli kartta, johon oli merkattu jos jonkinlaisen suuruuden hautoja ja tapahtumien muistomerkkejä. Siellä tuli haahuiltua pitkä tovi. Arlingtonista kun pääsin lopulta ulos, oli vielä just sen verran paukkuja jäljellä, että haahuilin vihdoin sinne alun perin ensimmäiseksi kohteeksi suunnittelemani Pentagoninkin ääreen. Kävin katsastamassa sen seinän, mihin yksi 9/11 lentokoneista ohjattiin, sillekin toki oli oma muistomerkkinsä pystytetty siihen seinän viereen.

washington (22)washington (1)

Pentagonilta jaksoin juuri ja juuri vääntäytyä hotellilleni. Laskeskelin siellä, että olin päivän aikana vaeltanut pitkin Washingtonia semmoset 15 kilometriä, ja edellisenä päivänä vielä vähän lisää. Olin ihan tyytyväinen, kun sain seuraavana päivänä vaan istua lentokoneissa.

Sellainen oli Washington, melkoisen vaikuttava paikka kaiken kaikkiaan. Ehdottomasti turisteeraushetken arvoinen mesta, jos joskus tulee tilaisuus siellä päivä tai pari viettää, niin mene ihmeessä.

washington (2)

Herra Longfield työmatkailee – Kentucky

Mondo Gekko, Herra Longfield tässä. Työmatkajorinaa luvassa Etelä-Suomeen, kaakosta puhaltavaa tuulta ja puolipilvistä, plus yksitoista astetta. Pohjois-Suomeen laskeutuu ydintalvi, ja keski-Pohjanmaalla odotettavissa tulivuoren purkauksia. Metsäpalovaroitus ulottaa Nuorgamista Maarianhaminaan.

Tuossa ennen kesälomia vietin kaksi viikkoa Amöriikassa, jostain syystä en oo vaan saanut siitä kirjoitettua mitään, mutta nyt se tapahtuu. Varsinainen matkakohde sijaitsi Kentuckyssa, josta käsin tein pieniä turisteerausretkiä lähiosavaltioihin. Erinäisten kommervenkkien jälkeen päädyin lopulta myös viettämään aikaa maan pääkaupunkiin Washingtoniin.

kentucky_c_matka_.jpg

Työmatkakohde kuitenkin sijaitsi lähellä Kentuckyssa sijaitsevaa Owensboro-nimistä kaupunkia, joten sinne matkani ensiksi vei. Minusta on jotenkin jännä, että Kentuckyssakin oli mun mielestä ihan samannäköistä ja oloista kun vaikkapa Alabamassa ja Pohjois-Carolinassa. Välimatkat näiden osavaltioiden välillä on kuitenkin samaa luokkaa kuin vaikkapa Tanskan, Romanian ja Italian kesken, ja varmana erottaisi nopeasti että missäs sitä nyt noista kolmesta vaihtoehdosta ollaan, jos yhtäkkiä johonkin noista tupsahtaisi. Mutta nuo on jotenkin niin samannäköisiä paikkoja kaikki, arkkitehtuurilta ja luonnolta ja ihmisiltä ja kaikelta. Niistä Amerikan paikoista joissa oon käynyt, Teksasissa ja Oklahomassa oli vähän hiekkaisampaa, ja New York nyt oli kokonaan ihan oma mestansa, mutta muuten on kyllä kaikki olleet ihan samanlaista seutua.

Owensborosta kun googlettelin, niin selvisi että Johnny Depp on sieltä kotoisin. Jee! En kyllä löytänyt kaupungista mitään Johnnyn muistolaattaa tai pronssista Saksikäsi-Edwardia tai Jack Sparrow-patsasta, mistä olin hieman pettynyt. Sen sijaan vähän joka lähiseudun kylässä mainostettiin, että täällä Abraham Lincoln kävi kerran poimimassa sieniä, ja täällä hän asui kaksi viikkoa erään kesälomansa aikana, ja täällä Abraham kadotti joskus hattunsa. Lincolnin mukaan oli nimetty katuja ja toreja ja siltoja ja vaikka mitä. Abraham Lincoln ja Abraham Lincoln, mitä sellaista se nyt muka on tehnyt että se vetää niin kovasti vertoja Johnny Deppille? Sillä oli se hattu, joo, olihan se ihan hieno, mutta mitä muuta? En muista yhtään leffaa missä Abraham ois näytellyt, mutta Johnnyltä muistan heti kuusi. Teatterissa Abraham kerran todistettavasti kävi, tosin vain katsojan roolissa, ja meni silloinkin vielä häiritsemään muuta katselijakuntaa ammuttamalla itsensä.

