Rakkaudesta Helsinkiin: Eliel Saarisen Munkkiniemi

Moliel, Herra Longfield tässä.

Siskoni on kirjoitellut Keltaisessä keittiössä.. eiku oho tuli pieni kirjoitusvirhe, tarkoitin siis Tasty Travelissimo -blogiinsa Rakkaudesta Helsinkiin -merkkisiä juttuja, jossa hän selostaa mitä kaikkea on tullut vastaan kun hän ja äitini ovat kävelleet jostain kirjasta löytyviä erilaisia Helsinki-reittejä pitkin ja poikin. Minäkin halusin kokeilla, ja tässäpä nyt olisi Mad-lehden hengessä kirjoitettu tarina siitä kun kävimme vapun aikaan Hulin, pienen ihmeen ja Oxygenol-pariskunnan kanssa kiertämässä samasta Helsinki-reittikirjasta löytyneen Munkkiniemi-reitin, joka oli ristitty Eliel Saarisen Munkkiniemeksi. Emme käyneet tosin ihan orjallisesti juuri tätä reittiä kaikkine kohtineen läpi, vaan piipahdimme vähän muuallakin, ja reittikirjan tarinoita täydensi Oxygenol-pariskunnan miespuolinen puolikas, joka on ihmisen ja tietosanakirjan risteytys. Minä yritin parhaani mukaan muistella kirjan ja tietosanakirjaihmisen tarinat ylös hataraan ajokoppaani, ja luulen että suoriuduin tehtävästä hyvin ja muistin kaikki tärkeimmät faktat ihan oikein.

Munkkiniemi

Kierroksemme alkoi Munkkiniemen yhteiskoululta, jonka pihalla sojottaa kuuluisa kaarimainen veistos ”Vapaaheitto”. Kari-Pekka Klinga ja Henrik Dettman tekivät veistoksen kunnioittaakseen 1700-luvulla Munkkiniemessä asuneita munkkeja, jotka keksivät eräänä tylsänä kevätpäivänä rukoushetkien välissä vahingossa uuden urheilulajin. Eräs munkki oli asettanut vanhan rikkonaisen pärekorin roikkumaan naulakosta, ja Paavalin sun muiden Getsemanien matkoista lukemiseen kyllästynyt munkki Hannos Möttöläs pyöritteli kädessään vedellä täytettyä sianrakkoa, ja hetken mielijohteesta heitti sen pärekoria kohti. Rakko pomppasi seinästä koriin, ja Hannos tästä innostuneena päätti yrittää temppua uudelleen. Muutkin munkit tahtoivat kokeilla vuoroaan, ja pian oli Raamatut heitetty ojaan ja kaikki munkit pelasivat innoissaan uutta peliä, jolle NBA:han varattu munkki Laurelius Marccanen keksi nimen ”koripallo”. Sanomattakin oli selvää, että Munkkiniemen paavi ei tämmöstä lekkeripeliä kauaa jaksanut katsella, vaan erotti heti kaikki koripallomunkit luostarista. Munkit eivät lannistuneet, vaan veivät rikkinäisen pärekorinsa ja sianrakkonsa erään torpan seinälle, ja jatkoivat pelaamistaan. Tästä torpan pihalla pelailleesta munkkilaumasta syntyi lopulta kuuluisa munkkiniemeläinen koripalloseura, Torpan Pojat eli ToPo, jotka eivät nimestään huolimatta kuulemma ole ralliautoilijan ja Maisa Torpan poikia.

Munkkiniemi

Vapaaheittokoululta matka jatkui Munkkiniemen puistoon, jossa suuren lammen keskellä nököttää Koneen entinen pääkonttori. Konttori herätti 1970-luvulla valmistuttuaan suurta närää paikallisissa asukkaissa, ja vuonna 1975 Munkkiniemen asukkaat hyökkäsivät katapultein ja palavin soihduin konttoriin. Kone oli kuitenkin saanut hyökkäyksestä vihiä etukäteen, ja puolustautui kaatamalla konttorista kuumaa tervaa munkkiniemeläisten päälle sekä heittämällä raivoavan väkijoukon sekaan hissejä. Munkkiniemeläisten kenraalina toimi kuuluisa elokuvaohjaaja Edvin Laine, joka oli varsin etevä katapultinkäyttäjä ja saikin konttorin itäsiiven romahtamaan hyvin tähdätyllä katapultinlaukauksella. Koneen ja Munkkiniemen välinen sota päättyi neljä päivää sodanjulistuksen jälkeen, kun Kone lahjoi kaikki munkkiniemeläiset laskemaan aseensa lupaamalla heille ilmaiset hissit joka kotiin ja myös kesämökeille. Edvin Laine, joka oli elokuvaohjaajan ja katapulttiampujan lisäksi selvännäkijä ja ennustaja, teki selkkauksesta 20 vuotta aiemmin elokuvan nimeltä Tuntematon sotilas.

MunkkiniemiMunkkiniemi

Koneen ja Munkkiniemen välisen taistelun näyttämöltä jatkoimme kulkuamme kohti rantaa, ja siinä vastaan tuli ortodoksisen Pokrovan seurakunnan kirkko. Kirkko on maailmankuulu siitä, että siellä keksittiin aikoinaan pyörä. Kirkon pihalla on suuri kultainen pyörä, jotta me kaikki muistaisimme tämän historian käännekohdan. Pyörän keksijä, herra Pokrova Ortodox, kääntyi myöhemmällä iällä tekniikan alalta uskontoon, ja perusti ortodoksisen kirkon. Melkoinen merkkihenkilö, ja täällä hänkin asui, Munkkiniemessä, pelasi välillä koripalloa ja oli näreissään Koneen suunnitelmista tehdä puistoon ruma konttori.

Munkkiniemi

Herra Ortodoxiakin kuuluisampi munkkiniemeläinen on kuitenkin Alvar Aalto. Alvar asui Munkkiniemessä koko ikänsä, ja otti taiteilijanimekseen Alvar Aalto koska ravasi alvariinsa meren aalloissa uimassa. Oikealta nimeltään Alvar Aalto oli Pokrova Ortodox. Munkkiniemessä sijaitsee Alvar Aalto -museo, Alvar Aalto -säätiö, Alvar Aalto -yliopisto sekä Alvar Aalto -Alvar Aalto, ja me törmäsimme sattumalta myös Alvar Aalto -paraatiin, jonne kaikki Alvar Aallon elossa olevat jälkeläiset olivat kokoontuneet grillaamaan makkaraa ja heittelemään koripalloa. Useilla oli päässään Alvar Aallon suunnittelema valkoinen hattu, joka nykyään heitetään vapaaheitolla vappuisin erään helsinkiläisen patsaan päähän kunnioittamaan Koneen ja Munkkiniemen välisen sodan uhreja.

MunkkiniemiMunkkiniemiMunkkiniemi

Me emme paraatiin liittyneet, koska emme tietääksemme ole Alvar Aallon jälkeläisiä ja myös koska meillä oli kiire jatkaa reittiä eteenpäin, tulihan vastaan seuraavaksi Munkkiniemen Pensionaatti. Tämä hulppea rakennus on nyt sitten sen Eliel Saarisen suunnittelema, hän suunnitteli rakennuksen aikoinaan koripallohalliksi Munkkiniemen Munkeille, mutta koska seura jouduttiin ajamaan konkurssiin kun kaikki munkit muuttivat Pokrovan seurakunnan kirkkoon rakentamaan pyöriä, rakennuksesta tehtiin Suomen Armeijan ilmavoimien esikunta ja kadettikoulu. Toisen maailmansodan aikana Marsalkka Mannerheim katseli Munkkiniemen pensionaatin katolta kiikareilla taivaalle, ja huusi aina ”HEP” kun näki neuvostoliittolaisen lentokoneen. Koneen ja Munkkiniemen sodasta ylijääneellä katapultilla ammuttiin taivaalle useita koripalloja, ja kerran yksi näistä osuikin neuvostoliittolaiseen lentokoneeseen joka tippui keskelle Munkkiniemeä ja pahaksi onneksi koneesta lentänyt propelli surmasi meressä uineen Alvar Aallon. Tapauksen johdosta Mannerheim tuomittiin hollantilaiseksi. Nykyään pensionaatissa toimii sähköt ja puhelin.

Munkkiniemi

Pensionaatin lähellä sijaitsee kuuluisat Saarisen rivitalot. Eliel Saarinen palkattiin aikoinaan suunnittelemaan Munkkiniemeen kivoja taloja, koska Munkkiniemi haluttiin liittää osaksi Helsinkiä ja sinne piti myös rakentaa metrolinja. Saarinen ehti suunnitella pensionaatin lisäksi nämä Hollantilaisentien rivitalot, joissa asui kuuluisia munkkiniemeläisiä kuten Pokrova Ortodox, Mannerheim, Maisa Torppa ja Alvar Aalto. Metroa ei ikinä rakennettu, mutta Mannerheim pakotettiin hollantilaiseksi tulemisensa jälkeen rakentamaan Munkkiniemeen raitiovaunulinja. Edvin Laine matkusti innokkaasti raitiovaunulla Helsingin ja Munkkiniemen väliä, silloin kun ei ammuskellut katapultilla tai tehnyt elokuvia.

MunkkiniemiMunkkiniemi

Rivitaloilta kävelimme kohti rantaa ja siellä sijaitsevaa Hotelli Kalastajantorppaa. Hotellin tilalla oli aikoinaan pieni Eliel Saarisen suunnittelema kalastajan torppa, joka oli juurikin se sama torppa jonka pihalle munkit tulivat pelaamaan koripalloa ja missä sai alkunsa Torpan Pojat. Nykyään torppa on purettu, ja tilalla on Eliel Saarisen suunnittelema hotelli Kalastajantorppa josta saa hyvää brunssia. Hotellin Eliel Saarisen suunnittelemaan lisäosaan ”Valtion vierastalo” muuten majoitetaan aina kaikki Suomeen vierailulle tulevat valtiolliset merkkihenkilöt, kuten Vladimir Putin, Donald Trump, Ronald McDonald ja herra Burger King. Siellä asuu myös se kalastaja, jonka torppa purettiin hotellin tieltä. Tuo kalastaja on nimeltään Maisa Torppa, ja hän on nykyään naimisissa ralliautoilija Jari-Matti Latvalan kanssa.

