8 päivää yksin koliikkivauvan kanssa

Äitini on sanonut minulle seuraavat sanat useampaan kertaan viime vuosien aikana:

Vauvat ovat niin ihania, ne vaan nukkuvat, syövät ja tuhisevat.

Viime viikolla olin pienen ihmeen kanssa kahdeksan päivää yksin kun herra Longfield suunnisti ensimmäiselle pidemmälle työmatkalleen vauvan syntymän jälkeen. Näiden kahdeksan päivän jälkeen, en voi edelleenkään yhtyä äitini tokaisuun siitä, että vauvat vain nukkuvat, syövät ja tuhisevat.. Kurkataanpas seuraavaksi miten meidän viikko eteni.

Sunnuntai 11.6.

Hyvinpä lähti tämä 8 päivän yksinelo liikkeelle. Päätin, että pysyn kasassa ja hoidan hommat rauhallisesti ilman stressiä. No ei se ihan niin mennyt.

Olin ollut yksin 7 tuntia ja kaikki oli mennyt päin persettä. Aamupäivällä meni 50 minuuttia eteisessä pienen ihmeen kanssa, ennen kuin päästiin Horation kanssa aamulenkille (yleensä 2 minuutin homma). Vauva oli silmät ummessa sylissäni, mutta kun laitoin hänet vaunuihin, alkoi silmitön huuto. Hytkytin rattaita 15 sekuntia ja nappasin huutavan vauvan syliini. Rauhoitin hänet ja nakkasin uudestaan vaunuihin, mutta huuto alkoi samantien uudestaan. Sitten taas 15 sekunnin hytkytykset ja uudestaan syliin. Tätä kesti 50 minuuttia kunnes vauva nukahti omaan huutoonsa. Ärähdin vauvalle 3 kertaa, ja itkin itse vikat 20 minuuttia vauvan kanssa kilpaa.

Kun pääsimme vihdoin lähtemään, oli Horatio rikkonut pihalta ison lyhdyn (koira oli ollut pihalla yksikseen remmissä huutokonsertin ajan, ja jotenkin onnistunut kaatamaan lyhdyn joka oli mennyt rikki). Lisäksi otin itselleni ”palkinnoksi” (ja upean sään takia) jätskin mukaan, mutta kun avasin sen, siitä tippui koko toisen puolen suklaat maahan. Sitten räjähdin. Huusin täysiä naapuritalojen edessä ”no ei sitte v*ttu” ja jäätelö sai sen jälkeen kyytiä. Menin etsimään sitä lenkin jälkeen ja löysin sulaneen jätskin pitkältä nurmikolta.

Pieni ihme on nukkunut ihan alusta asti (ainoat pitkät) päiväunet lähes kellontarkasti klo 10-12. No eipä tietenkään tehnyt sitä sunnuntaina. Oltiin vain puolen tunnin lenkillä, ja kun tulin takaisin kotipihaan, alkoi vaunuista sillä sekunnilla kuulua huutoa. Kärryttelin pihassa vaunuja jonkin aikaa, mutta itku ei ottanut laantuakseen, joten ei siinä muu auttanut kuin tuoda vaunut sisään ja vauva syliin.

Herra Longfield soitti minulle ennen pisintä lentoaan, ja romahdin soiton aikana täysin. Itkin lähes hysteerisesti ja olin aivan varma, etten tule selviämään seuraavista 8 päivästä elävänä. Tai elävänä kyllä, mutta tuona hetkenä 8 päivää tuntui vuodelta ja olo oli sanoinkuvaamattoman raskas.

Sunnuntai jatkui, ja oikeastaan koko päivä oli enemmän ja vähemmän täynnä huutoa. Todella raskas päivä. Pieni ihme oli niin kärttyinen, ettei ollut toivoakaan, että olisin onnistunut viemään Horation iltapisulle vauvan kanssa. Niinpä juoksin Horation kanssa maailman lyhyimmälle iltalenkille kun pieni ihme oli viimein unessa, eikä ollut 30 minuuttiin herännyt. Tämä aiheutti tietenkin jäätävän huonon omatunnon, joka sopi totisesti sunnuntain yleiseen ilmapiiriin enemmän kuin hyvin.

Maanantai 12.6.

Koska sunnuntaina oli mennyt k a i k k i pieleen, heräsin tuskanhiessä maanantaiaamuun. Mun piti nimittäin lähteä käymään työpaikalla kympin pintaan. Eniten jännitin automatkaa, sillä pieni ihme ei ole vielä kertaakaan ollut koko automatkaa hiljaa, vaan pääsääntöisesti huuto alkaa heti kun hänet nakkaa turvakaukaloon ja huuto laantuu kun pääsee siitä pois. Ja nyt mun pitäisi olla autossa vielä kahdestaan pikkuisen kanssa.

Aamulla kaikki meni hyvin. Jopa niin hyvin, että pieni ihme nukahti ensimmäisen kerran ihan itse pinnasänkyyn ensimmäisten päiväunien aikaan. Sovitin vaatteita, sillä vaatekriisihän siinä iski kun piti töihin mennä! Pieni ihme huusi sängyssään ensin naama punaisena, sitten vähän vähemmän punaisena, sitten itku muuttui kitinäksi, joka muuttui hymyksi ja seuraavassa hetkessä jässikkä oli unessa! En voinut uskoa tätä todeksi! Olin ihan varma, että olen kämmännyt kaiken kun olen nukuttanut vauvaa (muita vaihtoehtoja ei koliikkivauvan kanssa ole vaan ollut) syliin sekä rinnalle, emmekä saisi häntä koskaan nukahtamaan itse omaan sänkyyn. No sinne hän kuitenkin nukahti. Historiallinen päivä.

Juuri ennen töihin lähtöä tankkasin pienen ihmeen täyteen maitoa ja yritin nukuttaa häntä. Siitä ei tullut mitään, ja turvakaukalossakin kitistiin vähän, mutta vain vähän. Nakkasin kamat autoon ja sitten lähdettiin. Takapenkillä oli pelottavan hiljaista, ja sitä hiljaiseloa jatkui koko matkan! Olin varma, että vauva oli nukahtanut kaukaloon, mutta ei – hän katseli ja tökki nyrkeillään ystävältäni saamaansa turvakaukalon lelua! Uskomatonta!

Töissäkin kaikki meni yllättävän hyvin. Ensin oltiin vähän hereillä ja kierrettiin työkavereiden syleissä, ja minä pälpätin kuin viimeistä päivää. Oli niin kivaa olla töissä! Sitten juuri ennen lounasaikaa pieni mies nukahti ja pääsin työkaverin kanssa lounaalle. Mahtavaa! Lounaan jälkeen piti vauvankin saada ruokaa, ja sen jälkeen menin juttelemaan esimieheni kanssa töihinpaluusta. Palaan töihin helmikuussa (JEEEE!) ja herra Longfield jää vauvan kanssa kotiin. Olen niin ylpeä miehestäni ja siitä, että hän haluaa jäädä pienen ihmeen kanssa kotiin. Uskon, että heidän siteestään tulee vahvempi kun he saavat olla pidemmän pätkän kahdestaan ja opettaa toinen toisiaan.

Maanantai meni kaiken kaikkiaan tosi kivasti. Työpaikalla vierailu väsytti pikkuista selkeästi, ja kotona nukuttiin yhdessä 2,5 tunnin päikkärit vierekkäin. Se oli kivaa. Iltakin meni mukavasti. Sain kaiken kukkuraksi Horatiolle iltalenkittäjän keskiviikkoon asti, joten meidän iltarutiinit hoituivat hurjan paljon helpommin. Onnea on ihanat kotiäitikaverit.

Tiistai 13.6.

Tiistai lähti hyvin käyntiin. Nukuttiin ensimmäistä kertaa seiskaan asti (yleensä täällä herätään joka aamu kuudelta) ja saatiin kaikki aamutoimet hoidettua ilman kiukkuja. Aamupäivälenkki saatiin tehtyä ilman sadetta. Käveltiin kaupalle, tehtiin ruokaostoksia ja lähdettiin kotiin. Kotimatka tehtiin metsän kautta kiertäen ja kyllä hieman huvitti – koira yhdessä kädessä, vauva kantorepussa, ruokaostokset olkapäällä ja toisessa kädessä jättimäinen paistopisteen suklaacookie. Niin ja korvissa soi Sinuhe Egyptiläinen. Tuli vähän sellainen fiilis, että tätäkö mä ihan oikeesti halusin? No sen cookien ja metsässä samoilun kyllä!

Tiistai sujui rauhallisissa merkeissä. Iltapäivälenkillä suunnattiinkin toiseen lähikauppaan hakemaan Elloksen pakettia. Silloin tosin satoi. Pientä ihmettä ei voi missään tapauksessa laittaa vaunuihin ellei hän ole simahtanut ensin syliin, ja koska Horation teki mieli jo pissata sisälle, oli pakko ottaa kantoreppu taas käyttöön. Vedin itseni ja kantorepun päälle sadetakin, joka meni just ja just kiinni. Vauvan pään päälle vedin vielä ulkona kantorepun suojan ja oltiin varmasti outo näky pihalla. Mutta eihän se ulkoilu ole kuin vaatetus- ja asennekysymys!

Illalla Horatio haettiin taas ulos, ja minä kipitin samalla pienen ihmeen kanssa suihkuun ja sieltä syöttöhommiin. Horatio palautettiin puolen tunnin päästä ja minä huikkasin kiitokset sängynpohjalta, ja sitten koko porukka nukahti.

Keskiviikko 14.6.

Aamu lähti ihan hyvin käyntiin. Pieni ihme heräsi kuudelta vääntämään kakkaa, mutta ei siitä tullut mitään. Sitä siinä ihmeteltiin puolisen tuntia ja sitten tainnutettiin tyyppi tissillä takaisin uneen. Puoli kahdeksan aikaan noustiin sitten ylös ja kaikki näytti menevän hyvin.

Siskoni oli tulossa käymään, ja aamulenkillä mun piti hakea meille kaupasta jotain purtavaa. Pieni ihme nukahti vaunuihin, ja lähdettiin reippaalle aamulenkille. Tiedä sitten mikä meni vikaan, mutta vartin päästä poika heräsi ja alkoi huutamaan kurkku suorana. Nälkä ei voinut olla, eikä muutenkaan minkään pitänyt olla vikana. Jatkoin kärräämistä ja otin jässikän kolme kertaa syliin reilun 30 minuutin aikana, mutta ei siitä mitään tullut. Huuto ei laantunut. Niinpä kauppa jäi ja kärräilimme takaisin kotiin. Laitoin siskolleni viestin, että jos haluat syödä niin tuo mukanasi jotain tai sitten tilataan pitsat, sillä mä en päässyt nyt kauppaan.

Siskoni haki meille eväät ja päätin lähteä häntä vastaan kun hänen bussinsa oli tulossa. Tiedä sitten taas mikä tuli, mutta maitobaarin tankkauksen jälkeen alkoi taas aivan jäätävä huuto. Niin jäätävä, että piti hakea Peltorit korvien suojaksi ja laittaa pienen ihmeen ympärille suojia ja juosta aina välistä mahdollisimman kauas huutavasta vauvasta. Horatio kipitti makuuhuoneen perälle piiloon ja minä menin perässä. Huuto ei vaan loppunut. Jätkä oli aivan yliväsynyt, huusi puoliksi unessa 40 minuuttia putkeen ennen kuin kuupahti. Ja ei, me ei keritty siskoa vastaan, vaan sisko sai todistaa huutokonserttia hetken aikaa (ja kävellä yksin bussipysäkiltä).

No sitten kävi niin ihanasti, että pieni mies nukkui reippaat kaksi tuntia putkeen. Heräsi hän kyllä kaksi kertaa huutamaan, mutta sain tainnutettua kärryttelemällä vauvan uudestaan uneen. Mikä helpotus. Unien jälkeen oli ruoka-aika, ja sitten oltiin ihan hyvällä päällä ja päästiin jopa saattamaan sisko kantorepussa möllöttävän vauvan kanssa pysäkille.

Mä en tiedä mikä keskiviikkona oli pielessä, mutta illalla taas huudettiin, ihan h*lvetisti. Minä hytkytin vauvaa vuoroin sylissä ja sitten taas sitterissä ne tutut Peltorit päässä ja manasin elämääni lähettäen herra Longfieldille oikein mukavia viestejä toiselle mantereelle. Meillä on sellainen sopimus, että saan purkaa tuntoja aivan rauhassa. Mun pitää saada kaikki harmitus ulos. Koliikkivauvan äitinä ei oikeasti ole aina kovin kivaa. Keskiviikkona istuin viidestä kahdeksaan rääkyvä vauva sylissäni (välillä sitterissä) Peltorit päässä ja ikään kuin suljin itseni siitä tilanteesta pois. Tuijotin vain seinää ajattelematta mitään.

Keskiviikko oli huono päivä. Ihan hemmetin huono. Onneksi sisko kävi moikkaamassa ja jässikkä nukkui ison osan tuosta vierailusta, joten saatiin pälpättää siskon kanssa ihan rauhassa.

Torstai 15.6.

Lomarahat on tilillä! Jeeeee!

Keskiviikko vielä kovin vahvasti mielessä aloin jo heti aamusta stressata illan Taste of Helsinkiä. Samalla mua alkoi ärsyttää itseni ja se, että stressaan niin paljon vauvan kanssa liikkumista. Kun en mä ole sellainen! Mutta totuus on kuitenkin se, ettei hiestä märkänä huutavan vauvan kanssa ole kovin kivaa liikkua. Toki mua harmittaa myös se, etten yksinkertaisesti pysty nauttimaan kaikkien hehkuttamasta vauva-ajasta, sillä kävelen koko ajan kuin heikoilla jäillä koliikkisen vauvan kanssa. Koskaan ei tiedä milloin hymy ja jokeltelu muuttuu jäätäväksi huudoksi.

Lähdetiin aamulenkille Horation ja vaunujen kera kymmeneltä. No tänäkään aamuna vaunuissa ei viihdytty 20 minuuttia pidempään, ja koko kotimatka huudettiin vaunuissa. Kotimatkalla mulla tuli mieleen, että voisiko pienellä ihmeellä olla nälkä. Vaikka mulla tulee maitoa hyvin, en yhtään tiedä onko se näin hellepäivinä tarvittavan tujua ja tuleeko sitä nyt sitten ihan oikeasti tarpeeksi kasvavan vauvan tarpeisiin. Neuvolassahan meillä on 7 viikon tauko, joten eipä voi sielläkään asiaa tarkistaa ihan toviin (joo voisin kyllä soittaa ja varata ajan).

Kolmen pintaan aloimme tehdä lähtöä Taste of Helsinkiin. Otettiin kunnon hörpyt maitoa ja sitten lähdettiin. Koko menomatkan pieni ihme oli autossa hiljaa. Uskomatonta, jo toisen kerran! Nukkumaan hän ei kuitenkaan käynyt, istuskeli vain leluaan katsellen. Olisin kovin halunnut työntää ruokatapahtumassa vaunuja, mutta sen verran kova kitinä alkoi turvakaukalon uumenista piakkoin kuulua, että heti kun pääsimme alueelle sisään, nakkasin pienen ihmeen kantoreppuun.

