Apulanta & Teit meistä kauniin -leffa: Mikho hyväksyy, niin minäkin

Monk as mock, Herra Longfield tässä.

Apulanta, onko tuttu asia? Minulle on. Bändihän on ollut tässä viime aikoina melko urakalla tapetilla. On tullut elokuvaa, on avattu museota, on julkaistu uusi tuplajäähallikeikka ensi tammikuulle. Vähän joka tuutista on saanut lukea Apulannasta erinäisiä juttuja: Tuukka Temosta on kyrsinyt, kun joku kriitikko on mölissyt ilkeyksiä tai pääsyliput on laskettu väärin tai joku on sanonut hampurilainen. Sipe Santapukki taas on ollut mehuissaan kun on saatu vihdoin vanhat bändiaarteet lasivitriineihin kaiken kansan töllisteltäviksi ihkaomaan Apulanta-museoon, ja Toni Wirtanen on ollut sitä mieltä että sekä leffa että museo on järjettömiä ajatuksia, mutta silti molemmat tuumat on pantu toimeen. Lisäksi tuossa äsken tuli julki myös Apulannan uudet jäähallikeikat, vissiin viime tammikuun vastaavilla oli sen verran mukavaa, että kannattaa järjestää uudet, ja ehkä niiltä ekoilta jäi sitten kaikkien trapetsitaiteilijoiden, kauko-ohjattavien lennokkien ja zombie-laumojen jälkeenkin vielä jotain muita järjettömiä spinal tap –henkisiä ideoita, jotka on vielä saatava toteutukseen.

apulandia6

Olen havainnut jo kansassa pientä ärsyyntymistäkin että mitä noi vanhat sedät nyt koko ajan on jossain itsestään kertomassa, mutta minuapa tämä viimeaikainen hässäkkä ei ole millään määrin haitannut, oikeastaan päinvastoin. On ollut oikein hauska huomata, että jostain 16-vuotiaasta asti fanittamani bändi on yhtäkkiä saanut taas mediahässäkkää osakseen – Tuukka Temosen kohdalla on päästy jopa siihen, että miekkosen yksittäiset Facebook-lauseetkin kelpaavat uutisiksi. Itse jotenkin miellän Apulannaksi nimenomaan kolmikon Toni, Sipe ja Tuukka, vaikka alkuaikoina bändin kanssa häsäsikin Anttia ja Mandyä, eikä Tuukka ole enää pitkään aikaan bändissä soittanut – muutamia satunnaisia encoreita lukuun ottamatta. Aikoinaan Tuukan bändin basistina korvannut Parta-Samikin on jo ehtinyt vaihtua vanhaan Bomfunk MC-käkkäräpää Villeen.

apulandia9

On toki myönnettävä, että enää en ihan niin kiukulla bändin tekemisiä seuraa kuin junnumpana, jolloin joka päivä hain Altavistasta uusia uutisia Apulannasta, luin teorioita että mistä se Ilona-biisi oikein kertoo, hölisin loputtomat määrät sekavia horinoitani anonyymin nimimerkkini takaa Apulannan keskusteluboardilla, ja joka hemmetin kouluaineeseenkin oli tungettava Apulanta kun se nyt vaan oli maailman kiinnostavin asia. Ruotsin tehtävissä yritin aina saada ujutettua lauseen ”Jag såg en flicka som är vacker som en blomma” jonnekin väliin ainetta, koska Apulanta oli jossain ruotsinkielisessä ohjelmassa laulanut Mato-biisin ruotsiksi, ja tuo lause oli jäänyt siitä biisistä takaraivoon. Se oli myös siitä hyvä lause, että siinä ei koskaan ollut mitään punaisia merkintöjä kielioppivirheiden tai muiden takia, joten sain aina ainakin yhden täysin oikein kirjoitetun lauseen aineeseen. Usein se oli ainoa, muissa meni aina vähintään joku från väärään paikkaan.