Munkkiniemi

Kalastajantorpan hotellilta päästiin rantatielle, jolla kävellessämme bongasimme sattumalta laiturin, jolla otettiin aikoinaan minun ja Hulin hääpäivänä kuvia meistä kahdesta hirvittävässä lumimyrskyssä. Valokuvaaja pyysi tuolloin melkoisessa kuumeessa ollutta Oxygenol-pariskunnan herrapuolta auttamaan kuvien kanssa, ja siellähän se sitten seistä torotti lumimyrskyssä juhlavaatteissaan ja kuumetaudissaan, ja piteli jotain jumalattoman kokoista salamavaloa sillä välin kun kuvaaja kaivoi Hulille lumeen kuoppaa johon mennä seisomaan, jotta minä näyttäisin häntä päätä pidemmältä hääkuvissamme. No, se ei nyt kuulunut tähän Munkkiniemi-kiertueeseen ja oli vieläpä tottakin, joten unohdetaan se ja jatketaan eteenpäin.

Munkkiniemi

Rantatie päättyy Eliel Saarisen suunnittelemaan autotiehen, ja siitä kun kääntyy vasemmalle, seuraillaan toista rantaa jonka toisella puolella sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelema Mäntyniemi. Mäntyniemi ja sen pihalla nököttävä Eliel Saarisen suunnittelema sauna tuli kuuluisaksi siitä, että sinne Urho Kekkonen aina vei valtiovieraansa saunomaan ja siellä sovittiin kaikki riidat. Muun muassa Edvin Laine ja herra Kek(Kone)n itse sopivat siellä Munkkiniemen rauhasta sillä välin kun Eliel Saarinen heitti suunnittelemaansa löylyä, ja on siellä isompiakin konflikteja selvitetty, toinen maailmansota mm. lopetettiin heti kun Urho Kekkonen vei kaikki sotivat osapuolet Mäntyniemen saunaan ja kertoi siellä riipaisevan surullisen tarinan mereen lentokoneen propellista kuolleesta Alvar Aallosta. Myöhemmin Kekkonen vei saunaan myös herra Burger Kingin, ja siellä päätettiin että Eliel Saarisen suunnittelema Burger King tulee Suomeen. Perussuomalaiset ja Sininen Tulevaisuus vai Uusi Vaihtoehto vai mikä Tasty Travelissimo se niiden uusi nimi nyt olikaan on muuten kutsuttu tässä viime aikoina Kekkosen toimesta saunaan sopimaan kiukkujaan, mutta Halla-Aho ja Soini eivät ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä kumpi saa istua nurkassa ja onko Eliel Saarisen suunnittelemat vihdat tehty raudus- vai hieskoivusta.

MunkkiniemiMunkkiniemi

Mäntyniemeltä matka jatkui Munkkiniemen kartanon ohi. Munkkiniemen kartanossa asuu tätä nykyä Munkkiniemen kreivi, omaa sukua Pokrova Ortodox, mutta kartano oli 1900-luvulla päästetty Eliel Saarisen suunnittelemana rapistumaan ja siellä asui pultsareita, torpistaan häädettyjä kalastajia sekä munkkeja jotka olivat liian huonoja koripalloilijoita Torpan Poikiin, ja myös itse Eliel Saarinen. Koneen ja Munkkiniemen sodan jälkimainingeissa Kone määrättiin kunnostamaan kartano korvaukseksi sodasta ja rumasta konttorista aiheutuneesta kivusta ja särystä, ja he tekivätkin niin ja julistivat Pokrova Ortodoxin ensimmäiseksi Munkkiniemen kreiviksi sekä Koneen toimitusjohtajaksi.

Munkkiniemi

Kone eli Kekkonen myös pystytti läheiselle mäennyppylälle Eliel Saarisen suunnitteleman näkötornin, josta käsin lähetettiin Eliel Saarisen suunnitteleman toisen maailmansodan aikana Eliel Saarisen suunnittelemalla lennättimellä viestejä Eliel Saarisen suunnitteleman Helsingin Sinebrychoffin puistoon aina kun Mannerheim oli havainnut pensionaatin katolta kiikareilla Eliel Saarisen suunnitteleman neuvostoliittolaisen lentokoneen. Näkötornin lennättimen on valmistanut lasista Timo Sarpaneva, ja lennätintä käytti sodan aikana Ville Valo. Sittemmin Ville perusti pienen Eliel Saarisen suunnitteleman kellaribändin nimeltään HIM, joka on lyhenne sanoista Helsinki Ilman Munkkiniemeä. Ville Valo vihaa Helsinkiä eikä olisi halunnut että Munkkiniemi liitetään Helsinkiin, ja hän ei myöskään mielenosoituksellisesti ikinä ole käyttänyt Mannerheimin Helsingistä Munkkiniemeen vetämää raitiovaunulinjaa, eli Mannerheim-linjaa. Urho Kekkonen on kutsunut Ville Valon ja Edvin Laineen kanssaan saunomaan ja keskustelemaan raitiovaunuista ja Edvinin pojan Patrik Laineen menestyksekkäästä tulokaskaudesta NHL:ssä, mutta heidän täytyy odottaa vuoroaan koska Perussuomalaiset ja Uusi Sininen Vaihtoehtotulevaisuus ovat varanneet varmuuden vuoksi kaikki Mäntyniemen saunavuorot vuoteen 2027 asti.

Munkkiniemi

Sellainen oli Elias Saarikosken Munkkilahti. Jos käytätte tätä aineistoa esim. koulun essee-tehtävissä tai Munkkiniemen historiaa käsittelevässä väitöskirjassanne, niin minä kiellän sen.

Munkkiniemi

Jätkänkämpän perinneilta savusaunoineen, Kuopio

Moepa vuan, Herra Longfield tässä.

Huli tuolla jo kertoilikin jossain siitä kuinka se ja Horatio tulivat mukaan työreissulleni Kuopioon. Se on kyllä aina kiva juttu kun saa nuo kaksi työmatkalle mukaan, Varkaudessahan molemmat myös tuossa kesällä olivat. Itsekseen kun työmatkoilla menee niin ei sitä oikein saa itseään tekemään mitään työpäivän jälkeen, lähinnä sitä vain lojuu hotellihuoneessa ja käy jossain syömässä ruokaa ja siinäpä se. Mutta kun on Huli matkaseurana, niin on sitten tekemisiäkin illaksi aina tiedossa!