Pieni ihme nukkui repussa reippaat puolisen tuntia ja sen jälkeen loppuaika oli erinäistä kitinää ja tissittelyä yms. Tapahtuma ja safkat meni vähän ohi, kun oli pelko persuksissa koko ajan. Kotimatkalle lähdettiin puoli kahdeksan aikaan, ja se taitettiin normaaliin tapaan huutokonsertin säestyksellä kotiovelle asti.

Ilta meni tutulla kaavalla, suihku ja sen jälkeen sänkyyn ja maitobaarin hanat auki. Siihen pieni kultainen poikani nukahtaa vartissa, ja nukkuu hyvin koko yön. Heräillään yhdessä yleensä yhden ja viiden aikaan, tankataan maitoa ja jatketaan unia vierekkäin. Yöt on mun lemppareita, nukkuva vauva on aivan tajuttoman söpö.

Perjantai 16.6.

Perjantai alkoi kuten muutkin päivät. Möyrittiin sängyssä noin puoli kahdeksaan, vaihdettiin vaipat ja valittiin vaatteet. Sen jälkeen pieni ihme sai aamupalaa ja sitten oli äidin vuoro. Ruoan päälle ”leikittiin” vähän aikaa, kunnes tankattiin lisää maitoa ja sitten Horatio alkoikin olla siinä pisteessä, että ulos pitäisi päästä.

Anoppi oli tulossa töidensä jälkeen hoitamaan pientä ihmettä, jotta minä saisin hetken hengähdystauon. Ajattelin ensin lähteväni salille (en jumppaan, vaan pitkään suihkuun ja saunaan), mutta sitten keksin paljon parempaa tekemistä. Mulla oli vihdoin mahdollisuus pestä ja puunata Horatio. Toki en pääsisi pois kotoa, mutta suihkuhuoneen uumenissa en itkua kuulisi. Iltapäivän pesuhetkeä ajatellen lähdin aamulenkille vaunujen kera. Otin mukaan myös Horation harjat ja ajattelin sutivani koirasta vielä pahimmat irtokarvat pois. Vaunujen pohjalta herättiin kuitenkin taas aika pian, joten kovin paljon en ehtinyt Horatiota harjata, mutta sentään hiukan.

Anoppi tuli kolmen jälkeen ja olin juuri saanut pienen ihmeen nukkumaan. Ehdimme syödä yhdessä, ja taisin minä pari kyyneltäkin ruokailun yhteydessä tirauttaa kun juttelimme näistä rankoista ensimmäisistä kuukausista. Se oli ehkä vähän noloa.

Sitten lähdin pesemään Horatiota ja sainkin koiran pestyä ja föönattuakin aika pitkälle, ennen kuin anoppi tuli oven taakse koputtelemaan. Pienen ihmeen huuto oli lähtenyt taas ihan käsistä, ja anoppi tiedusteli olisiko jo aika antaa tissiä. No kellon mukaan ei olisi, mutta huuto oli niin kovaa, että pakko oli jotain keksiä. Taas mieleeni tulvahti ajatus siitä, että saakohan vauva yksinkertaisesti liian vähän ruokaa. Syötin pikkuisen ja kävin sen jälkeen suihkussa. Kitinä alkoi uudestaan, mutta anoppi vapautti minut vielä sen verran, että ehdin viedä Horation metsälenkille. Kotiin tullessa kuulin jo oven takaa, että huuto on aikamoista.

No siinä sitten vaihdeltiin syliä ja yritettiin saada huuto lakkaamaan, mutta ei siitä tullut mitään. Vapautin anopin puoli kahdeksan aikaan sanoen, että me pärjätään kyllä ja kiittelin että tästä iltapäivästä oli ihan tosi iso apu!

Kahdeksan aikaan mentiin sitten kylpyyn ja siellä vaahtojen keskellä pikkuinen mies vihdoin rauhottui hymyillen minulle niin valtavan kauniisti. Iltapesun jälkeen oli aika kömpiä sänkyyn ja nukkua tuttuun tapaan parilla nopealla syötöllä aamuun asti.

Lauantai 17.6.

Lauantaina päätin ruveta antaa pienelle ihmeelle maitoa just niin paljon kuin hän haluaa. Mehän olimme saaneet kahdelta lääkäriltä ja kahdelta neuvolatädiltä ohjeen, että meidän täytyy pitää kolmen tunnin syöttövälit, jotta pienen ihmeen masu saa rauhoittua ruokailujen välissä. Maitoa minulta tulee niin paljon, ettei vauva voi kuulemma alkaa huutaa nälkää tunnin päästä. Lauantaina ajattelin, että hitot tästä ohjeesta. Itku oli ollut minusta tällä viikolla hieman erilaista kuin ennen, ja sen lisäksi vauvan vatsa oli alkanut toimia paljon paremmin. Niinpä ajattelin, että jos kyseessä on 3 kuukauden tiheän imun kausi, niin onpa mahtavaa, että olen antanut vauvan olla nälässä. Ja sitä paitsi, syteen tai saveen, ei se huutomäärä voisi tästä enää pahemmaksi mennä.

Yhdentoista aikaan pakkasin pienen ihmeen autoon ja lähdimme mammatreffeille Haagan alppiruusupuistoon. Reissu meni oikein hyvin! No okei, pieni ihme huusi aika raivokkaasti koko menomatkan, mutta nukahti kun pääsimme perille ja nukkui sen jälkeen koko reissun kotiin asti. Uskomatonta!

Kotona imettelin pikkuista lähes tunnin välein, joskus jopa tiheämpään. Rinnat olivat kyllä omasta mielestäni jo täysin tyhjät, mutta en hermostunut, vaan annoin vauvan olla rinnalla aina kun hän halusi. Huutokonsertteja saatiin pitkin iltapäivää ja iltaa, mutta ehdittiin siinä välissä myös harjoitella masullaan oloa sekä tutkia leluja. Päivän paras hetki oli se, kun pieni ihme tuijotti itseään peilistä ja yhtäkkiä sieppasi peilin aivan naamaansa kiinni ja alkoi villisti nuolla omaa peilikuvaansa, se oli niin söpöä!

Muuten lauantaina ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Olin kyllä aika väsynyt, mutta se johtui varmaan ihan siitä, että tiesin herra Longfieldin tulevan kotiin seuraavana päivänä ja tämä viikon urakka saataisiin päätökseen.

Sunnuntai 18.6.

Sunnuntaina jatkoin edelleen lapsentahtista imetystä. Imetin aamupäivän tunnin välein, jonka jälkeen pieni mies nukahti vaunuihin ilman itkuja. Ajattelin, että nyt on hyvä tilaisuus tehdä pitkä metsälenkki, sillä vauva nukkuu varmasti pari tuntia, sillä on syönyt niin paljon. No mitenkäs kävi? 45 minuutin jälkeen pieni ihme heräsi vaunuista ja me oltiin jossain hiton metsän keskellä ja kotiin oli matkaa vielä toiset 45 minuuttia.

Herättyään pieni poikani aloitti tietenkin aika kovan metelin, ja siinä minä sitten pohdin kaksi kertaa, että mitä ihmettä teen. Kuin lahjana taivaalta kulman takaa paljastui penkki (siis penkki keskellä metsää!) ja siihen minä sitten istuuduin ja kaivoin maitobaarin ensimmäistä kertaa ulkona esiin. Oli se jännää! Horatio tuli istumaan jalkojeni päälle ja vahti, että imetyshetki oli rauhallinen sekä turvallinen.

Evästauon jälkeen jatkettiin matkaa ja huudoksihan se aika pian meni. Päätin, että nyt me jatketaan matkaa ja juttelin huutavalle vauvalle ja paijasin häntä minkä ehdin. Noin kymmenisen minuutin päästä huuto lakkasi ja sen jälkeen kärryteltiin kotiin kaikessa rauhassa. Pieni ihme katseli vaunuista vihreää metsää (laskin vaunujen kuomun kokonaan alas) ja jokelteli. Aivan parasta!

Kotona kaikki sujui loppupäivän yllättävän hyvin. Kunnon päiväunetkin pieni mies päätti vihdoin ottaa! Nappasin vauvan jossain välissä viereeni sohvalle, tungin tissin suuhun ja aloin katsella House of Cardsin uusinta tuotantokautta. Sain katsottua melkein kaksi kokonaista jaksoa, ennen kuin herra Longfield saapui kotiin. Voi onnea! Olin niin onnellinen ja helpottunut. Horatio heilutti häntäänsä enemmän kuin koskaan, ja sai kyllä sellaiset rapsutukset herralta, ettei ole totta. Pieni ihme jatkoi vielä tirsojaan sohvalla ja me ehdimme halailla ja vaihtaa puolin ja toisin viikon hurjat kuulumiset.

Niin ne kahdeksan päivää olivat takana. Ja me selvisimme niistä. Nyt pitää sinnitellä vielä pari viikkoa ennen herran kesälomia ja sitten voidaan viettää koko perhe yhdessä aikaa. Nähtäväksi jää, ovatko ne viikot vihdoin itkuttomia vai vieläkö koliikki pitää pientä ihmettä otteessaan. Pääasia kuitenkin on, että olemme koko perhe kasassa, silloin kaikki voivat paremmin ja vaikeatkin päivät tuntuvat iisimmiltä.

Neljän aineksen tuliset salamipasteijat

Viime viikolla oli taas aika kahvitella meidän mahtavalla kotiäitiporukalla. Tai oikeastaan kahvitella on vähän väärä sana, sillä pöytä notkuu kahvitapaamisissa aina suolaisia ja makeita herkkuja. Viime viikollakin tarjolla oli ainakin mutakakkua, karjalanpiirakoita munavoilla, pavlovaa, keksejä, suklaata, croissantteja, donitseja, hedelmiä, smoothieita sekä minun väsäämiäni tulisia salamipasteijoita.

salamipasteijat

Nämä tuliset salamipasteijat väsättiin ripeällä aikataululla heti kun vauva saatiin ysin aikaan edellisenä iltana nukkumaan. Niitä lämmitettiin seuraavana päivänä juuri ennen tarjoilua hetki mikrossa, eikä maku muuttunut juurikaan yön aikana. Jos aikaa on hieman enemmän, niin pasteijat voi toki lämmittää uudestaan myös uunissa.

Pasteijat pitävät sisällään vain neljää ainesta, joten ne tekee vauva-arjenkin keskellä helposti. Lisäksi pasteijat keräsivät monilta äideiltä kehuja, vaikka hieman jännitin miten ne menevät kaupaksi, sillä tulinen ruoka ja imetys voi olla huono yhdistelmä. En nimittäin muistanut miten ärhäkkää jalopeno on – sehän antoi pasteijoille totisesti potkua!

salamipasteijat salamipasteijat

Pasteijoiden helpon reseptin olen kaivanut vuosia sitten Yhteishyvä-lehdestä, resepti löytyy myös heidän nettisivuiltaan. Minä tuplasin ainesten määrät, jotta sain aikaiseksi 30 pasteijaa. Meidän mammaryhmä on sen verran iso, että pitää tehdä vähän isompi satsi herkkuja, heh! Jestas on kyllä mahtavaa, että ihan tästä vierestä löytyi niin iso kasa muitakin kotiäitejä! Pienellä ihmeellä tulee olemaan kasa ystäviä kunhan hän hieman kasvaa, alkuvuoden aikana tänne meidän lähistölle on syntynyt niin iso määrä vauvoja – yhdellä pikkuisella neidillä on pienen ihmeen kanssa vain päivän ikäero. Viime tapaamisella juuri naurettiin, että saadaan aikamoisia alkukevään kaverisynttäreitä aikaan jokusen vuoden päästä. Silloin pitää varmaan leipoa pasteijoita ainakin nelinkertainen määrä!

salamipasteijat

Tuliset salamipasteijat

30 pasteijaa

  • 2 pkt (a 400 g) ruis-perunataikinaa
  • 200 g salamitankoa
  • 5-6 rkl hienonnettua jalapenoa
  • 100-200 g salaattijuustoa (tai fetaa)

1. Sulata taikina pakkauksen ohjeen mukaan.

2. Pilko salami pieniksi paloiksi ja sekoita täytteen ainekset.

3. Kauli taikina ohueksi levyksi. Paina pyöreällä pasteijamuotilla tai lasilla kiekkoja.

4. Nosta täytettä kiekkojen toiseen reunaan ja valele puolet kiekon reunasta vedellä. Käännä kiekot puolikuun muotoisiksi pasteijoiksi ja painele reunat hyvin kiinni, esim. haarukalla.

5. Paista pasteijoita 225-asteisen uunin keskitasolla noin 15 minuuttia.

salamipasteijat

Lukihäiriö ja lukemisen tärkeys vauvalle


Kaupallinen yhteistyö Sandviksin kanssa. Kampanjan tarkoituksena oli tutustua Vaukirja-kirjakerhoon ja kertoa lukijoille lukemisen iloista ja hyödyistä omien kokemusten kautta.

vaukirja

Osa saattaa muistaa kuinka kerroin jo aivan blogin alkuaikoina lukihäiriöstäni. Minulla on keskivaikea lukihäiriö, joka huomattiin vasta yläasteelle siirryttyäni. Äidinkielenopettajani luki ensimmäisen aineeni ja tuli sen tarkistettuaan juttelemaan kanssani. Hän epäili, että minulla saattaisi olla lukihäiriö ja passitti minut lukitesteihin.

Testien tulos oli selvä: keskivaikea lukihäiriö, joka minun tapauksessani näkyi erityisesti luetun ymmärtämisessä, matematiikan oppimisessa, kielien opiskelussa sekä oikeinkirjoituksessa. Testin tulos auttoi minua ymmärtämään, miksi olin tuntenut itseni jo vuosia erilaiseksi – lukeminen ei kiinnostanut ollenkaan, sillä se oli hidasta, riveillä oli vaikea pysyä enkä siihen päälle pysynyt lukiessa sängyssä hereillä paria minuuttia kauempaa (viimeisestä saa kyllä syyttää hyviä unenlahjoja, ei lukihäiriötäni). Lisäksi olin aina ollut hurjan huono pänttäämään mitään ulkoa. Olin todella surkea esim. kielten sanakokeissa sekä historian tapahtumien vuosissa. Jos halusin oppia jotain ”ulkoa”, piti minun aina lukea koealue sataan ja yhteen kertaan, tehdä tuhottomasti muistiinpanoja (tiivistää ja kirjoittaa kaikki ylös) ja piirtää esim. historian tapahtumista huoneeni seinällä olevalle taululle aikajanoja.

vaukirja

Jouduin koko kouluajan tekemään ihan tosissaan töitä, että sain kokeista kaseja. En ole ollut luokan priimus, mutta en ihan huonokaan, sellainen keskiverto-oppilas. Töitä olen kuitenkin niiden kasien eteen tehnyt varmasti jopa enemmän kuin mitä kympin oppilas on joutunut tekemään.

vaukirja

Itseä (tai geenejä) täytyy kiittää siitä, että olen sen verran jästipää, etten ole antanut lukihäiriön häiritä koulu- taikka työuraani. Olen sen verran kunnianhimoinen, että olen halunnut käydä kouluja jotta töissä on ollut mahdollisuus edetä sinne asti minne olen itse halunnut. Ja sinne asti olen myös päässyt. Töitä nykyisen ”asemani” eteen on toki tullut tehtyä, mutta se on ehdottomasti kannattanut.

vaukirja

Pienen ihmeen myötä osallistuimme koko perheen kanssa Lukivauva-tutkimukseen, jossa tutkitaan lyhyesti tiivistettynä lukivaikeuden periytymistä sekä sitä, kuinka aikaisessa vaiheessa vauvasta/lapsesta on mahdollisuus nähdä mahdollinen lukivaikeus.

