Herra Longfield työmatkailee: Galicia, Espanja

Monqistador, Herra Longfield täällä.

Galicia, spain8_c_matka_

Pakistanien sun muiden Qatarien vastapainoksi oon tässä viime aikoina päässyt välillä ihan inhimillisiin ja normaaleihinkin paikkoihin matkustelemaan työn merkeissä. Espanjan Galiciassa sijaitsevasta Vigosta oon täällä aiemminkin hölissyt, ja nyt menin samalle seudulle taas pariksi viikoksi asustelemaan, mutta ekaa yötä lukuunottamatta majailin tällä kertaa Pontevedra-nimisessä kaupungissa.

Galicia, spain2

Pontevedra olikin oikein mukava pieni kaupunki, yksi harvoista työmatkakohteista jonne voisin ihan hyvin kuvitella tuovani Hulinkin joskus mukanani jos tilaisuus aukenee. Pontevedrasta on hyvä tietää semmonen pieni knoppi, että siellä muinoin rakennettiin semmonen laiva ku Santa Maria. Tällä botskilla sitten eräs kaunis päivä tuossa viitisensataa vuotta sitten kaveri nimeltään Kristoffer Kolumbus lähti kavereidensa ja parin muun venhon kanssa vähän purjehtimaan, ja he saivat päähänsä että hei, mennäänpä nyt niin pitkälle tota Atlanttia kun kyetään, ja siinä tohinassa tulivat vahingossa löytäneeksi Amerikan.

Galicia, spain7

Hotelli, missä asustelin, sattui sijaitsemaan ihan Pontevedran vanhan kaupungin rajalla, joten mikäs sieltä oli tehdä iltaisin pistohyökkäyksiä vanhoja katuja ja taloja ihmettelemään. Ei haitannut, vaikka useimmiten työpäivät menivät tosi myöhään, ja hotellille pääsi vasta joskus iltakahdeksan jälkeen. Kaduilla oli iltaisinkin mukavan leppoisa meininki. Siellä pelattiin futista ja turistiin niitä näitä ja juotiin katukahviloissa kahvia tai jotain vahvempaa vielä iltayhdenkintoista aikaan arkipäivinä. Oikeastaan haittasi, jos töistä pääsi joskus normaaliin skandinaaviseen aikaan, koska sitten piti odottaa monta tuntia ennen kuin ravintolat aukaisivat ovensa. Espanjassa tuntuu edelleen olevan valloillaan aikoinaan siestasta johtunut elämäntapa, eli se että ihmiset tekevät asioita vasta hemmetin myöhään illalla. Se taas aiheuttaa sen, että mm. ravintolat avaavat ovensa vasta joskus iltakasin jälkeen, koska ennen sitä ei asiakkaita tule. Ennen, kun siestaa vielä vietettiin, työpäivä ihmisillä katkesi aina joskus lounasajan jälkeen pariksi kolmeksi tunniksi. Sitten käytiin himassa, syötiin perheen kanssa ja vähän ehkä jotain muutakin siinä puuhailtiin, ja sitten mentiin takaisin töihin ja töitä jatkettiin iltaan asti. Nykyään ei siestaa enää vietellä, mutta silti työpäivien pituus ei kuulemma ole entisajoista juurikaan lyhentynyt, ja normaali elämä keskittyy sen takia yhä hyvinkin painavasti myöhäisiltoihin. Turisteille ja muille vierailijoille toki kiva asia tuollainen, kun voi sitten myöhään illallakin lampsia pitkin paikkoja mukavassa ihmisvilinässä, mutta parin paikallisen suusta kuultuna tuo meininki on kuulemma ihan älytöntä. Ihmiset on vaan töissä eivätkä pysty olemaan perheidensä ja kavereidensa kanssa, unet jää vähiin ja viikonloppuna sitten lähinnä levätään että jaksaa taas viikolla olla espanjalainen. Yksi paikallinen kaveri oli ollut Norjassa joskus vaihdossa, ja häntä oli siellä alkanut oikein ärsyttämään miten ihmiset oli jo viiden aikoihin perheidensä kanssa jossain puistoissa tai ravintoloissa tai jossain. Miksi nuo voi tehdä tuolla tavalla, mutta meidän pitää olla 12 tuntia vuorokaudesta töissä?

