San Michelen hautausmaasaari, Venetsia

On tulikuuma päivä Venetsiassa heinäkuun alussa viime kesänä. Päätimme lähteä herra Longfieldin kanssa hellettä pakoon kaupungin hautausmaasaarelle, josta ajattelimme löytävämme varjoa sekä puutarhan, jossa voisimme hautausmaahan tutustumisen jälkeen istua rauhassa piknikeväiden kanssa. Käymme paikallisessa ruokakaupassa, valitsemme hyvät eväät ja ison kasan vettä mukaamme, ja lähdemme venebussisatamaan odottelemaan oikeaa vaporettoa.

Isola di San Michele8_c_matka_

Korkein muurein ympäröity neliön mallinen San Michelen hautausmaa erottuu selkeästi jo Venetsian pohjoisrannalta. Matkaa ei ole kuin jokunen sata metriä, ja malttamattomana odotamme venebussin tuloa – tule jo, haluamme mennä tutkimaan muurien takaa piilossa olevaa hautausmaata! Lopulta pääsimme matkaan.

Hautausmaasaarella vierailu on ilmaista, toki vaporeton käytöstä tulee maksaa, mutta muita kuluja vierailusta ei kerry. Paikka on kokonaisuudessaan hyvin ainutlaatuinen koko maailman mittakaavassa, mutta niinhän Venetsiassa melkein kaikki on.

Isola di San Michele7Isola di San Michele5Isola di San Michele4

Ennen muinoin ruumiit haudattiin Venetsian pääsaarille mm. kirkkoihin, mutta Napoleonin aikoihin 1800-luvun alussa päädyttiin hygieniasyistä avaamaan kokonainen saari hautasmaata varten. Hautausmaalle on haudattu merkkihenkilöiden (esim. säveltäjä Igor Stravinsky) lisäksi tuikitavallisia venetsialaisia.

Ensi askeleet Venetsian hautausmaalla saivat meidät vakuuttuneeksi siitä, ettemme totisesti olleet suomalaisella hautausmaalla. Ensinnäkin hautausmaasaarella oli todella kuuma, varjoa antavia suuria puita oli kyllä tarjolla, mutta saarella ei saanut nauttia eväitä, joten se siitä piknikistä. Toiseksi haudat olivat risteineen hurjan valkoisia, ja värikkäitä kukkia näkyi paljon. Kolmas, ja ehkä myös suurin kontrasti meille tutumpiin hautasmaihin oli se, että järjestään lähes kaikissa hautakivissä pällisteli haudassa nukkuvan henkilön kuva. Eikä kuvat olleet vain mustavalkoisia pönötyskuvia, iso osa kuvista oli värillisiä ja niissä hymyiltiin, juhlittiin ja näytettiin hurjan onnellisilta. Luin myös jostain, että osissa haudoissa on kuva jo valmiina odottamasssa sinne tulevaa ruumista (en osaa kyllä sanoa onko kyseinen henkilö jo pilvien päällä ja hautaus on tapahtumassa pian, vai onko kyseisen kuvan jamppa vielä elävien kirjoissa).

Isola di San Michele3Isola di San Michele2

Yhdessä osaa neliskanttista hautausmaasaarta oli toinen toistaan komeampia pömpeleitä, joiden sisään saattoi mennä rukoilemaan ja/tai muistelemaan rakasta vainajaa. Olen näitä pömpeleitä nähnyt leffoissa, mutta ensi kertaa pääsin näkemään niitä ihan livenä. Isoja sekä kauniita olivat, ja ihan varmasti todella kalliita.

Venetsian hautausmaa on jaettu osiin uskontojen mukaan. Ísoin osa on varattu katolilaisille, jonka lisäksi löytyy ainakin juutalaisten, evankelilaisten ja ortodoksien alueet. Kuuluisuuksien haudoille on jopa opasteet, ja paikalla käy paikallisten lisäksi paljon turisteja. Meidän vierailumme aikana ei hautausmaalla oikein ketään muita ollut, mutta tulee silti muistaa, että alueella tulee käyttäytyä kohteliaasti. Saarella vietetään edelleen hautajaisia, sukulaiset vievät kukkia rakkaidensa haudoille ja muistelevat heitä. Tästäkin syystä on tärkeää käyttäytyä alueen arvon mukaisesti.

Isola di San Michele1

Vierailu Isola di San Michele -hautausmaasaarella oli ehdottomasti paahtavasta kuumuudesta huolimatta ainutlaatuinen kokemus. Vaikka eväät syötiinkin lopulta aika karulla vaporetto-aseman penkillä, jäi käynnistä kaunis muisto. Kaunis on totisesti oikea sana tälle hautasmaalle. Prahan vanhasta juutalaisesta hautausmaasta pidän myös suuresti, mutta se ei ole samalla tavalla kaunis ja viehättävä paikka kuin Venetsian hautausmaa.

Missä ja miten sinne pääsee?

San Michelen hautausmaasaari sijaitsee Venetsian pohjoisosan ja Muranon välissä. Sinne pääsee Fondamente Noven pysäkiltä linjoilla 4.1 ja 4.2. Hautausmaa on auki kesäaikaan kello 7.30-18.00, talviaikaan hautausmaan portit menevät kiinni kello 16.00.

Isola di San Michele6

Tässä oli muuten vihoviimeinen postaus viime kesän Italian matkalta! Johan näiden kirjoittamisessa menikin melkein vuosi. Muut Venetsian jorinat löytyvät seuraavien linkkien takaa.

Pyhän Markuksen aukio, Venetsia

Pyhän Markuksen aukiota on ylistetty yhdeksi maailman kauneimmista julkisista aukioista. Ja sitä se totisesti on. Enhän toki ole nähnyt kovin montaa maailman kaikista julkisista aukioista, mutta Pyhän Markuksen aukio veti kyllä hiljaiseksi kaikessa komeudessaan.

Venice_Piazza San Marco14

Suuri osa turisteita lähtee tutustumaan tarunhohtoiseen Venetsiaan Pyhän Markuksen aukiolta. Aukiota ympäröi toinen toistaan hulppeammat historialliset rakennukset. Aukion kulmalta löytyy mm. valtava Dogen palatsi, massiivinen Pyhän Markuksen viiden kupolin kirkko, korkea kellotorni, Huokausten silta, kasa upeita museoita sekä päheitä kahviloita, joissa hinnat ovat kovat, mutta kyllä niistä maisemista sekä viiden tähden palvelusta voi jokusen lantin ylimääräistä maksaakin. Niin ja tietysti aukiolla parveilee sadoittain pulskia puluja, jotka nauttivat turistien ruokajämistä ihan kympillä.

Pyhän Markuksen kirkko nököttää aukion itäisessä päässä. Kirkko on jo kolmas tällä paikalla oleva kirkko, ja se on venetsialaiseen tapaan koristeltu taitavasti ja hyvällä, runsaalla maulla. Kirkon edessä kököttää pystyssä kolme pronssista lipputankoa, jotka ovat peräisin 1500-luvulta.

Venice_Piazza San Marco2Venice_Piazza San Marco1Venice_Piazza San Marco4

Kirkon kellotorni ei ole yhteydessä itse kirkkoon. Campanile-kellotorni kohoaa 96 metriin (jostain luin myös 99 metriä) ja sen huipulta aukeaa odotetusti satumaiset maisemet Venetsian ylle. Kellotornin huipulta ei tosin erota lainkaan Venetsian 118 erillisen saaren välissä kulkevia kanavia. Ylhäältä katsottuna Venetsia näyttää yhtenäiseltä merenrantakaupungilta, tämä tosiseikka yllätti meidät molemmat kun maisemia kellotornin huipulta ihailimme viime kesänä.

Venice_Piazza San Marco3Venice_Piazza San Marco7Venice_Piazza San Marco5Venice_Piazza San Marco6

Kuvasimme herra Longfieldin kanssa teille Campanilen huipulta pienen videonkin matkamuistoksi. Kellotorni on Venetsian korkein rakennus ja sen huipulle pääsee iisisti ilman hikipisaroita hissillä.