Pienellä ihmeellä on nelinkertainen mahdollisuus saada lukivaikeus, sillä hänen toisella vanhemmallaan sellainen sattuu olemaan. Ei kiva. Mutta mitä aikaisemmassa vaiheessa lukihäiriö voidaan havaita, sitä paremmat mahdollisuudet lasta on tukea oppimisessa läpi koko koulu- ja työelämän. Tukitoiminnoilla lukivaikeutta voidaan joidenkin tutkimusten mukaan jopa ehkäistä.

Meillä aloitettiin yksi tukitoiminto melkein samantien kuin pieni ihme saapui kotiin. Lukeminen.

vaukirja

Lukihäiriöstä löytyy valtavasti tietoa niin internetistä kuin kirjastonkin hyllyiltä. Kaikesta aiheeseen liittyvästä tiedosta löytyy kuitenkin selkeä punainen lanka: lukihäiriöön auttaa lukeminen. Me voimme pienen ihmeen vanhempina tukea häntä, ja alkaa jo ihan vauvasta asti tutustuttaa häntä kirjoitettuun tekstiin.

vaukirja

Aivan pienten vauvojen kirjoissa pääosaa näyttelee värikontrastit sekä siinä rinnalla riimitetty ja rytmikäs teksti, josta vauva saa tuttujen äänien (vanhempien ja muiden läheisten) avulla turvaa. Juuri vauvakirjojen erilaiset ja värikkäät ilmaisut sekä riimit ruokkivat vauvaa jokapäiväisen arkikielen lisäksi. Lisäksi niiden avulla saadaan ainakin meidän kovin itkuinen vauva aina silloin tällöin unohtamaan kiukku, ja keskittymään edes muutamaksi minuutiksi johonkin muuhun.

Näin koliikkivauvan äitinä kiintyminen ja tietyllä tapaa myös rakastuminen vauvaan on ollut ajoittain hankalaa, enemmän on joutunut kamppailemaan riittämättömyyden tunteiden kanssa. Yhteisten lukuhetkien aikana on kuitenkin ollut ihanaa huomata, että pieni ihme keskittyy kirjan kuviin ja jokeltelee, kun minä luen kirjan sivuilta rytmikkäitä riimejä hänelle höpsöllä äänellä. On niin palkitsevaa kaiken sen huutokonsertin keskellä saada edes välillä osakseen ihania hymyjä sekä maailman söpöintä jokeltelua. Se auttaa jaksamaan, vaikka hyvät hetket kestäisivätkin vain jokusen minuutin!

vaukirja

Saimme Sandviksin kampanjan yhteydessä kotiin ison kasan kirjoja, joita olemme pienen ihmeen kanssa lueskelleet jo viikkoja. Osa kirjoista laitettiin vielä jemmaan odottamaan, että pieni ihme kasvaa hieman. Tällä hetkellä kirjassa pitää olla isoja, värikkäitä kuvia sekä sopivan lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita, joita vauva jaksaa kuunnella. Myös erilaiset rapisevat sivut sekä peilit ovat pienen ihmeen mieleen – omaa kuvaa on varsin hauska katsella hymyssä suin (eikä ole haittaa jos äidin tai isin naamakin vilahtaa peilissä välillä, se vasta hymyn saakin huulille).

vaukirjavaukirja

Sandviksin kirjakerhon ideana on tarjota jokaiseen lapsiperheeseen oikeita kirjoja oikeaan aikaan. Meidän juttu on tällä hetkellä Vaukirja-kirjakerhon kirjat. Onko Vaukirjat teille entuudestaan tuttuja? Jos ette ole vielä kerhon jäseniä, niin blogikampanjan ajan aloituspaketin voi tilata kotiin ilman postikuluja!

Kurkkaa omaan perheeseesi parhaiten sopiva aloituspaketti osoitteessa https://www.vaukirja.fi/lifie/, täytä yhteystiedot ja ei aikaakaan kun paketti tupsahtaa kotiisi. Tarjous on voimassa heinäkuun loppuun asti, joten nyt on mahtavasti aikaa saada kotiin kesälomien ajaksi kivaa lukemista! Aloituspaketin jälkeen voit jatkaa kirjakerhon jäsenenä ja saada kotiisi kerran kuussa kattavan kirjapaketin. Kirjakerhon jäsenyys ei velvoita mihinkään, siinä ei ole minimiostopakkoa eikä muitakaan kiemuroita, ja jäsenyyden voi lopettaa kun siltä tuntuu – vaikka heti tutustumispaketin saapumisen jälkeen.

vaukirja

Näin kesän alussa haluamme pienen ihmeen kanssa toivotella kaikkiin koteihin ihanaa kesää! Nauttikaa yhdessäolosta leikkien, touhuten ja tietenkin myös lukien. Ja hei, jos tuloillaan on yhtä huono kesä kuin viime vuonna, niin aina voi käpertyä lapsen kanssa sohvan perukoille lukemaan hyvää kirjaa. Syli on vauvalle maailman turvallisin paikka, ja sieltä voi matkata äidin ja isän kanssa kirjojen avulla vaikka minne mielenkiintoisiin paikkoihin!

vaukirja

Kanaa lämpimällä perunasalaatilla sekä diagnoosina koliikkivauva

Herra Longfield lomaili helatorstain ympärillä yhteensä viisi päivää, ja jestas me saatiin asioita noina viitenä päivänä aikaiseksi! Herra lupasi viettää aikaa pienen ihmeen kanssa niin paljon kuin mahdollista, mun piti vain ilmestyä imettämään kolmen tunnin välein, ja väleissä sain jatkaa puuhastelujani pihalla. No ihan tähän ei päästy, pieni ihme nimittäin huusi niin valtavasti perjantaina sekä lauantaina, että kipaistiin Pikkujätissä sunnuntaina. Kipuitkua on ollut meillä päivisin ihan alusta asti, joten päätettiin nyt vihdoin käydä kysymässä lääkärin mielipidettä itkuun.

lämmin kanasalaatti

Mulla oli videoita pienen ihmeen huutokohtauksista sekä julmetun pitkä tarina lääkärille kerrottavana. Neuvolassa meidän huolestuneisuutta vauvan itkuisuudesta ei olla oikein otettu edes kuuleviin korviin, aina on vaan sanottu että se kuuluu asiaan, ja niinpä hyvin vähätellen aloin lääkärillekin asiasta ensin selittää. Mutta meitä kuunneltiin! Ihan aidosti ensimmäisen kerran! Lääkärisetä halusi ehdottomasti nähdä videoni, ja kuunteli tarkasti kaikki meidän höpötykset ihan vauvan syntymäkertomuksesta asti. Sen jälkeen lääkärisetä tutki vauvan korvat, kurkun, ihon, vatsan, sukupuolielimet ja kyseli vaikka mitä tarkentavia kysymyksiä. Lopulta saimme diagnoosin: päiväkoliikki.

lämmin kanasalaatti

Olimme tosi huojentuneita. Vauvalla ei ole mitään hätää, hän on terve, kasvaa t o d e l l a hyvin (ilmeisesti mun maitobaari tuottaa kermaa maidon sijasta) eikä mikään anna merkkejä siitä, että itkuun olisi jokin sairauteen tai vaivaan liittyvä syy. Huh! Huojentavaa oli myös kuulla, että tämän pitäisi helpottaa kuukauden sisällä jo huomattavasti. Eli enää ei pitäisi kauaa jaksaa kovia itkukohtauksia päiväsaikaan (yöthän menee onneksi edelleen hyvin rauhallisesti). Soittoaika meille kuitenkin varattiin kahden viikon päähän, mikäli oireet pahenevat, tulee lääkäriin kipittää uudestaan ja sitten tutkitaan itkun syytä vielä tarkemmin.

Ei hitto, taas mä lipesin aiheesta! Takaisin siihen reippaaseen viikonvaihteeseen!

lämmin kanasalaatti

Kuuntelin yhteensä 10 tuntia Sinuhe Egyptiläistä tehden pihalla hommia. Sain kaksi isointa terassia pestyä sekä öljyttyä. Saatiin terassikalusteet pestyä ja kannettua ne omille paikoilleen. Pesin grillin (miten sen huolto olikin taas unohtunut viime syksynä). Herra Longfield kunnosti ruohonleikkurin ja ajoi nurmikon, ja minä trimmasin kaikki nurtsin reunat trimmerillä. Kitkin molemmat isot perennapenkit ja tuhosin Fiskarsin voikukkaraudalla ison kasan nurmikolla lymyileviä voikukkia. Ah!

Kun minä häsäsin pihalla, piti herra Longfield pientä ihmettä kantorepussa ja laittoi meille ruokaa. Kaivoin Stockan sivuilta reseptin, jossa yhdistettiin uusia pottuja sekä parsaa lämpimään salaattiin. Resepti vaikutti niin hyvältä, että sitä piti päästä testaamaan heti kun törmäsin kaupassa uusiin pottuihin. Oli muuten hyvää, suosittelen testaamaan!

lämmin kanasalaatti

Hyvä ruoka parempi mieli! Niin se vain menee. Itkuakin jaksoi taas kuunnella kun sai syödä rauhassa hyvää ruokaa herra Longfieldin kanssa.

Kanaa lämpimällä perunasalaatilla

4 annosta

  • 1 kg uuden sadon perunoita
  • 400 g vihreää parsaa
  • 2 kpl kevätsipulia
  • 1 kpl sipuli
  • 3 kpl valkosipulinkynttä
  • oliiviöljyä
  • ¾ dl valkoviiniä
  • 1 rkl dijoninsinappia
  • 4 rkl hienonnettua lehtipersiljaa
  • suolaa
  • mustapippuria
  • 1 pkt ohuita kanan rintaleikkeleitä
  • 1 prk Philadelphia-tuorejuustoa

1. Raaputa perunat puhtaiksi. Keitä suolalla maustetussa vedessä kypsiksi.

2. Katkaise parsoista kovat tyvet. Keitä suolalla maustetussa vedessä noin 4 minuuttia. Kaada keitinvesi pois. Huuhtele kylmällä vedellä. Leikkaa viipaleiksi.

3. Hienonna kevätsipulit ja laita ne hetkeksi sivuun. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipulit. Kuumenna öljy pannulla ja kuullota sipuleita noin minuutti koko ajan sekoitellen. Ota pannu pois lämmöltä. Lisää joukkoon kevätsipuli, valkoviini, sinappi ja yrttisilppu.

4. Puolita tai viipaloi lämpimät perunat. Sekoita niiden joukkoon parsat ja sipulikastike. Mausta suolalla ja pippurilla.

5. Paista kanat pannulla öljytilkassa kypsiksi.

6. Sivele kanojen pintaan Philadelphia-tuorejuustoa ja anna olla kuumalla pannulla vielä hetki niin, että tuorejuusto sulaa hieman kanan pintaan. Viimeistele rouhitulla mustapippurilla.

lämmin kanasalaatti

Ristiäiset ja brunssi Kaisankodissa 21.5.2017 (ESP)

Viime sunnuntaina juhlimme perheen ja kummien kesken pienen ihmeen ristiäisiä aurinkoisessa säässä viehättävässä hyvinvointikartano Kaisankodissa Bodomjärven pohjoispäässä.

Kaisankoti brunssiKaisankoti brunssi

Pohdimme pitkään pitäisimmekö ristiäiset kotona vai jossakin muualla. Tykkään järjestää juhlia kotosalla, mutta jokin ääni pääni sisällä hoki, että nyt voisi olla aika antaa ohjakset toisten käsiin. Aloin tutkia ja tehdä listaa varteenotettavista paikoista jo äitiysloman alussa, kun pieni ihme möllötti vielä vatsani sisällä. Tiedustelin kaiken maailman facebook-ryhmissä vinkkejä tunnelmallisista sekä pienistä juhlatiloista Espoossa. Sain hurjasti hyviä vinkkejä ja sitten alkoi karsiminen. Lopulta päädyimme ottamaan yhteyttä Kaisankotiin. Kaisankodissa näytti olevan varattavissa sopivan pieniä juhla- sekä kokoustiloja ja tärkeimpänä kriteerinä oli se, että Kaisankodissa tarjoillaan sunnuntaisin brunssia. Kyllähän kahden brunssiharrastajan täytyy viedä juhlakansa brunssille!

Kaisankoti brunssi

Olen niin iloinen, että emme alkaneet häsätä kastejuhlaa omin päin vihreässä Vihervaarassa. Pieni ihme on ollut alusta asti päivisin niin kovin itkuinen, ettei juhlien järjestämisestä olisi ihan aidosti tullut mitään. Pieni poika on ollut käytännöllisesti katsoen täysin sylivauvana kaiken hereilläoloaikansa (eli paljon, sillä meillä on nukuttu pääsääntöisesti yhdet 2 tunnin päiväunet ja se on sitten siinä), joten siivoaminen, kaupassa käynti, ruokien valmistaminen, koristeiden yms. väsääminen olisi ollut todella hankalaa toteuttaa. Vihreänä kateudesta olen kuunnellut meidän alueen muiden äitien kertomuksia siitä kuinka heidän samanikäiset vauvansa nukkuvat lähes koko päivän, eivät itke juuri yhtään ja kuinka he nököttävät täysin tyytyväisinä sitterissä taikka leikkimatolla useiden tuntien ajan putkeen. Juu, ei meillä..

Kaisankoti brunssi

Itkuisen alun takia jännitimme herra Longfieldin kanssa kastepäivänä ilmojakin enemmän sitä kuinka itkuinen pieni ihme olisi juhlissa. Kastepäivän aamu ei luvannut hyvää, pikkuinen poika sai kahdet ihan kunnolliset ja rajut itkukohtaukset ennen kuin pääsimme lähtemään, ja tottahan toki autossa piti vielä karjua kolmannet huudot. Huh. Aamun aikana taisin sanoa herralle jokusen kerran, että perutaanko koko bileet ja otetaan kuukauden päästä uudestaan. Yritin ehdottaa, että valehdellaan vieraille, että mulle tuli yöllä oksennustauti. Herra pysyi kovana ja ilmoitti, että poika kastetaan tänään, ihan sama vaikka pieni ihme huutaisi koko juhlien ajan kurkku suorana.

Kaisankoti brunssi

No niin ne juhlat sitten pidettiin. Saavuimme hyvissä ajoin Kaisankodin pihalle ja voi jestas miten kaunista paikan päällä oli! Kevät näytti parastaan, luonto oli silmiinpistävän vihreää ja meille varattu juhlatila oli ihan täydellinen. Yksi iso kauniisti katettu pöytä, ja suuret ikkunat, jotka avautuivat suoraan vihreään puutarhaan samalla kun aurinko porotti taivaalla.