Galicia, spain4

Yksi syy, miksi Espanjassa on melko kovat työajat, on maan yleinen jama. Se ei ole ihan kovimmassa tikissä meinaan. Suomessa voivotellaan nuorisotyöttömyyttä, mutta Espanjassa se on ihan eri sfääreissä Suomeen verrattuna – jostain luin että 15-24 -vuotiaiden espanjalaisten työttömyysprosentti on luokkaa 50 %, se on ihan karmean paljon enemmän kuin Suomessa (22,1 %, googlasin). Käytännössä siis puolet espanjalaisista vastavalmistuneista junnuista ei saa töitä, ja ne jotka saa, on vähän niinku pakotettuja sitten tekemään mitä pomo käskee, tai muuten tulee lähtö ja oven takana hattu kourassa pyörivästä 4000 innokkaasta odottelijasta valitaan joku toinen korvaamaan. Firmoilla on nykyään tapana ottaa ”trainee”-nimikkeellä koulusta valmistuneita tyyppejä töihin, määräaikaisella vuoden sopimuksella. Näille ympärivuosihessuille ei tarvitse maksaa kuin 600€ kuukausipalkkaa, joten firmoille on kiva juttu napsia innokkaita/epätoivoisia koulusta päässeitä ties mihin hommiin hanttiliksalla, ja vuoden jälkeen heittää kaikki pois ja ottaa uusi satsi tilalle. Jos joku junioreista oikein toden teolla näyttää vuoden aikana kyntensä, se saattaa ehkä saada peräti ihan oikeankin työpaikan, mutta kuulemma melko pienellä prosentilla tommonen onnistuu. Sama homma toki on sitten niillä vanhemmillakin työntekijöillä, jos alkaa hankalaksi ja valittaa että miksi on työaika näin pitkä, se helposti lyhenee nollaan ja sitten on joku innokas nuori siellä tilalla vetämässä naama väkinäisessä hymyssä 14-tuntista työpäivää.

Galicia, spain11

Espanjasta onkin kuulemma tätä nykyä käynnissä jonkinnäköinen pienimuotoinen nuorien maastapako. Se on toki ihan ymmärrettävää, jos ei kotimaasta meinaa töitä löytyä. Etelä-Amerikka varsinkin on espanjalaisille hyvä mesta, koska siellä puhutaan samaa kieltä, ja eurooppalainen koulutus on arvossaan. Tämä muuttoliike kyllä näkyi Pontevedrassakin, siellä nimittäin tuli vastaan huomattavasti enemmän vanhoja, eläkeikäisiä ihmisiä kuin nuoria tai edes keski-ikäisiä. Pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan hyvä kehityssuunta tämmöinen.

Tiedä sitten johtuiko asia nuorisotyöttömyydestä vai rasismista vai ihan vaan siitä että jollain oli huono päivä ja mulla oli huono tuuri, mutta minä pääsin matkani aikana ehkäpä oikein viharikoksen uhriksi. Tai no, en minä oikeastaan, mutta minun vuokra-autoni kuskinpuoleinen ovi sai eräs päivä työpaikalla ollessani melkoiset avaimella raavitut ristinollanaarmut pintaansa. Tuona päivänä en mitenkään kusipäisesti ollut autoani pysäköinyt edes, joten kiukkukohtauksen syyn on täytynyt olla jotain muuta kuin liian lähelle parkkeerattu auto. Paikallisten kanssa asiaa pohtiessamme emme saaneet mitään selkeää syytä aikaiseksi. Kovasti siellä vakuuttivat, että eihän nyt kellään voi henkilökohtaisesti minua vastaan mitään olla, koska olen niin kiva ja mukava ja kaikenkaikkiaan ihan mahtavan hieno ja super ja paras kaikista ihmisistä. Autossani ei ollut väärän maan kilpiäkään, joten perusrasismikaan ei kuulemma oikein tuntunut uskottavalta selitykseltä, koska mistä joku olisi voinut tietää että se auto on ulkomaalaisen käytössä.

Galicia, spain1

Itse veikkasin, että muiden kivoista sanoista ja kehuista huolimatta varmaan jollain oli minua vastaan jotakin, ja se sitten jotenkin näki joku aamu että tuosta autosta se nyt nousi, ja sitä pitää nyt kolhia koska perkeleen suomalainen täällä vie meidän työt ja naiset tai miehet ja espanja espanjalaisille, rajat kiinni ja paikallinen Timo Soini ja kansa kyllä tietää, ja sitten olikin ovessa jo isot ristit ja ympyrät ja oliko neliökin siihen vielä hahmoteltu. Onneksi asia hoitui minun kannaltani ilmoittamisen jälkeen todella vaivattomasti, paikalliset turvallisuustyypit vähän yritti selvittää että näkyisikö turvakameroista kuka tempun oli tehnyt, ja ilmoittivat sitten että he hoitavat vuokrafirman kanssa asian kuntoon, mun ei enää tarvinnut sen jälkeen tehdä asian eteen yhtään mitään. Eikä kukaan ees tullut räkimään mua naamaan tai puukottamaan loppumatkallakaan.

