Herra Longfield työmatkailee: Pohjois- ja Etelä-Carolina

Monk, Herra Longfield täällä.

Viime aikoina oon vähän liiankin kanssa päässyt kokemaan työmatkailun riemuja. Oon nyt tässä pari kuukautta melkeinpä jatkuvasti ollut menossa jossain päin maailmaa. Tämmönen tahti on vähän liikaa, mutta koska tän nyt pitäisi olla tämmönen ohimenevä vaihe niin kai tää tästä.

south carolina_c_matka_.jpg

Työmatkarupeama alkoi visiitillä Amerikkaan, Etelä-Carolinan osavaltioon. Tuonne samaan paikkaan suuntautui aikoinaan myös yksi ensimmäisistä ulkomaan työmatkoistani. Oon tainnut sittemmin käydä jo lähemmäs 30 kertaa USA:ssa – tuolla vapaiden maassa ja rohkeiden kotona. Nykyisin ei Amerikan matkalle lähtö enää hirvitä oikeastaan yhtään, mutta muistan että tuolla ekalla kerralla jännitti aika paljon.

Olin vielä nykyistäkin torspomman junnun näköinen siihen aikaan, eikä meillä muutenkaan ollut kauhean hyvin selvillä, että pitäskö sinne Amerikkaan olla joku työlupa tai vastaava – sellaista mulla ei tietenkään ollut – joten sain sitten ohjeet että maahantulotarkastuksessa sanot niille vaan että oot tulossa lanittamaan. Lanitus on kaiketi jotain semmosta että mennään porukalla tietokoneiden kanssa johonkin paikkaan, ja sitten ne koneet kytketään toisiinsa ja sitten pelaillaan jotain pelejä. En minä oikeastaan tiedä, en ole koskaan moista harrastanut, mutta tuolta pohjalta aloin maahantulovirkailijoille asiaa selventämään, kun olin ensin sanonut maahantuloni syyksi ”Lan party, yees” ja kummissaan oleva virkailija, vanhempi naishenkilö, alkoi kyselemään että mitä, puhutko sinä edes englantia, mikä lan, selitä? Ei sekään ollut kuullut lanituksesta aiemmin mitään, eikä ollut joku sen esimieskään, jonka se siihen portille pyysi, mutta tarpeeksi kauan kun olin Amerikan pelottaville rajavartijoille sönköttänyt jotain computer gameseista ja connectioneista ja vakuuttanut että ei se mies kenen luokse olen pelejäni menossa pelaamaan – mainitsin erään asiakkaan nimen heille – varmaankaan ole minua murhaamassa, niin pääsin kuin pääsinkin maahan.

No, se oli silloin se, nykyään tiedetään, että työlupaa ei tarvita näitä mun hommia varten, joten tällä kerralla en enää joutunut valehtelemaan lanittamisesta. Kerroin jo tutuksi tulleeseen tapaan ihan rehdisti, että olen työasioilla maahan tulossa, mutta en tee mitään oikeeta työtä ja lähden kahden viikon päästä pois. Nykyisin niitä maahantulotyyppejä ei enää kiinnosta multa oikein mitään kysellä, en tiedä johtuuko se siitä että ne näkee jostain järjestelmistään että tämä tyyppi on täällä ollut aiemminkin, ja aina se on pois lähtenyt, joten ei se nytkään ole varmaan maahan laittomasti jäämässä. Enitenhän niitä kai hirvittää ajatus siitä että joku kehitysmaan asukki tulee heidän Amerikkaansa ja jää sinne asumaan. Hemmetin mamu, et varmana jää tänne; okei, meidän kaikkien esi-isät on niin joskus tehneet, joo, mutta nyt se ei vaan enää käy, koska ei käy! Älä kysele!

south carolina (9)south carolina (11)south carolina (5)