Kaisankoti brunssi

Vieraita alkoi saapua paikalle samalla kun minä imetin pienen ihmeen täyteen maitoa ja sitten vaihdettiin päivän tähdelle juhlavaatteet päälle. Instagramin puolella kastepäivän aamuna jo kerroinkin, että pieni ihme kastettiin herra Longfieldin vaarin kastemekossa. Tässä suvussa kiertäneessä mekossa on kastettu ensimmäisen kerran herra Longfieldin vaari vuonna 1922, ja sen jälkeen mm. appiukko sekä tietenkin myös herra Longfield sisaruksineen. Niin ja liuta muitakin herra Longfieldin sukulaisia.

Kaisankoti brunssikastemekko

Kasteseremonia eteni hyvin. Pieni ihme kitisi vain ihan alkuun jokusen minuutin ennen kuin nukahti isänsä syliin. Mikä helpotus! Sen jälkeen saimme nauttia papin lämpimistä sanoista ja julistaa vihdoin juhlavieraille pienen ihmeen nimen (jonka olin kämmännyt etukäteen paikalla olevista juhlavieraista vain äidilleni).

Olemme nyt sen verran tylsiä tyyppejä, että pidämme pikkuisen miehen täällä blogin puolella jatkossakin pienenä ihmeenä. Toivottavasti se sopii teille?

Kaisankoti brunssi

Kasteseremonian jälkeen menimme ottamaan pihalle muutamia perhepotretteja samalla kun ohjasimme vieraat brunssiherkkujen äärelle.

Kaisankodin kartanoravintolan brunssi on katettuna jokaisena sunnuntaina kello 12-15. Näin kesäaikaan brunssista voi nauttia joko kartanon sisällä taikka pihamaalla, jonne on aseteltu nurmikon päälle terassipöytiä sekä tuoleja. Näin idyllisissä maisemissa emme ole brunssia kovin montaa kertaa saaneet syödä.

Kaisankoti brunssiKaisankoti brunssi

Brunssi löytyy kokonaisuudessaan noutopöydästä. Se on runsas ja valikoimassa on pyritty sesonkiherkkuihin. Menu vaihtuu kuukausittain ja sen voi kurkata etukäteen Kaisankodin nettisivuilta. Toukokuussa brunssi piti sisällään osuvasti hyvin keväisiä makuja: parsaa, kevätsipulia, uusia perunoita, savustettua lohta, mummonkurkkuja, nokkos-munakasrullaa (nokkosia kannattaa muuten kerätä pihalta nyt kun ne ovat täysin tuoreita), luonnonjogurttia kartanon omalla granolalla, pariloituja kauden kasviksia, kasvis-kevätkääryleitä, focacciaa sekä tapenadea (jota ainakin minä ja äitini luultiin suklaamousseksi. Äitini tunki suolaista tapenadea croissanttien väliin ja hänen ilmeensä oli hauska tajutessaan, ettei kyseessä ollutkaan makeaa tahnaa), mansikka- ja suklaakakkua, juustoja, hedelmiä sekä mm. raparperi-hunajasmoothieta.

Kaisankoti brunssiKaisankoti brunssi

Vaikka pieni ihme olikin juhlien pääpisteenä ja vaikka anoppi otti pienen ihmeen hellään syliinsä niin, että me saimme syödä rauhassa (suuret kiitokset siitä ihanalla anopille!), ei rauhassa syömisestä tullut oikein mitään. Oli mukava vaihtaa kuulumisia vieraiden kanssa ja hotkia siinä sivussa ruokaa ripeästi suuhunsa. Niin ja samalla kuunnella milloin pieni ihme saa itkuraivarit, sillä silloin anoppi tulisi mennä pelastamaan. On kyllä tosi harmi, että meillä on ollut pienen ihmeen kanssa karikkoinen ja itkuinen alku. Emme osaa herra Longfieldin kanssa rauhoittua missään kodin ulkopuolella, pelkäämme jatkuvasti, että pieni poika aloittaa kipuitkun, jota ei saa sitten millään loppumaan. Tämä toki tarkoittaa sitä, että kotoa lähtemiselle on asetettu aivan liian suuret muurit. Eikä kotoa lähtemistä autolla helpota yhtään se, että pieni ihme ei viihdy ollenkaan turvakaukalossa, vaan huutaa valehtelematta naama punaisena, hiki hatussa sekä melkein omaan itkuunsa tukehtuen helposti sellaiset 15-30 minuuttia. Yritä siinä sitten ajaa rauhassa määränpäähän keskittyen liikenteeseen ja yrittäen nauttia matkasta. Niin ja arvatkaa kelpaako pikku miehelle tutti..?

Kaisankoti brunssiKaisankoti brunssi

No mutta takaisin siihen brunssiin. Pidin brunssilla ehdottomasti eniten alkuruoista, salaatit, tuore focaccia, savustettu lohi sekä kauden kasvikset maistuivat tälle mammalle enemmän kuin hyvin. Lisäksi tykkäsin hurjasti tuhdista suklaakakusta sekä keittiömestarin juustovalikoimasta croissanttien kera. Nam! Useampi vieras kehui kartanon omaa granolaa sekä luonnonjogurttia, ja näin jälkikäteen minua harmittaa, etten suurena jogurtin ja myslien ystävänä maistanut niitä ollenkaan! Täytyy varmaan piipahtaa brunssilla kesällä vielä toistamiseen heti kun pienen ihmeen itkuisuus saadaan päättymään ja meillä voi alkaa aivan normaali vauva-arki, josta koko perhe nauttii (Horatiota myöten).

Niin ja kun uudemman kerran brunssille menemme, voisin minä jatkaa brunssilta suoraan hemmoteltavaksi! Kaisankodissa voi nimittäin saunoa, pulahtaa uima- taikka porealtaaseen sekä nauttia erilaisista hemmotteluhoidoista. Sain itseasiassa herralta yhdeksi äitienpäivälahjaksi lahjakortin kauneushoitoihin, ehkäpä käytän lahjakortin Kaisankodissa.

Kaisankoti brunssi

Tiesittekö muuten, että Kaisankoti on saanut nimensä presidenttirouva Kaisa Kallion mukaan? Kaisa Kallio halusi perustaa lepokodin naisille, jotka ”elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa”. Kuulostaa siltä, että minäkin sovin tähän kategoriaan tällä hetkellä oikein hyvin, heh! Naisten lepokoti perustettiin alunperin vuonna 1950 Kauniaisiin, kunnes vuonna 1958 se siirtyi nykyiselle paikalle Bodomjärven pohjoispäähän vanhan Bäckbyn kartanon tiloihin. Nykyisin Kaisankotiin ovat tervetulleita niin naiset kuin miehetkin. Paikalle voi tulla nauttimaan kauniista luonnosta, syömään hyvin taikka mennä keräämään voimia hemmotteluhoitojen parissa.

Lisäksi Kaisankodissa voi viettää oikein viehättävät sekä lämminhenkiset ristiäiset! ♥

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut Hän ei muuta tehnytkään..

kaisankoti espoo

Yhteistyössä Kaisankoti

 

Baby bluesin täyteiset viikot

On niin mukavaa kun ystäviä ja sukulaisia on käynyt kylässä moikkaamassa pientä ihmettä. Vieraita on ravannut tasaiseen tahtiin nyt nelisen viikkoa, ja on ihan pakko kiittää kaikkia kyläilijöitä! Ette usko miten voimaannuttava ja hyvä olo mulla vierailujen jälkeen on aina ollut. Jokaisella vierailulla on ollut ihan aidosti todella suuri merkitys.

baby blues

Ensimmäiset kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen podin nimittäin ns. baby bluesia, turha sitä on kiistää. Vaaleansinisestä vauvakuplasta ei ollut tietoakaan, kyyneleitä valui valtoimenaan pitkin päiviä ja olotila heitteli hormonien vuoksi laidasta laitaan. Herra Longfield ymmärsi mistä on kyse, antoi mulle tilaa, omaa aikaa, tukea, helliä sanoja sekä myös naurua niissä kohdin jossa sitä kipeimmin tarvittiin. Muistan miten herra nauroi ja minä yhdyin lopulta nauruun, kun itkeä pillitin sitä, ettemme pääse enää koskaan herran kanssa kahdestaan saunaan! Tai kun tirautin jokusen kyyneleen harmitellen sitä, etten halua/jaksa tutustua pienten vauvojen äiteihin, vaan haluan, että kaikki mun nykyiset ihanat ystävät saavat samanikäisen vauvan mun kanssa.

baby blues

Baby bluesin niska taitettiin katki parin viikon jälkeen pienen ihmeen syntymästä. Juttelin asiasta neuvolassa, perheelle sekä ystäville. Tiesin mistä on kyse ja en pelännyt pitkiä itkukohtauksia, mielialan vaihteluja taikka omituisia ajatuksia itsenäisyyden ja elämän menettämisestä. Annoin tunteiden tulla, mietin niitä ja kerroin niistä heti herralle ja monesti myös ystäville sekä perheelle viestien ja puheluiden muodossa. Päivä päivältä kaikki näytti positiivisemmalta ja sitten piti vain odottaa, että homma saatiin painaa lopullisesti villaisella.

baby blues

Ystävät sekä perhe olivat eniten tukenani. Moni kertoi muistaneensa, että suuret muutokset ovat aina olleet mulle kova paikka. Sisko kertoi, että muistaa miten soitin hänelle kun Horatio tuli meille. Kerroin siskolle, etten osaa/voi rakastaa Horatiota, koska se tuntuu väärältä edesmenneen Kodan takia. Eräs ystävä kertoi, että olin tosi allapäin muutettuamme vihreään Vihervaaraan, koska pihatyöt olivat tekemättä ja piha oli pelkkää mutaa. Herra Longfield muisteli miten jouduin palaamaan ekoiksi öiksi takaisin vanhempien luokse kun muutimme herran kanssa ensimmäiseen yhteisiin kotiimme. Itkin kuulemma niin lohduttomasti opiskelijakämpässä, että lopulta äiti ja isä soitettiin hakemaan mut takaisin kotiin. Herra myös kertoi, että olin aivan shokissa kun hän kosi minua. Hoin monta päivää kosinnan (ja totta kai myöntävän vastauksen) jälkeen, että mua pelottaa jos meidän täytyy nyt muuttua tylsiksi aikuisiksi kun menemme naimisiin. Epäilin kovasti, ettemme voisi enää olla hölmöjä ja sekoilla yhdessä kuten kosintaan asti olimme tehneet. Niin ja sitten oli vielä sellainen juttu, että kun jätimme Kodan ensimmäisen kerran pidemmäksi aikaa hoitoon Tahkovuoren reissun ajaksi, tuli mulle niin kamalan huono omatunto nähdessäni Kodan valokuvan kirjan välissä reissussa, että oksensin koko aamun.

baby blues

Mutta enkös mä sanonut vain joitain päiviä ennen pienen ihmeen syntymää, että hänen tulonsa tuntuu just nyt tavattoman luonnolliselta asialta..? Taidan olla luonteeltani vähän sellainen tyyppi, etten osaa stressata asioita kovin kattavasti etukäteen. Intoilen vaan onnesta soikeana kaikkea uutta, mutta en ajattele etukäteen kuin kaikkea sitä ihanaa ja positiivista, ja lakaisen kaiken muun jonnekin syvälle mattojen alle. Ja ainahan se sotku sieltä mattojen alta jossain välissä esiin tulee.

baby blues

Baby blues ei ole mikään harvinainen juttu, jopa 70-80 % uusista äideistä kokee sitä ensimmäisten päivien, viikkojen sekä kuukausien aikana. Osalla se menee ohi tosi nopsaan ja osan se pitää otteessaan hieman pidempään. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aletaan puhua sitten siinä vaiheessa, jos olotila ei ota parantuakseen. Omista fiiliksistä ja tuntemuksista kannattaa puhua avoimesti synnytyksen jälkeen. Neuvolassa, puolisolle, ystäville, perheelle tai vaikka nimettömänä netissä. Toisten kokemuksista ja tsemppaavista sanoista saa voimaa ja uskoa omaan jaksamiseen uuden ja ihmeellisen edessä!

Sillä uutta ja ihmeellistä tämä kaikki totisesti on! Itse ainakin koen, että tässä meni yhdessä hetkessä koko elämä tavallaan uusiksi, tuntui tämä kaikki sitten etukäteen kuinka luonnolliselta tahansa. Arki tulee saada toimimaan ja rullaamaan uudestaan, siihen pitää saada ynnättyä entisen ja uuden elämän parhaat jutut, niin että meillä kaikilla on hyvä olla. Uutta arkea ei rakenneta hetkessä, ei viikoissa eikä edes ehkä kuukausissakaan. Mutta se työ on saatu nyt vauhtiin kun aivot alkavat toimia normaalisti ja hormonit ovat tasoittuneet.

baby blues

Nyt – noin neljä viikkoa synnytyksen jälkeen – naputtelen tätä tekstiä kännykälläni sydän pakahtuen. Itkeä tirautan edelleen melkein päivittäin, mutta itken siitä käsittämättömästä tunteesta, että olen jollekulle äiti. Tuohon nelikirjaimiseen sanaan mahtuu niin paljon, että kyllä sitä saa vähän herkistellä aika ajoin!

Juuri nyt pieni ihme nukkuu olkapäälläni tuhisten ihan överisöpösti. Tuntuu oikealta olla juuri tässä ja nyt. Sain piipahtaa aiemmin päivällä Sellossa shoppailemassa ja parin tunnin oma aika teki taas hurjan hyvää. Nyt jaksan taas painaa pepun sohvalle ja nököttää tässä niin kauan kun pieni ihme minua vain tarvitsee.

idbaby blues

 

Vastasyntyneen valokuvaus @Linnolahti Photography

Yhteistyössä Linnolahti Photography.