Galicia, spain6

Vigo, Pontevedra ja Santiago de Compostela kuuluvat kaikki Galician itsehallintoalueeseen. Viimeisenä päivänäni tein suhailumatkan paikallisen junnun kanssa, koska heitin kaverin vähän matkan päässä sijainneeseen kotikyläänsä, jottei hän joutunut bussilla menemään ja sinne pennosiaan haaskaamaan (se oli yksi niistä 600 euron kuukausipalkan traineeista). Vastineeksi jamppa lupasi esitellä mulle mestoja. Se olikin oikein mukava suhailutuokio se, ja siinä erinäisiä rantoja, kukkulanhuippuja ja rannikkokyliä kierrellessä pääsi kaverin juttujen ansiosta vähän paremmin sisään paikallisten sielunelämään. Yksissä tuumin teimme reissun aikana sellaisen johtopäätöksen, että Galicia on Espanjan Suomi, ja Suomi Euroopan Galicia. Molemmat on muista vähän syrjässä olevia, kohtalaisen tuntemattomia kolkkia, joissa asuvat ihmiset eivät ole niin ulospäin suuntautuneita, mutta ovat keskimäärin ihan fiksuja ja ahkeria tyyppejä, ja molemmissa on oikein puhdasta ja nättiä luontoa vaikka muille jakaa.

Galicia, spain10

Galicialaiset kuulemma inhoavat madridilaisia, jotka ovat leuhkoja ja ylimielisiä ja haukkuvat Galician asukkaita junteiksi ja pölvästeiksi. Kaikesta näki, että tämä galicialainen junnu oli kotiseudustaan ylpeä, vaikka esittelikin paikkoja välillä semmosen pienen itseironian ja ehkä noloudenkin häive äänessään, vähän niinku suomalaisilla tiettekö, mitä ne nyt meistä ajattelee. Kaveri oli selkeästi oikein ajatuksen kanssa miettinyt että mitä paikkoja käydään katsomassa ja missä järjestyksessä. Jänskin paikka ja tarina oli eräällä kukkulan huipulla sijainneella puulla, johon paikkakunnan asukkaat olivat kuulemma joskus kauan aikaa sitten hirttäneet paikallisen aatelisen, jota kukaan ei voinut sietää. Kun paikalle oli tullut viranomaiset murhaa selvittämään, oli sitten paikallisilta alettu kysymään että kukas tän jätkän nyt oikein meni tähän puuhun hirttämään. Ylitsevuotavassa yhteishengessään paikalliset oli kuulemma kaikki vastanneet ”Me kaikki murhasimme aatelisen”, ja koska viranomaiset eivät koko kylää voinut oikein vankilaankaan passittaa, painettiin koko murha lopulta villaisella. Tuo puu kasvaa paikalla vieläkin, tosin se on nykyään jotenkin käpristynyt joksikin valkoista, puolikuollutta pensasta muistuttavaksi oksaryppääksi.

Galicia, spain5

Toinen jänskä paikka oli rantabaari, jonka terassille mekin mentiin muun väkijoukon sekaan istumaan. Siinä aikamme odoteltuamme lähdimme sisätiloihin katselemaan että missäs henkilökunta oikein luuraa, mutta baari oli sisältä ihan tyhjä, lukuunottamatta esiintymislavalla makoilevia kahta isoa koiraa. Se oli jotenkin absurdi tilanne, terassilla oli kymmeniä ihmisiä, kaikilla niillä oli juomat tai ruoat edessään mutta henkilökuntaa ei ollut, ainoat olennot baarin sisällä oli kaksi koiraa. Kyllä sitä henkilökuntaakin jostain sitten lopulta paikalle pelmahti, mutta ennen sitä baariin tuli vielä kolmaskin koira, jonka kanssa ne lavalla makoilleet hurtat alkoivat temmeltämään.