kentucky (2)

Owensboro oli itse asiassa aika kiva paikka. Kaupunki sijaitsee lähellä jokea, joka erottaa Kentuckyn ja Indianan osavaltiot toisistaan. Hotellini möllötti ihan siinä joen varrella, ja siitä hotellin vierestä lähti semmonen kiva jokipuistoalue, missä oli live-musiikkia, ravintolaa ja semmosia isoja keinupenkkejä ja suihkulähteitä. En mä yksikseni siellä jaksanut mitään pitkiä aikoja viettää, mutta kiva siellä oli välillä käydä käppäilemässä tai lenkkeilemässä. Kerran juoksulenkillä harhauduin vähän semmoselle lähiöseudulle juoksentelemaan, ja siellä tuli vastaan jalkakäytävällä makoillut ukko. Siinä se vaan makoili ja jotain örisi menemään. Se oli kohtalaisen sekavassa kunnossa, vähän kuumotti kun se alkoi kömpimään ylös kun juoksin siitä ohi, mutta eipä se sitten ees huudellut mitään perään, jäi vaan typertyneenä toljottamaan. Siellä jokipuistossakin yksi ilta taapersi semmonen vanhempi nainen muovikassin kanssa, sitten se välillä jätti sen muovikassin maahan ja alkoi karjumaan jotain käsittämättömyyksiä. Muutaman tunnin ajan se siellä puiston liepeillä jaksoi liikuskella, ja piti välillä huutotaukoja. Drugs are bad, mkay.

kentucky (3)kentucky (4)

Koska työvisiitti kesti kaksi viikkoa, ja viikonloppuna ei ollut mitään työhommia, pääsin vähän lähiseutujakin katsastamaan. Katsoin oikein netistä että mitähän jänskää Owensboron lähistöllä olisi, ja ekaksi turisteerauspäiväksi katoin semmosen reitin missä ajaisin jo ekalla Kentuckyn visiitillä nopeasti ohi ajamamme Fort Knoxin kautta Louisvillen kaupunkiin, missä kävisin kattelemassa paikkaa nimeltä Churchill Downs. Se on vähän niinku Amerikan Vermo, siellä aina joka vuosi järkätään Kentucky Derby -niminen laukkakisatapahtuma, ja se on kuulemma näkemisen arvoinen paikka niinäkin päivinä kun siellä ei Kentucky Derby just ole pyörimässä, joten ajattelin sen käydä näkemässä. Sitten kun kattelin kartasta että mitens nuo paikat nyt sijaitsevat toisiinsa nähden, osui silmiini Indianassa sijaitseva kylä, jonka nimi oli Santa Claus, se sijaitsi vähän niinku paluumatkan varrella. Ajattelin että pakkohan se on tommosessakin paikassa käydä, varmana on joku sekava minikylä täynnä joulujuttuja kun on tommonen nimi keksitty paikalle.