Aiemmilla kerroilla olin asunut Etelä-Carolinassa Bennettsvillen pienessä kylässä, jossa asuin usein semmosessa vanhemman pariskunnan järkkäämässä, vähän Bed&Breakfast-tyyppisessä asumustossa. Vierailujeni aikana varsinkin pariskunnan rouva otti minut vähän niinku suojelukseensa, kai se kattoi että miten ne on tommosen aliravitun pojan lähettäneet tänne jostain Finlandiasta omin nokkinensa pyörimään. Täti tuli aina aamupalalla pöytään juttelemaan, neuvoi kaikenlaista ja kyseli Suomesta. Se oli oikein mukava täti. Kerran se alkoi näyttämään mulle tyttärensä kuvia, ja kysyi että mahdanko minä seurustella. Kun kerroin että kylläpä muuten seurustelen, täti oli mukamas kovin harmissaan, ja sanoi että olisin ollut niin hyvä vävyehdokas heidän tytölleen. Kumma, asuin kuitenkin Suomessa joten enhän mä ois koskaan ollut ees paikalla. Tai ehkä se olikin just se syy miksi olisin ollut hyvä vävyehdokas. En tiiä.

Toisen kerran tämä pariskunta järjesti talossaan Bennettsvillen kyläyhteisön jotkut pippalot, ja täti pyysi minutkin sinne. No tietysti menin sinne sitten haahuilemaan, siellä oli varmaan semmonen 40 ihmistä, ja pariskunta minua kiikutteli aina uusien tyyppien luokse jutustelemaan ja esittelivät että katsokaa, tämä on Finlandiasta. Söin siinä hötäkässä ihan hemmetin hyviä brownieita varmaan 10 palaa, ja valehtelin ihmisille kaikenlaista Suomesta. Joku New Yorkin osavaltiosta kotoisin ollut heppu alkoi retostelemaan ruska-ajalla ja siitä kuinka ruska on siellä niin kaunista, niin toki piti pistää paremmaksi ja kertoa että kuuleppas, Suomessa ruska on vielä hienompi, lehtien lisäksi puiden rungotkin vaihtaa väriä ja tylsien oranssin ja keltaisten värien lisäksi meillä on violetteja ja sinisiäkin lehtiä, ja osa metsän eläimistäkin vaihtaa turkkinsa väriä ties minkä värisiksi maastoutuakseen paremmin syksyiseen kirjavuuteen. En tiedä menikö ne jutut niille läpi. Menin myös kehumaan niitä tarjolla olleita brownieita pariskunnan tädille sen verran vuolaasti, että kun olin sen kerran jälkeen lähdössä himaan, täti antoi minulle matkaevääksi mukaan rasiallisen niitä, ja pyysi viemään niitä Hulillekin maistettavaksi.

south carolina (2)south carolina (3)south carolina (4)

Tällä kertaa en kuitenkaan majoittunut mukavan pariskunnan luokse, vaan olin hommannut itselleni hotellin vähän työkohteesta kauempaa, Hartsvillen kaupungista. Siellä en ollut aiemmin asunut, ja ajattelin että olisi kiva päästä näkemään vähän uusiakin paikkoja. Ekan viikon aikana vähän haahuilin pitkin Hartsvilleä sen minkä työpäivien jälkeen jaksoin. Mutta eipä siellä mitään kauhean merkittävää vastaan tullut, kerran juoksulenkillä tosin lähdin seuraamaan pillit päällä ajaneita paloautoja ja savupilveä, joku talo siellä oli syttynyt palamaan, ja sen sammutusta vähän aikaa seurasin. Viikonloppuna ajattelin sitten tekeväni kunnon päivävisiittejä vähän uusiin kohteisiin. Siitä ajatuksesta ei kuitenkaan lopulta tullut yhtään mitään, koska ekan viikon perjantaina heräsin aamulla hotellista ihan koomaisena. Joku flunssakuume oli päässyt iskemään, ja niinpä vietin koko viikonlopun lähinnä hotellihuoneessani nukkuen, välillä karkasin sen verran pois että päästin siivoojat vaihtamaan lakanat ja siistimään paikkoja, ja hain Walmartista jotain lääkettä tai jotain syötävää jostain lähiseudun ruokapaikoista. Siitä viikonlopusta ei paljoa jäänyt kerrottavaa.