Vaikka kerkkopäisin into bändiä kohtaan onkin tässä vuosien varrella laantunut, on bändin tekemisiä tullut silti melko tarkasti seurattua yhä tähän päivään asti. Teit meistä kauniin, eli Apulannan alkuajoista 90-luvun lama-Suomessa kertova leffakin mentiin Hulin kanssa katsomaan heti ensi-iltana. Oikeastaan siitä asti, kun ekan kerran kuulin että Temonen on tämmöstä projektia kaavailemassa, olin odottanut että kunpa homma onnistuisi ja pääsisi leffateatteriin tekelettä katsomaan. Projektin edetessä kävin aina uudet trailerit ja haastattelut bongaamassa – jaksoinpa seurata Youtubestakin lähetystä, jossa Tuukka yhdessä Sipen ja leffan näyttelijöiden kanssa pisteytti leffaa varten pystyyn pistetyn katsojakilpailun satoa, jossa oli pyydetty ihmisiä tekemään cover-versioita bändin Teit meistä kauniin –biisistä, ja joista paras lopulta valittiin leffan tunnusbiisiksi.

apulandia3

Hyvissä ajoin varasin itselleni ja Hulille sitten leffan ensi-illaksi liput, ja hämmästelin paikan päällä että miksi täällä on näin vähän väkeä – teatterissa oli vain joku 30 tyyppiä. Muistin jostain lukeneeni, että leffan ohjaaja Tuukka Olga-vaimoineen – jotka myös yhdessä elokuvan tuottajina toimivat – olivat peräti pankista ottaneet lainaa asuntoaan vastaan, ja jopa toisen anopinkin kämppä oli siinä hötäkässä kiinnitetty, koska sponsori- ja tukirahoja ei projektille ollut jossain vaiheessa vielä riittävästi kertynyt – ja ilman lainoja olisi homma jäänyt kesken. Espoolaiseen ensi-iltaan vaivaantuneiden ihmisten lukumäärää laskiessani pohdin, että näinköhän joutuu Temosten perhe anoppeineen kadulle asumaan. Sittemmin on käynyt ilmi, että alussa nihkeästi projektiin suhtautunut Suomen Elokuvasäätiö lopulta lupautuikin elokuvaa tukemaan, ja sen verran paljon ihmisiä on käynyt leffaa katsomassa, että nätisti ilman konkurssia Temoset hommasta sittenkin näyttävät selviävän. Kyllähän sitä on arvostettava tommosta rohkeutta, että tosissaan ja vähän riskilläkin panostetaan hommaan täysillä, ja hulluna luotetaan että kyllä tästä hyvä tulee.

apulandia5

Elokuvasta oli kasvanut itselleni projektin etenemistä seuratessa melko suuret odotukset, mutta ne kyllä täyttyivät, tykkäsin leffasta tosi paljon. Apulannan tarina on melko erikoinen ja mielestäni kertomisen ja kuulemisen arvoinen, vaikkei bändi itsessään niin kiinnostaisikaan. Tarina oli saatu minusta hienosti kerrottua, ja kokonaisuutena leffa oli pieniä lapsuksia lukuun ottamatta laadukkaasti tehty. Näyttelijöistä eritoten Tonin ja Tuukan hahmoja näytelleet Tatu Sinisalo ja Iiro Panula vetäisivät ihan huikeat roolisuoritukset. Leffassa oli hölmöilykohtauksia, jotka oikeasti nauratti eikä ollut sellaista vaivaannuttavaa fiilistä että nytkö tässä pitäisi nauraa. Oli myös koskettavia juttuja, joiden aikana tuntui että olin vissiin vahingossa nielaissut omenankodan kokonaisena ja silmässä oli puolikas joulukuusi. Ja vaikka bändin tarina olikin minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, oli sinne sekaan ripoteltu myös tämmöselle niilollekin uusia juttuja – muun muassa se Ilona-biisin alkuperä tuli leffassa esille, se oli huikea ahaa-elämys ja päätti vuosikymmeniä sitten velloneen arvailun siitä että kertooko biisi hamsterista vai tyttöystävästä vai onko kyseessä vain hassu kilpailu Apulannan ja Tehosekoittimen kesken. Kaikki nuo meni väärin, jos Tuukkaan on luottaminen.