Fort Knoxhan on ihan kokonainen kaupunki, tai vissiin lähinnä varuskunta-alue, eikä pelkästään joku yks hemmetin supervartioitu rakennus missä lojuu sata miljardia kultaharkkoa. Mä tosin en edes yrittänyt sinne sisälle päästä, enkä tiedä oisinko päässytkään, koska kaikki kylään ajelevat joutu selittelee portilla vartioiville sotilaille jotain, ja en lähtenyt sinne änkyttämään että ”Yees, gould baars, come turist, okey? Dont kill?”. Kävin kyllä yhdellä portilla näpsimässä kuvia tankeilla koristelluista Fort Knox -kylteistä, ja portin vieressä olevassa Visitor Centerissä ihmettelemässä että mitä täällä nyt oikein on. Se varsinainen supervartioitu rakennus, missä ne sata miljardia kultaharkkoa lojuu, sijaitsi myös ihan siinä portin lähellä, mutta siitä ei oikein saanut sieltä portilta hyvää kuvaa. Pois ajaessa tie meni vähän lähempää rakennusta, ja vaikka siinä oli tuhat kylttiä joissa luki että älä pysähdy, älä parkkeeraa, älä ota kuvia, älä tee yhtään mitään, niin pakko oli sen verran hiljentää että sain auton ikkunasta räpsäistyä yhden kuvan rakennukselle vievästä pääportista ja itse tönöstä. Myös moottoritieltä rakennus näkyi, sieltäkin räiskin pari kuvaa, ja ei taaskaan tulleet helikopterit tai tankit minua ampumaan.

kentucky (6)

Aikaisemmalla visiitillä kävi jo ilmi, että siellä Fort Knoxin holvirakennuksessa lojuu noin 3 % kaikesta maailman kullasta. Nyt kun googlettelin vähän lisää, niin käytännössä tuo määrä vastaa 7500 tonnia kultaharkoiksi puristettua kultaa. Jos ne kaikki laittaisi kasaan, siitä määrästä harkkoja saisi kasattua kuution, jonka jokainen sivu ois vähän päälle kuusi metriä, ja tilavuudeltaan 230 neliötä. Eli semmonen isohkon omakotitalon tilavuuden verran siellä rakennuksessa niitä kultaharkkoja lojuu, nykyarvoltaan se klöntti on semmoset 330 miljardia dollaria. Tosin, siellä holvissa missä kulta lojuu ei wikipedian mukaan ole kukaan ulkopuolinen käynyt sitten vuoden 1974, jolloin heräsi epäilys että onko siellä holvissa kultaa ensinkään vai onko se pelkkää tarinaa. Tuolloin joukko kongressimiehiä ja lehdistön edustajia päästettiin holviin kultaharkkoja toljottamaan ja ottamaan lehtiin kuvia jotta ihmiset uskoisivat ettei ne harkot ole sieltä minnekään kadonneet, ja tuolloin harkkojen määrä myös laskettiin. Sen jälkeen holvissa ei mun ymmärtääkseni olla käyty, vaan joka vuosi käydään vaan tarkistamassa että holvien oviin laitetut sinetit ovat ehjät, eikä siellä siis ole käynyt joku yösiivooja harkkoa tai paria kotiin lipastamassa.

kentucky (7)kentucky (8)

Kaikenlaista muutakin arvokasta tavaraa on Fort Knoxin holveihin aikanaan viety säilöön, mm. toisen maailmansodan aikana alkuperäiset USA:n perustuslain ja itsenäisyydenjulistuksen allekirjoitetut versiot vietiin Fort Knoxiin turvaan, ja sinne roudattiin myös joku Unkarin valtion hieno kruunu, joka ”annettiin” jenkkisotilaille toisen maailmansodan jälkimainingeissa jottei se päätyisi kommunistien käsiin. Jostain syystä siellä myös varastoitiin aikanaan hirveää kasaa morfiinia ja oopiumia siltä varalta, että USA ei enää saisi oopiumia käsiinsä, eikä pystyisi tämmösiä kivunlievityslääkkeitä valmistamaan. Kultaharkkoja ja näitä muita juttuja vartioi Fort Knoxissa 30 000 sotilaan armeija kaikkine hemmetin helikoptereineen ja tankkeineen, ja se itse holvirakennus on ihan oikeasti suojattu sotilaiden lisäksi esim. miinakentällä ja sähköaidalla. Sinne ei siis varmaan pelkällä debiilin pokallakaan pääsisi sisään hortoilemaan.

kentucky (9)kentucky (10)kentucky (11)