Vielä maanantainakin olin sen verran huonokuntoisen oloinen, että soittelin työnantajalleni ja yritin etsiä jotain tyyppiä joka voisi kertoa minulle miten toimin jos haluan mennä USA:ssa lääkäriin. Se ei ollutkaan mikään ihan yksinkertainen temppu. Aikani soiteltuani sain kuitenkin numeron johonkin firmamme vakuutusyhtiön sveitsiläiseen haarakonttoriin, joiden vastuualueena oli USA. Sieltä minulle sitten annettiin osoite, jonne piti mennä, ja vähän ohjeita että kuinka siellä pitää maksut sun muut hoitaa. Naputtelin osoitteen navigaattoriin, ja ajelin paikalle. Perille päästyäni piti tarkistaa, että olinko kirjoittanut osoitteen ihan oikein, koska löysin itseni jonkun moottoritien varrella olevan autokaupan pihasta. Osoite oli kyllä ihan oikein, ja kun vähän tarkemmin katselin ympärilleni, huomasin että autokaupan nurkassa oli pieni talo, joka ilmeisesti oli jonkunnäköinen terveyskeskus. No sinne sitten menin, ja ihan oikea paikka se oli, siellä minua jo odoteltiinkin. Ja sitten minä jäin sinne odottelemaan että lääkäri tarkistaisi mikä minussa on vialla ja millä sen saa pois.

south carolina (6)

Pari tuntia siellä odottelin, katselin eka Dr. Philiä muiden sairaiden ihmisten kanssa odotusaulassa, ja sitten istuskelin vielä hyvän tovin itsekseni tutkimushuoneessakin, ennen kuin Dr. Washington tuli sinne minua katsomaan. Lääkärin suurin huoli oli järjestää hoito siten, että se maksaisi mahdollisimman vähän, sen takia hän skippasi useimmat perustestit ja lähinnä vain kyseli että mimmosia oireita mulla on ollut. Korvat ja kurkun se sentään katsoi, ja kuunteli hengitystä sillä semmosella saksofonilla vai mikä sekstantti se nyt onkaan. Kuuntelun ja katselun perusteella lääkäri kirjoitteli mulle jotain lääkereseptejä. Kokonaissumma muutaman minuutin kestoiselle, mahdollisimman halvasti hoidetulle lääkärintarkastukselle ja parille erilaiselle flunssalääkkeelle oli 300 dollaria. Tuli siinä niitä kuitteja tavaillessani taas mieleen että Suomi on aika kiva paikka.

Lääkkeet oli kuitenkin hintansa väärti, koska sain niillä tautini nopeasti tapettua. Toisen viikon aikana jaksoin vähän taas jatkaa Hartsvillen tutkimistakin, hotellin vieressä oli joku tämmönen college-alue jolla kävin haahuilemassa. Oon saanut Amerikassa useassakin eri paikassa paikallisilta kehotuksen käydä kattomassa sitä ja sitä collegea, kun oon kysellyt että onko täällä lähiseudulla muuten mitään näkemisen arvoista. Mä en oo oikein niihin kehotuksiin syttynyt, koska mitä hemmetin järkeä on mennä kattomaan jotain koulua? Mutta nyt kun siinä hotellin vieressä college sattui olemaan, niin kävin sitten siellä pyörimässä. Olihan sekin sinänsä aika jännä paikka, se kun oli semmonen kaupunginosan kokoinen alue, normikoulurakennusten lisäksi alueella oli kaikki oppilaiden asuinrakennukset ja urheilupaikat ja kaupat sun muuta tauhkaa, omat vartijat ja palolaitokset ja sairaalat ja kaikki sieltä löytyi. Kampuksiksihan noita tommosia kai kutsutaan. On se varmaan aika jännä ja hauska kokemus lähteä 18-vuotiaana junnuna himasta ja matkustaa vaikkapa 3000 kilometrin päähän tommoseen vieraaseen mestaan asumaan ja opiskelemaan muiden ikäistensä kanssa. Vähän toista kun ajaa kotoota bussilla 10 minuutin matka lukioon ja takas, tai myöhemmin kaverin Punton kyydissä joka päivä Tikkurilasta Myyrmäkeen ja takas HOAS-kämppään katsomaan Salattuja elämiä.

south carolina (8)south carolina (7)