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Yhdeksi illaksi Huli oli meille varannut pöydän Kylpylähotelli Rauhalahden Jätkänkämpästä. Rauhalahti sijaitsee ihan Kuopion keskustan lähellä, ja sen Jätkänkämppä on joskus muinoin tukkijätkien asumustiloina toiminut hirsitalo. Tätä nykyä se toimii tilausravintolana jossa myös toisinaan järjestetään arki-iltaisin kaikille avoimia tukkilaisiltoja. Tällaiseen tukkilaisiltaan meillekin oli sitten pöytä varattuna. Jätkänkämppä sijaitsee mukavan kävelymatkan päässä Rauhalahden hotellilta, ei sinne kestänyt kauaakaan kävellä hotellin parkkipaikalta. Perillä Jätkänkämpällä tajuttiin että niin oishan tänne näköjään voinut autollakin ajaa, mutta metsän läpi kulkenutta tietä oli ihan kiva kävelläkin, ei ollu liian pitkä matka edes melko viimeisillään raskaana olevalle Hulille.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Tukkilaisilloissa tarjolla on erilaisia perinneherkkuja seisovasta pöydästä tarjoiltuna, sieltä löytyi kaikenlaista salaattia ja neulamuikkua ja katajanmarjasilakkaa ja tietty myös kalakukkoa, tai muikkukukkona se kai pitää kirjottaa jos siellä taikinamötkäleen sisällä on muikkuja. Pääruokana sai hemmetin hyvää porsasta ja tervajuureksia ja jotain perunoitakin siellä oli, ja sitten toki jälkkäriäkin löytyi. Ruoka oli oikein hyvää, mutta mukavinta koko touhussa oli isossa ruokasalissa patsastellut haitarinsoittajamiekkonen, joka jossain ihme tukkijätkävaatteissaan piti salissa tunnelmaa yllä reippailla tarinoillaan ja haitarinsoittelullaan. Pöytiin oli myös jaettu laulun sanat kaikille, jotta syömisen ohessa pystyi laulelemaan haitarimusiikin mukana. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että paikalla ei ollut pelkästään minun kaltaisiani juroja tuppisuita, jotka naama omaa lautasta kohtaan suunnattuna ja suu täynnä perunaa leikkaavat keskittyneesti veitsellä porsaanpaloja pienemmäksi jotta näyttäisi sille että mulla on nyt valitettavasti joku tekosyy olla laulamatta, vaan syömässä oli joukko reippaita eläkeläisiä ja muutakin väkeä jotka rohkeasti lauloivat haitarinsoittelun mukana. Mummokuoro haitarin säestyksellä jossain metsän keskellä olevassa mökissä oli oikeasti tosi hauska kokemus, kyllä on ollut tukkilaisukoilla mukavaa jos on joka ilta moiset kestit järjestetty.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Ruoan ja haitarimusiikin lisäksi meillä kyllä oli vielä yksi isompikin syy miksi juuri Jätkänkämpälle haluttiin tulla. Se oli aina tukkilaisiltaisin lämpimäksi lämmitetty savusauna, ja mahdollisuus käydä avannossa. Savusaunassa olin muistaakseni kerran aikaisemmin käynyt, Huli ei ollut käynyt kertaakaan, ja avannossa meistä ei ollut kumpikaan käynyt. Pienenä aina sanottiin että jos on syönyt niin ei saa heti mennä uimaan, ja sitten on semmonenkin varoitus että saunasta ei saa heti mennä kylmään veteen. Aateltiin että on tosi hyvä idea vetää ittensä eka buffetista ähkyyn, sitten mennä saunaan läkähtymään ja sieltä heti avantoon uimaan joku reipas pari kilsaa. Tai no, Huli kyllä sanoi heti että hän ei ole avantoon sitten tulossa, sille on joskus ihan ylitsepääsemättömän hankalaa tulla kylpylässäkin saunan jälkeen johonkin 25-asteiseen uima-altaaseen, joten semmonen pariasteinen vesi sai jäädä kuulemma kokematta. Mutta minä kyllä meinasin avantoon mennä vaikka väkisin kun kerran tilaisuus moiseen avautui.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Jätkänkämpän savusauna oli melkoisen iso lukaali, miehillä ja naisilla oli omat puku- ja pesutilat, mutta jättimäiseen saunatilaan mentiin kaikki sulassa sovussa. Sinne sai ihan luvan kanssa mennä uikkaritkin päällä ilman että tuli perussuomalaiset vanhukset huutamaan ja osoittamaan sormella, tai sitten pyyhkeeseen kietoutuneena oli toinen konsti. Saunaa vuokrataan yksityistilaisuuksiin ohjeena että semmonen 60 saunojaa on vielä ihan hyvä määrä, en tiedä mahtuisko sinne nyt kovinkaan mukavasti ihan niin monta saunojaa kerralla, mutta kyllä sinne varmaan joku 30 ihmistä kerrallaan olisi aika kivuttomasti mennyt. Savusaunan löylyt olivat oikein leppoisat, ei sieltä oikein olisi tahtonut lähteä ulos pakkaseen ja avannon jäiseen veteen itseään kiduttamaan.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Mutta pakkohan se oli mennä lopulta. Huli tuli armollisesti myös ulos lumihankeen seisomaan siksi aikaa, kun minä kipitin kylmissäni jäistä polkua pitkin laiturille. Avannossa ei tungosta ollut, ei siellä ollut ketään muuta. Minä olin suunnitellut taktiikakseni pulahtaa veteen niin äkkiä kuin mahdollista. Pelotti että sattuuko se jääkylmä vesi oikein tosissaan. Eihän se mikään maailman mukavin kokemus ollut laskeutua sinne avantoon, mutta siinä ehkä oli jo jäistä maata pitkin steppailtuani jalat vähän tottuneet kylmään, ja ilman itkua ja valitusta sain itteni laiturin tikkaille ja siitä sitten askel kerrallaan alemmas ja syvemmälle avantoon. Kun sitten sain itseni kaulaa myöten veden alle, tapahtui jännä hengensalpaantuminen, tuntu ettei saanut hetkeen happea ollenkaan. Se jotenkin säväytti sen verran että nousin pikavauhtia sieltä vedestä ylös, ja hytisten ja vikisten juoksin ennätysvauhtia savusaunaan sisälle ennen kuin jäätyisin kuoliaaksi, Hulia nauratti kovin ja se kuviakin minun kärsimyksestäni otti. Saunan lämpöön päästyäni alkoi koko kehossa mukavasti kihelmöimään, tunne oli sen verran hauska ja myös se hengensalpaantuminen oli sen verran vekkuli kokemus että piti vielä toisen kerran käydä siellä avannossa se kokemassa. Kilometrien uinnit jäi kyllä toisellakin kerralla tekemättä, pulahdin taas portaista henkeni edestä kiinni pitäen kaulaa myöten veteen ja äkkiä ylös.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Vaikka avannossa pulahtaminen hallitusti olikin jännä ja mukava kokemus, niin sai siinä siitä kylmyydestä ja hengensalpaantumisesta sen verran osviittaa että on se kyllä varmaan karmea tilanne jos jäiden läpi joskus yllättäen plumpsahtaa veteen. Vielä jos sieltä ylös pääsee, eikä ole savusaunaa muutaman metrin päässä, niin enpä tiedä. Hyi hitto, en alkais ollenkaan. Toivottavasti ei joudu moista kokemaan koskaan.

Mutta Jätkäkämpän perinneiltaa eläkeläiskuoroineen, haitariukkoineen, savusaunoineen ja avantoineen, sen voisi kyllä mieluusti kokea uudestaankin. Koe sinäkin, tai itke ja koe!

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Brunssi: Hotelli Mesikämmen, Ähtäri 19.2.2017

Kaupallinen yhteistyö Hotelli Mesikämmenen kanssa.

Sain viime viikon alkupuolella varsin ihastuttavan sähköpostin Ähtäristä asti. Meitä pyydettiin tulemaan maistelemaan Hotelli Mesikämmenen brunssia, jota tarjoillaan kevään aikana kerran kuussa aina vappuun asti. Tutkin kalenteria, ja näytti siltä, että ainoa varmasti sopiva ajankohta olisi heti saman viikon sunnuntaina. Vaihdoimme muutamia sähköposteja, jonka jälkeen meille oli varattu hotellihuone sekä brunssi Hotelli Mesikämmenestä, ja päälle saimme vielä liput aivan hotellin vieressä sijaitsevaan Ähtärin eläinpuistoon.

Perjantaina olin viimeistä päivää töissä ennen äitiyslomaa, ja heti lauantaiaamuna auto starttasi kohti Ähtäriä. Aika mainio tapa aloittaa äitiysloma!

Lauantaina ehdimme loistavasti kiertää sekä Ähtärin eläinpuiston että kotieläinpihan upeassa kevätalven säässä. Herra Longfield jorisikin teille jo aiemmin tällä viikolla eläimistä joihin Ähtärissä törmäsimme, joten ei niistä tässä postauksessa sen enempää. Noin kolmen tunnin ulkoilun jälkeen pulahdimme hotellin kylpylään, josta matka jatkui illalliselle hotellin ravintolan puolelle. Sunnuntaina nukuimme pitkään jättäen aamupalan aivan tarkoituksella väliin. Hotellien aamupalat ovat ihania, mutta nyt se oli pakko jättää väliin, sillä kello 11.00 meillä oli pöytävaraus hotellin brunssille.

Viime sunnuntaina brunssin teemana oli ystävänpäivä. Tallustellessamme ravintolan puolelle oli meitä vastassa kauniisti sisustettu, tilava ravintolasali. Taustalla soi tunnelmallinen, ystävänpäiväteemaan hienosti sopiva musiikki. Lisäksi luminen maisema avautui suurista ikkunoista ja brunssiherkkuja oli vaikka muille jakaa. Erityisesti jälkiruokapöytä sai huomiomme heti käännettyä itseensä. Söpösti asetellut jälkiruokaherkut saivat veden herahtamaan kielelle.

Brunssille kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan mennä heti ensimmäiseen kattaukseen, näin buffetpöydät ovat vielä vimosen päälle laitettuina ennen kuin niihin käydään nälkäisten asiakkaiden toimesta käsiksi.

Jälkiruokapöydän lisäksi suuresta tilasta löytyi oma piste salaateille, jogurtille sekä puurolle ja itse tehdyille granoloille (voi nam!), leiville, juomille (kolmea eri mehua sekä vettä), lämpimille ruoille sekä leikkeleille ja muille kylmille ”alku”paloille. Olimme ruoanpaljouden seassa aluksi hieman hädissämme siitä mistä pöydästä lähtisimme liikkeelle, mutta alkupaniikin jälkeen homma lähti rullaamaan ja lautaset täyttyivät kuin itsestään.

Mitenköhän tähän nyt olisi fiksua kertoa mitä kaikkea oli tarjolla!

Leipäpuolesta pitivät huolta talon leipä, croissantit, juustoskonssit, ruisnapit sekä siemennäkkäri. Leipien kaveriksi saattoi lautaselleen napsia marinoitua kukkakaalia, graavattua lohta, hirven paahtopaistia, savumeetvurstia sekä juustoleikkeleitä. Omassa pöydässään olivat vielä salaatit. Niitä oli kolmea eri sorttia: feta-granaattiomena-couscoussalaattia, pesto-perunasalaattia sekä tietenkin caesarsalaattia.

Croissantit sekä juustoskonssit olivat törkeän hyviä, muita emme maistaneet. Minä tungen usein croissantin väliin juustoa, tomaattia sekä salaattia, ja niin tein nytkin. Hyvää oli. Vastapaistetut, lämpimät juustoskonssit maistuivat myös meille molemmille enemmän kuin hyvin.

Lämpimiä ruokia oli myös reilusti tarjolla. Ne onnistuivat kuitenkin olemaan hyvin aamiaismaisia, eli lohta taikka broilerin nuijia ei ollut tarjolla. Sen sijaan oli nakkeja talon sinapilla (iso nam!), parmesan-rucola-munakasta, vuohenjuusto-paprikamuffinsseja, pekonia, pieniä karjalanpiirakoita (kai ne tunnetaan paremmin Vuoksen piirakoina), falafelejä tsatsikilla sekä herra Longfieldin suureksi iloksi blinejä kaikilla lisukkeilla. Blinit ovat raskauden takia jääneet väliin, ja oli kiva, että herra pääsi niillä nyt brunssin yhteydessä herkuttelemaan!

Blinit tosiaan maistuivat herralle, minä pidin taasen hurjasti munakkaasta ja nakeista talon sinapin kera.

Puuroja masuihimme ei mahtunut, niitä muut brunssivieraat kyllä ahkerasti söivät. Tarjolla oli luomukaurapuuroa sekä pitkään haudutettua vaniljaista kookos-ohrapuuroa. Puurojen kanssa tarjolla oli tuoreita mustikoita. Ei huono.