Fort Knoxilta ajelin sitten Louisvillen kaupunkiin – siinä matkalla löytyi Longfield, eli se paikka mistä tämä blogi on koko olemassaolonsa pyrkinyt selvittämään, että mitä siellä oikein on meneillään. Ei siellä mitään silloin tapahtunut kun minä sinä piipahdin, yksi suomalainen turisti vaan otti katukyltistä kuvaa, muuten oli hiljaista. Longfieldin kadulta ei sitten kauaa tarvinnutkaan ajella, kun Churchill Downs pompsahti vastaan. Churchill Downsissa siis järjestetään vuosittain tapahtuma nimeltään Kentucky Derby, missä pienet värikkäästi pukeutuneet ukot ratsastavat hevosilla ja hakkaavat niitä kepeillä, samalla kun vajaa 200 000 Churchill Downsille tunkeutunutta ihmistä patsastelee kaikenlaisissa sirkustirehtöörivaatteissaan ja naisilla on itsensä kokoiset hatut päässä. Tätä tämmöstä on Louisvillessä harrastettu vuodesta 1875 lähtien, ja se on vissiinkin yksi isoimpia hevostapahtumia koko maailmassa.

kentucky (14)

Churchill Downs olikin kyllä aika hemmetin iso paikka. Paikassa oli nytkin käynnissä jotkut ihme hevostelukisat, ja löydettyäni parkkipaikan sairaan kokoisilta ja autoja täynnä olevalta parkkialueelta, hoipertelin laukkaradalle sisään. Kolmen dollarin sisäänpääsylippu sinne piti ostaa, ja aika moni muukin oli minun lisäkseni näköjään semmosen ostanut. Ihmisiä oli nimittäin paljon, ja vaikka hevoskisat olivatkin kai vaan jotain ihan normaaleja viikottaisia kisoja, oli osa ihmisistä silti vetässyt päälleen semmoset kunnon kostyymit ja jättihatut. Ja vetoa lyötiin ihan innoissaan, suuri osa jengistä ei itse asiassa jaksanut ollenkaan siellä varsinaisessa katsomo-osassa edes aikaansa viettää, vaan ne istuskelivat semmosissa telkkarihalleissa joista vissiin pystyi samanaikaisesti kattelemaan muitakin hevostelukisoja ties mistä päin maailmaa ja lyödä niistäkin vetoa. En oo ikinä oikein tätä hevosvedonlyöntihommaa tajunnut, Pitkävetoa ja Vakiota sun muuta joskus pienenä kyllä yritin välillä, mutta nää hevosjuoksut ei oo koskaan napanneet. Kerran kyllä tein semmosen lapun mihin piti muistaakseni kuuden lähdön voittajat veikata. Arvailin aivan randomilla ne numerot niihin – ja sain neljä oikein, mut sillä ei saanut vielä yhtään rahaa.

kentucky (12)kentucky (13)

Yhden lähdön kattelin siellä jättikatsomossa, ja olihan se ihan jännää, vaikka mua vähän häiritsikin että niitä hevosia piestiin raipalla koko sen kisan ajan. Kovasti laukkakansa huusi kun hepat maaliin tuli, ei voittanut ennakkosuosikki sitä lähtöä ja se saikin aikaan ison kollektiivisen huokauksen katsomosta. Siinä vissiin aika monelta meni rahat, mut mitäs veikkailivat. Kävin vielä jossain turistikaupassa, ja lähdin sitten jatkamaan matkaani, taivaalle oli meinaan kerääntynyt sen verran tyräkät pilvet että ajattelin yrittää ehtiä autolle ennen kun alkaa myrskyämään. En ehtinyt, matkalla parkkipaikalle alkoi sataa ihan tajuttomasti, ja kastuin aika läpikotaisin ennen ku pääsin autoon suojaan. Mutta mitäpä moisesta. Naputtelin autossa navigaattoriin Santa Claus, laite löysi paikan, ja sitten aloin sitä kohti köröttelemään.