Ehkä ihastuttavin aika aukiolla hengailulle oli hieman viileämmän auringonlaskun aikaan. Eräänä iltana istahdimme Caffe Quadrin terassille ja tilasimme koko reissun kalleimmat drinksut. Orkesteri soitteli sivulla omalla lavallaan mukavia klassisia biisejä, ja minä aloin hytkyä rennosti mukana. Loma oli lopuillaan, mutta silti hyvä olo kulki koko kropan läpi ja päätin nauttia viimeisistä lomahetkistä täysillä.

Caffe Quadri ei ole muuten ihan tavallinen kahvila-ravintola. Se oli itävaltalaisten kantapaikka 1800-luvulla, jolloin maa hallitsi Venetsiaa. Tuona aikana paikalliset joivat ja söivät yksinomaan aukion toisella puolella olevassa Caffe Florianissa. Varmaan on pahaa silmää lähetetty puolin ja toisin kahviloiden omilta terasseilta muinaisina aikoina. Ensi kerralla meidän täytyy käydä sitten testaamassa Caffe Florianin kalliit drinkit.

Venice_Piazza San Marco13Venice_Piazza San Marco10Venice_Piazza San Marco12c_matka_

Aivan veden tuntumassa aukion reunalla kohoaa kaksi graniittista pylvästä, joita koristaa Venetsian alkuperäinen suojeluspyhimys Pyhä Theodorus ja kaupungin suojeluspyhimystä Markusta symboloiva siivekäs leijona. Näiden pylväiden välissä on ammoisina aikoina hirtetty rikollisia. Vankityrmät sattuivat sijaitsemaan kätevästi aivan pylväiden läheisyydessä olevissa vankityrmissä, joten sieltä tuhmat lainrikkojat oli helppo ja nopea kuskata viimeiselle matkalleen.

Nykyisin tällä paikalla parveilee enää tuhatmäärin turisteja ihastelemassa aukion krumeluurisia rakennuksia sekä aistimassa historian havinaa tässä valloittavan kauniissa kaupungissa, jonka luulisi vievän jalat alta kyynisiltäkin vierailijoita. Vastaavaan paikkaan ei varmasti törmää missään muualla maailmassa.

Venice_Piazza San Marco9Venice_Piazza San Marco11

Huokausten silta, Venetsia

Venetsian kanavasokkelossa on yhteensä yli 400 siltaa. Osa silloista johtaa asuintalojen kotioville, osan avulla päästään siirtymään vaivatta seuraavalle pienelle saarelle ja sitten on yksi silta, jota ei ainakaan yksikään vanki olisi halunnut ylittää ennen muinoin vapaaehtoisesti.

venetsia_huokausten silta4

Ponte dei Sospiri, eli Huokausten silta yhdistää Dogen palatsin ja sillan toisella puolella, vedenrajan alapuolella olevat vankityrmät toisiinsa. Silta on rakennettu vuonna 1602, ja kaiketi kuuluisin vanki joka on siltaa pitkin huokaillen kävellyt, on itse Casanova. Casanova istui vankityrmässä viiden vuoden tuomiota taikuudesta, vakoilusta sekä Jumalan pilkasta syytettynä. Tarinan mukaan Casanovan onnistui kuitenkin karata ylemmän kerroksen lyijykammiosta vuonna 1755. Tiedä sitten kuinka totta taru on.

venetsia_huokausten silta1_c_matka_

Dogen palatsi (Palazzo Ducale) toimi dogien hallituspalatsina. Doget olivat Italian kaupunkivaltioiden valtionpäämiehiä, ja palatsi toimi Venetsian dogien asuinpaikkana vuosisatojen ajan. Palatsi kätkee sisäänsä myös tuomioistuimen, joten oli kätevää rakennettaa palatsin ja vankityrmien väliin silta, jota pitkin vangit voitiin kuljettaa kätevästi niin tyrmästä tuomioistuimen eteen, kuin myös tuomion julistamisen jälkeen suorinta reittiä vankilaan.

venetsia_huokausten silta9venetsia_huokausten silta6

Nykyään Huokausten silta on eittämättä Venetsian toiseksi tunnetuin silta heti Rialton jälkeen. Rialto on vuonna 1591 valmistunut silta, joka oli ensimmäinen Canal Granden yli rakennettu kivisilta. Meidän visiitin aikana Rialto oli peruskorjauksen alla, joten kovin kummoisia kuvia tästä huputetusta sillasta emme onnistuneet saamaan.

Mistä sitten on peräisin tämä hieman romanttiseltakin kuulostava nimi vankityrmään johtavalle sillalle?

Huokausten silta on katettu. Ainoa näköyhteys ulkoilmaan on sillan seinissä olevat pienet koristeelliset aukot, joista avautuu kaunis näkymä Venetsiaan. Silta pitää sisällään kaksi toisistaan erotettua käytävää, joista toisen käytävän aukoista aurinko laskee kuin suunnitellusti juuri pienistä rei’istä avautuvaan suuntaan, ja ehkä tämä maisema on saanut siltaa pitkin tyrmiinsä kävelevät vankit huokailemaan kohtaloaan niin kovasti, että sillalle annettiin nimi Huokausten silta.

venetsia18

venetsia_huokausten silta3venetsia_huokausten silta2

Sillalle pääsee kävelemään Dogen palatsista. Kierrosta palatsissa ei kannata jättää missään tapauksessa väliin. Dogen palatsi on gotiikan mestariteos, jonka kauneutta sekä ylitsepääsemätöntä krumeluurin määrää on syytä mennä ihmettelemään ajan kanssa.

venetsia_huokausten silta7

Venetsia – mikä mesta!

venetsia14_c_matka_

Venetsia. Tuo maailmankuulu uppoava kaupunki, joka on aikoinaan rakennettu parin metrin syvyisen laguunin päälle, ja jonka historiallinen keskusta (vanhakaupunki) koostuu 118 erillisestä saaresta. Vanhassakaupungissa asui vielä vuonna 1953 noin 172 000 asukasta. Väkiluku pienenee jatkuvasti, ja nykyään siellä asuu enää noin 59 000 vakituista asukasta.

Venetsiaa tituleerataan usein yhdeksi maailman romanttisimmista matkakohteista. Siellä käy vuosittain noin 24 miljoonaa turistia, joista neljä viidesosaa käy kaupungissa ainoastaan päivän vierailulla. Me vietimme tässä kanavia halkovassa kaupungissa kolme päivää viime vuoden heinäkuussa uhmaten sekä turistirysiä että polttavan kuumaa aurinkoa.

Kannattiko?

venetsia1venetsia3

Moni oli varoitellut meitä etukäteen Venetsiasta. Sen piti olla haiseva, kuuma ja aivan liian täynnä turisteja. Niin ja toki pirun kallis. Venetsia oli meidän viime kesän Italian matkan viimeinen kohde. Venetsiaan saapuessamme meillä oli takana melkein kaksi viikkoa kaikkea mahdollista: Firenzeä, Toscanan maaseutua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, San Marinoa, patikkaretkiä mitä upeimmissa maisemissa, liitovarjoilua Gardajärvellä, Pisaa, Sienaa, Cinque Terreä sekä Veronaa. Mietimme, voiko Venetsia tarjota meille enää mitään uutta näin onnistuneen matkan päätteeksi.

venetsia4venetsia5venetsia18venetsia20

Päätimme ottaa Venetsian ennakkoluulottomasti vastaan, välittämättä kommenteista joita olimme siitä etukäteen kuulleet. Koti-ikävä alkoi jo reissun lopussa painaa, ja lisäksi pikkuinen Horatio odotteli meitä jo Oulussa, mutta siitäkin huolimatta halusimme antaa tarunhohtoiselle Venetsialle mahdollisuuden.