Puurojen sijaan vedimme isot kulholliset paksua maustamatonta jogurttia itse tehtyjen granoloiden kanssa. Jessus, että maistui hyvältä. Kipasimme hakemaan jogurtin ja granolan päälle vielä jälkkäripöydästä tuoreita vadelmia. Olisin ollut tyytyväinen jo ihan pelkästään tähän jogurttiannokseen! Kotonakin syön ihan jokaisena aamuna Valion kreikkalaista jogurttia granaattiomenan siemenien kanssa, aivan törkeän hyvää.

No joko olisi niiden jälkiruokien aika! Kauniisti katettu jälkiruokapöytä jäi varmasti jokaisen brunssittelijan mieleen. Upeat punaherukka-valkosuklaakakut kruunasivat koko pöydän. Kakkua minun möhömahaani ei brunssin loppusuoralla enää mahtunut, mutta sydänkeksejä, suklaa-vadelma kuppikakkuja sekä suklaista marenkia vedin kyllä niin, että napa paukkui. Herra maistoi kakun lisäksi myös kääretorttua ja kehui ruokaa alituiseen tahtiin.

Makean osuuden lisäksi jälkiruoaksi saattoi nauttia myös juustoja (Herra Longfield piti hyvin paljon yhdestä tarjolla olleista juustoista, mutta juuston merkki ja malli on päässyt unohtumaan vaikka oikein erikseen käytiin se kysymässä), hedelmiä sekä marjaista smoothieta. Että kyllä varmasti jokaiselle löytyi jotain!

Yleensä näin runsaiden brunssien akilleen kantapää on juuri liika runsaus. Alkaa olla mahdotonta pitää korkeaa tasoa ja laadukkaita raaka-aineita yllä, jos tarjolla on tuhat ja sata eri lajiketta. Mutta Hotelli Mesikämmenen brunssi ei kaatunut tähän, päinvastoin, valikoiman laajuudesta huolimatta myös laatu oli enemmän kuin kohdillaan! Ehkä tähän on syynä se, ettei brunsseja ole Hotelli Mesikämmenessä tarjolla joka viikonloppu, ja jokaisen brunssin ympärillä on teema, jonka avulla brunssien sisältöä mietitään varmasti tarkemmin kuin ns. perusbrunsseja.

Seuraavan kerran Hotelli Mesikämmenessä brunsseillaan sunnuntaina 5.3.2017. Sen jälkeen 9.4.2017 ja kevään viimeinen brunssi on tarjolla vappuna 1.5.2017. Tarkemmat tiedot löytyvät Hotelli Mesikämmenen nettisivuilta. Meiltä lähtee ainakin tosi isot suositukset!


Ja hei, ettehän unohda arvontaa, joka on käynnissä 4.3.2017 asti! Meillä olisi herra Longfieldin kanssa teille jemmassa yhteensä viisi sisäänpääsyranneketta Ähtäri Zoohon. Rannekkeilla pääsee villieläin- sekä kotieläinpuistoon, ja ne ovat voimassa vuoden päivät. Rannekkeita arvotaan yhteensä kolmelle onnekkaalle: kaksi kahden rannekkeen lippupakettia ja yksi yhden rannekkeen paketti. Lippupakettien arvontaan osallistut jättämällä kommentin herra Longfieldin kirjoittamaan Ähtäri Zoo -postaukseen (ei siis tähän postaukseen) viimeistään lauantaina 4.3.2017. Lippupaketit arvotaan sunnuntaina 5.3.2017.

Yhteistyössä Hotelli Mesikämmen

Herra Longfield työmatkailee: Varsova, Puola

Morwa, Herra Longfield tässä.

Tuossa vuoden vaihteen jälkeen on ollut melko kiireistä meininkiä työmatkojen osalta taas. Vuoden ekalla viikolla minun piti jo lähteä Puolassa piipahtamaan, mutta tuolloin keuhkoihini majapaikan tehnyt kuume pakkosiirsi reissua tuonnemmaksi. Uusi visiittiaika kuitenkin saatiin melko näpsäkästi solahtamaan jo kuukauden päähän, ja kävi vielä niin, että kun sitten viime viikolla Puolaan pääsin, aukeni reissun paluumatkalla vielä mahdollisuus käydä katselemassa Puolan pääkaupunki Varsovaa yhden illan verran.

Kerran aikaisemminkin olen Varsovassa illan oleillut, tuolloin tosin turisteerausaikaa ei ollut oikeastaan ollenkaan, lähinnä vain piipahdettiin jossain kaupungin ravintolassa syömässä, ja silloin ihmettelin että mikä tuo hemmetin iso ja kolho pilvenpiirtäjä oikein on mikä vähän joka paikassa horisontissa möllötti. Nyt kun aikaa oli enemmän, päätin ensi töikseni mennä tekemään lähempää tuttavuutta tähän jylhään tönöön.

Talo on alkuperäiseltä nimeltään ”Josef Stalinille omistettu kulttuurin ja tieteen palatsi”, nimi juontaa juurensa siitä, että talo on aikoinaan ollut lahja Neuvostoliitolta Puolan kansalle. Talo rakennettiin neuvostoliittolaisten hellässä ohjauksessa vuosina 1952-1955, mutta huonoa käytöstä osoittaen kiittämätön Puolan kansa poisti jo vuonna 1956 talon nimestä viittauksen lahjan antaja Josef Staliniin (joka meni ja kuoli kesken talon rakentamisen vuonna 1953), siitä lähtien se on ollut vain Kulttuurin ja tieteen palatsi. Talo muistuttaa minun harjaantumattomaan silmääni vähän New Yorkin Empire State Buildingia, ja käsittääkseni Stalinilla olikin joku fiksaatio tehdä amerikkalaisten rehvastelemia massiivisia pilvenpiirtäjiä myös Neuvostoliiton alueelle, ja yksi sitten Puolaankin pykättiin näyttämään että osataan sitä täälläkin hei!

Puolalaiset eivät tämmöstä kommunismin ajan suurudenhullua ja tarpeettoman suurta rötisköä ole hirveästi arvostaneet, taloa on kutsuttu Stalinin Ruiskuksi, Venäläiseksi Hääkakuksi, ja jostain käsittämättömästä syystä myös Pitsialusvaatteiseksi Elefantiksi. Vasta joskus 2000-luvulla kylmän sodan ja kommunismin jättämät arvet puolalaisten mielikuviin alkoi sen verran laantua, että massiivinen Kulttuurin ja tieteen palatsikin alettiin näkemään oikeastaan ihan jylhänä ja historiallisenakin rakennuksena, ja 2007 se julistettiin suojelukohteeksi. Se on yhä Puolan korkein rakennus, ja oli hetken aikaa maailman korkein kellotorni, kun torniin milleniumin vaihtumisen aikoihin lisättiin kellotaulut jokaiselle neljälle sivulle. Minusta tornitalo on oikein komea ja hieno, ja ilman muuta suojelun arvoinen mötkäle, olkoonkin että se on joskus rakennettu hullun kansanmurhaajan toimesta.

Olen vanhempien kollegojen tarinoista ja itsekin nyt tässä 10 vuotta kestäneen työurani aikana pannut merkille, että meno koko Puolassa menee koko ajan eteenpäin melkoista vauhtia, ja Varsovassa se näkyy ehkä kaikkein eniten. Kulttuurin ja tieteen palatsin tornin huipulla on yleisölle avoinna oleva näköalatasanne, josta käsin avautuu aika hulppeat näkymät Varsovan ylle, ja näkymät on tätä nykyä jotain ihan muuta kuin mitä ehkä vielä useimpien mielikuvissa Varsova ja Puola herättää. Kaupungista löytyy tätä nykyä Stalinin Ruiskunkin korkeudellaan haastavia, moderneja ja hienoja pilvenpiirtäjiä useampiakin kappaleita, löytyy merkkiliikkeillään mainostavia tuliteriä ostoshelvettejä, metrolinjoja ja kehäteitä on kaupungin yhteyteen rakennettu ja yhä rakennetaan lisää, ja taannoin Puolassa ja Ukrainassa järjestettyjen jalkapallon EM-kisojen tiimoilta Varsovasta löytyy myös uudenkarhea, hieno futisstadion, joka hehkuu Puolan lipun väreissä joka ilta.

Modernimman Varsovan lisäksi kaupungista löytyy myös melko viihtyisä Vanhakaupunki, jonka natsit aikoinaan pistivät aivan palasiksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa, tavoitteenaan tuhota niin paljon puolalaista kulttuurihistoriaa kuin ikinä vain aikaisiksi saavat ennen kuin tulee turpaan muulta maailmalta. Arvioiden mukaan natsit saivat 85 % Varsovasta totaalisesti tuhottua, mukana koko Vanhakaupungin alue ja Kuninkaanlinna, mutta turhaa oli työnsä, kaikki on sittemmin entisöity entisen veroiseksi ja siellä se Varsovan Vanhakaupunki tänä päivänäkin komeilee Unescon Maailmanperintölistalla, hähähä, natsit, ootte surkeita.

Olen aiemmin pitänyt Varsovaa vähän tylsänä ja huononakin matkakohteena, ja että Puolastakin löytyisi ainakin pari maan pääkaupunkia parempaa turisteerauskohdetta (Krakova ja Gdansk), mutta yhden illan pituinen visiittini nykyiseen Varsovaan pakotti kyllä miettimään asiaa uudelleen. Se huono kaupungissa yhä on, että sillä ei vieläkään ole täysin valmista kehätietä, joten kaupungin läpi virtaa melkoisesti liikennettä, ja isot, leveät autotiet halkovat Varsovaa vähän siellä sun täällä. Kun välimatkat Varsovan turistikohteiden välillä vielä ovat melko pitkiä, tietää se sitä että kohteesta toiseen siirryttäessä pitää jalkapatikassa etsiä useaan otteeseen leveiden autoteiden ylitys- tai alituskohtia. Poliisit sakottavat kaupungissa hanakasti autoteitä laittomista kohdista ylittävää kansaa. Jalankulkijoita on kyllä pyritty huomioimaan rakennuttamalla eritoten alikulkuväyliä runsain määrin, mutta silti kaupungissa kuljeskelu ei ole ihan yhtä näppärää kuin vaikkapa sitten siellä Krakovassa tai Gdanskissa. Yhtä kaikki, visiteeraamisen arvoinen paikka Varsova ehdottomasti tätä nykyä on, mene jo sinne ellet ole jo menossa!