apulandia7

Niistä lapsuksista täytyy mainita, että muutamissa kohdissa tökki, kun leffan muutoin erinomainen musiikki oli niin kovalla, ettei näyttelijän repliikeistä saanut selvää. Ne piti lukea ruotsinkielisestä tekstityksestä. Pari kertaa huomasin myös, että ääni ja kuva ei ollut ihan synkassa muutamissa soittokohtauksissa, laulu meni eri tahtiin kun laulajan huulet liikkui. Hulia taas alkoi leffan edetessä ärsyttää kun koko ajan tuli ilmakuvaa teistä ja rautateistä ja ties mistä, olisi kuulemma voinut vähän rajoittaa sitä helikopterin käyttöä tai millä niitä hienoja kuvia olikaan saatu aikaiseksi – itse en tosin tuota asiaa edes huomannut.

Lapsuksien olemassaolokin on kuitenkin pakko antaa anteeksi, kun tietää että leffa oli monelle sen tekijälle ihan ensimmäinen kerta näin ison projektin kimpussa painiessa. Tuntui, että töitä on kokemuksen ja rutiinin sijaan tehty suurella innolla, sydämellä ja lämmöllä – tästä kertoo mielestäni sekin, että sinne oli leffan työryhmän jäsenten ja muiden tuttujen lisäksi pestattu niin bändin henkilöt kuin näiden paremmat puoliskotkin jotain pikkurooleja vetämään. Kaikesta välittyi semmonen lämmin ja sopivan kotikutoinen meininki, mutta silti työn laatu ei ollut muutamia pikkufiboja lukuun ottamatta kärsinyt. Jos olisin asemassa, jossa voisin uskottavasti jakaa elokuville tähtiä, antaisin tälle 18/5. Heti leffan jälkeen teki mieli nähdä se uudestaan. Leffasta pitäisi myös melkein tehdä jatko-osa ihan vaan sen takia, että näkisi kuka tulisi esittämään pelkkiin sinisiin housuihin ja aurinkolaseihin pukeutunutta keikkakitaristi Sami Ylä-Pihlajaa, joka hokisi Tommi Mäkistä ja saisi välillä sydänkohtauksen.

apulandia4

Kauan odotetun ja suunnitellun leffaensi-illan lisäksi samalle viikolle sattui osumaan vielä ihan vahingossa toinenkin hauska Apulantaan liittynyt juttu. Meidät oli nimittäin kutsuttu viikonlopuksi Lahteen kavereiden häitä juhlistamaan, ja sattumalta samalla viikolla oli avattu Lahteen upouusi Apulandia-museo. Jo aikaisemmin olin uutisista huomannut, että Sipe ja Toni ovat avanneet uuden Lahdessa sijaitsevan treenikämppänsä yhteyteen jostain helvetin syystä oman kahvilan, missä myydään Apulanta-kahvia ja kassakoneiden kuiteissa lukee ”Mikhon hyväksymä” niinku kaikessa Apulannan julkaisemassa kamassa tapana on. Olin jo maanitellut Hulia tekemään hääreissun aikana käännöksen kahvilassa, mutta sattumalta pääsin siellä vastikään avatussa Apulanta-museossakin sitten samalla reissulla piipahtamaan. Tuosta museostakin on kaikenlaista nillitystä saanut lukea, että mitä järkeä ja onpa turhaa ja pojat tykkää itsestään. Itse en ihan pääse sisälle että mikä tämmösessä on harmin aihe. Suomesta löytyy kuitenkin museot vaikkapa sellaisistakin aiheista kuin perämoottorit, tapetti ja silli, eikä ketään kai harmita niidenkään olemassaolo. Miksi siis täytyisi harmistua Apulanta-museostakaan? Jos ei aihealue kiinnosta niin sittenhän voi museossa käynnin jättää väliin ja jatkaa elämää onnellisena, ei kannata turhaan asiasta murjottaa. En minäkään nyt vaikkapa sitten tapettimuseoon ihan riemusta kiljuen menisi, mutta varmana sinnekin on menijöitä ja hyvä että on.
apulandia8apulandia2