Sain taas työt tehtyä sen verran nopeasti valmiiksi, että pääsin lähtemään hieman etuajassa, ja päätin ajaa viimeiseksi yöksi Pohjois-Carolinan puolella sijaitsevaan Charlotteen, josta paluulentoni lähti. Sielläkin olin aiemmilla kerroilla käynyt joskus vähän auton kanssa seikkailemassa, mutta vain parin tunnin pikavisiiteillä. Tällä kertaa pääsin ihan ajan kanssa ja jalkamiehenä kaupunkiin tutustumaan. Taas sattui niin, että hotellini vastapäiseltä kadulta löytyi kohde, johon en muuten varmaan olisi mennyt, mutta koska se nyt sattui siinä hollilla olemaan, niin pakkohan sielläkin oli käydä. Paikka oli Nascar-museo. Formuloita ja vähän rallia oon joskus seuraillut, mutta Nascarista minulla ei ollut mitään hajua. Jostain MAD-lehdestä olin vissiin saanut kuvan että se on semmosta missä ajetaan kaikki paikat mainostarroja täynnä olevilla autoilla vasemmalle kääntyvää ympyrää miljardi kierrosta ja yleisössä punaniskat mölyää, juo kaljaa ja toivoo isoja kolareita.

En minä museossa päässyt lajiin sen paremmin kiinni, hirveästi siellä oli kaikenlaista tavaraa ja autoja ties keiltä Jack Johnsoneilta ja John Jacksoneilta ja muilta nimiltä, jotka eivät mulle sanoneet mitään, mutta joita museon muut vieraat haltioituneina tavasivat, ja kertoivat lapsilleen että tässä on nyt se auto jolla John-Jack Jackson-Johnson voitti 1983 Jacksonvillen kisoissa John ”Jack” Johnsonin. Osallistuin museossa myös Nascar-visaan, jossa kysyttiin monivalintakysymyksiä. Nekin oli luokkaa ”Kuka voitti vuoden 1963 mestaruuden: Jack Jackson, John Johnson vai Juan Pablo Montoya” joten arvailuksi meni. Sain tulokseksi 10 % oikein, ja se oli koko päivän huonoin tulos. Jee! Mielenkiintoisin homma museossa oli isoon aulatilaan rakennettu kaarre, joka mallasi oikeaa Nascar-radan kaarretta, ja johon pääsi itse vähän kävelemään ja kokeilemaan että kuinka hemmetin jyrkkiä ne kaikista jyrkimmät kohdat niissä niiden vasemmalle kääntyvissä radoissa oikein on. Jyrkimmissä kaarteissa pystyi just ja just seisomaan, joten kyllä niissä pitää aika hemmetin kovaa ajaa jottei autot sieltä alas valahda.

south carolina (10)south carolina (16)south carolina (18)

Hauska oli myös historiaosio, jossa kerrottiin, että Nascar sai alkunsa kieltolain aikana, kun ihmiset tekivät metsissä laittomasti viinaa, ja sitten sitä viinaa piti kuljettaa paikoista toiseen. Poliiseja karkuun ajaakseen viinaa kuljettaneet autot piti sitten yrittää keinolla millä hyvänsä virittää mahdollisimman nopeiksi. Vapaa-aikanaan viinakuskit alkoivat järjestää kisoja, joissa katottiin että kellä on nopein menopeli, jotain pellonreunoja ne siellä ajelivat ympäri niin kovaa kuin pääsivät. Viinakuskien kisat alkoi pikkuhiljaa saada katselijoitakin, ja siitä homma sitten kasvoi nykymuotoonsa, missä kisat ajetaan pellonreunojen sijaan jättimäisillä, satoja tuhansia katselijoita vetävillä moottoriradoilla.

south carolina (17)south carolina (19)