Pakkohan kaupunki oli toisaalta ennakkoluulottomasti ottaakin vastaan, sillä rehellisesti sanottuna, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä meitä paikan päällä odotti. Toki olin nähnyt kaupungista ja sen kanaaleista paljon valokuvia, mutta niidenkään avulla en saanut piirrettyä kovin tarkkaa mielikuvaa päähäni Venetsiasta. Lisäksi emme olleet ehtineet tutustua kaupunkiin kovinkaan tarkasti etukäteen. Hyvä kun ehdimme junamatkalla Veronasta kaivaa Suomesta ostetun matkaoppaan esiin, ja selata sitä hieman, ennen kuin jo olikin aika alkaa haahuilla päämäärättömästi laukkujen ja rinkkojen kanssa Venetsian päärautatieasemalla.

venetsia9venetsia16

Hyppäsimme lopulta oikeaan vesibussiin, ja istuimme kassiemme kanssa alas. Vaporetto (se vesibussi siis) lähti liikkeelle, ja me aloimme ahnaasti vilkuilla ympärillemme.

Pian tupsahdimme Venetsian pääkanavalle – Canale Grandelle – joka on 30-70 metriä leveä ja neljä kilometriä pitkä kanaali. Leuka meinasi loksahtaa meiltä molemmilta paikoiltaan sillä sekunnilla, kun näimme ensi kertaa Venetsian Vaporetton kyydistä. Se oli yhtä aikaa uskomattoman kaunis, kiehtova, kummallinen, hurmaava sekä jopa salaperäinen. Miten missään voi näyttää tältä?

venetsia8

venetsia10venetsia15

Liu’uimme vesibussin kyydissä Rialton sillan alta, ja niskat meinasivat mennä nurin yrittäessämme nähdä kaiken kerralla. Aivan poikkeuksellinen paikka.

Hyppäsimme vesibussin kyydistä oikealla pysäkillä pois ja lähdimme tarpomaan kohti hotelliamme. Majapaikkanamme toimi seuraavien kahden yön ajan Hotel Bella Venezia, jonka etsimisessä meillä meni piiitkä tovi. Minä olen aika surkea karttojen kanssa, mutta herra Longfield löytää perille aina. Tällä kertaa homma ei ollut kuitenkaan ihan helppo. Monesta paikasta olimme lukeneet, että Venetsiassa eksyy varmasti, mutta että herra Longfield..? Kyllä. Hotellille oli oikeasti lyhyt matka, mutta karttaan ei ollut piirretty läheskään kaikkia pienen pieniä katuja, ja kun huonoon karttaan yhdistää yli 30 asteen paahteen, isot matkalaukut sekä järjettömän ahtaat kapeat kujat, saattaa herrakin mennä harhaan. Lopulta se hotelli kuitenkin löytyi.

venetsia6venetsia7venetsia19venetsia2venetsia17venetsia11venetsia12

Kanaalien yli kaartuvat sillat yhdistävät toisiinsa Venetsian vanhankaupungin 118 pientä saarta. Osa silloista – joita on Venetsiassa yhteensä 354 – johtaa suoraan paikallisten asukkaiden kotioville, kun taas osa ohjaa valtavia turistimääriä tutustumaan kaupunkiin tarkemmin aina vain uusien ja taas uusien kanaalien yli. Siltoja ylittäessä ei voi olla huomaamatta kaupungin kanaaleissa viliseviä gondoleita, jotka kuljettavat turisteja (romanttisesti) keula kiinni edellä menevän mustan gondolin perässä. Gondolit ovat tosiaan nykyään kaikki mustia, ja kyydeillä on kiinteät hinnat. Näin turisteja ei päästä huijaamaan liian kovilla kuljetusmaksuilla, eikä kilpavarustelujakaan pääse tekemään.

Me jätimme gondolikyydin reissullamme väliin. Mutta jestas me kävelimme, eksyimme ja ihastuimme Venetsiaan. Tästä viehättävästä kaupungista tulette kuulemaan vielä lisää..

Ainiin, kannattiko?

Totta hitossa!

venetsia13

Auringonlasku Adige-joen varrella Veronassa

Verona10_c_matka_

Päivä on ollut pitkä. Olemme saapuneet Veronaan aamupäivällä Gardalta, ja kävelleet koko päivän paahtavassa kuumuudessa pitkin Veronan kauniita katuja. Olemme käyneet tutustumassa tarkemmin mm. Julian parvekkeeseen, syöneet hyvin ja nyt kipitimme melkein juoksujalkaa massiiviselta Veronan Arenalta kohti Pietra-siltaa, jotta emme missaa auringolaskua Adige-joen varrella.

Verona_195

Veronaa ympäröi lähes 10 kilometrin mittainen vanha kivimuuri. Muurin sisäpuolella on Veronan historiallinen keskus, joka on kuulunut vuodesta 2000 UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Kaupungin historiallista keskustaa halkoo Adige-joki, joka on Po-joen jälkeen Italian toiseksi pisin joki.

Veronan historiallinen keskus sijaitsee Adige-joen mutkassa. Joki on suojellut kaupunkia aikoinaan hyökkääjiltä, mutta aikojen saatossa Adige-joen yli on luonnollisesti tehty useampikin silta.

Verona_191Verona_196Verona_1914Verona_197

Tunnetuin Veronan silloista on nimeltään Pietra, joka sijaitsee Veronan historiallisen keskustan pohjoispäässä. Kyseinen kaarisilta on Veronan vanhin. Silta tuhoutui lähes kokonaan toisen maailmansodan aikana, mutta se rakennettin uudelleen alkuperäisistä kivistä vuonna 1957, ja nököttää vielä nykypäivänäkin ylväästi pystyssä Adige-joen päällä.

Verona_1912Verona_199Verona_1910Verona_194Verona_193

Pietra johdattaa sillalla kävelijät suoraan vanhasta kaupungista roomalaiselle teatterille (Roman theatre of Verona), jota ei tule sekoittaa Bra-aukiolla olevaan Arena-amfiteatteriin, jossa mekin vierailimme reissumme aikana.

Roomalainen teatteri on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla eaa. (eli yli 2000 vuotta sitten). Aivan teatterin vieressä virtaava Adige-joki on innokas tulvimaan, ja ennen muinoin teatterin suojaksi rakennettiin Adige-joen varrelle kaksi isoa seinää, joiden tehtävänä oli estää tulvavesien nouseminen teatteriin. Nämä seinät ovat murtuneet ajan saatossa, mutta itse teatteri on säilynyt ihmeen hyvin kasassa. Siellä järjestetään edelleen esimerkiksi Veronan oopperajuhlien aikaan hieman pienempiä esityksiä kuin mitä itse Arenalla järjestetään. Meidän visiittimme aikana roomalaiselle teatterille oli rakennettu lava ja mustat penkit oli rivitetty lavan eteen järjestelmällisesti.

Verona18Verona17Verona_192

Pietra-sillalta meidän matkamme jatkui herra Longfieldin kanssa joenvartta pohjoiseen. Aurinko laski maalaten maiseman kauniin pehmeäksi. Päivän aikana kävellyt kilometrit painoivat jaloissa, päivä oli ollut todella kuuma, mutta vihdoin vilpoinen iltatuuli helpotti oloa ja kevensi askeliamme kummasti. Joenvarrella saatettiin nähdä myös hymyilevä, helmojaan hulmutteleva Huli..

Verona_1913Verona9Verona_1911

Verona pitää sisällään monen monituista kerrosta historiaa, ja niitä voi ihailla halutessaan esimerksiksi Adige-joen varrella auringonlaskun aikaan. Kaupunki on täynnä vanhanajan romantiikkaa, ja se antoi meille muutamassa hassussa päivässä paljon. Seuraavana päivänä meidän matkamme jatkui reissumme viimeiseen kohteeseen, tarunhohtoiseen Venetsiaan.

Verona_198

Le Suite di Giulietta -hotelli, Verona

Nousemme ruusun terälehdillä koristellulta sängyltä. Raotan ikkunoissa olevia verhoja. Aamuauringon säteet leikittelevät silmäluomillani ja siristän silmiäni. Pian jatkan matkaani herra Longfieldin perässä suureen pesuhuoneeseen, jossa aamupesut hoituvat kuin itsestään.