Pieni ihme oli vasta kuusi päivää vanha, kun pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja lähdimme kohti Helsingin Niemenmäkeä. Tuoreiden vanhempien kädet tärisivät, vauvan käsittely ei luonnistunut vielä yhtään, automatka jännitti käärön kanssa, pelotti voiko tuttia antaa vai meneekö koko imetysrumba pieleen sillä sekunnilla kun tutin tunkee pienokaisen suuhun.

linnolahti photography

Suurimpana mörkönä oli syy koko lähdölle – vastasyntyneen valokuvaus. Urakka, joka kestäisi 2-4 tuntia. Valokuvausta varten tuore äiti oli lukenut suurennuslasin kanssa kaksi edellistä päivää valokuvaajan lähettämää infolappusta, pakannut tavaroita, valinnut vaatteita, töhrinyt naamaansa pitkästä aikaa meikkiä ja stressanut aivan hurjasti sitä, miten kuvaussessio voi onnistua itkevän vauvan kanssa. Koska tietenkin olin aivan varma, että pieni poika huutaa koko kuvauksen ajan, samalla kun minä hikoilen paniikissa vieressä yrittäen rauhoittaa pientä ihmettä.

linnolahti photography

Lopulta me sitten jännittynein fiiliksin saavuimme Linnolahti Photographyn ovelle Niemenmäkeen. Astuimme kotistudioon sisään, ja jo muutaman minuutin päästän aloin rauhoittua. Kuvaaja, Elina Linnolahti, alkoi selittää aamupäivän kulkua. Hän kertoi, että saatoimme pötkötellä olohuoneen sohvalla telkkaria katsellen, juoda kupposet kahvia, tehdä omia juttuja, käydä vessassa, olla toisin sanoin kuin kotonamme sillä välin kun hän kuvaa pientä ihmettä. Osaan kuvista hän tarvitsisi meidän apua, mutta pyytäisi apua kun sitä tarvitsisi. Saimme myös halutessamme seurata kuvauksia kuvaushuoneessa.

linnolahti photography

Elina Linnolahden kotistudio on kuin koti. Yksi huone on varattu vastasyntyneiden kuvaukseen. Huoneessa on hurjan lämmin, jotta pienet vauvat viihtyvät siellä paremmin kuvauksen ajan. Taustalla soi ns. white noise, joka jäljittelee kohdun äänimaailmaa. Kuvaushuoneessa on kuvausrekvisiitan lisäksi myös iso parivuode, jonka syleilyyn minäkin pötkähdin kuvausten välissä kolmesti imettämään.

linnolahti photography

Linnolahti on kuvannut vastasyntyneitä vauvoja enenemissä määrin viime syksystä asti. Innostus vauvakuvaukseen lähti kahden oman lapsen myötä, joten kuvaajalla on otteet ja konstit hallussa pienten ihmisten kanssa. Me kuuntelimme ja kysyimme ahnaasti vinkkejä vauvan käsittelyyn kuvausten aikana, niin helpolta se osaavissa käsissä näytti! Oli tosiaan upeaa nähdä miten varmoin ottein Linnolahti pientä ihmettä käsitteli. Kyllä siinä tuoreiden vanhempien leuat loksahtivat auki kun Elina sai pojan rauhoittumaan ja nukahtamaan ilman rintaa! Minä kun olin varma viiden päivän äitiyden jälkeen siitä, ettei pieni ihme opi ikinä nukahtamaan ilman rintaa.

linnolahti photography

Kuvaukset etenivät ihanan rauhallisesti. Koko sessio vietiin luonnollisesti läpi täysin vauvan ehtojen ja aikataulun mukaan. Välissä imetettiin ja vaihdettiin vaippa, jonka jälkeen homma pääsi jatkumaan. Kuvattaviin asentoihin Linnolahti asetteli pientä ihmettä uskomattomalla kärsivällisyydellä. Asetteli sormia, varpaita, käsiä ja kasvoja aina vain uudestaan ja uudestaan. Ei sitä työskentelyä voinut kuin ihailla!

Vastasyntyneiden kuvaus tehdään mieluiten vauvan ollessa alle kaksi viikkoa vanha. Tämä ihan siitä syystä, että alle kaksiviikkoisina pienet ihmiset nukkuvat hurjan paljon, ja se taasen edesauttaa kuvaajaa samaan vauvasta kauniita ja levollisia kuvia. Niin ja totta kai se myös helpottaa kuvaajan työtä, vartin välein naama punaisena huutava vauva kun ei ole kovin kuvauksellinen tapaus.

linnolahti photography

Linnolahti Photography tarjoaa asiakkailleen kahta kuvapakettia. Pikkuinen-paketti sisältää 10 kuvaa ja on hinnaltaan 250 euroa. Täydellä sydämellä -paketti taasen pitää sisällään 25 kuvaa ja kustantaa 350 euroa. Kuvat saa muokattuina käyttöönsä 2-4 viikon kuluessa kuvauksista. Kuvat toimitetaan Dropboxissa, ja sieltä ne voi ladata tosi kätevästi omalle koneelle käden käänteessä (omaa Dropbox-tiliä ei tarvitse olla). Sähköpostiin välitetyn Dropbox-linkin voi lisäksi jakaa suoraan esim. isovanhemmille. Kuvat eivät majaile Dropboxissa ikuisuutta, joten kuvat kannattaa ladata omalle koneelle hyvissä ajoin.

Kuvista saa käyttöönsä kahdet versiot, toisissa on vesileima ja niitä voi hyvin jakaa mm. sosiaalisessa mediassa. Toiset ovat kooltaan isot, ja niistä taasen voi tilata vaikka tauluja tai kortteja omaksi ja sukulaisten sekä ystävien iloksi.

linnolahti photography

Meidän saamastamme kuvauspaketista lähtee tilaukseen yksi isompi taulu makuuhuoneen seinälle ja taidanpa teettää kuvista samaan syssyyn myös kutsukortit ristiäisiä varten. Ehkä myös kiitoskortit! Tosin sitä ennen pitäisi päättää pienen ihmeen nimi. Tottahan toki siinä kävi niin, ettei ennalta ”päätetty” nimi ollutkaan pienelle herralle sopiva. Sopivaa nimeä pyöritellään vihreässä Vihervaarassa alvariinsa, ja eiköhän me ristiäisiin mennessä olla joku päätös saatu tehtyä!

Tilaamme toki saamamme kuvat lisäksi isovanhemmille sekä itsellemme muistoksi. Näiden kuvien avulla vauvakirjaan saadaan kohtuullisen suloista täytettä!

linnolahti photography

Osaa kuvista tekin saatte ihailla tämän postauksen yhteydessä. Eivätkö ole loistavia? Niin hellyttäviä, herkkiä ja jopa veikeitä. Pienen ihmeen ilmeet on saatu vangittua hienosti kuviin – meidän jässikkähän ei mikään hymypoika ole, naama on suurimman osan päivästä visusti mutrussa! Mutruisen naaman lisäksi taisimme saada aikaan kohtuullisen temperamenttisen kaverin, pieni ihme on ensi viikkojensa aikana tehnyt ainakin sen selväksi, että hän syttyy (sekä onneksi myös sammuu) nollasta sataan sekunnissa..

linnolahti photography

Olemme herra Longfieldin kanssa tosi iloisia, että kaikesta jännityksestä huolimatta pakkasimme itsemme ja uuden tulokkaan autoon ja kävimme kuvauttamassa vasta viisipäiväisen pienen ihmeen (Elina Linnolahti tekee kuvauksia muuten tarvittaessa myös asiakkaiden kotona). Oikeaa kameraa ei olla kotona vielä juuri jaksettu kaivaa esiin, ja on mahtavaa saada vauva-ajasta myös muitakin kuin puhelimen kameralla napattuja kuvia.

Vastasyntyneen valokuvaus olisi myös varsin ihastuttava lahjaidea tuoreille vanhemmille! Ja heitähän nyt keväällä riittää ihan ruuhkaksi asti, heh!

Huutoa aamuin, illoin, öin,
äiti ja isä hoitaa suurin töin.
Silmän aluset mustina,
järki aivan tuuttina.

Vauvan naama kurtistuu,
vanhemmille ensi hymysuu!
Taas jaksaa äiti ja isä hoivata,
kiitoksesta oivana.

linnolahti photography


Yhteistyössä Linnolahti Photography

Vauvan kanssa Cafe Tarinassa (HKI)

Parisen viikkoa siihen meni, että vauvan käsittely alkoi tuntui luonnolliselta eikä koko ajan ollut varomassa ja panikoimassa miten päin vauvan nostaa ja laskee, ja missä asennossa häntä sylissä pitää. Parisen viikkoa meni myös siihen, että mun pää alkoi hajota neljän seinän sisällä. Oikeastaan siihen meni ehkä viikko, ja sen jälkeen ovesta oli pakko päästä ulos – vauvan kanssa tai ilman, edes ihan pieneksi hetkeksi. Olen siitä onnekas, että en kärsinyt synnytyksen jälkeen mistään kivuista, ja pääsin siis heti kotiutumisen jälkeen tekemään Horation kanssa pienehköjä metsälenkkejä. Ekat lenkit olivat tosiaan lyhyitä pyrähdyksiä metsään, sillä pieni ihme tuntui niin hurjalta ja ihmeelliseltä, että hetkikin hänestä erossa sai hormonit pyörimään päässä niin hurjasti, ettei ole totta. Pyöri ne kyllä muutenkin pari ensimmäistä viikkoa, jonka jälkeen pääkin alkoi tajuta sen, että meillä on ihan oikeasti vauva.

kahvila tarina munkkiniemi

Kun kaksiviikkoisen kanssa oli käyty neuvolassa ja sieltä saatu ihan virallinen lupa lähteä ihmisten ilmoille, oli olo ensin tosi helpottunut, mutta hyvin nopeasti aloin stressata vauvan kanssa liikkumista. Toki olimme käyneet lähes päivittäin vaunulenkeillä, mutta lähteminen autolla (saati bussilla!) jonnekin vähän pidemmälle tuntui (ja tuntuu edelleen) vähän pelottavalta. Pyörittelin päässä kaikkia mahdollisia skenaarioita, joita reissun päällä voi tulla – mitä jos vauva alkaa raivota silmittömästi julkisella paikalla, enkä saa häntä rauhoittumaan, mitä jos joku katsoo pahalla silmällä kun imetän itkuista vauvaa keskellä Selloa, mistä löydän vessat jos pissaa ja kakkaa valuu joka kolosta yli äyräiden, mitä jos maitobaari ei kelpaa hälyn keskellä jne jne jne.. Aloin hikoilla pelkästä ajatuksesta! Lisää hikeä ei kyllä tarvittaisi, imetyshiki riittää vallan mainiosti.

kahvila tarina munkkiniemi

Sitten meillä kävi Oxygenol-pariskunta kylässä ja he pyysivät meitä Cafe Tarinaan joku päivä kaffelle. Sovimme treffit viime viikon lauantaille. Tarkkaa kellonaikaa emme voineet sopia, koska pienen ihmeen rytmi on vielä täysin hakusessa, emmekä voi yhtään tietää missä vaiheessa päivää on ns. rauhallinen hetki lähteä liikkeelle. Niinpä sovimme sillä tavalla, että me ilmoittaisimme kun aika olisi passeli.

Passeli aika koitti yhden aikaan lauantaina. Pieni ihme tankkasi maitobaarin antimia antaumuksella ja alkoi sen jälkeen painaa simmuja kiinni. Äkkiä viestiä ystäville, vauvalle ulkovaatteet päälle ja autoon! Olimme jo aamusta pakanneet hoitolaukun sekä päättäneet mitkä vaunut ja muut härpäkkeet otamme mukaan. Jestas mitä kaikkea sitä pitääkin ajatella nykyään ennen lähtöä..

kahvila tarina munkkiniemi

Automatka meni kivasti ja saimme kuin ihmeen kaupalla siirrettyä pienen ihmeen turvakaukalosta matkarattaisiin ilman, että hän heräsi. Ensimmäinen paniikki vältettiin hienosti! Sitten kärräsimme itsemme Cafe Tarinan oville ja olimme kovin helpottuneita kun kahvilassa oli useampi tyhjä pöytä ja saimme valita rauhallisen sivupöydän vessojen läheltä. Toinen paniikki selätetty! Odottelimme hetken ystäväpariskuntaa ja ainakin minä olin koko ajan varpaillani sen suhteen, että kohta vaunuista alkaa kuulua huutoa ja sen jälkeen kahvit jäähtyvät, ruokahetki menee ohi suun, hyssyttelemme itkuista vauvaa emmekä voi jutella mistään. Lisäksi en oikein tiennyt olisiko pieni ihme pitänyt riisua ulkovaatteista vai ei. Katselin ympärilleni ja huomasin, että Tarinassa oli meidän lisäksi kahdet muutkin vaunut ja näiden pienokaisten vaatteisiin ei koskettu. Otin mallia, poistin vauvan päältä peiton ja vain avasin villatakkia sen verran, ettei pikkuinen herännyt.

kahvila tarina munkkiniemi

Cafe Tarina on avoin, valoisa ja miellyttävä paikka. Tiskin takaa löytyy suuri määrä niin suolaisia kuin makeita herkkuja, joilla taltuttaa pienen ja vähän isommankin nälän. Minä tilasin salaatin neljällä täytteellä, chai latten sekä pääsiäisunelmakakun. Siis nam! Salaatti oli tosi runsas ja kakku suli suussa. Herra Longfield maisteli lohipiirakkaa, litki isoimman kahvin mitä sai (yöheräämiset, äiti- ja isäihmiset tietää) ja herkutteli omalla suosikillaan, perunaleivoksella. Ystäväpariskunnan lautasilla oli karjalanpiirakka, täytetty sämpylä, sitruunamarenkitorttu sekä marjajuustokakku.

Koko kööri popsi herkkuja hymyssä suin, eikä tainnut keltään jäädä lautasille montaakaan murua.

kahvila tarina munkkiniemi

No miten se ruokahetki vajaa kolmeviikkoisen vauvan kanssa lopulta meni? Yllättävän hyvin! Sain syötyä lähes koko salaatin ennen kuin vaunuista alkoi kuului kitinää. Sitten hyssyteltiin pientä miestä herran kanssa vuoronperään niin kauan kunnes maitohanat piti avata. Mietin hetken imetänkö pöydässä vai menenkö vessaan, ja lopulta päädyin menemään aluksi vessaan, sillä julkista imettämistä en ollut vielä harjoitellut. Vessassa hörpittiin kaikessa rauhassa pieni hetki ja vaihdoin vaipan. Jotenkin siellä vessassa istuskelu tuntui kuitenkin hölmöltä, joten siirryin rohkeasti pöytään, peitin maitobaarin liinalla ja imetin pienen ihmeen kakkua syöden. Se meni tosi hyvin! Hyvää treeniä mulle sekä vauvalle.

Pieni mies ei enää nukahtanut uudestaan, mutta oli maitotankkauksen jälkeen ihan kiltisti sylissä ihmetellen ympärillä olevia tuoksuja ja hälinää. Vaikka silmät olivatkin apposen auki, ei pikkuinen vielä kovin pitkälle näe. Ehkä hän kuitenkin aisti ulkoa tulvivan valon ja katseli siinä sivussa hölmistyneenä meidän muiden naamoja.

kahvila tarina munkkiniemi

Kahvilassa istuskelun jälkeen teimme vielä pienen kävelylenkin Munkkiniemessä yrittäen saada pikkuisen rauhoittumaan vaunuihin. Turha toive. Syli oli ainoa paikka jossa oli hyvä olla. Mikäs siinä, kyllä tätä nelikiloista kääröä kantaa sylissä vielä ihan mielellään! Lenkin jälkeen pakkasimme itsemme takaisin autoon ja hurautimme kotiin.

Olipahan seikkailu! Ensimmäinen kerta ihmisten ilmoilla meni oikein hyvin ja takoi ainakin tuoreeseen äitiin uskoa siitä, että kotoa voi lähteä ihan rohkeasti pikkuhiljaa liikkeelle. Ennen kuin herra Longfield palaa töihin, pitää meidän vielä yhdessä harjoitella bussilla liikkumista. Ajattelin alkaa käydä vauvakerhoissa, joita järjestetään tässä meidän lähellä sekä kirkon että erään päiväkodin toimesta. Bussimatka olisi lyhyt, ja kerhoissa tapaisi varmasti uusia tuttavuuksia, joiden kanssa voisi sitten mennä kahvittelemaan vaikka Tarinaan uudemman kerran!

kahvila tarina munkkiniemi

Pienen ihmeen synnytyskertomus

Elettiin tiistaita 21.3.2017. Olimme menossa nukkumaan ja kello näytti 23.45. En ollut koko raskauden aikana tuntenut yhden yhtä supistusta, joten en tiennyt yhtään miltä ne tuntuvat. Tuolloin varttia vaille kaksitoista alavatsassa tuntui kuitenkin jotain. Se oli hyvin vieno tunne ja en ensin ajatellut sen tarkoittavan mitään. Sama vieno tunne palasi kuitenkin keskiyöllä, varttia yli kahdentoista, puoli yksi jne. Herra Longfield nukkui jo sikeästi, enkä minä vieläkään ollut varma mistä nyt oli kyse. Jossain syvällä aivoissa tuli kuitenkin tunne, että tästä se lähtisi.

synnytyskertomus

Googletin pimeässä makkarissa supistuksista ja yritin selventää päätäni sen osalta, että vartin välein tulevat tuntemukset ovat ihan totisesti supistuksia. Siirryin olohuoneen matolle Horation viereen, sillä en halunnut herättää nukkuvaa herra Longfieldiä. Jos tässä olisi tosi kyseessä, niin olisi hyvä, että edes hän olisi nukkunut yöllä.