Minähän toki syynäsin koko Apulandian hyvinkin tiheällä kammalla läpi, kattelin festaripasseja ja Toni Wirtasen ruutupaperille väännettyjä luonnoksia tutuksi tulleista biiseistä, lueskelin juttuja musiikkivideoiden teosta ja muita pitkin museota ripoteltuja jänniä anekdootteja bändin uran vaiheilta, kattelin vitriiniin laitettua reppua jossa luki Misfits ja jonka avulla bändiin saatiin aikoinaan Mandy basistiksi, ja kävin kurkkimassa Heinolasta Lahteen väkisinmuutetun treenikämpän seiniä. Absurdi fiilishän siellä toki oli, viimeistään siinä vaiheessa kun museokierroksen jälkeen oli rustattu nimi ja vanha boardi-nimimerkki tiiliseinään, ja join sitä Apulanta-kahvia ja mietin että pitäiskö ostaa pala Sipen leipomaa sienipiirakkaa samalla kun mies itse pelmahti kahvilaan sisälle myhäilemään. Minusta on jotenkin mahtavaa, että ne vuosikymmenten nettistalkkauksen ja nykyään Teit meistä kauniin -leffan myötä taas etäältä tutuksi tulleet pojankoltiaiset, jotka ovat aikoinaan matkanneet pitkin Suomea paskalla Datsunilla bassorummut ja vahvistimet sylissä ja kiukutelleet kun ei isot levy-yhtiöt noteeraa kaverin perustaman firman kautta ennätyshalvalla myytyjen levyn myyntilukemia, tekevät nykyään itsestään elokuvia ja museoita jonne voi sitten leipoa ihmisille sienipiirakkaa. Mikho hyväksyy, niin minäkin.

apulandia1

 

Brunssi: SIS.Deli + Café (ESP)

Aivan joulukuun lopussa suuntasimme vihdoin ja viimein Espoon WeeGee-näyttelykeskuksen SIS.Deli + Cafén brunssille. Meidän on pitänyt mennä brunssille jo vajaan vuoden, ja viimein EMMAssa pyörivä julistenäyttely (”No Smoke, no Dirt, no Work” – Litografiajulisteita Britanniasta 1890-1940) sai meidät ajamaan suhteellisen ruman näyttelykeskuksen parkkipaikalle.

SIS.Deli + Café

Elettiin siis joulukuun 29. päivää. Olimme makoilleet kotosalla kolme päivää tekemättä oikeastaan mitään (jos alennusmyynneissä pyörimistä ei lasketa tekemiseksi) ja aloin jo olla kohtuullisen hermostunut sille tekemättömyydelle. Mun eräs huono piirre on se, etten osaa lomalla oikein rauhoittua. Päässäni pyörii jatkuvasta sata ja yksi tekemätöntä asiaa, jotka stressaavat mua hyvin salakavalasti. Joululomalla olin kuitenkin valvonut niin myöhään, että aamut venyivät päivästä toiseen puolenpäivän paremmalle (tai siis huonommalle) puolelle, ja siitä johtuen päivät eivät lähteneet oikein käyntiin ja sängyssä ja sohvalla tuli möllötettyä normaalia paljon enemmän. Eli vähän niin kuin vahingossa annoin itseni levätä ja lukea joululahjaksi saamiani kirjoja. No, lauantaina sain kuitenkin makoilusta tarpeeksi. Heräsin tuttuun tapaan 11 jotain, mutta päätin, etten ummista silmiäni enää uudestaan. Silmärähmiä pyyhkien ehdotin kuorsaavalle herra Longfieldille yhdistettyä brunssi- ja kulttuurihetkeä. Herra örähti ja otaksuin sen tarkoittavan ”joo, ihanaa, lähdetään heti”.