Le Suite di Giulietta3_c_matka_

Olemme tilanneet aamupalan huoneistomme ulkopuolelle pienelle terassille, josta on suora näköyhteys Julian parvekkeelle, johon kävimme tutustumassa edellisenä päivänä. Aamupalan kattaukseen on vielä hetki aikaa, joten puemme kaikessa rauhassa päällemme, jonka jälkeen astumme Le Suite di Giulietta -hotellin Buongiorno Giulietta -huoneestamme ulos. Aamuaurinko lämmittää juuri sopivasti – polttavasta keskipäivän auringosta ei tarvitse vielä välittää.

Le Suite di Giulietta2

Le Suite di Giulietta7

Kaadamme kuppeihimme teetä sekä kahvia ja vietämme hurjan viehättävän aamupalahetken ihaillen samalla hiljaista Julian parveketta, jota ei tähän aikaan aamusta ole oikeastaan kenelläkään muulla mahdollisuutta nähdä. Aamupalan loppuhetkillä ensimmäiset turistit saapuvat pussailemaan parvekkeelle. Siinä samassa me hipsimme takaisin huoneeseemme valmistautumaan uuteen päivään.

Le Suite di Giulietta6

Le Suite di Giulietta on hurmaava, pieni neljän huoneiston hotelli Julian parvekkeen vastapäätä. Hotelli sijaitsee aivan Veronan historiallisessa keskuksessa, ja sieltä on lyhyt kävelymatka kaikille tunnetuille Veronan nähtävyyksille.

Hotellin henkilökunta on ensiluokkaista. Näin aitoa, ystävällistä ja avuliasta henkilökuntaa emme ole monessa hotellissa kohdanneet. Emmekä me ole tässä asiassa ainoat hehkuttajat. Netistä löytyy useita kommentteja, joissa kehutaan Le Suite di Giuliettan henkilökuntaa maasta taivaisiin.

The staff was fantastic and always gave more than their best.

Very friendly staff they helped out with all kind of questions.

The receptionist Kristina was very accommodating and helpful.

The rooms and all facilities were first rate, and I cannot say enough about the staff. They were informative, knowledgeable and very helpful.

lähde booking.com

giulietta_balcony_verona1giulietta_balcony_verona9

Hotellin rakennus on rakennettu 1400-luvulla. Nykyisin sen sisään kätkeytyy neljä uniikkia ja tilavaa huoneistoa (Juliet suite, Lamberti tower, Romeo suite ja Buongiorno Giulietta), jotka on varustettu suurilla sängyillä, tilavilla pesutiloilla, ilmastoinnilla, ilmaisella langattomalla netillä sekä kaikilla mahdollisilla romanttisilla yksityiskohdilla.

Aamupala kuuluu hotellihuoneen hintaan (me maksoimme kesä-heinäkuun taitteessa 144 euroa/yö), mutta ihastuimme sen verran paljon pieneen terassiin huoneemme oven edessä, että päätimme syödä siinä myös illallista auringonlaskun aikaan.

Illallista varten kävimme hakemassa ruokakaupasta kasan sormisyötäviä ja sitten katoimme itsellemme pöydän. Kesken höpöttelyjemme viereiselle terassille alkoi saapua ihmisiä. Ihmettelimme mistä oikein ole kyse, kunnes saimme vastauksen. Viereisellä terassilla alkoi pienimuotoinen teatteriesitys, ja voitte varmaan arvata mistä esityksestä oli kyse? Kyllä, saimme katsella illallisen lomassa Romeota ja Juliaa, joka esitettiin aivan alkuperäisen Julian parvekkeen vieressä.

Le Suite di Giulietta1Le Suite di Giulietta5Le Suite di Giulietta9

Verona tarjosi meille romantiikkaa yllin kyllin. Iso kiitos siitä kuuluu Le Suite di Giulietta -hotellille, jota voimme lämpimästi suositelle kaikille romantiikannälkäisille Veronaan matkaajille.

Rakkautta uuteen viikkoon kaikille! ♥

Rakkautta kuuluu minunkin viikkoon, sillä herra Longfield piipahtaa tällä viikolla kotona, ennen kuin lähtee viikonlopuksi poikien kanssa laivalle ja sitten taas työreissulle maanantaina. Muutamasta yhteisestä päivästä aiomme kuitenkin nauttia täysillä.

Le Suite di Giulietta4

Totuus Romeosta ja Juliasta

Tullessamme Veronaan, kysyin herra Longfieldiltä (meidän perheen historiafriikiltä) ensi töikseni hieman nolona, onko Romeon ja Julian tarina tosi vai ei. Vastausta ei tietopankkini päästä heti tullut, joten asiahan piti selvittää.

giulietta_balcony_verona3

Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina sai alkunsa jo paljon ennen William Shakespearen 1500-luvun lopussa kirjoittamaa näytelmää. Jos ette tienneet (me emme), Shakespeare ei keksinyt tarinaa kahdesta onnettomasta rakastavaisesta omasta päästään.

Näytelmä ei ole kaikilta osin pelkkää fiktiota. Se on saanut alkunsa kahdesta nuoresta rakastavaisesta kertovasta vanhasta tositarinasta, jotka elivät Veronassa ja kuolivat toistensa puolesta. Tarinasta on monia eri versioita, ja se on aikojen saatossa elänyt suuntaan jos toiseen – sitä on värittänyt useat eri henkilöt vuosien aikana. Shakespeare seuraili omassa näytelmässään tarinan varhaisempia versioita.

giulietta_balcony_verona1

Myös tarinassa esiintyvät kaksi kilpailevaa sukua – Montecchit (Montaguet) sekä Cappellettit (Capuletit) – ovat olleet ihan oikeasti olemassa 1300-luvulla. On jopa pystytty todistamaan, että Cappellettit ovat asuneet Veronassa sijaitsevassa Julian talossa, joka on nykypäivänä parvekkeineen Veronan tunnetuin nähtävyys. Romeon ja Julian tarina siis kyllä pohjautuu tositarinaan ja oikeisiin Veronassa asuneihin sukuihin, mutta varsinaiset hahmot ja juonenkäänteet ovat suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota – Shakespearekin lisäsi löytämäänsä vanhaan tarinaan muutamia jänniä käänteitä ja lisähahmoja, koska hän halusi tehdä tarinasta vielä jännittävämmän ja mielenkiintoisemman.

giulietta_balcony_verona9

Keskiaikaiset holvikaaret johdattelevat kävijän käytävää pitkin pienehkölle sisäpihalle. Käytävän seiniltä voi lukea tuhansia ja taas tuhansia käsinkirjoitettuja rakkausviestejä monilla eri kielillä. Käytävän päässä oleva pieni ja vaatimaton sisäpiha Julian taloineen sekä parvekkeineen on yksi tunnetuimpia maailmankirjallisuuden keskipisteitä, se on Romeon ja Julian rakkaustarinan päänäyttämö. Siellä Romeo kuuli parvekkeen alle piiloutuneena kuinka Julia hoilotti parvekkeelta ääneen palavan rakkautensa Romeota kohtaan. Oih ja voih!

giulietta_balcony_verona8giulietta_balcony_verona6giulietta_balcony_verona7

Noin 1200-luvulla rakennettu Julian talo sijaitsee Via Cappelolla. Alun perin talo ei ollut kyllä Julian talo, se oli vaan talo. Julian taloksi rakennusta alettiin kutsua vasta 1800-luvulla, ja kuuluisa parveke lisättiin talon kylkeen ensimmäisen Hollywoodissa tehdyn Romeo ja Julia -elokuvan jälkeen vuonna 1932. Leffa sai aikaan niin suuren yleisöryntäyksen pienelle veronalaiselle sisäpihalle, että jotain kivaa ekstraa piti turisteille keksiä.

giulietta_balcony_verona4

Aivan Julian parvekkeen alla seisoo pronssinen Julian patsas, jonka oikeaa rintaa kaikki käyvät hipelöimässä. Hieman oudon perinteen alkuperä ei ole täysin varmana kenelläkään tiedossa. Mutta ei kai sillä niin väliä, pääasia, että pääsee koskettelemaan naisen rintaa – tuokoon se sitten mukanaan onnea rakkauselämässä tai toteuttakoon koskettelijan suurimmat haaveet. Kumpaakin kuulemma voi tapahtua..