Kurkkaa perään vielä muutama muukin postaus Puolasta.

Greenwichin nollameridiaani Lontoossa

Moridiaan, Herra Longfield tässä.

Nollameridiaani. Sellasesta nyt sitten täytyy kirjottaa.

Nollameridiaani on pituuspiiri, jonka pituusaste on määritelty nollaksi. Mitä se nyt sitten tarkoittaa edes? No en minä tiedä, mutta onneksi Wikipedia tietää.

greenwich-nollameridiaani-london1

Maapallohan on semmonen mötkäle, että se on jaettu pallon pituussuunnassa 360 pituuspiiriin, ja leveyssuunnassa 180 leveyspiiriin. Näiden avulla ihminen voi sitten ilmoittaa olinpaikkansa ihan missä tahansa maapallolla seisookin, Helsinki esimerkiksi sijaitsee semmosessa paikassa kun 60 astetta pohjoista leveyttä, ja 25 astetta itäistä pituutta. Jos oikein alkaa hiuksia halkomaan, niin nämä piirit on vielä jaettu jokainen 60 yhtä suureen osaan joita sanotaan minuuteiksi, ja nämä minuutitkin on jaettu vielä 60 yhtä suureen osaan, joita sanotaan sekunneiksi. Eli jos vaikka meet Helsingissä Presidentinlinnan pihalle seistä toljottamaan, niin voit tarkentaa sijaintiasi sanomalla että oot kohdassa 60 astetta, 10 minuuttia ja 5 sekuntia pohjoista leveyttä, ja 24 astetta, 57 minuuttia ja 23 sekuntia itäistä pituutta, ja jo tietävät poliisit neliömetrien tarkkuudella mistä tulevat sinut hakemaan vankilaan.

Leveyspiireistä semmonen ku päiväntasaaja on melko kuuluisa, se sijaitsee tasan keskellä maapalloa, siitä on yhtä pitkä matka molemmille navoille ja se on maapallon levein kohta. Kaikki muut 180 leveyspiiriä on sitten jaettu siten, että päiväntasaajan yläpuolella on 90 kpl pohjoisia leveyspiirejä, ja alapuolella 90 kpl eteläisiä leveyspiiriä. Jokainen päiväntasaajasta kaikkoava leveyspiiri on aina edellistä lyhyempi, koska maapallo on pallo, niin se ympärysmitta sit sillee pienenee mitä lähemmäs pallon napoja mennään. Viimeisimmät eli ne 90. piirit sijaitsee ihan tasan pohjois- ja etelänavalla, eli jos joku joskus sanoo että kävinpä tossa 91. leveyspiirillä niin älkää uskoko, ei voi olla yli 90, älä mene halpaan!

greenwich-nollameridiaani-london3

Päiväntasaajalla ja muilla leveyspiireillä on siis vähän niinku fyysiset syyt olla sillee miten ne nyt on, mutta pituuspiireilläpä on eri tilanne. Pituuspiirit on kaikki yhtä pitkiä, ne menee jokainen pohjoisnavalta etelänavalle, eikä ole olemassa mitään järkevää tieteellistä syytä että missä nyt pitäisi olla semmonen päiväntasaajan tapainen julkkispituuspiiri minkä avulla voidaan sitten määrittää kaikkien muiden pituuspiirien numerot. Niinpä aikojen saatossa kaikenlaiset sankarit on sitten kuka milloinkin päättäneet, että se nollapituuspiiri menee sit just tästä, ja kaikki muut pituuspiirit jaetaan sitten tän kohdan mukaan. Nollapituuspiirin itäiselle ja läntiselle puolelle voidaan sitten alkaa lätkiä muita pituuspiirejä silleen että siellä nollapituuspiirin ihan vastakkaisella puolella on 180. pituuspiiri, ja kaikki nollan ja 180. piirin väliin jäävät sitten ovat jotain siitä väliltä, joko itäistä tai läntistä pituutta.

Ekana pituuspiirit keksi joku kreikkalainen, joka jostain syystä halusi laittaa nollapituuspiirin Kap Verden saaren poikki kulkemaan. Tän Ptolemaios-nimisen häiskän pituuspiirin kanssa eleltiinkin suhteellisen sopuisasti monta vuosisataa, kunnes sitten Amerikassa ekana käväissyt länsimaalainen Kristoffer Kolumbus kertoili tarinoita että Atlantin poikki kun kulkivat niin jossain kohtaa kompassin neula osoitti ihan millimetrilleen just tasan tarkkaan pohjoiseen, ja siitä innostuttiin sitten laskemaan että siellä missä Kolumbus katto kompassia niin just siinä onkin kivempi nollapituuspiiri.

Ei siitäkään viivasta sit kuitenkaan globaalisti tykätty, Espanja ja Portugali tosin jakoivat tän Kolumbuksen viivan mukaan maapallon kahtia, ja sopivat että Portugali saa kaikki viivan itäpuoliset Euroopan ulkopuoliset maat, ja Espanja saa kaikki viivan länsipuoliset Euroopan ulkopuoliset maat. Muilta mailta tai niiden Euroopan ulkopuolisten maiden asukeilta ei toki vaivauduttu kysymään että sopisko tämmönen jako teillekin. No ei se maapallon jako sitten ihan näin sitten lopulta toteutunut, mutta sen verran sen Kolumbuksen viivan olinpaikka on vaikkapa Etelä-Amerikkaan vaikuttanut, että ainoa Etelä-Amerikan maa missä tätä nykyä vielä portugalia puhutaan on Brasilia, ja siitä osui semmonen sopivan kokoinen kolkka just sen viivan Portugalin puoleiselle osalle, koko muu mantere meni Espanjalle ja espanjaahan siellä nykyään sitten muualla puhutaankin.

Kolumbuksen jälkeen vähän jokamaalaiset sankarit julistelivat että nollapituuspiiri on tässä missä meidän maa just sattuu sijaitsemaan, ja asiasta päästiin yksimielisyyteen vasta vuonna 1884, kun Washingtonissa järjestettiin oikein meridiaanikonferenssi, missä äänestettiin että se helvetin nollameridiaani sijaitsee nyt Lontoossa ja se menee Greenwichissä sijaitsevan Kuninkaallisen Tähtitornin poikki ja sillä hyvä, nyt loppuu se omien mielivaltaisten viivojen vetely! Ranskalaiset ei tosin tätäkään äänestystulosta vielä tahtoneet kunnioittaa, koska ne halus että se nollameridiaani ois menny jossain kivemmassa kohtaa Ranskaa, ja ruojat käyttivät väkisin omaa meridiaaniaan vielä vuoteen 1911 asti kunnes vihdoin myöntyivät olemaan samaa mieltä muun maailman kanssa.

greenwich-nollameridiaani-london6

Mitä väliä niillä pituuspiireillä ja niiden sijainnilla sitten on? No, kellonajat ja päivämääräkin ainakin katsotaan vaihtuvan sen mukaan miten pituuspiirit vaihtelee, näiden mukaan suunnilleen määräytyy nykyisetkin aikavyöhykkeet, tosin ne ei oikein missään muualla ku jossain merillä seuraa orjallisesti pituuspiirejä, lähinnä aikavyöhykkeet on maiden rajojen mukaan meneviä juttuja. Aikavyöhykkeistähän aiheutuu vaikka semmonen jännä ilmiö, että jos meet Helsinki-Vantaalla lentokoneeseen kello 8.00 aamulla ja lennät Ruotsiin, oot perillä ennen ku oot lähtenytkään, eli 7.50, koska kello on siellä Ruotsissa tunnin vähemmän, ja lentokoneella pääsee niin nopsaan kulkemaan että käy noin hassusti. Tälleen kun miettii semmosta tilannetta, että mitä käy jos sitten vaan matkaisit aina tunnissa yhden aikavyöhykkeen eteenpäin, niin eikö se aika sitten ikinä muutu, aina vaan on kello 8.00? No niinhän siinä käy, kellonaika ei tämmösessä touhussa muuttuisi, mutta siinä nollameridiaanin vastakkaisella puolella sijaitsevalla 180. meridiaanilla on sovittu olevan semmonen jännä vaikutus, että siitä kun meet yli, niin päivämäärä muuttuu. Tämä sovittiin, koska ekana maapallon ympäri purjehtineet heebot ihmettelivät kotiin päästyään että miksi kaikki on huomisessa päivässä jo, nyt on 12. päivä meidän kalenterin mukaan mutta kivenkovaan täällä kaikki väittävät että eikä oo ku 13. päivä. Sitten tarkistettiin lokikirjat ja kalenterit että missä on ryssitty, mutta missään ei oltu mokattu, ja viimein tajusivat että jos maapallon ympäri mennään niin on vaan jossain kohtaa pakko vaihtaa päivämäärää tai muuten menee koko ajanlaskusta järki, ja sitten sovittiin että siellä nollameridiaanin vastapuolella sit aina vaihdetaan päivää, eiks vaan. Jos meet päivämäärärajan yli idästä länteen, hyppäät 24 tuntia eteenpäin huomiseen, ja jos meet lännestä itään, matkustatkin ajassa vuorokauden verran taaksepäin eiliseen.