Kahdelta yöllä kuitenkin herätin herran. Sanoin, että nyt on sellainen tilanne, että mulla on ollut kahden tunnin ajan aika säännöllisesti supistuksia vartin välein ja ne muuttuvat jatkuvasti voimakkaammiksi. Sopersin kyllä perään, että tämä vaihe voi kestää ensisynnyttäjillä vaikka kolmekin vuorokautta, jos supistukset sattuisivat vielä loppumaan.

Herra Longfield kaivoi vihkon esiin ja alkoi merkata supistuksen välejä ja kestoja ylös. Vielä tässä vaiheessa supistukset olivat täysin hallittavissa, mutta ne muuttuivat jatkuvasti voimakkaammiksi ja niiden väli harveni.

Yritin kokeilla alkuvaiheessa erilaisia asentoja supistusten tullessa, olinhan vakaasti päättänyt, että kävelen ympäri taloa niin pitkään kuin mahdollista ja otan supistukset vastaan seisten tai polviltaan. No ei se ihan niin mennyt. Kun supistukset alkoivat olla kivuliaita, oli ainoa hyvä asento maata oikealla kyljellä (vasen ei toiminut yhtään). Kylkimakuu oli siitäkin hyvä asento, että siinä sai täristä rauhassa. Supistusten välissä jalkani tärisivät nimittäin aivan holtittomasti. Kylmä minulla ei ollut, mutta jalat vain vispasivat.

Kuumassa suihkussa oli myös ihana olla. Retkotin jumppapallon päällä ja pyörittelin lantiota minkä pystyin ja supistusten ajan ohjasin hurjan kuuman suihkun alavatsalle. Se tuntui niin hyvältä kun siinä tilanteessa saattoi tuntua. Herra Longfield oli laittanut lämminvesivaraajan luksus-asentoon, mutta silti tulikuuma vesi loppui yön aikana kolme kertaa. Onneksi säiliö täyttyi nopeasti uudestaan, ja pääsin ottamaan pitkät kuumat suihkut yön ja aamuyön aikana kolme kertaa.

Yhden suihkusetin jälkeen kävi hassu juttu. Kuuma vesi loppui ja käärin itseni pyyhkeeseen. Kodinhoitohuoneen ikkunassa välähti yhtäkkiä oikein kunnolla ja ajattelin, että alanko nähdä kipujen takia harhoja. Köpöttelin keittiöön, jossa herra Longfield minua odotteli ja siinä samassa ulkona jyrähti oikein kunnolla. Meille oli tulossa ukkospoika oikein rytinällä!

Jossain välissä alkoi oksentelu. Harrastin sitä kovimpien supistusten ajan usean tunnin ajan aika ahkerasti. Se ei nyt sinäänsä oloa huonontanut tai parantanut – oksennus tuli supistusten aikana ja se siitä. Kyllä siinä vaiheessa supistuskipu oli se joka oli päällimmäisenä mielessä. Supistuskipujen lisäksi lähes kaikki energia meni hengityksen miettimiseen sekä siihen, että uskalsin ottaa supistukset rentona vastaan – pitää lantion sekä leuat rentoina ja jollain sairaalla tavalla nauttia supistuksesta ja sen elinkaaresta: alusta, huipusta sekä siitä tunteesta kun huippu on saavutettu ja kipu alkaa väistyä.

Herra Longfield oli upeana tukena. Piti käsistä kiinni, muistutti miten pitää hengittää, kirjasi kaikki ajat ylös, toi ruokaa sekä vettä, kiikutti ämpäriä kun oksennus teki tuloaan ja kehui miten upeasti jaksan.

Soitimme Jorviin kolmesti yön aikana. Oli hurjan vaikeaa arvioida kuinka kauan kipuja kotona jaksaa, joten oli parempi soittaa ja kysellä apuja. Jorvi oli (hieman odotetusti) tupaten täynnä, joten lopulta meidät ohjattiin Naistenklinikalle. Kotona jaksoin olla 8.30 asti. Tässä vaiheessa kipeitä supistuksia oli tullut jo noin viiden tunnin ajan suunnilleen viiden minuutin välein.

Menin pötköttämään auton takapenkille samalla kun herra Longfield kaahasi Turun motaria. Olihan se aika erilainen automatka.. Naputtelin supistusten välissä muutamia viestejä ystäville kertoen missä mennään. Oli mukava keskittää ajatukset edes toviksi viestin naputteluun ja lukemiseen, vaikkakin supistusten aikana saattoi tässä vaiheessa enää melkeinpä vain huutaa.

Automatkan jälkeen omat muistikuvat ovat hieman heikot. Herra Longfield heitti minut Naistenklinikan aulaan, josta minut ohjattiin info-naisen avulla ilmoittautumispisteelle. Sen verran muistan, että söngersin ilmoittautumisessa nimeäni sekä hetua ja samalla puski supistus päälle. Puhkuin ja pihisin ja yritin siinä tiskillä seistessäni saada puhuttua, kunnes tiskin takana oleva nainen sanoi, että otetaanpas se supistus tässä välissä ihan rauhassa. No se oli ja meni, ja nainen sanoi supistuksen päätteeksi, että hengität hurjan hyvin ja supistus oli oikein hyvän pituinen. Jeeee!

Kätilö otti minut piakkoin ilmoittautumisen jälkeen vastaan, ja hänen sekä herra Longfieldin kanssa köpöteltiin sitten tutkimushuoneeseen, jossa kävi ilmi, että olin 4 cm auki ja sain jäädä mestoille. Puin sairaalakoltut päälle ja matka jatkui omin jaloin kohti synnytyssalia. Siellä sain kuulla aivan mahtavia uutisia: pääsisin halutessani huoneen vieressä olevaan ammeeseen, jossa voisin vapaasti imeä ilokaasua. Sinne siis!

Amme täytettiin aivan piripintaan tulikuumalla vedellä. Valot sammutettiin ja katossa oleva tähtitaivas tuli esiin. Ihan kuin kylpylässä olisi ollut! Tosin harvemmin sitä kylpylässä vetää ilokaasua, kipristelee ja oksentaa altaan laidan yli, mutta tällä kylpyläreissulla nämä kaikki kuuluivat asiaan.

Lilluin ammeessa hyvin tyytyväisenä reilut kolme tuntia pitäen koko ajan herra Longfieldin kädestä kiinni. Toisella kädellä kiskoin ilokaasua aina kun siltä tuntui, eli aika usein. Ilokaasu ei vienyt supistuskipua pois, mutta vei ehdottomasti supistuksen kovimman kärjen tiehensä, jonka ansiosta supistukset oli helpompi ottaa vastaan.

Lilluin ammessa siihen asti kunnes koin supistuksen aikana ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. Tunne oli aivan uusi, ja kysyin siitä kätilöltä heti. Siinä sitten katsottiin mikä on tilanne, ja sehän oli sellainen, että olin auki jo 9 cm. Epiduraalia ei enää ennättänyt antaa, ja kätilö ehti jo kysellä haluatko synnyttää ammeessa, johon minä kaiketi mongersin jotain, että en mä ole sellaisia miettinyt, en varmaan. Juttelimme myös kivunlievityksestä ja lopulta joku päätyi siihen, että spinaalia annetaan ja äkkiä, sillä ponnistamista ei saanut vielä aloittaa.

Nousin altaasta ja kävelin elämäni tuskaisimmat metrit synnytyssänkyyn. Tästä alkoi minun synnytykseni pahin vaihe, tai siis kivuliain vaihe. Supistukset muuttuivat heti altaasta nousemisen jälkeen vähintään 10 kertaa kivuliaimmiksi, ja huusin niiden aikana oman muistikuvan mukaan jo aika komeasti yrittäen kiskoa ilokaasua samaan aikaan. Hengitystekniikka petti supistusten kovimmissa piikeissä, mutta pääsin hengitystekniikkaan hyvin taas käsiksi kun kuuntelin vierelläni hengittävää herra Longfieldiä, jonka kanssa yhdessä hengiteltiin kun pahin kipu supistuksesta oli mennyt ohi.

synnytyskertomus

Anestesialääkäri tuli jossain välissä. Tästä minulla ei ole kovin hyviä muistikuvia – ponnistuksen tarve ja supistuskipu vei kaiken energiani, enkä pystynyt keskittymään mihinkään mitä ympärilläni tapahtui. Kuulin sanoja sieltä ja sanoja täältä ja ymmärsin, ettei anestesialääkäri saanut spinaalia millään laitettua. Anestesialääkäri kyseli minulta jotain siitä missä tunnen piikin – enemmän vasemmalla tai oikealla, vaiko keskellä. Ensin vastasin rehellisesti, etten tunne piikkiä missään, mutta kun puudutteen laitto ei onnistunut millään ja paikalle kutsuttiin kokeneempi anestesialääkäri, joka kyseli asiaa taas, sanoin vaan, että joo keskellä tuntuu (mielessäni ajattelin, että ihan sama minne puudute menee, kai siitä jotain apua kuitenkin on). Kokeneempi anestesialääkäri sai spinaalin kerrasta oikeaan paikkaan, ja se tunne, joka valtasi kropan välittömästi sen jälkeen, oli jotain aivan taivaallista.

Spinaali vei KAIKKI kivut pois, siis aivan kaikki. Tärisin kauttaaltaani kylkiasennossa niin onnellisena, ettei tunnetta voi edes kuvata sanoin. Olin täysin liikkumatta vasemmalla kyljelläni ja tärisin. En tuntenut mitään kipuja, ja päälleni laitetut paksut peitot lämmittivät minua ihanasti. Puudutteen vaikutus kesti 1 h 15 minuuttia ja tässä välissä herra Longfield kävi syömässä ennen synnytyksen viimeistä etappia.

Saimme olla huoneessa kahdestaan niin kauan kun puudute tehosi. Se oli mukavaa, ei turhaa hössötystä ympärilläni. Ihan uneen asti en spinaalin kanssa päässyt, mutta sain todella tärkeän kivuttoman lepohetken ennen ponnistusvaihetta.

synnytyskertomus

Kun puudutteen teho alkoi heikentyä, pyysimme kätilöt paikalle. Paikalle saapuikin uudet tyypit – aivan ihana vanhempi nainen sekä hurjan mukava nuorempi nainen. Mukana oli myös vuoroaan päättävät kätilöt, jotka olivat pitäneet meistä tähän asti huolta. Henkilökunta vaihtoi kuulumiset sekä kävivät läpi tilanteeni, ja sitten todettiin kaiken olevan valmiina ponnistukseen.

Olin vielä tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin spinaalin vaikutuksessa, vaikka supistukset alkoivatkin taas tuntua. Kun käsitin, että tässä ollaan nyt ihan loppumetreillä, valtasi mieleni sellainen hormonipyrähdys ettei totta. Aloin itkeä aivan valtoimenaan. Itkin ja hoin miten en osaa olla äiti, miten pieni vauva ei osaa mitään kun hän tulee maailmaan ja miten me selviämme tästä kaikesta kahdestaan herra Longfieldin kanssa. Itkupurkaus oli pitkä ja sai kätilötkin hieman nauramaan. Olin kyllä siinä vaiheessa päästäni niin pyörällä.

Ponnistusvaihe kesti sitten lopulta hieman yli 2 tuntia. Vaikka olin tankannut synnytyksestä kovasti tietoa, en vain käsittänyt miten mun pitää ponnistaa. Saatoin olla kyllä vielä hieman spinaalin huurteissa, enkä tuntenut supistuksia niin kovasti kuin ennen puudutteen antamista. Tosin en myöskään käsittänyt ponnistusvaiheen hengitystekniikkaa yhtään. Puhisin ja pihisin ja päästelin ilmaa ulos suustani aivan väärissä kohdin. Kätilöt antoivat koko ajan neuvoja, mutta ponnistaminen ei vain sujunut. Vauva kuulemma laskeutui kyllä alaspäin, mutta kyllä siinä puolentoista tunnin äheltämisen aikana alkoi jo usko välillä loppua!

synnytyskertomus

Ponnistaminen itsessään ei ollut minusta lainkaan kivuliasta, se tuntui minusta jopa hyvältä. Mutta ponnistusasentoihin (kokeilimme useampaa) meneminen supistuksen alussa sattui hirmuisesti. Olin niin kuvitellut, että hoidan ponnistusvaiheen polviseisonnassa, mutta jalat tärisivät sen verran reippaasti edelleen, etten olisi varmasti edes pysynyt polvieni päällä pystyssä. Lisäksi jo ajatuskin kääntymisestä ja polvilleen nousemisesta tuntuivat tässä vaiheessa liian suurelta urakalta. Niinpä sitä sitten ponnisteltiin lähinnä kyljeltään sekä semmoisessa soutaja-asennossa, joka osoittautui itselleni mieluisemmaksi kuin kyljellään ponnistelu.

Uskon loppuessa manasin jo omaa kuolemaani sekä sitä, ettei tästä tule mitään eikä vauva vaan tule ulos, koska en osaa ponnistaa. Siinä vaiheessa vanhempi kätilö teki aika hienosti. Hän sanoi, että osaat upeasti ja vauvan pää näkyy jo, anna mennä vaan. Huusin takaisin, että eikä näy ja sen jälkeen kätilö poistui huoneesta hetkeksi, haki käsipeilin ja näytti minulle, että kyllähän näkyy! Sain peilikuvasta hurjasti lisää voimaa ja uskoa siihen, että vauva voi ihan oikeasti tulla ulos.

Ponnistusvaiheen loppusuoralla sain viimein kiinni siitä ponnistamisesta! Tajusin hengitystekniikan ja mitä missäkin vaiheessa supistusta tulee tehdä. Ja sitten pieni ihme putkahtikin minusta ulos. Se jos joku oli maagista. Nähdä miten pieni ihminen on yhtäkkiä siinä täysin valmiina ja täydellisenä. Näyn seurauksena ja täysin autuaan fiiliksen vallatessa kropan, aloin itkeä jo toistamiseen vuolaasti. Katsoin herra Longfieldin kasvoja, jotka peitti hymy ja totaalinen ihmetys, ja sain kuulla niin kauniit sanat siitä miten hienosti olin hoitanut homman kotiin. Aivan uskomaton olotila.

synnytyskertomus

Ja ne kivut. Päättyivät kuin seinään. Miten upeasti on naisen kroppa rakennettu! Parin minuutin päästä jälkeiset olivat ulkona, vatsa laskeutunut lähes normaalille tasolle ja kaikki se loppushow alakerrassa hoitui osaavien kätilöiden käsittelyssä ilman minkäänlaisia tuntemuksia.