giulietta_balcony_verona5

On kai sanomattakin selvää, että tungos sisäpihalla on valtava, eikä mistään äärettömän romanttisesta hetkestä voinut ainakaan meidän mielestä puhua. Mutta kyllä pienellä sisäpihalla saattoi aistia jotain tunnelmallista sekä lämmintä. Rakkaus yhdistää, ja olihan se mukavaa katsella parvekkeella söpöjä suudelmia vaihtavia pariskuntia. Olkoonkin että se parveke on tehty vasta 1930-luvulla, eikä sieltä ole siis voinut edes kukaan Cappellettin suvun siivoojakaan käydä rakkauttaan Montecchin suvun talonmieheen oikeasti 1300-luvulla ääneen huokailemassa, fiktiivisistä Romeosta ja Juliasta puhumattakaan. Ajatus on kuitenkin tärkein!

giulietta_balcony_verona2_c_matka_

Sisäpihalle pääsee katsomaan kuuluisaa parveketta ilmaiseksi. Käynti parvekkeella maksaa erikseen.

Katkelma parvekekohtauksesta

Julia: Voi mua!
Romeo: Hän puhuu! Puhu taasen, kirkas enkelini!
Niin ylvä yössä olet pääni päällä,
kuin taivaan siivillinen airut silmiss’,
on hämmästyvän kuolevaisen,
joka kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
kun leijuvilla pilvillä se liitää
ja povell’ ylä-ilmain purjehtii.
Julia: Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi nimes kiellä; tai jos sinä
et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
ja kapulet en enään ole minä.
Romeo: Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?
Julia: Sun nimes vain on viholliseni;
sin’ olet sinä, etkä Montague?
Ei käs’, ei jalka, ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa
sun miehest’ ole. Ota toinen nimi!
Mit’ on se nimi? Mitä ruususks kutsut,
yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk’ ei nimens oiskaan Romeo,
on yhtä kallis nimensä vailla.
Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
ja nimest’ ota minut kokonaan!

– Shakespeare (suomentanut Paavo Cajander)

giulietta_balcony_verona11

Piazza Bra ja Veronan Arena, Italia

Lähes jokainen turisti näkee Veronasta varmasti ensimmäisenä Piazza Bran. Tai ainakin tuntee konkreettisesti olevansa Veronassa samalla kun astelee ensimmäiset askeleet suurella keskusaukiolla, jonka keskellä mahtailee valtavan kaunis roomalaisaikainen amfiteatteri. Upean Arena-amfiteatterin lisäksi tämä Veronan uusi keskusaukio toimii koko kaupungin yhdyskohtana ja julkisen liikenteen keskuspaikkana.

Verona10Verona14Verona16Verona12

Piazza Brata hallitsee siis komea, yllättävän hyvin säilynyt 2000 vuotta vanha amfiteatteri. Itse piazza on syntynyt amfiteatterin ympärille 1700-luvulla. Piazza Bran nurkalta lähtee vilkas jalankulkukatu Via Mazzini kohti Veronan vanhaa keskustaa ja sen omaa keskiajalla muotoutunutta keskusaukiota Piazza delle Erbeä. Via Mazzini on elegantti ja hienostunut ostoskatu, jossa luottokortin voi laittaa helposti vinkumaan ihan tosissaan. Via Mazzini on nimittäin Veronan pääshoppailukatu, joten sinne kannattaa suunnata, jos ostokset kiinnostavat.

Verona11

Piazza Bralla nököttävä Arena-amfiteatteri on yksi Italian suurimmista. Sinne mahtui alun perin noin 30 000 henkilöä, ja vielä nykyään teatteri vetää sisäänsä noin 20 000 henkeä. Arena on ollut vuodesta 1913 alkaen Veronan oopperajuhlien päänäyttämönä. Todella isoksi harmiksi meidän viime kesäisen visiittimme aikana näytöksissä oli muutaman päivän tauko, emmekä päässeet kokemaan upeaa kulttuurielämystä lämpimässä illassa 2000 vuotta vanhassa amfiteatterissa, jossa kuulemani mukaan on täydellinen akustiikka, ja joka on eittämättä yksi upeimmista näyttämöistä maailmassa.

Knoppitietona on pakko kertoa, että vuodesta 1913 lähtien Arenalla on esitetty Aida-oopperaa. Se esitettiin Arenalla Verdin (eli siis Aidan säveltäjän) satavuotissyntymäpäivän kunniaksi, ja on siitä asti pysynyt Arenan vakionumerona. Voi jestas jos olisimme viettäneet Veronassa muutaman päivän pidempään ja päässeet kokemaan Aidan massiivisen juhlamarssikohtauksen..

Verona1Verona2Verona3Verona13Verona15

Vaikka oopperajuhlat olivat täydessä käynnissä reissumme aikana, pääsi Arenaan tutustumaan normaalin tapaan. Tai ei nyt ihan normaaliin, pääsylippu oli hieman edullisempi kuin normaalisti, sillä oopperajuhlien kulissien vuoksi ihan jokaiseen paikkaan ei Arenalla päässyt tutustumaan.

Me lähdimme kurkistamaan massiivisen Arenan sisätiloja illansuussa. Veronassa oli tuolloin hurjan lämmintä ja viilenevä ilta oli paljon mukavampi aika vierailla amfiteatterin sisällä. Vaikka turistikausi kävikin kuumana, ei Arenan sisällä ollut meidän lisäksi kuin muutama muu turre.

Kiipesimme herra Longfieldin kanssa pienen kierroksen päätteeksi Arenan ylimmille kivipenkeille, josta sitten ihmettelimme pitkän tovin suurien kulissien kokoamista seuraavaa esitystä varten. Permannolle oli levitetty suuri punainen matto, jonka päällä olevilla tuoleilla kulttuurinnälkäiset herrat, rouvat ja leidit saisivat muutaman päivän päästä kokea jotain unohtumatonta.

Verona5Verona4Verona7Verona6Verona9_c_matka_

Me istuimme päät hieman pyörällä Arenan kivipenkeillä, ihmetellen miten kauniilta Arena näytti auringonlaskun aikaan. Kova kivi sai ylleen uuden, pehmeämmän sävyn ja mukavan viileä tuuli lävitsi löysän kesämekon. Tuntui hyvältä olla siellä. Lomalla.

Verona8

Illallinen Gordon Ramsayn La Cantinassa Toscanassa

Mon appetiitto, Herra Longfield tässä.

Viime kesänä oltiin Italiassa hölmöilemässä, ja sieltä on jäänyt vaikka mitä kaikkea jännää vielä kirjoittamatta tänne blogiin. Yksi jänskä juttu oli vierailu itsensä Gordon Ramsayn omistamassa ravintolassa, La Cantinassa, siitä mun on jo pitkään pitänyt vähän kirjoitella, ja nytpä se sitten tapahtuu viimein.

La Cantina Toscana4_c_matka_

Tänne ravintolaan alettiin varausta häsäämään heti kun oli tiedossa, että Toscanassa meinataan jonkun verran aikaa viettää. Ravintola sijaitsee melko lähellä majapaikkaamme, ja aiemmin paikassa vierailleet olivat aiemmilla kerroilla miettineet, että joskus pitäisi tuolla Gordoninkin paikassa käydä kattomassa meininkiä, ja nyt sitten sai luvan olla se joskus. En tiedä mitä tapahtui, mutta pöytävarauksen aikaansaaminen lankesi mun harteilleni, ja jotenkin sain varauksen teosta aikaan melkoisen härdellin. Onnistuin tekemään yhden pöydän varaamisesta ihan hemmetin vaikeata, mutta täytyy tosin kyllä antaa kunniamaininta myös ravintolan henkilökunnalle ja niiden varaussysteemille ja säännöille, kyllä ne siinä varauksen hankaloittamisessa ihan hienosti minua auttoivat.