greenwich-nollameridiaani-london4

Minulla meinasi aivot nyrjähtää kun yritin ajatella tuota asiaa, ja näiden päivämäärien ja aikavyöhykkeiden kanssa on aikojen saatossa nyrjäytelty muutenkin aivoja oikein urakalla. Mm. vuonna 1867, kun Venäjä möi Alaskan Yhdysvalloille, oli Alaska vähän niinku Venäjän ajassa, mutta Yhdysvalloille siirryttyään se piti kiireesti siirtää samaan aikaan muun Jenkkilän kanssa. Koska se nollameridiaanin vastainen päivämääräraja meni ennen Alaskan halki, oli Venäjän aikainen Alaska aina eri vuorokaudella kuin muu Pohjois-Amerikka, ja jotta Alaska saatiin samalle vuorokaudelle muun USA:n kanssa, sovittiin maapallon kanssa siirtää sitä päivämäärärajaa USA:n ja Venäjän väliselle Beringinsalmelle niin että Alaska mahtuu samalle puolikkaalle muun Pohjois-Amerikan kanssa. Viivan siirron seurauksena Alaskassa sitten oli lokakuussa 1867 kaksi perjantaita peräkkäin. Ja koska venäläisillä vielä oli eri kalenteri, oli näistä tuplaperjantaista ensimmäinen 6. lokakuuta, ja sitten kun entiset venäläisalaskalaiset tämän 6. lokakuuta perjantain jälkeisenä aamuna heräsivät amerikanalaskalaisina, lukikin kalenterissa että nyt on taas perjantai, ja ihan loogisesti 6. lokakuuta jälkeen tuli tietysti 18. lokakuuta. On siinä varmaan mennyt alaskalaisilla siirron jälkeen aikansa ennen ku ne on tajunneet yhtään mikä viikonpäivä ja kuukausi on kyseessä ja minkäs valtion osa nyt tänään ollaan, vai onko tänään eilinen vai mitä helvettiä. Myös Samoan saarilla jotain kikkailivat tuon päivämääräasian kanssa, ja väkisin pitivät itseään eri päivämäärässä kuin muut lähiseudun alueet. Vasta kun USA:n kauppiaat kiltisti pyysi että voisitteko nyt olla normaaleja kun menee kaikki systeemit teidän takia sekaisin, vuonna 1892 Samoan kuningas leppyi ja päätti siirtää päivämäärää, tämän johdosta vuonna 1892 oli Samoalla 367 päivää, ja 4. heinäkuuta oli sinä vuonna kahtena päivänä peräkkäin.

greenwich-nollameridiaani-london2

greenwich-nollameridiaani-london5

Nyt kun olette kaikki ihan perillä siitä mitä ovat pituus- ja leveyspiirit, niin käykääpä tekin joskus Lontooseen mentyänne siellä Greenwichin Kuninkaallisessa Tähtitornissa, missä se nollameridiaani yhä tänäkin päivänä maapalloa halkoo. On sitä muutaman karttapalloon vedetyn viivan takia väännetty aikanaan sen verran ahkerasti että ihan hyvä se on mennä itse paikan päältä tarkistamaan että missä se viiva nyt ihan oikeasti kulkee. Tosin, koska maapallon mannerlaatat liikkuu, se Lontoon maaperään uurrettu viivakaan ei enää oikeasti olekaan siinä nollameridiaanin kohdalla, vaan se on siirtynyt muutaman senttimetrin verran sivuun. On tää vaikeeta!

greenwich-nollameridiaani-london7

Main Tower, Frankfurt

Mennäänpäs jälleen korkeuksiin. Tällä kertaa ihailemme Frankfurtin (tai siis Frankfurt am Mainin) maisemia 200 metrin korkeudesta.

main-tower-frankfurt4

Frankfurtia halkoo Main, joka on hieman tunnetumman Rein-joen sivujoki. Main-joen mukaan on nimetty Saksan neljänneksi korkein rakennus, Main Tower. Main Tower on antenneineen 240 metriä korkea, mutta pitkät antennit pilvenpiirtäjien katolla ovat musta hieman huijausta, ainakin jos niiden syynä on ainoastaan se, että pilvenpiirtäjään saadaan vielä jokunen kymmenen metriä lisää korkeutta. Ilman antennia hökötyksen korkeus on 200 metriä, se on ihan komea korkeus sekin.

Moni varmaan on kuullut ja ehkä nähnytkin Jätkäsaareen nousseen hulppean, uuden Clarion-hotellin? Sen korkeus on 78 metriä, siitä saa ehkä vähän osviittaa kuinka korkea Main Tower on.

main-tower-frankfurt3main-tower-frankfurt6

Main Tower on toimistokäytössä. Sen 56 maanpäälliseen kerrokseen mahtuu paljon konttorirottia töihin. Toimistotilojen lisäksi Main Towerin katolla on Frankfurtin ainoa (jos en ole ihan väärin ymmärtänyt) yleinen näköalatasanne. Ihmettelin ihan tosissaan, kun ennen tyttöjen pitkää viikonloppua Frankfurtiin tutkin tämän talouskaupungin pilvenpiirtäjien ylimmissä kerroksissa sijaitsevia baareja, ravintoloita sekä näköalatasanteita, eikä etsintäni tuottaneet juuri mitään tuloksia.

Kysyin lopulta asiaa Frankfurtissa asuvalta ystävältäni, jonka luokse olimme menossa kylään, ja hänenkin mukaansa tämmöisiä turisteille ja paikallisille tarkoitettuja yleisiä tiloja on kaupungissa hurjan vähän. No onneksi on edes Main Tower.

main-tower-frankfurt1main-tower-frankfurt2

Me olimme valloittamassa kaupunkia lokakuussa, ja vaikka se ei varmasti ole mikään turistien sesonkiaika, saimme jonottaa Main Toweriin pääsyä hyvän tovin. Sisäänpääsy oli vaivaiset 6,50 euroa, joten jos nokka on joskus suunnattu kohti Frankfurtia, kannattaa ainakin minusta tehdä nopea visiitti Main Towerin näköalatasanteelle, josta avautuu hienot näkymät Euroopan ainoan pilvenpiirtäjäkaupungin ylitse.

Main Tower sijaitsee kävelymatkan päästä Frankfurtin ytimestä, joten siitäkään syystä sitä ei kannata jättää välistä.

main-tower-frankfurt5

Neljä kohtuuhintaista ravintolavinkkiä Lontooseen

Lontoon ravintolatarjonta on järjetön. Niin järjetön, etten jaksanut tutkia sitä yhtään ennen syyskuista reissuamme. Ajattelin, että eiköhän sieltä ruokaa löydy ilman tuntien ja taas tuntien etukäteistä googletteluakin. Toisena syynä laiskuuteeni oli vatsassa kasvava pieni ihme, joka aiheutti ensimmäisellä kolmanneksella sen verran paljon väsymystä, että kaikesta ylimääräisestä oli pakko päästää irti, ja antaa kropan levätä aina kuin siltä tuntui. Tämän postauksen kuvatkin ovat samasta syytä osittain aika mitäänsanomattomia, napsin Lontoon matkalla nimittäin ennätyksellisen vähän kuvia, jotenkin kameran kaivaminen repustakin tuntui reissussa välillä liian raskaalta.

Ruoan osalta tein ennen matkaa ainoastaan yhden päätöksen – haluan syödä fish and chips -annoksen. Arvaatka söinkö? No en.

lontoo-edullinen-ravintola3

Tähän postaukseen kokosin neljä syyskuussa kokeilemaamme ravintolaa, jossa söimme herkullista ruokaa kohtuuhinnalla. Kohtuuhinta tarkoittaa tässä yhteydessä alle 20 punnan pääruoka-annoksia. Nämä voi napata talteen, jos joku reipas tutustuu jo ennen matkaa Lontoon ravintolatarjontaan.

1. Maroush

Voi Maroush minkä teit. Veit meidän kaikkien neljän kielet mennessään! Minun kieleni lähes sanan varsinaisessa merkityksessä, niin mahtavan tulisen lammasannoksen tässä aidossa libanonilaisessa ravintolassa söin.

Maroush on yksi Lontoon Edware Roadin monen monesta libanonilaisesta ravintolasta. Maroush on nököttänyt tällä paikalla jo vuodesta 1981, ja voi hyvin olla mahdollista, että muut libanonilaiset kahvilat sekä ravintolat seurasivat Maroushia Edware Roadille.

lontoo-edullinen-ravintola8

Marouf Abouzakin sekä hänen Houda-vaimonsa tarkoituksena oli vuodesta 81 alkaen tarjota lontoolaisille autenttista libanonilaista ruokaa, joka on valmistettu perinteisin tavoin. Ihan puskiin eivät ole Maroufin ja Houdan toiveet menneet. Lontoossa on nimittäin tällä hetkellä 16 Maroush-ravintolaa, joissa teemat ja tyylit vaihtelevat ravintoloittain.

Me testasimme neljän hengen porukallamme syyskuussa alkuperäisen ja ensimmäisen Maroush-ravintolan Edware Roadilla. Kaksikerroksinen ravintola kätkee sisäänsä yli 150 istumapaikkaa. Yläkerrassa on rento baarimainen puoli ja alhaalla tilava ravintola, jossa lapsiperheet (ja me) viihtyvät alkuillasta, loppuillasta alakerran valtaavat mm. kaveriporukat, joille on tarjolla ruoan yhteydessä napatanssia libanonilaisen musiikin säestyksellä.

lontoo-edullinen-ravintola7

Kaikkien meidän neljän tilaamat annokset olivat hurjan herkullisia. Omat lammasrullani riisin sekä tulisen tomaattisoosin kanssa olivat täydelliset. Pöytäseuralaiset nyökyttelivät mielissään puputtaessaan mausteisia lihapatoja suuhunsa. Hyvän ruoan lisäksi palvelu pelasi Maroushissa paremmin kuin hyvin. Pöytään kiikutettiin jopa ilmaiset jälkiruoat illallisen päätteeksi.