Tässä se nyt oli. Synnytys oli ohi. Hieman päälle 16 tuntia siihen meni näin esikoisen kanssa ihan niistä ensimmäistä helpoista supistuksista, jotka tunsin kotona edellisenä yönä kello 23.45.

synnytyskertomus

Seuraavat tunnit kuluivat kaikessa rauhassa synnytyssalissa. Meille tuotiin ruokaa, pääsin suihkuun (parasta!), join vettä kuin virtahepo, ihmettelimme pientä ihmettä, juttelimme kätilöiden kanssa ja saimme viettää muutaman pitkän tovin perheenä synnytyssalissa ihan keskenämme. Lopulta oli aika siirtyä osastolle. Emme valitettavasti saaneet perhehuonetta, joten seuraavat kaksi yötä vietin pienen ihmeen kanssa kahdestaan. Tuore isä vietti kanssamme kuitenkin kaiken sallitun ajan, joten hyvin me ilman perhehuonettakin selvittiin!

Semmoinen oli se synnytys. Synnytyksestä jäi hyvät fiilikset, ja siihen suurimpana syynä olivat osaavat ja lämpimät hoitajat sekä kätilöt Naistenklinikalla. Olo oli koko vierailun ajan turvallinen. Oli mukavaa kun kaikki eteni luonnollisesti ja tärkeintä toki oli se, että pieni ihme voi hyvin! ♥

synnytyskertomus

Raskauden viimeinen kolmannes

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva, ja alkutaipaleen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa. Toisen kolmanneksen tiivistin sanaan odottava, ja tunnelmat raskauden keskivaiheelta koottiin blogiin joulun aikoihin. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että koko uskomaton matka on saatu pakettiin! Pieni ihme on putkahtanut vihreään Vihervaaraan ja me – uunituoreet äiti sekä isä – opettelemme olemaan vanhempia. Pää on pyörällä, tunteet vispaavat ristiin sekä rastiin ja tuleva jännittää!

Tuleva pyritään kuitenkin ottamaan vastaan pää kylmänä päivä kerrallaan. Ja ennen kuin sinne tulevaan päästään, on aika kurkistaa menneeseen, raskauden viimeiseen kolmannekseen. Niin ja millä sanalla minä viimeistä kolmannesta kuvaisin? Helppo. Raskauteni oli kokonaisuutena hurjan helppo. Viimeinen kolmannes ei tuonut mukanaan oikeastaan mitään ihmeempiä oireita taikka kipuja. Vain muutamaa viikkoa ennen synnytystä voin sanoa, että aloin tuntea kehossa selkeitä muutoksia entiseen, mutta menoa ei kuitenkaan tarvinnut hidastaa ja kaikki meni loppuun asti enemmän kuin hyvin. Tuleva otetaan vastaan kiitollisin mielin, ja nyt kurkataan miltä se viimeinen kolmannes tuntui.

kukat

Raskausviikko 27

Joulu oli ovella, tuli ovesta sisään ja meni samaa reittiä ulos raskausviikolla 27. Meidän viimeinen joulu ilman pientä ihmettä. Ajattelin etukäteen, että viimeinen joulu ilman pikkuista olisi tuntunut jotenkin erilaiselta ja ihmeelliseltä. Mutta ei se tuntunut, sellaiselta ihanan normaalilta joululta se tuntui. Enemminkin välillä mieleen kumpusi ajatus siitä, että olisipa ihanaa jos pieni ihme olisi jo täällä. Viettäisi joulua meidän ja vanhempieni kanssa, köllöttelisi sylissämme, maistelisi ensimmäistä kertaa jouluisia makuja ja nauttisi pitkästä jouluaaton lenkistä pulkan kyydissä (no okei, tänä jouluna ei olisi täällä etelässä paljon pulkkaa tarvinnut varastosta kaivaa, sadevarusteet riittivät). Mutta ehtiihän sitä ensi vuonna! Tänä jouluna pieni ihme piti vain siitä huolen, ettei minun vatsaani paljon ruokaa mahtunut, ähky yllätti jo alkupalojen kohdalla..

raskauden viimeinen kolmannes

Ennen joululomia kävimme herra Longfieldin kanssa 3D-ultrassa, tai siis 4D-ultrassa. Veljeni kehui Mehiläisen Felicitasissa työskentelevän Tapio Kurjen maasta taivaisiin, joten olihan pikkusiskonkin pakko päästä Tapion vastaanotolle. Kokemus oli jokaisen kehun arvoinen. Saimme pällistellä pientä ihmettä kaikessa rauhassa 45 minuutin ajan, samalla kun Tapio Kurki kertoi hyvinkin ymmärrettävällä tavalla vaikka mitä mystisiä juttuja sikiön kehityksestä. Meidän kannalta upeinta oli tietenkin kuulla, että kaikki on vatsan uumenissa edelleen niin kuin pitää. Tai no ainakin melkein. Tapio mittaili pienen ihmeen kokoa ja lopulta ruudulle ilmestyi arvio vauvan koosta, 1062 g. Heh – reippaan viikon verran ”liian iso”. Tapio ihmetteli painoa ja sanoi, että miten ihmeessä tuollainen jötikkä mahtuu pieneltä näyttävään vatsaani. Kohtuni oli asettunut ilmeisen hyvin tilavaan (lue: leveään ja pitkään) kroppaani piilottaen isohkon vauvan jonnekin syvälle sisääni. Eihän siinä koossa mitään hälyttävää toki ollut, mutta Tapio kertoi juurta jaksaen miten minun kannattaa nyt vähentää sokerin käyttöä loppuraskauden ajaksi, sillä tällä kasvuvauhdilla pusken maaliskuun lopussa sisältäni reipasta 4,5 kiloista”pientä” herraa. Kerroin Tapiolle että sekä minä että siskoni olemme olleet syntyessämme 4,5-kiloisia vaikka äitini oli hoikka ja pieni molempien raskauksien ajan. Tähän lääkäri totesi, että tässä tapauksessa sokerin määrää kannattaa ehdottomasti vähentää, sillä isot vauvat kulkevat kuulemma eräiden tutkimusten mukaan äidiltä tyttärelle yllättävän isolla prosentilla. Pakkohan se oli uskoa, edessä oli lähes sokeriton joulu!

Näimme ultrassa myös sitä 4D-kuvaa. Etupuolella oleva istukkani sumensi hieman kuvaa, mutta kyllä sieltä erotti useamman kerran erään pulleaposkisen ja nöpönenäisen pienen ihmeen. Jestas miten söpöltä hän näytti! Jalat olivat ristikkäin ja potkuja sateli melkein koko ultrauksen ajan. On se vaan käsittämätöntä miten hienoa teknologiaa nykyään on olemassa..

raskauden viimeinen kolmannes

Vielä on pakko jatkaa raskausviikon 27 turinoilla. Joulupäivänä sattui nimittäin niin mahtava juttu. Pieni ihme potki ehdottomasti eniten iltaisin sekä aamuisin kun heräilin. Herra Longfield oli miettinyt koko raskauden ajan, että milloinkohan hän voisi tuntea pienen ihmeen potkut ensimmäisen kerran. No se ihme tapahtui joulupäivänä, ihan aamusta.

Olimme heräilemässä ja paijaamassa pientä ihmettä vatsan päältä. Tämä operaatio tehtiin joka aamu. Oli hauska huomata miten eri asennoissa pienokainen vatsassa aamuisin oli. Joskus oltiin pitkittäin, joskus poikittain, joskus pylly edellä ja joskus vatsani näytti ihan omituiselta – navan toinen puoli oli ihan löysä ja toinen puoli kivikova ja selkeästi koholla. Luulen, että näinä kertoina pieni ihme oli selkä vatsaan päin ja ikään kuin pyöristi selkäänsä. Tai sitten se koholla oleva osa oli pikkuisen pylly. Jouluaamuna vatsan sisällä oltiin meille perinteisemmässä asennossa, jalat (suorina) aivan alavatsassa ja sitten jotenkin hassusti kroppa oikealla puolella vatsaa ja pää navan yläpuolella – melkein kiinni kylkiluissa. Siinä sitten tunsin ensin yhden voimakkaan potkun aivan vatsan vasemmassa alakulmassa, ja tarrasin äkkiä herran käteen ja pistin sen kohtaan jossa tunsin potkun. Hetken päästä potkuja tuli vielä kaksi lisää! Herra huudahti, että oliko toi oikeasti Niilo (Niilo on työnimi) vai työnsitkö vatsaasi ylöspäin? Sanoin, etten tehnyt mitään, Niilo se oli joka pisti aikamoiset potkut pienillä viiden sentin kintuillaan. Olihan se mahtava tunne, erityisesti herra Longfieldille. Ensimmäiset potkut jäivät varmasti hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi.

Raskausviikko 28

Jumpat jatkuivat töitä paisuneen syksyn ja talven jälkeen taas täydellä teholla. Jumppiin olin hirmu huonosti ehtinyt viime kuukausien aikana, sillä töissä istuttiin valehtelematta joka päivä melkein kuuteen. Onneksi sali on auki myöhään ja metsään pääsi lenkille Horation kanssa milloin vain.

No mutta, jumpista kuitenkin tykkään hurjasti, joten oli mahtia päästä taas porukalla treenaamaan. Spinningissä etukenoasento alkoi ajoittain tuntumaan inhottavalta, välillä oli pakko nostaa selkä ylös ja poljeskella selkä suorana, sillä pieni ihme oli sitä mieltä, että etukenossa hän meni liian lyttyyn. Muutenkin tunneilla joutui toki hölläämään jo näillä viikoilla. Vaikeaahan se oli olla innostumatta ja vetämättä liian kovaa. Mutta jos innostui, niin kyllä sen alavatsassa pian tunsi ja sitten olikin pakko höllätä. Entinen eturivin leidi karkasikin masunsa kanssa takariviin ja sekoili siellä minkä pystyi.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 29

Huomasin pitkän tauon jälkeen olevani erityisesti iltaisin hurjan väsynyt. Tiedä sitten johtuiko väsymys selkeästä liikunnan lisäämisestä jumppien muodossa vai siitä, että viimeinen kolmannes oli tosiaan täällä!

Unet alkoivat rauhoittua, näin pitkän aikaa mystisiä unia, ja olin aamulla melkein uuvuksissa yöllisistä seikkailuista ja kaikesta mahdollisesta sekopäisestä mitä unissa vaan voi tapahtua. Parin viimeisen viikon aikana olin myös alkanut nähdä ihania unia pienestä ihmeestä. Hänen kasvojaan en aamuisin koskaan muistanut, mutta muistin hymyn ja sen kuinka onnelliselta minusta unissa tuntui pitää pienokaista sylissä ja leikkiä hänen kanssaan lentokonetta yms.

Eniten odotin sitä, miltä meidän pieni poika näyttää. Sitä on vain niin mahdotonta edes ajatella.

Pienen ihmeen huonetta alettiin myös laittaa kuntoon. Hankintoja oli tehty läpi raskauden, ja vaikka vielä puuttuu monia juttuja, alkoi tässä vaiheessa varmaan sellainen peruskama olla aika pitkälti hankittu. Ehkä. Tai ei varmaan ollut. Ei kyllä ollut, sillä aina kun aloin yhtään miettiä listaa kaikista jutuista, niin kyllä sieltä vielä aika paljon kaikkea puuttui. Enkä ollut vielä edes äitiyspakkausta tilannut!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 30

Tämän rajapyykin saavuttaminen tuntui hurjalta. Vaikka laskettuun aikaan oli vielä 10 viikkoa, alkoi tuntua siltä, että maali on jo todella lähellä.

Vatsassa alkoi tapahtua myös ihan uusia juttuja. Hyvin rauhallinen ja söpöjä pieniä potkuja tehnyt pieni ihme alkoi sekoilla vatsassa päivä päivältä enemmän. Vatsan muoto muuttui pitkin päivää, ja erilaiset nipistykset ja kivistykset tulivat tutuiksi. Vointi oli edelleen hurjan hyvä, mutta näillä main kyllä tunsin olevana melkein kellon ympäri raskaana, eikä sitä raskautta enää unohtanut useiksi tunneiksi. Olo oli siis hyvä sekä energinen, mutta samalla huomasin nukkuvani lyhyitä päiväunia töiden jälkeen ja tuntevani itseni jotenkin erilaiseksi, ehkä paras sana kuvaamaan oloa oli se, että tunsin olevani raskaana – ensimmäisiä kertoja koko 30 viikon aikana. Oli jo aikakin!

Nukuin todella hyvin, erityisesti niinä öinä joita edeltävinä päivinä olin urheillut. Vessassa piti toki ravata pari kertaa yössä, mutta eivät ne yöunia häirinneet. Hyvin nukuttujen öiden takia olin tosiaan energinen. Herra Longfied kysäisi eräänä iltana, että miksi ihmeessä olen heittämässä kaikkea mahdollista krääsää roskiin tai antamassa niitä kierrätyskeskukseen. En ollut edes huomannut, että olin käynyt viikon aikana tuhottoman määrän kotimme kaappeja läpi, järkkäillyt niitä onnesta soikeana ja viskannut ison määrän roinaa pois kaappien perältä. Havahduin herran kommenttiin ja tajusin, että nyt se pesänrakennusvietti on sitten aktivoitu.

Se tosiaan aktivoitiin. Siivosin, järkkäsin, tein pienelle ihmeelle ostoksia, suunnittelin ja mietin, pesin ja silitin verhoja, sisustin lastenhuonetta, kävin varastoja läpi, kasasin valtavan pinon roinaa kierrätyskeskusta varten, viikkasin pienet bodyt ja muut vaatteet pienen ihmeen vaatekaappiin, ostimme lapsivakuutuksen, hain äitiysrahan sekä lapsilisän Kelalta, harjoittelimme kantorepun sekä turvakaukalon valjaiden käyttöä nukella. Turvakaukalon jalustakin asennettiin autoon. Sitä ei pitänyt sinne kyllä jättää, mutta ei heti keksitty miten sen saa irti, eikä tietenkään oltu luettu ohjeita niin pitkälle, joten telakka jäi auton takapenkille.

Eräänä iltana äitini soitti minulle. Hän on enemmän kuin kätevä käsistään ja pienelle ihmeelle onkin valmistumassa tulevalta mummilta aikamoinen kasa mahtavia juttuja, neulottuja vaatteita, alus- sekä pussilakanoita sekä reunapehmusteet kehtoon. Ideoiden määrä on valtava, ja äitini oli mahtava soittaessaan ja sanoessaan, että tässä käy Huli kuules aika vähiin, joten pitäisi osata jo sanoa minkä sävyisiä lakanoita pienelle ihmeelle pitäisi tehdä. Hahahhaah! Ihan mahtavaa. Aika käy vähiin.. Hui, pakko se on varmaan itsekin jo tajuta!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 31

Päiväunet jatkuivat. Herra Longfield huiteli työmatkoilla ja huomasin peitteleväni itseni lähes jokaisena arkipäivänä töiden, päivällisen ja Horation kanssa tehdyn pidemmän lenkin jälkeen peiton alle. Torkahdin yleensä 1-2 tunniksi. Tai sitä miksikään torkahtamiseksi voinut sanoa, nukuin kuin tukki. Ihmettelin yht’äkkisiä päiväunia, ja ajattelin josko hemoglobiinini olisi laskussa ja sen takia illalla tulee väsy jo seitsemän aikaan. Neuvola oli sopivasti samalla viikolla ja siellä testattiin myös hemoglobiini. Se mitään laskenut ollut – se oli noussut! Hemoglobiinini oli 138, joten rautakuuria ei tarvinnut aloittaa.