Meidän matkaryhmän kesken piti toki ensin selvittää, että kuinka moni olisi ravintolaan menosta kiinnostunut. Ravintolasta kertoivat heti kättelyssä, että päivä ja aika pitää varata nyt, koska ravintolassa järjestetään kesäisin kaikenlaista juhlaa ja tapahtumaa, eikä sieltä välttämättä löydy meidän ryhmälle tilaa ellei päivämäärää ja aikaa lyödä heti lukkoon. Sitten, kun osallistujia oli joku tietty määrä, ja oltiin saatu joku sopiva päivä haarukoitua, pyysi ravintola meitä kertomaan minkä menun haluamme noin 4 kuukautta etukäteen. Lisäksi, koska osallistujia oli yli 8, ravintola käsitteli pöytävaraustamme vähän niinku tilavarauksena, ja ilmoitti että meidän on maksettava etukäteen koko roska jotta varaus varmistetaan.

La Cantina Toscana3

Minä vähän tätä tämmöstä järjestelyä ihmettelin, ja sain matkaryhmältäkin sen verran tukea ihmetykseeni, että rohkaistuin kirjoittamaan ravintolaan että mitäs tää nyt on, me oltais tulossa sinne vaan syömään, ei olla varaamassa koko mestaa vaan vain yksi iso pöytä. Ei me olla mikään hiton matkanjärjestäjätoimisto, vaan joukko suomalaisia ihmisiä jotka ei ees tunne kaikki toisiaan, kommunikointi ja rahojen siirto ja kaikki tämmönen on siksi hieman haastavaa, joten tarviiko tämmösestä ihan normaalista pöytävarauksesta nyt tehdä näin hemmetin hankalaa. Keulimiseni jälkeen ravintola suostui lieventämään varausehtojaan siten, että vain 50 % hinnasta pitää maksaa 30 päivää etukäteen, ja 30 päivää ennen varausta voidaan myös osallistujien määrää vielä muuttaa jos tarvitsee – sen jälkeen hinta on se mitä on maksettu, vaikka sitten kävisi niin että kaikki kuoltaisiin ebolaan eikä päästäisi paikalle.

La Cantina Toscana7La Cantina Toscana2

No, se ei vielä ollut mielestäni mikään kovin iso lievennys, ja ilmoitettuani matkaseurueelleme näistä uusista ehdoista, muutama kokikin homman vielä niin hankalaksi että päättivät jättää ravintolassa käynnin väliin. Nytpä olikin sitten tilanne, että osallistujamäärä oli tippunut alle tuon maagisen 8 henkilön rajan, joten koko varausrumba ja ehdot ja kaikki vääntö alkoi alusta. Nyt ei 50 % etukäteismaksua enää tarvittukaan – toki tässä vaiheessa minulla jo oli tililläni ravintolaan vielä tulevilta ihmisiltä karhuttu 50 % menun hinnasta, mutta turhaksi osoittautui sitten se työ. Pienemmän varauksen kanssa ravintolaan piti antaa luottokorttitiedot, ja jos ei 7 päivää ennen varausta peruttaisi koko hommaa eikä tultaisi paikalle, luottokortilta velotettaisiin se 50 % menujen hinnasta. Sovittiin ravintolaseurueemme kanssa, että pidän ne jo maksetut 50 % itselläni, ja niillä maksetaan sitten puolet koko roskasta siellä ravintolassa. Ravintolaan taas annoin luottokorttini tiedot, mutta sitten sekään ei vielä riittänyt, vaan mun piti vielä joku ihme lomake täyttää ja lähettää kopio passistani. Ei oo helppoa mennä Gordon Ramsayn ravintolaan syömään! Jossain välissä kun olin vihdoin onnistunut ottamaan passistani kopion ja täyttämään ja lähettämään sen hiton lomakkeen, oli varaus lopulta valmis. Jee!

La Cantina Toscana1

No, paikan päällä Italiassa oli koko varausrumba jo onnellisesti unohtunut, ja hyvin tyylikkäinä herrasnaisina ja rouvasmiehinä sitten ajeltiin majapaikastamme kahden vuokra-auton armadallamme kohti melko lähellä sijainnutta Castel Monasteroa, jossa Gordonin La Cantina -ravintola pyöritti touhuaan. Castel Monastero itsessään on entinen nunnaluostari, joka nykyisin toimii hotellina. Hotelli on siitä vähän epätavanomainen, että siellä on majoitusalueiden lisäksi ei yhtä vaan peräti kaksikin Gordon Ramsayn ravintolaa: luostarin viinikellariin kyhätty La Cantina, johon meillä siis oli varaus, ja sitten vielä astetta fiinimpi Contrada. La Cantina kun on kuulemma sellainen vähän rennompi ravintola, niin sinne ei ole pukukoodia, Contradassa varmaan sitten on – enkä halua ees ajatella että kuinka hemmetin hankalaa sinne olisi varata pöytää, jos tänne rentoon viinikellariinkin piti jo lomakkeet ja passikopiot toimittaa. Sinne jos oltaisiin yli 8 hengen seurueella yritetty niin olis varmaan pitänyt maksaa etukäteen 400-kertainen hinta siltä varalta että poltamme koko ravintolan, ja toimittaa elinluovutustestamentti, 6000 euron shekki ja Facebookin salasana vain jotta saadaan oikeus keskustella varausjärjestelmää ylläpitävän henkilön avustajan kanssa oikeudesta katsella ravintolan Internet-sivuja.

La Cantina Toscana6La Cantina Toscana8

Sen verran toki osasin La Cantinan varauksemme kanssa vielä itsekin sössiä, että muistin varauksen alkamisajan väärin, ja oltiin sitten tuntia aikaisemmin siellä Castel Monasterossa ihmettelemässä että jaa, ravintola on vielä kiinni. Mutta siinä kävi oikeastaan onni onnettomuudessa, meillä oli sitten nimittäin ravintolan aukeamista odottaessamme tunti aikaa istuskella Monasteron idyllisellä sisäpihalla drinkkejä hörpsien ja sekavia hölöttäen, ei siinä yhtään harmittanut että hemmetti kun tässä nyt joudutaan olemaan, päinvastoin.

La Cantina Toscana9La Cantina Toscana5

Kun ravintola sitten aukaisi ovensa, meidät johdatettiin hyvin ystävällisesti kellariin, ja saimme käydä sitä Contradaakin katselemassa. Hulppeat tilathan sielläkin oli, mutta kyllä minä itse tykkäsin enemmän siitä La Cantinasta. Viimeisen päälle sisustettu, tiiliseinäinen vanha nunnien viinikellari oli tosi makea paikka ravintolalle. Pöytään päästyämmekin meitä yhä kohdeltiin ylitsevuotavan ystävällisesti, ehkä Gordon on käynyt siellä aika ajoin huutamassa ja haukkumassa kaikki idiooteiksi, sen verran säyseitä ja mukavia kaikki henkilökunnan edustajat olivat. Tarjoilijat toi kaikki lautaset ja pelit ja pensselit hanskat kädessä, ja yksi kaveri kävi aina siinä pöydässä vähän mukavia juttelemassa, kertomassa paikasta ja selostamassa että mitä ollaan milloinkin syömässä.

La Cantina Toscana10La Cantina Toscana12

Ensimmäinen ruokalaji oli siitä jännä, että se piti sisällään monta eri ruokalajia. Pöytään tuotiin koko seurueellemme yhteiseksi lautasia ja vateja, joissa oli munakoisoa ja kesäkurpitsaa hunajan kanssa, panzanellaa muussatun leivän kanssa, mustekalaspelttiä, erilaisia leikkeleitä sekä juustoja. Ruokaa oli ihan järjetön määrä, oltiin vähän kuviteltu että onkohan ruoka semmosta gourmet-piperrystä, mutta eipä siltä näyttänyt. Oli todella hankala olla syömättä itseään jo alkuruoista ihan tukkoon, sen verran hyviä juttuja sieltä pöydästä löytyi. Leikkeleistä, juustoista ja hunajasta sai sairaan hyviä kokonaisuuksia aikaan, ja panzanella oli myös erinomaista. Laseihin kaadettiin viinejä, ne kuuluivat myös menun hintaan, ja oikein mielellään niitä siinä syömisen ohella ryypiskeli.