Matkalla sade onneksi loppui, ja navigaattorin kertoessa että kohta alkaa määränpää lähestyä, sen näki myös reitin varrelle ilmestyneistä joulupukeista ja poroista, jotka halvaantunut virne naamallaan viittilöivät kaikkia tulemaan joulun ihmemaahan, eli Indianan Santa Clausiin. Se oli kyllä jotenkin todella häiriintynyt paikka. Kylä oli tosi pieni, mutta melkein jokaisessa talossa oli joku jouluteema meneillään. Oli Joulupukin postitoimistoa, jonka edustalla hullusti toljottava duckface-Joulupukki oli valmis murskaamaan jonkun epäonnekkaan ohikulkijan jättimäisellä paketilla. Petteri Punakuonon leirintäalue oli myös olemassa, ja Joulupukin kauppa ja ostoskeskus ja bensa-asema ja kaikkea. Kylän keskuksessa toimineen kaupparivistön edustalla oli iso, metallinen ja karu joulukuusen ranka. Paikassa ei ollut mun lisäkseni oikeastaan ketään muuta, ja fiilis oli tummien sadepilvien ja kovan tuulen ansiosta jotenkin melko pelottava.

kentucky (15)kentucky (17)

Kävin semmosessa tolkuttoman kokoisessa joulukaupassakin, sielläkään ei ollut ketään paria kassahenkilöä lukuunottamatta. Kaupan jo kiinni ollutta ruokakojua siivosi isokokoinen, vanha valkopartainen herra. Sattumoisin kojun vieressä ollut Joulupukin tervehtimismökki oli myös jo ehtinyt sulkeutua, koska pukin täytyi selkeästi puhdistaa grilli vielä ennen kaupan sulkemista. Autiossa kaupassa oli joulukamaa jos jonkinlaista, miljoonasta erilaisesta joulukuusen koristeesta aina nelimetrisiin, talon katoille asennettaviin mekaanisiin vilkuttaviin joulupukkeihin ja realistisen kokoisiin joululauluja lauleleviin perheisiin. Joululaulut soi tietty kaupassa koko ajan, ja välillä joku sähköinen Petteri kilkutteli kulkusiaan tai pieni pattereilla toimiva joulupukki huusi hou-hou-hou. Koko Santa Claus oli jotenkin tosi friikin oloinen paikka, vähän tuli semmonen olo että jostain puskasta kohta pomppaa Michael Jackson ja vie lähimmän lapsen mennessään. Joku kauhuelokuva siellä pitäisi kuvata.

kentucky (16)

Santa Clausista ajoin sitten takaisin hotellilleni toipumaan. Seuraavaa päivää varten olin taas etsinyt muita käymisen arvoisia paikkoja, vähän kauempana Kentuckyssä ois ollut joku luolasysteemi, mutta vähän lähempänä Owensboroa, Illinoisin osalvaltiossa, oli toinen luola-aiheinen mesta nimeltä Cave-In-Rock, ja koska en ollut Illinoisissa aiemmin käynyt, päätin ajella sinne, ja katsella sitten matkan varrella josko vastaan tulisi jotain muutakin mielenkiintoista. No, ei tullut. Se ei nyt ehkä ollut kaikkein onnistunein turistireissu, vaikka kieltämättä Cave-In-Rock olikin ihan hulppea ilmestys, mutta se oli melko nopeaan nähty. Paikassa oli aikanaan kaikenlaiset lainsuojattomat viettäneet aikaansa, mutta nykyisin se on osa kansallispuistoa, ja ainoat torspot joita siellä näin oli muita turisteja. Edestakainen ajomatka oli melkoisen pitkä, ja koska matkan varrella ei tällä kertaa mitään randomia kummallista tullut vastaan, tuntui vähän hölmöltä ajaa neljän tunnin edestakainen reissu vaan jotta pääsi yhtä luolaa kattelemaan.

kentucky (1)kentucky (19)kentucky (18)

Sellaista oli Owensborossa, sekä muualla Kentuckyssä ja lähiosavaltioissa. Loppumatkasta hortoilin vielä Washingtonissa (siinä minkä jälkeen pitää aina ja kaikkialla kirjoittaa D.C., enkä siis Washington-nimisessä osavaltiossa), mutta kirjottelenpa siitä toiseen kertaan koska eiköhän tässä ollut jo yhdeksi kerraksi riittävästi jorinaa.