Illallisen hinta oli neljältä hengeltä juomineen, tippeineen (10 puntaa) sekä ilmaisine jälkkäreineen yhteensä 93,50 puntaa.

lontoo-edullinen-ravintola6

2. Hard Rock Cafe

Hard Rock Cafe ei varmasti esittelyjä sen enempää kaipaa. Hyde Parkin kaakkoiskulmassa vuodesta 1971 asti sijainnut rokkiravintola, on ensimmäinen laatuaan. Nykyään näitä kovakivikahviloita on jo noin 150 kappaletta yli 50 eri maassa.

Jokusessa Hard Rock Cafessa olen käynyt, vaikka kovin suuri fani en olekaan. Jokaiselta matkalta hommaamme kyllä herra Longfieldille t-paidan kyseisen ravintolan rokkikaupasta. Ravintolapuolella minua harmittaa ehkä eniten se, että menu on jokaisessa maailman kolkassa sama. Tiedän jo miltä heidän herkullinen mac and cheese maistuu, ja koska reissuilla on kiva maistella kaikkea uutta, tuntuu vähän urpolta syödä samaa (joskin todella hyvää) mac and cheeseä Lontoossa, Prahassa, Kanadassa ja vaikkapa Singaporessa.

Lisäksi ravintoloissa on ollut jokaisena kertana (Panama oli poikkeus) aivan liian kova meteli. Tai siis musiikki on niin kovalla, että korviin alkaa särkeä. En ymmärrä, miten tarjoilijat kestävät sitä melua monen monta tuntia päivittäin.

Ystäväpariskuntamme ja herra Longfield halusivat Lontoon kovakivikahvilaan, ja toki sinne lähdin mukaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että tarjolla oli hyvän kuuloinen kuukauden spesiaaliannos, ja tilasinkin tämän jättikatkarapupläjäyksen oitis.

Hard Rock Cafesta ei ole kuittia tallella, mutta annosten hinnat pyörivät 20 punnan kieppeillä. Ruoka oli maultaan tuttua ja turvallista. Meidän pöytäämme kannettiin jopa kaksi annosta sitä herkullista mac and cheeseä.

lontoo-edullinen-ravintola5

Safkan jälkeen kipitimme tietenkin vielä ravintolan kaupan puolelle hakemaan herralle t-paidan. Lontoon ravintolan kaupassa oli lisäksi pieni rokkimuseo, jota kävimme myös ihmettelemässä. Oli kyllä vähän noloa, sillä tunsin ehkä vain yhden tai kaksi artistia museon uumenista, samalla kun seurueemme muut jäsenet olivat rokkareiden paidoista, soittimista, paperille rustatuista sanoituksista sekä joistain muista tärkeistä jutuista varsin innoissaan.

3. Il Conte Di Monteforte

Tähän pienehköön italialaiseen ravintolaan tupsahdimme ihan sattumalta järjettömän nälän saattelemana. Olimme pörräneet tunteja Lontoon isoilla ostoskaduilla, ja lopulta putkahdimme Regent Streetiltä Piccadilly Circukselle. Siinä vaiheessa iski jo pieni epätoivo kivan ravintolan löytymisestä. Emme voineet uskoa, että Piccadillyn välittömästä läheisyydestä löytyisi mitään kivaa ja sopuhintaista ravintolaa. Lisäksi nälkä oli kova.

Päätimme lähteä Piccadillyltä yhtä sattumanvaraisesti valittua katua eteenpäin, ja etsiä sieltä ihan minkä tahansa (kohtuuhintaisen) sapuskapaikan. Kävi niin onnekkaasti, että jo muutaman sadan metrin jälkeen eteemme tuli pieni italialainen ravintola, jonka edessä oli muutama puna-valkoraidallisella pöytäliinalla varustettu pöytä. Jäimme ihmettelemään ruokalistaa, ja samalla eräs ohi kulkenut paikallinen nainen sanoi, että menkää ihmeessä sisään, hänestä täältä saa varsin herkullista ruokaa ja hyvää palvelua. Paljon enempää emme ehtineet naisen sanoja kuulla, kun jo tungimme murisevin vatsoin sisään Il Conte Di Monteforte -ravintolaan.

Miehet tilasivat pitsat, ystävättäreni kotitekoista lasagnea ja minä lohipastaa. Hiilaripommit hävisivät lautasilta nopeaa tahtia, ja pian vatsatkin alkoivat olla hiljaa. Mukavan hämyinen ravintola söpöine italialaisine papparaisineen oli meistä kaikista varsin onnistunut valinta.

Annoshinnat pyörivät pitsojen ja pastojen kohdalla noin 11-15 punnassa. Varsin edukasta ja hyvää sapuskaa aivan Lontoon ytimessä!

lontoo-edullinen-ravintola4

4. All Bar One Waterloo

Kun olimme reissun viimeisenä päivänä käyneet aamupäivästä ihailemassa Lontoota yläilmoista käsin, iski lounasnälkä. Lähdimme köpöttelemään South Bankin rannalta Thamesilta poispäin, ja päätimme taas mennä syömään ensimmäiseen mukavan oloiseen ravintolaan.

Oli sunnuntai, ja monessa ravintolassa oli tarjolla vielä aamupalaa/brunssia. Mekin päädyimme istahtamaan All Bar One Waterloo -ravintolaan, jossa sai tilata vielä aamupalaa a la carte -listalta. Ravintola oli omasta mielestäni tosi päheä ja odotin siltä paljon!

lontoo-edullinen-ravintola2

Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että henkilökuntaa oli paikalla aivan liian vähän.. Seurueemme herrat tilasivat aamupalalautaset, leidi-ystäväni otti perinteisen fish and chips -annoksen ja minä päädyin rapeaan ankkasalaattiin. Annoksia saimme odottaa noin tunnin. Palvelu oli kökköä. Ymmärrämme kyllä, jos henkilökuntaa on paikalla sairaustapausten takia liian vähän, mutta hurjan pitkäksi venyneestä odottelusta voisi käydä sanomassa pöytiin aina välillä, tai mainita siitä jopa heti tilauksen teon yhteydessä. Nyt kävi niin, että 10 minuutin välein joku asiakas nousi ylös ja yritti saada jonkun henkilökunnasta kiinni ja kysellä mikä nyt tökkii. Ei hyvä.

No, kun ruoat vihdoin tulivat, alkoi ärsytys väistyä. Kaikki maistui todella hyvältä. Voimme paikkaa siis suositella, tosin sillä varauksella, että henkikökuntaa oli paikalla tosiaankin sairaustapausten takia aivan liian vähän, ja tästä (ja vain tästä) syystä kaikki joutuivat odottamaan.

Meidän neljän hengen aamupala- lounasyhdistelmä maksoi juomineen yhteensä 56,40 puntaa.

lontoo-edullinen-ravintola1

Maailmanpyörä nimeltään London Eye

Matka 135 metrin korkeuteen, läpinäkyvässä kananmunanmuotoisessa kapselissa, kolmen korkeapaikankammoisen kanssa, oli syyskuisen Lontoon reissun viimeisen päivän kohokohta. Ainakin minulle, ainoalle ei-korkeanpaikankammoiselle henkilölle.

london-eye6london-eye8london-eye1

Thamesin rannalla, aivan Big Beniä vastapäätä, nököttää Lontoon ehkä kuuluisin maamerkki, London Eye. Lontoon silmässä käy vuosittain 3,5 miljoonaa kävijää, ja tällä kävijämäärällä se on koko Britannian suosituin turistinähtävyys (se on kyllä vääryys, jokaisen turistin pitäisi käydä ennemmin katsomassa upeat kruununjalokivet Tower of Londonissa).

Me emme olleet ostaneet maailman neljänneksi korkeimpaan maailmanpyörään lippuja etukäteen, eikä siihen olisi ollut tarvetta – ainakaan visiittimme aikana syyskuussa. Paikalla oli toki runsaasti ihmisiä, mutta jonot etenivät hyvin. Lisäksi ns. fast track -jono oli lähes samanmittainen kuin meidän rahvaankin jono. Yhden hengen (rahvaan) lippu maksoi noin 25 puntaa, joten ihan halvasta lystistä ei ole kyse.

london-eye3london-eye4london-eye10

Valkoinen hökötys istuu yllättävän hyvin South Bankin rannalle. Se kohoaa kaikessa komeudessaan jopa 135 metriin. Ihan vertailun vuoksi on pakko kertoa, että Suomen tunnetuin maailmanpyörä, Linnanmäen Rinkeli, on 34 metriä korkea ja Kauppatorilla sijaitseva Skywheel on puolestaan 40 metriä korkea. Jokusen metrin ylemmäs Lontoon serkku siis kohoaa.

London eyetä kannattaa ehdottomasti käydä ihailemassa myös pimeään aikaan. Maailmanpyörä on valaistu upeasti, ja se näyttää iltaisella ehkä jopa paremmalta kuin päiväsaikaan.

london-eye11london-eye5

Lontoon maailmanpyörä avattiin 31.12.1999 silloisen pääministerin toimesta. Toivotaan, ettei Tony Blair kärsi yhtä pahasta korkeapaikankammosta kuin ystäväpariskuntamme jäsenet. Olisi avajaiset voineet olla vähän pakkopullaa, mikäli Blair olisi hymyillyt kuvissa väkinäisesti ja pysynyt lähes koko puolen tunnin kierroksen ajan kaukana läpinäkyvistä kapselien seinistä. Meidät ystävät olivat kyydissä kyllä hurjan rohkeasti – hatunnosto siitä heille!

london-eye7london-eye2

On varmaan sanomattakin selvää, että maailmanpyörän kyydistä aukeaa hulppeat näkymät koko Lontooseen. Lontoo avautuu ylhäältä aivan uudesta näkövinkkelistä, ja aurinkoisina päivänä voi nähdä aina 40 kilometriä etelään North Downs -kukkuloille, itään Elisabeth II Bridgelle ja länteen Windsorin linnalle. Hassua on myös se, etteivät suurkaupungin isot välimatkat nähtävyyksien välillä tunnu ylhäältä katsottuina yhtään niin pitkiltä. Melkein tuntui siltä, että koko Lontoon olisi voinut ihan tosta noin vaan kävellä päästä päähän. Niin vissiin!