Toinen paikka, mihin Charlottessa kävin tutustumassa, oli Carolina Panthersin NFL-joukkueen stadion. Oon jo pitkään halunnut käydä USA:ssa kattomassa jenkkifutispeliä paikan päällä, mutta se ei oo vielä koskaan onnistunut. Jenkkifutiskausi on lyhyt, pelejä pelataan kaudessa hyvin vähän ja käytännössä aina vain sunnuntaisin, enkä oo aiemmin koskaan osunut sopivaan aikaan sopivaan paikkaan jotta oisin peliin päässyt. Nyt olin sopivassa ajassa sopivassa paikassa – Hartsvillestä ois meinaan ollut vain lyhyt ajomatka katsomaan jotain college-jenkkifutispeliä – mutta tauti vesitti tällä kertaa mahdollisuuden. Charlottessa pitää majaansa jenkkifutiksen korkeimman tason eli NFL:n joukkue nimeltään Carolina Panthers. Ei niilläkään kotipeliä tietenkään just sinä päivänä sattunut olemaan kun minä Charlottessa olin, mutta ajattelin silti käydä stadionia katselemassa, sinne kun kuulemma järjestettiin opastettuja vierailuja.

Olihan se hulppea paikka, ei siinä, mutta eniten vierailusta jäi mieleen oppaana toiminut vanha ukko, joka paitsi esitelmöi stadionista suurella innolla ja vei meidät vierasjoukkueen pukukoppiin, lehdistön tiloihin ja kentällekin, myös hehkutti joka käänteessä Carolina Panthersin omistajaa ja stadionin rakennuttajaa, entistä NFL-pelaajaa, nykyistä monimiljardööriä nimeltään Jerry Richardson. Jerry sijoitti aikoinaan peliuraltaan saamat pennosensa ravintoloihin, ja takoi siinä hommassa hirveän kasan rahaa. Sitten se myi osan niistä ravintoloistaan, ja käytti rahansa siihen että se lobbasi Charlotten kaupunkiin oman NFL-joukkueen, jonka Jerry itse perusti ja jolle hän myös rakennutti satoja miljoonia dollareita maksaneen stadionin. Nyt se äijä kuulemma katselee pelejä aina omasta päätyaitiostaan – perinteisesti ajatellen paras paikka pelin katsomiseen olisi kentän keskiviivan tuntumassa, mutta Jerry haluaa katsoa pelejä päädystä käsin, koska sieltä kuulemma näkee paremmin miten pelikuviot ja systeemit muodostuu ja etenee. Ennen pelejä Jerry ajelee stadionia ympäröivillä parkkipaikoilla golf-kärryllään, käy morjenstamassa ihmisiä jotka on tulleet sinne tätä tämmöstä tailgating-hommaa harrastamaan, eli grillaamaan ja juomaan kaljaa parkkipaikalle pelin ajaksi. Joskus se ottaa sieltä jotain jengiä sen golf-kärrynsä kyytiinkin, ja vie ne sinne omaan aitioonsa peliä katsomaan.

south carolina (12)south carolina (14)south carolina (13)south carolina (15)

Oli jotenkin hassua kuunnella, kuinka stadion-kierroksen opas, semmonen talonmiehen hommia tekevä vanhempi ukko, tästä omistajasta puhui. Se hehkutti sitä kaveria maasta taivaisiin, samalla kun Suomessa suurin piirtein nauretaan ääneen aina jos jonkun Hjallis Harkimon kikkailut ei oikein ota onnistuakseen. Tuo nyt oli tietty vaan yksi henkilö, joka sattui vielä olemaan töissä tällä monimiljardöörillä, mutta jotenkin Amerikassa tuntuu muutenkin puuttuvan semmonen kateus ja kyräily jota Suomessa vähän turhaan harrastetaan. Toki moni muu asia jenkkilässä sitten onkin pielessä jos Suomeen vertaa, mutta tuo tuollainen kyräilemättömyys ja reipas asenne on piirre, joka voisi minun puolestani iskostua suomalaisiinkin.

Stadion-kierroksen jälkeen sitten olikin aika etsiytyä lentokentälle, ja tulla takaisin Suomeen. Vaikka täällä meillä vähän kyräilläänkin, ja salaa toivotaan että Hjallis joutuu köyhäintaloon ja että naapurin uus auto hajoaisi, niin on se kyllä aina mukavaa nähdä lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävä suomalainen metsikkö tai rantaviiva. Jos ei muuten niin ainakin voi lääkärissä käydä ilman että tarvii ottaa pankista lainaa.

south carolina (1)