Iltaväsymys vaivasi vain arkisin. Lopulta ajattelin sen johtuvan ihan vain siitä, että pieni ihme oli vatsassa ja pyöritin arkea yksin. Näillä viikoilla tämä yhdistelmä alkoi olla jo sen verran raskasta, että unta tarvittiin tunti-kaksi lisää.

Pienelle ihmeelle alkoi myös olla kohtuullisen selkeät hereilläoloajat. Aamuisin, töissä kahvipaussin aikaan, alkuillasta kotona ja juuri ennen nukkumaanmenoa vatsassa riehuttiin entistä kovempaa. Se oli kyllä hauskaa! Pieniä ja vähän isompiakin potkuja ja pyörähtämisiä tulee varmasti eniten ikävä raskausajalta. On uskomatonta ajatella, että joku asuu sisälläni – kehittyy ja kasvaa siellä pieneksi ihmiseksi. Naisen ruumis on niin upea kapistus!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 32

Raskausviikolla 32 hermo oli töissä aika kireällä. Kalenterissa oli useana päivänä epämiellyttäviä palavereita, joissa istuminen ärsytti ja/tai sai mielen kuohumaan. Ja koska olen minä, reagoin näihin epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteiisiin vatsan kautta. Blogissakin olen avautunut useamman postauksen kera (osa 1 ja osa 2) mysteerisestä vatsastani, joka oikuttelee, kramppaa ja turpoaa kuin ilmapallo kun sille päälle saattuu. Vatsa oli ollut koko raskauden ajan rauhallinen, rauhallisempi kuin koskaan. Krampit ja turpoamiset ovat olleet vain ”kaukainen” muisto, jonka lisäksi vatsa oli toiminut koko raskauden ajan kuin unelma. No raskausviikolla 32 krampit ja koko muu paketti palasivat. Vatsa kipeytyi aina inhottavien palaverien aikana,ja rauhoittui vasta useiden tuntien jälkeen kotona sängyssä maatessani. Kipu oli ajoittain niin kova, että vääntelehdin palaveripenkissä naama vääränä, en päässyt penkiltä ylös, kävelin kumarassa ja huudahdin ajoittain todella kovan kivun yllättäessä ilman ennakkovaroitusta. Ei kiva.

Reagoin useaan asiaan vatsan kautta, ja tällä viikolla aloin myös pakata ja siivota työhuonetta. Olen aivan varma, että huoneen pöydillä olevat muuttolaatikot sekä 10 vuotta (!) vanhojen kansioden läpikäynti ja roskiin heittäminen vaikuttivat vatsaani. Minähän en siis oikeastaan edes haluaisi jäädä äitiyslomalle, töissä on niin mahtavia tyyppejä ja itse työkin ihan mukiinmenevää, että tuntuu suoraan sanottuna aika kurjalta jättää se yhteisö ”kokonaan” pidemmäksi aikaa. Tiedän, että pääsen tästä tunteesta kyllä irti, mutta vielä se tuntuu kovin raadolliselta.. Okei, olen mä vähän outo. Mutta ehkä joku saa tästä tunteesta kiinni?

Onneksi vatsakrampit hellittivät noin neljässä päivässä ja sen jälkeen olo oli taas normaali, liian normaali jos uskoo kaikkien muiden raskaana olevien tuntemuksia näillä viikoilla. Vatsa ei ole sen kummemmin tiellä, se ei haittaa juurikaan elämää, kipuja ei ole missään, jaksan edelleen käydä useamman kerran viikossa jumpissa, nukun hyvin (päikkäreillä ja yöllä) ja lisäksi nautin uudesta hassusta ulkomuodostani kovasti. Vatsa on aika cool!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 33

Seitsemän viikkoa h-hetkeen. Tai viisi tai yhdeksän. Tai jotain sinnepäin. Työpäivät voi laskea jo kahden käden sormilla, huh! Seitsemän viikkoa kuulostaa omaan korvaan vielä hurjan pitkältä ajalta, mutta kun sitä ajattelee hieman tarkemmin, on se aika pirun lyhyt aika.

Hamstraan edelleen maailman söpöimpiä vauvanvaatteita alennusmyynneistä ja kauhulla ajattelen olenko ostanut niitä jo aivan liikaa. Ei niitä kyllä voi kamalasti olla liikaa, kokohaarukka on 50-86, joten pienellä ihmeellä alkaa olla aika kattavasti ensimmäisen vuoden vaatekerrasto jo hommattuna. Onkohan tässä mitään järkeä..? Heh!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 34

Raskausviikko 34 alkaa kovin tavallisesti. Herra Longfield on työmatkoilla, minä käyn töissä ja nukun tunnin tai kahden päiväunet joka päivä töiden ja Horation kanssa tehdyn lenkin jälkeen. Jumppiin en yksinkertaisesti ehdi, sillä herään yleensä kahdeksan aikaan illalla (vaikka olisi mikä herätyskello ollut soimassa ennen seitsemää) ja silloin on turha enää toivoa ehtivänsä yhteenkään jumppaan. Viikon loppupuolella herra kotiutuu vihdoin kahdeksi viikoksi!

Käyn viikon aikana moikkaamassa ystäviä Horation kanssa Kulosaaressa ja paiskin töitä vielä ihan tosissaan – torstaina sekä lauantaina saatiin vielä viimeiset minun vastuulla olleet projektit päätökseen ennen äitiysloman alkua, joten viimeisen työviikon saisin lasketella ihan rauhassa alkavaa äitiyslomaa kohti.

Sunnuntai ei ollutkaan sitten ihan tavallinen. Silloin mulle järkättiin nimittäin täydellisenä yllätyksenä vauvakutsut. Kirjoittelin helmikuun puolessa välissä vauvakutsuista oman postauksen, tunnelmia voi käydä kurkkaamassa tämän linkin takaa.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 35

Raskausviikolle 35 osui viimeinen työpäivä. Se oli aika rankka. Kirjoittelin viimeisen työpäivän fiiliksiä suklaisen kakkureseptin ohella myös blogiin. En tule koskaan unohtamaan sitä fiilistä, kun suljin rakkaan (ja kovin tyhjältä näyttävän) työhuoneeni valon ja lähdin kotiin. Kyyneleetkin kostuttivat silmät päivän aikana, mutta ajattelin koko ajan, että ikävä ja tyhjä olo loppuvat kotona ollessa muutamien viikkojen jälkeen – tai ainakin siinä vaiheessa kun pieni ihme päättää saapua maailmaan.

Vaikka olo oli vielä näillä viikoilla hurjan hyvä, alkoi yksi selkeä raskausoire puskea päälle. Nimittäin hengästyminen. Sellainen ihan outo hengästyminen. Istuessa pidempään tai pidempää metsälenkkiä tehdessä alkoi tuntua siltä, että hengitys kävi pinnalliseksi ja välillä piti tosissaan pysähtyä ja oikein imeä keuhkot täyteen ilmaa. En puuskuttanut tai hikoillut, mutta happi vaan tuntui loppuvan.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 36

Raskausviikko 36 oli äitiysloman ensimmäinen viikko. Suursiivosin kotia ja ruksin to do -listalta joka päivä jonkin askareen pois. Tuntui hyvältä saada asioita aikaan. Siivoilun ohessa kävelin pitkiä lenkkejä Horation kanssa, otin päiväunia kun siltä tuntui ja kävin jumpissa.

Eräänä yönä heräsin siihen, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Pelästyin hieman. Tuntui kuin sydän olisi tullut rintakehästä ulos. Päässä alkoi vilistä kuvat tulevasta synnytyksestä ja ajattelin, että nytkö se alkaa, kuuluiko avautumisvaiheeseen jäätävä sydämen tykytys, vai mistä tässä nyt on kyse, saanko mä sydänkohtauksen?! Herätin herra Longfieldin ja sanoin, että mun sydän puskee rintakehästä ulos. Otin puhelimen käteen ja googletin mistä oikein on kyse. Ei mistään vaarallisesta, ilmeisesti edellisillan pitkät saunailut olivat tehneet tepposet. Vaikka juon vettä reippaat kolme litraa päivässä, ei se selkeästi ollut riittävästi pitkän saunaillan lisäksi. Litkin keskellä yötä litran vettä ja odottelin, että syke tasaantui ennen kuin nukahdin uudestaan.

Kävin viikonloppuna ystävien kanssa Sandron brunssilla. Vatsa tuli täyteen ennätysvauhtia, mutta siitäkin huolimatta kiskoin buffetpöydän antimia lähes normaaliin tahtiin. VIRHE. Iso virhe. Kotimatkalla bussissa huono olo sitten alkoi, ja sitä jatkui koko päivän ja illan.. Kotona kieriskelin tuskissani sängyn pohjalla etsien jotakin hyvää asentoa, sitä kuitenkaan löytämättä. Litkin vettä, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Kamalin ähky koko elämäni aikana. Olo normalisoitui vasta yön aikana ja aamulla ähky oli enää ikävä muisto. Mutta kyllä tämän jälkeen pitää olla tarkkana, ettei syö liikaa! Mutta onhan se ihan hassua, että minä täytyn kahdesta voileivästä. Siis MINÄ.

idraskaudenviimeinenkolmannes

Raskausviikko 37

Raskausviikko 37 meni oikeastaan kokonaisesti Kuopiossa. Lähdettiin Horation kanssa herra Longfieldin seuraksi sinne herran työmatkalle. Laskettuun aikaan oli vielä sen verran pitkä aika, että ei nähty mitään ongelmia lähdön kanssa. Otimme kyllä varmuudeksi turvakaukalon ja pienelle ihmeelle muutamat vaatekerrat mukaan, mutta muuten ei synnytystä Kuopiossa mietitty. Viikko Kuopiossa teki hyvää! Sain vain olla, ei tarvinnut olla koko ajan miettimässä mitä sitä kotona seuraavaksi siivoaisi tai laittaisi valmiiksi ennen pienen ihmeen tuloa, sen kun vain oli. Heräsin, kävin syömässä aamupalaa, kävelin Horation kanssa 1-2 tunnin aamulenkkejä, otin päiväunet, katsoin Lahden MM-hiihtoja, kävin shoppailemassa, kauneushoidoissa, uimassa, hotellin salilla, uudestaan Horation kanssa ulkona ja iltaisin sitten tehtiin herran kanssa vaikka mitä. Kävimme mm. syömässä illallista Puijon Tornissa, savusaunomassa Rauhalahden Jätkänkämpällä ja eräänä iltana kävimme paikallisten chow chowien kanssa lenkki- ja koirapuistotreffeillä. Ihan parasta.

Pitkien kävelyiden aikana huomasin ensimmäistä kertaa askeleen hidastuneen selkeästi normaalista. Horatio kiskoi 8 metrin flexin päässä ja minä sain jarrutella koiran menoa. Reippaan puolen tunnin jälkeen aloin myös tuntea selkeää paineen tunnetta (tiedätte kyllä missä). Kivuliaalta askellus ei tuntunut, mutta selkeä ero kuitenkin aiempaan.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 38

Kuopion jälkeiselle viikolle olin sopinut monet treffit ystävien, siskon, vanhempien sekä anopin kanssa. Juoksin siellä täällä, söin ulkona, näin ystäviä ja kävin päiväleffassa. Tein viimeisiä ostoksia pientä ihmettä varten (niin varmaan!) ja nukuin ihanan pitkiä päiväunia just silloin kuin teki mieli. Bussissa tuli tällä viikolla istuttua aika paljon, ja se ei tuntunut aina enää ihan kivalta. Jotenkin en saanut penkiltä millään hyvää asentoa ja aina oli liian kuuma. Kiskoin takkia pois päältä ja yritin vaihtaa asentoa, mutta silti 30 minuutin bussimatkat eivät olleet lemppareita.

Tällä viikolla oli sen verran paljon ohjelmaa, etten ehtinyt ajatella lähestyvää synnytystä oikeastaan ollenkaan. Vatsa oli lisäksi edelleen yllättävän pieni eikä häirinnyt menoa juurikaan, joten touhuamiselle riitti energiaa vielä oikein hyvin.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 39

Raskausviikolla 39 herra Longfield lähti viimeiselle työmatkalleen ennen synnytystä. Kohteena oli Rauma, josta hän pääsisi tarpeen vaatiessa ajamaan tuhatta ja sataa kotiin. Voin jo paljastaa, ettei herran tarvinnut rikkoa nopeusrajoituksia, sillä pieni ihme pysyi vatsassa piilossa koko viikon.

Tällä viikolla lähestyvä synnytys alkoi kuitenkin puskea mieleen enemmän kuin ennen. Tähän oli varmasti syynä se, että kropassa alkoi (vihdoin) tuntua ja näkyä muutoksia joita oletin tapahtuvan jo paljon aiemmin. Aamulla sormien nivelet olivat kipeät ja sormet olivat turvonneet (muuten en turvotuksesta kärsinyt), olo oli useana päivänä outo, syömisen jälkeen saattoi vähän aikaa oksettaa, vatsa muuttui äkillisesti kivikovaksi eikä mennyt enää takaisin semmoiseksi pehmeäksi. Luulen, että pieni ihme laskeutui ja se johti vatsan kovettumiseen (siis vatsa oli päältä koskettaessa tosi kova). Vatsan muoto muuttui hieman ja oli tosiaan sellainen pinkeä ympärivuorokautisesti. Lisäksi vatsa toimi vähän liiankin hyvin, mutta ei siitä sen enempää.

Odotin ensimmäisiä supistuksia ihan tosissaan, mutta ei sellaisia tullut.. Tylsää! Niin ja sitten oli vielä se kaikista oudoin raskausoire, nimittäin kuolaus! Aloin kuolata ihan hurjasti. Herätessä päiväunilta tyyny/peitto oli aivan märkä kuolasta – sitä tosiaan oli tullut useita desejä. Kerran jopa heräsin niin, että suuni oli kiinni ja kuola ei ollut päässyt valumaan sieltä pois, joten herätessä suussani oli valehtelematta noin desi kuolaa. Siihen olisi voinut oikeasti vaikka tukehtua!

Pienen ihmeen liikkeet olivat jo jokunen viikko sitten muuttuneet hyvin erilaisiksi. Enää en saanut nauttia niistä ihanista karatepotkuista, vaan vatsassa myllerrettiin. Tuntui ihan siltä, ettei tilaa enää ollut liiemmin ja liikehdintä tosiaan muuttui sellaiseksi myllerrykseksi. Eräänä yönä heräsin vessaan ja sen jälkeen ihmettelin sängyssä noin parin tunnin ajan sekavaa myllerrystä. Taisi olla hyvät bileet toisella.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 40

Raskausviikkoa 40 ei kovin pitkälle ehditty edetä. Ensimmäiset supistukset alkoivat 39+0 kello 23.45. Pieni ihme putkahti maailmaan seuraavana päivänä (39+1) kello 16.34. Mutta se onkin sitten ihan eri tarina!

raskauden viimeinen kolmannes