Kiertoajelu Lontoon silmässä oli meistä neljästä pääsylipun hinnan arvoinen. Jonot olivat asialliset syyskuussa, kesäkuukausien ruuhkista en uskalla sanoa mitään. Silloin etukäteislipun ostaminen voi olla hyväkin idea.

london-eye9

Sampea ja kaviaaria Varkaudessa

Moluga, Herra Longfield tässä.

Tuossa kesälomia ennen minulla oli työjuttuja suuressa ja mahtavassa Varkauden kaupungissa. Se sijaitsee maassa nimeltä Savo, joka joidenkin maantieteilijöiden mukaan on osa Suomea. Varkaudessa olen tässä viime aikoina viettänut melkoisen montakin yötä, kun noita matkaöitäni yhteen ynnäilin niin kesälomia edeltäneiden 12 kuukauden ajalta olin laskujeni mukaan herännyt täältä yhteensä 17 kertaa.

Mutta tämä kesälomia edeltänyt työreissu oli siitä erikoinen, että sain jollain ilveellä houkuteltua Hulinkin matkaan, ja otimmepa vielä Horationkin reissulle mukaan. Huli on joskus muinaishistoriassa ollut kerran Belgiaan suuntautuneella työmatkallani mukana, ja nyt sitten siis jo toisen kerran sain Hulista seuraa, ja ihan Varkauteen asti jopa tällä kertaa mentiin.

Huli ei tosin ihan vain lomailumielessä mukaan tullut, vaan sen aikaa kun minä porhalsin pitkin pientareita talonmiesvaatteissani, Huli majaili Horation kanssa hotellihuoneessa ja teki jotain mystisiä työjuttujaan sieltä käsin. Iltapäivisin toki sitten oli aikaa tehdä jotain järkevääkin, lähinnä käytiin Horation kanssa lähiseuduilla hortoilemassa. Kerran löydettiin jännä rotko läheisestä metsästä ja toisen kerran taas törmättiin paikalliseen chow chow –laumaan.

caviar_varkaus6

Rotkojen, satunnaisten kiinalaiskoirajengien ja Esa Pakarisen puiston lisäksi Varkaudessa on myös semmosia jänniä otuksia kuin sampia. Sampi on kala, joka voi kasvaa hillittömän suureksi, jopa 400-kiloiseksi jötkäleeksi. Niitä oli ennen siellä sun täällä pitkin Euroopan vesiä, mutta nykyään se on valitettavasti hyvin uhanalainen otus. Uhanalaisuus ja sammen tunnettavuus johtuu sampien mädistä, eli kaviaarista, tuosta mustasta töhnästä jota kaikissa leffoissa ja sarjakuvissa kaikki karikatyyrisen rikkaat hahmot horii hanhenmaksapallojen ja shampanjan kanssa. Kaviaarinkalastuksen myötä ihminen onnistui lähestulkoon hävittämään sammet koko maapallolta, ja nykyään kaviaarin keräilyyn ja myyntiin on tiukat maailmanlaajuiset kiintiöt, joiden avulla pyritään estämään liikakalastus ja koko lajin kuoleminen sukupuuttoon.

caviar_varkaus4

Sampia eleli joskus Suomenkin vesillä, muistan mökillä pienenä lukeneeni jostain luontokirjasta sammista ja sen jälkeen haaveilin aina saavani mökkirannasta mato-ongella monisatakiloisen sammen, mutta ei niitä koskaan tullut mun matoja syömään, pelkkiä ahvenia ja särkiä sieltä vain nousi. Luonnonvaraisena sampea ei Suomesta ole saatu pitkään aikaan, mutta Varkauteen joku vekkuli on keksinyt perustaa kalankasvattamon, missä näitä otuksia polskii, ja mistä saadaan hallitusti kerättyä sopiva määrä kaviaaria. Kalankasvattamo käyttää hyödyksi läheisen tehtaan lämpöenergiaa, ja Varkaus taitaakin olla ainoa paikka Suomessa, missä kaviaari voidaan luokitella lähiruoaksi.

caviar_varkaus5

Suurin osa Varkauden kaviaarista menee vientiin, mutta kyllä sitä saa Varkaudesta ostettua mukaansakin erinäisistä paikoista. Kaupungissa sijaitsevasta Scandic Oscarista saa lähikaviaaria ostettua ihan ravintolastakin. Me majoituimme Scandiciin, ja tokihan sitä kaviaaria piti sitten yksi ilta mennä ravintolasta tilaamaan. Hintaa annoksella on sen verran, että ihan joka ilta ei tätä herkkua tohdi naamaansa tunkea, mutta kyllä sitä kertaalleen piti kokeilla. Annoksessa tuli mukana kaviaarin kaverina kasa paahtoleipää, sekä smetanaa ja sipulisilppua, ja voi hyvänen aika että kaviaarileivät oli hyviä! En yhtään ihmettele että joku Englannin kuningaskin oli joskus julistanut sammen kuninkaalliseksi kalaksi, ja määräsi kaikki Englannin vesiltä löytyvät sammet kuninkaan omaisuudeksi. Maistoimme kaviaaria myös ihan sellaisenaan, sillä tavalla se ei mielestämme oikein hyvää ollut, lähinnä semmoista karmean suolaista mähnää, mutta paahtoleivän kanssa, smetanalla ja sipulisilpulla höystettynä toimi erittäin hyvin.

caviar_varkaus3

Kaviaarin lisäksi Oscarista saa myös sitä sampea lautaselleen jos niin tahtoo. Huli tykästyi tähän annokseen sen verran, että taisi vetää niitä useammankin kappaleen matkamme aikana. Oscarin väki selvästi tiesi mitä sammelle piti tehdä, kala oli hyvin maustettu ja lisukkeet mietitty viimeisen päälle. Sampiannos ei myöskään ollut ihan niin tyyris kuin kaviaari, tosin ei sekään sieltä listan halvimmasta päästä ollut.

caviar_varkaus1

Suomalainen lähikaviaari ja –sampi on ihan kokeilemisen arvoinen makuelämys, jos joskus satutte Varkauteen eksymään niin käykääpä testaamassa. Eräs ilta ravintolaan tuppautui iso kasa saksalaisia turisteja, jotka olivat tulleet paikalle isolla bussilla. Sen verran joukkiota vakoiltiin, että kaviaaria ja sampea siinäkin porukassa hyvin ahkerasti syötiin, liekö sitten ihan vain sen takia koko kööri ollut Varkauteen matkustanut. Ei ne varmaan ainakaan Esa Pakarisen puiston takia olleet paikalle tulleet.

caviar_varkaus2

Juustofondue, Whymper Stube, Zermatt Sveitsi

Muistatteko vielä kun herra Longfield kertoi teille Matterhornin ensimmäisestä valloituksesta? Mukana tällä kohtalokkaalla retkellä oli myös herra nimeltään Edward Whymper, joka raskaan kiipeilyn päätteeksi irrotti itsensä muusta joukosta ja juoksi viimeiset metrit, jotta hän sai olla ensimmäinen ihminen Toblerone-vuoren huipulla.

matterhorn zermatt

Whymper kävi useana kesänä Zermatissa harjoittelemassa vaarallista vuorikiipeily-yritystään. Näillä matkoillaan hän yöpyi aina Monte Rosa -hotellissa, joka sijaitsi nykyisellä Zermatin pääkadulla, aivan pienen alppikylän keskustassa.

Monte Rosa -hotelli nököttää ylväästi edelleen paikallaan. Hotellirakennuksen kulmassa on ravintola, joka kantaa osuvasti nimeä Whymper Stube. Ravintolasta saa kuuluisia sveitsiläisiä herkkuja – juustofondueta sekä raclettea. Me kävimme ravintolassa maistamassa kesäkuussa juustofondueta, jota en ollut koskaan ennen syönyt.

Paikalliset saattoivat meille (ja muille turisteille) kuitenkin nauraa, Sveitsissä juustofondueta pidetään nimittäin sydäntalven ruokana, eikä sitä keskikesällä syödä.

swiss cheese fondue4swiss cheese fondue6

Sveitsiläisten mukaan sulatettu juusto oli alun perin köyhien talonpoikien ruokaa. Kaapin perukoille säästetyt juustonkannikat sulatettiin padassa valkoviinin kanssa, ja lopuksi koko komeus suurustettiin kananmunalla. Fonduen kupliessa kutsuvasti, ruokakomerosta kaivettiin esiin vielä kuivuneet leivät, ja sitten alettiin herkutella.

swiss cheese fondue5swiss cheese fondue3

Whymper Stubessa fondueta saattoi tilata vaikka minkälaisilla lisukkeilla. Perusversioon kuului fonduen lisäksi vaaleita leipäkuutioita sekä keitettyjä perunoita. Me otimme lisäksi vielä setin erilaisia lisukkeita, jotta saimme varmasti sulasta juustosta kaiken irti.

Lisukekipoissa meillä oli ilmakuivattua lihaa, kirsikkatomaatteja, päärynöitä, sieniä, maissia, pikkelöityä sipulia sekä suolakurkkua.

Kokonaisuus toimi hurjan hyvin. Aika kauan fondueta jaksoi syödä, ennen kuin vahva kuuma juusto alkoi tökkiä. Sen kanssa kävi vähän niin kuin sushin – jossain välissä siitä vain saa tarpeekseen ja sen jälkeen suuhun ei voi laittaa yhtään palaa lisää.

swiss cheese fondue2

Vaikka sydäntalvesta ei ollut kesäkuussa Zermatissa tietoakaan, oli juustofondueta mukava syödä terassilla shortseissa ja t-paidassa. Takana oli pitkä trekki vuorilla, joten juuston kalorit tulivat tarpeeseen, heh!

swiss cheese fondue1