No ei me ihan heti lähdetty, mutta 12.30 kuitenkin. Suunnaksi otimme siis Tapiolassa sijaitsen WeeGee-näyttelykeskuksen ja siellä sijaitsevan SIS.Deli + Cafén. Kamalan moni brunsseilija ei tänne ole varmaankaan eksynyt, mutta Pientä elämää –blogista olen positiivista palautetta brunssista lukenut. Brunssin teemana voisi pitää luomua ja tuoreita raaka-aineita, sillä tarjolla oli toinen toistaan luomullisempia juttuja.

SIS.Deli + Cafe

Brunssilla ei meidän lisäksi ollut juuri ketään, tai no pari heppua ja joku isompi ryhmä, mutta en ole varma olivatko he brunssilla vai kahvilla. Kahvila ei ollut kovin viihtyisä, sisustus oli liian moderni ja kolkko omaan makuuni. Sisustukseen en kuitenkaan ruoanhaun jälkeen keskittynyt sen enempää, sillä mulla oli paljon parempaa tekemistä (syöminen). Olin kahminut lautaseni hieman liian täyteen, jonka lisäksi hain aina vain lisää syömistä, smoothielasin, kahvimukin, teemukin sekä vesi- ja mehulasin. Kun olimme saaneet hamstrattua kaiken mahdollisen pöydälle oli aika alkaa nauttia vuoden 2012 viimeisestä brunssista.

SIS.Deli + Café

Ja oikein hyvän brunssin olimme vuoden viimeiseksi brunssiksi valinneet! Parempaa fetapiirakkaa en ole syönyt koskaan, puhumattakaan suklaa-appelsiinilevitteestä, jota levittelin paksut kerrokset leivän päälle. Slurps. Mustikkasmoothie vei kielen mennessään, kuten myös lihapullat kahvilan oman chilitahnan kanssa. Herra Longfield käski myös mainita, että hän piti erityisen paljon Pukkan luomu kamomilla-vaniljateestä. Kyseistä teetä sekä mainitsemaani suklaa-appelsiinilevitettä ostimme myös kotiin kahvilan pienestä luomupuodista. Eikö ole aika hyvä idea laittaa brunssille tarjolle ruokia joita voi ostaa myös kotiin? Ostimme teen ja levitteen lisäksi parmesaanitahnaa, tämän purkin avaamista en malta odottaa. Ajatelkaa miten hyvin tahna sopii pastan kanssa? Mmmm..

SIS.Deli + Café

Brunssille voisin antaa arvosanaksi 9-. Miinusta tulee kolkosta ja autiosta tilasta. Ruoka oli kyllä hyvää, sitä en voi kiistää. Brunssilla on hintaa 16 euroa per nuppi, ja siihen kuluu sapuskoiden lisäksi kahvi, tee ja mehuja. Emme muuten maistaneet myöskin tarjolla olleita jogurttia erilaisilla mysleillä, omenapuuroa emmekä kananmunia (kananmuna näkyy kyllä kuvissa, mutta emme jaksaneet syödä niitä).

Brunssin jälkeen suuntasimme WeeGeen eri näyttelyihin. Eniten meitä kiinnosti julistenäyttely, mutta hirmuisen kivaksi osoittautui myös Jaume Plensan Unelmien ympäröimänä -näyttely, Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä sekä Helinä Rautavaaran museo, jossa oli mielenkiintoisia esineitä ympäri maailmaa. Ja toki museossa kiertelyn jälkeen kävin tarkasti läpi museokaupat!  Museokaupat ovat minusta kamalan ihania paikkoja, ja niissä törmää aina hirmuisen hauskoihin ja erikoisiin juttuihin. Tällä kertaa olisin halunnut kovasti ostaa yhden kirjan, mutta lompakkomme olivat vaatesäilytyksessä enkä jaksanut hakea rahaa. Eli en tainnut ihan tosissani sitä kirjaa kuitenkaan haluta..

juliste

Jaume Plensa

Jaume Plensa

Jaume Plensa

Kulttuurillisen iltapäivän jälkeen suuntasimme kotiin lepäämään ja lukemaan. Olihan tässä jo ihan tarpeeksi tapahtumia yhdelle lomapäivälle!