La Cantina Toscana13La Cantina Toscana11

Taktisen pohdinnan jälkeen jätettiin hirveää itsehillintää osoittaen hyväksi katsomamme määrä alkuruokia syömättä, jotta jaksettaisiin vielä seuraaviakin ruokalajeja naamaamme tunkea. Alkuruokien jälkeen oli pastan vuoro. Pasta oli tietty paikan päällä käsin tehtyä, ja annos näytti sen verran simppeliltä, että varsinkin alkuruokakasan jälkeen vähän ihmeteltiin että tuleeko tähän vielä jotain vai onko tämä tässä. Pastassa oli tosi kiva purutuntuma, se ei ollut yhtään semmosta vetistä mähnää. Pastaa kun oli aikamme mussutettu, tuotiin pöytään sitten seuraava annos, joka olikin ehkä koko menun paras. Se oli nimeltään pappa pomodoro, ja se oli käytännössä paksua tomaattikeittoa, jonka sekaan on mussutettu leipää. Ei kuulosta oikein miltään, mutta voi elämä miten hyvää se oli! Sen kanssa ei itsehillintä pitänyt, vaan kattilat oli pakko vetää tyhjäksi. Sovellettiin sen verran että kokeiltiin syödä pappa pomodoroa vähän sen pöytään jätetyn pastankin kanssa, eikä se huonoa senkään kanssa ollut, mutta ihan omana itsenään se oli kyllä parasta. Tätä ruokaahan me yritettiin Hulin kanssa tehdä himassakin, siitä on täällä blogissa resepti tässä.

La Cantina Toscana14

Järkyttävän hyvän tomaattileipäkeittomössön jälkeen tuli sitten varsinainen pääruoka, joka oli tilalla kasvatettu kukonpoika perunoiden, sitruunan ja ruohosipulin kanssa. Ähky alkoi tässä vaiheessa jo tehdä tuloaan, ja vähän siinä meinasi alahuuli alkaa väpättämään kun katsottiin jokaisen lautasella nököttävää omaa kokonaista kukonpoikaa, vähempikin kun olisi tässä vaiheessa iltaa jo riittänyt. Mutta jokaiselle oli nyt kuitenkin sitten erikseen käyty tilan kanalasta väkivalloin iloinen ja elämästään nauttiva kukonpoika saalistamassa ja tappamassa, ja sitten niistä oli Gordonin haukkumat kokit valmistaneet meille parhaan taitonsa mukaan pääruoka-annoksen. Pakkohan moista uhrausta oli kunnioittaa, ja vimmalla yritimme kaikki oman kukkomme lautaselta pois syödä. Ei se kyllä mitenkään vastenmielistä ollut, kukonpoika oli nimittäin ihan sairaan hyvää, ja toimi todella kivasti sitruunan ja ruohosipulin kanssa.

La Cantina Toscana15La Cantina Toscana16

Kukkojen koluamisen jälkeen olikin sitten vielä jälkiruoan vuoro. Jälkiruokiakin tuotiin pöytään muutamaa erilaista, tiedä sitten oliko siinä vaiheessa jo syöty ihan riittävästi liikaa, vai oliko rima noussut aiempien lajien parissa jo sen verran korkealle, mutta jälkiruoista ei mitään ihan ihmeellisiä makuelämyksiä saatu revittyä. Hedelmiä siinä taidettiin enimmäkseen syödä, ja sitten oli kiva doppailla semmosia keksejä jälkiruokaviiniin, jotkut pöytäseurueemme kylttyrellimmistä jäsenistä tämän tempun tiesivät tehdä, ja innolla me muutkin sitten viinilaseihin keksejä tungettiin kun ei kukaan niistä hanskakäsistä tullut nyrpistelemään. Jälkiruokien jälkeen yksi seurueemme varsin ansiokkaasti ruokaa syöneistä jäsenistä näytti olevan kuolemaisillaan ähkyyn, ja hän joutuikin hetkeksi poistumaan pöydästä ja meni ulos hoipertelemaan, hengittämään ja kävelemään jotta sai olonsa tokenemaan. Se on tietty ravintolalle merkki onnistuneesta ruoasta, kun ihminen syö niin paljon että meinaa kuukahtaa!

La Cantina Toscana17La Cantina Toscana18

Semmonen oli Gordon Ramsayn ravintola, ei harmittanut yhtään että oli vähän joutunut varauksen kanssa aluksi taistelemaan. Ruoka oli sairaan hyvää, sitä oli enemmän kuin riittävästi ja miljöö ja henkilökunta olivat aivan erinomaisia. Ilta oli kaikkineen aika hemmetin kiva, olkoonkin että tultiin liian ajoissa ja lopuksi oli ähkykuolema lähellä. Jos nyt jostain jaksaa valittaa, niin Gordon vois kokkien sijaan mennä vähän niille varaustyypeille raivoamaan, jotta saisivat vielä senkin puolen vähän parempaan kuosiin! Kuulitko Gordon, senkin idiootti!

La Cantina Toscana19

Liitovarjoilua Gardajärvellä

Kesän reissumme ainoana kokonaisena päivänä Gardalla varasimme heti aamusta aamupäivälle liitovarjoilun Monte Baldolta. Tästä uskaliaasta varauksesta kerroinkin teille jo reissun päältä aivan kesäkuun lopussa.

malcesine_paraglide_c_matka_.jpg

Olin katsellut, ja salaa haaveillut liitovarjolennosta jo kotona, mutta koska herra Longfield kieltäytyi hommasta heti alkuun, olin aika varma, etten minäkään sinne uskalla yksin lähteä. Mutta nähtyäni ensimmäisenä päivänä Baldo-vuoren huipulta liiteleviä tandem-hyppääjiä, oli päätös tehty. Menisin sinne vaikka yksin. En tiedä mitä suostuttelusanoja käytin, mutta niin siinä vain kävi, että korkeapaikankammoinen herra Longfield sanoi edeltävänä iltana, että hän lähtee sittenkin mukaani liitelemään! Jes, jaettu kokemus on aina aina astetta parempi juttu.

malcesine_paraglide (12)

Malcesinassa liitovarjolentoja tarjoaa Fly 2 Fun -niminen firma, jonka kautta saimme soitettua aamupalalta paikat kello 12 liitelyyn. Aamupäivä meni hermostuneissa merkeissä. Jolkotimme Malcesinen rantaviivaa aamupalan jälkeen edestakaisin aikaa kuluttaen. Yritimme puhua jostain muusta, mutta katseet kääntyivät jatkuvasti yläilmoihin ja siellä venkoileviin liitovarjoihin. Onkohan toi vaarallista? Miten se lähtö tehdään? Mitä jos me kuollaan? Mitä jos tuulet vaan loppuu kesken ja me paiskaudutaan päin Baldo-vuorta?

Kello 12.00 tapasimme vihdoin Fabion ja Stefanon Malcesinen köysiradalla. Herroilla oli selässään kevyet 33 kiloa painavat reput, jotka pitivät sisällään kaikki liitovarjoiluun tarvittavat välineet. Seurasimme herroja kiltisti naamat valkoisina. Sekä Fabio että Stefano yrittävät rauhoitella meitä, ja sanoivat, että ei paniikkia, se tuntuu samalta kuin istuisitte sohvalla. Niin vissiin!

malcesine_paraglide (13)

Köysiratakyyti kesti noin 20 minuuttia, ja se vei meidät 1700 metriin. Ilma oli tuona aamuna pilvinen, ja ylhäällä vuorella oli hieman viluista, onneksi olimme ottaneet pitkähihaiset mukaan. Siinä me sitten kävelimme jonossa viitisen minuuttia liitovarjoille tarkoitettuun lähtöpisteeseen, joka oli valtavan iso vihreä nurmialue. Mä menin Fabion pariksi ja herra Longfield nuoremman Stefanon kyytiin. Puimme takit päällemme, ja sitten meidän mukavat pilotit alkoivat vetää meille erilaisia liivejä ja mystisiä reppuja ja muita juttuja niskaamme. Fabio kertoi lentäneensä 27 vuotta, eikä ihan hirveästi kertonut mulle mitään ohjeita. Tärkeimmät ohjeet olivat hyvin yksinkertaiset: juostaan yhdessä niin pirusti ekat 5-10 metriä ja sitten vaan istut alas. OK! Vähän siinä ihmeissäni katselin kun samalla aikaa Stefano kertoi herra Longfieldille vaikka mitä ohjeita. Siellä ne jutteli ja kävi lentoa läpi, samalla kun mä seisoin paniikissa kypärä päässä ja oudot narut ja muut jutut selässäni Fabion testaillessa kaikessa rauhassa varjoa.

malcesine_paraglide (1)malcesine_paraglide (2)malcesine_paraglide (3)

Sitten Fabio sanoi ystävällisesti, että nyt on hyvät tuulet, eiköhän lähdetä, oletko valmis? Huusin vaan JOOOO (tai siis YEEEESSS), ja sitten Fabio kiinnitti mut itseensä ja sanoi NOW RUN. Ja sitten me juostiin.

Parin ekan askeleen jälkeen tuli täysi stoppi sillä varjo lähti ilmaan ja veti meitä taaksepäin. Parin naisellisen rääkäisyn jälkeen jalat kuitenkin jatkoivat juoksua ja sitten ne vain irtosivat maasta. Taisin siinä vielä jotain kirkua (lähinnä onnesta), sillä fiilis oli aivan tajuton. Fabio tiedusteli heti lähdön jälkeen onko mulla kaikki okei, ja käski mut istumaan taaksepäin ja nojaamaan rohkeasti häneen (olin edessä ja komea italialainen herrasmies takana). Tein työtä käskettyä ja sainkin todella mukavan asennon oudosta repputuolista. Ja sitten vain haukoin henkeä!

malcesine_paraglide (4)malcesine_paraglide (10)

Fiiliksiä on tosi vaikea kuvailla (vaikka kirjoitan tätä lennon jälkeisenä päivänä, ja kokemus on vielä tuoreessa muistissa). Maisemat olivat henkeäsalpaavat ja se tunne kun varjo liiteli kallionkielekkeiden yli kohti kaunista Gardajärveä, oli jotain aivan käsittämätöntä. Olimme 1700 metrissä ja kuulin vain tuulenvireen korvissani (niin ja Fabion jatkuvat tiedustelut onko kaikki ok). Fabio puhui mulle aika paljon ensimmäisten 10 minuutin aikana. Luulen, että sen avulla mies varmisti, että en saa sydäriä tai ole pyörtymisen partaalla. Herra Longfield sanoi, että samoin kävi hänen ja Stefanon kanssa – ensimmäiset hetket lennolla juteltiin ahkerasti ja koko ajan tiedusteltiin fiiliksiä.

malcesine_paraglide (8)malcesine_paraglide (11)malcesine_paraglide (9)

Fabio oli tosi kokenut liitovarjoilija, ja me menimme hänen kanssaan hurjan lähelle kallioseinämiä, puiden latvoja sekä jopa herra Longfieldin varjoa. Saatoimme jutella herran kanssa muutaman minuutin ajan lennon aikana. Se oli hauskaa – taisimme vain huutaa, että Eikö oo siistiä? Johon toinen vastasi Aivan tajuttoman siistiä!

Fabio alkoi myös huudella kesken lennon Pedroa, ja kun hetken aikaa liitelimme pienen maatalon yllä, tuli talosta ulos tosi vanha valkotukkainen mies. Huutelin papalle innoissani CIAO ja heiluttelin kaikkia mahdollisia ruumin osiani. Fabio jutteli vanhuksen kanssa pari lausetta ja kertoi minulle, että pappa on hänen hyvä ystävänsä.

malcesine_paraglide (5)malcesine_paraglide (6)malcesine_paraglide (14)

Liitovarjoilu ei ole vain hetken huumaa, sillä lento kestää tuuliolosuhteista riippuen 20-40 minuuttia ja sen aikana lennetään noin 45 kilometriä. Hintaan kuului ainakin Malcesinessa GoProlla kuvattu video, jonka sai mukaansa SD-kortilla. Herra Longfieldillä oli kädessään tikku ja mun GoPro oli kiinnitetty pääni yläpuolelle varjoon. Videoiden avulla saimme tosi mahtavat muistot lennosta! Teen teillekkin lennosta jossain välissä koosteen saamistamme videoista. Ihan koko lentoa ette varmasti jaksaisi katsoa. Esimakua voi kurkata jo reissun päällä postaamastani videosta, johon jouduin juttelemaan puheet uusiksi hotellihuoneesta käsin videolla pauhaavaan järisyttävän kovan tuulen takia. Videon äänet ovat siis aika hassut, mutta ihan samat jutut pölötin videolle lennon aikana.

Liitovarjon kyydissä oli mahdollista kuvailla myös omalla kameralla, järkkäri voi olla hieman liian hankala ja iso kyytiin, mutta mun pikkuinen Sony DSC-RX100 II kulki mukana tosi kätevästi.

Lennon loppupuolella saavuimme liitelemään Gadajärven päälle. Jossain välissä Fabio tiedusteli minulta haluanko jatkaa matkaa rauhallisesti alas asti, vai haluaisinko laskeutua alaspäin hieman hurjemmin spiraalin avulla. En tiennyt yhtään mitä spiraali tarkoittaa, mutta huusin kuin viimeistä päivää ”Let’s do the spiral!”.

Sitten mentiin! Fabio käänsi varjoa ja yhtäkkiä vauhti kasvoi hurjasti ja huomasin huutavani vaakatasossa. Pyörimme monen monta kierrosta spiraalin muodossa alaspäin, ja voi vitsit se oli siistiä! Herra Longfield katseli menoamme ja sanoi laskeutumisen jälkeen, että miten sä uskalsit! Stefano oli sanonut herralle, ettei hän osaa tehdä spiraalia, joten he laskeutuivat rauhallisempaan tahtiin. Herra kyllä sanoi myös, että spiraali näytti todella hienolta ja hurjalta. Siltä se kyllä tuntuikin!

malcesine_paraglide (15)malcesine_paraglide (17)malcesine_paraglide (16)

Moni on kysynyt meiltä reissun jälkeen miten liitovarjon kanssa laskeuduttiin. Laskeutuminen tapahtui paljon helpommin kuin olimme kummatkaan osanneet odottaa. Liitovarjoille oli varattu rannasta oma laskeutumisviheriö, jonne taitavat kuskit ohjasivat varjot. Kun maa alkoi lähestyä, käski Fabio minua nousemaan ylös penkistä jolla istuin. Piti siis vain törkätä peppu ylös ja seistä ikään kuin suorana. Fabio teki takanani temppujaan ja pian jalat koskivat nurmikkoon. Laskeutuminen oli meillä molemmilla todella pehmeä. Kun jalat ottivat maahan, piti alkaa köpötellä rauhassa ja sitten vauhti vain pysähtyi.

malcesine_paraglide (19)malcesine_paraglide (20)malcesine_paraglide (21)malcesine_paraglide (22)

Juttelimme vielä tovin Fabion ja Stefanon kanssa liitovarjoilun jälkeen. Meidän molempien naamat paistoivat onnea kuin Naantalin aurinko. Ehkä herra Longfieldin astetta enemmän, sillä hän totisesti voitti pelkonsa kun lähti hurjaan seikkailuun mukaan! Oli upeaa kokea tämä yhdessä. Kiitos herra Longfield, oot aika jeees!

p.s. Muistathan käydä peukuttamassa Pakkasukkoani Lux Helsingin -facebook-sivuilla! Kiitos! Peukuttaminen onnistuu suoraan tästä linkistä. Voit käydä myös lukemassa Pakkasukon tarinan tämän viikon postauksesta. Kiitos kaikille peukuttajille, nyt on käynnissä kova kisa!

malcesine_paraglide (7)