Galicia, spain12

Jampan kanssa tuli lopulta ajettua ympyrää koko ilta, pääsin näkemään mm. simpukankuorikirkon ja aasiaitauksen ja kiviveistoksia täynnä olleen rannan, ja siinä samalla tuli Galician ja Suomen lisäksi hölistyä myös muunmuassa koripallosta, Jari Litmasesta, ISISistä, Apocalypticasta, Wire-TV-sarjasta, appelsiineista ja Laplace-muunnoksista. Oikein mukavat suhailut oli, vaikkei meille käynytkään niin hyvin kuin Kristofferille, Amerikan sijaan löydettiin perille sinne minne pitikin. Mutta Galiciasta kyllä löytyi katseltavaa ja ihmeteltävää, seudulle voisi ihan tosissaan joskus jonkun turisteerausreissun Hulinkin kanssa joskus tehdä. Tee sinäkin! Tai jos et Hulia mukaasi tahdo, niin mene sit ilman.

Galicia, spain9

Herra Longfield työmatkailee: Pakistan, taas

Mosama, Herra Longfield tässä.

Puolisentoista vuotta sitten käväisin ensimmäistä kertaa Pakistanissa, ja siltä reissulta tuli silloin kirjoitettavaa peräti kahden eepoksen verran. Ne löytyy täältä ja täältä, käypä niitä tavaamaan jos oot vaikka just nukkumaan menossa eikä oikein tuu uni silmään. Sittemmin olen käynyt tuolla liikennesääntöjen, tasa-arvon ja kaiken toimivuuden ihmemaassa kolme kertaa. Koska visiitit on aina sellasia, että matkustan lentokentältä suoraan työkohteeseen, ja olen sitten siellä muurien takana kunnes kotimatka alkaa, ja koska sieltä muurien takaa ei ole oikein soveliasta asioista tarkasti kertoa eikä kuvia saa ottaa, niin ei ole oikein ollut mitään kirjoiteltavaa. Lentokentällä ja muurien sisällä istuskelua lukuunottamatta Pakistania tulee lähinnä nähtyä automatkoilla, ja ne samat vanhat aasikärryt ja lammaslaumat ja joka suuntaan menevät viiden hengen skootterit siellä liikenteen kaaoksessa vieläkin suhailevat, ja niistäkin tuli jo ekan visiitin aikana turinoitua.

pakistan9_c_matka_

Työkohteessa asustelin näillä jatkovisiiteillä sen ensimmäisen visiitin vierasmajan sijaan konttikylässä, eli semmosessa toistensa viereen ja päälle kasatuista työmaakonteista rakennetussa kompleksissa. Mulla oli siellä oma kontti, missä nukuin ja vietin vapaa-aikani. Alkushokin jälkeen konttikylä oli itse asiassa tavallaan ihan toimiva asuinpaikka: kontissa oli kaikki perusjutut eli sänky, suihku ja nettikin toimi useimmiten. Yhteen konttiin ilmestyi aina tasaisin väliajoin ruokaa, ja sen lisäksi sieltä sai limua ja Pringlesejä, joten mikäs oli ollessa. Tappavan tylsäähän siellä tietty oli – muurien takaa ei edelleenkään ollut asiaa ulkomaailmaan – mutta se taas ei oikeastaan ollut kontin vika. En tiiä, tulikohan mulle joku Tukholma-syndrooma niitä kontteja kohtaan, yhteensä kuitenkin nelisen viikkoa elämästäni oon nyt niissä viettänyt niin kai siinä ehtii jo joku kieroutunut viha-rakkaus-suhde vankilaa kohtaan muodostumaan.

pakistan2

Nyt tällä kolmannella visiitillä minulle tosin avautui yksi vapaapäiväkin, jonka ajaksi pääsin työkohteen muurien sisältä pois, ja muutin vuorokaudeksi Lahoren kaupungissa järjestettyyn majoituspaikkaan asumaan. Tämäkin asumusto tosin oli samalla tavalla muureilla, piikkilangalla ja armeijalla ympäröity kuin varsinainen työkohdekin, joten vähän siinä tuntui kuin olisi siirtynyt vankilasta toiseen – joskin tämä Lahoren vankila oli hyvin paljon viihtyisämpi kuin työkohteen vastaava. Se oli ihan normaali, iso ja hyväkuntoinen omakotitalo. Ruoka sinnekin järjestyi itsestään, ja kaikki muutkin perusjutut oli taas kunnossa. Ainoa huono puoli oli ne muurit ja vartijat, ja tieto siitä että ulos ei sieltä saa yksinään lähteä haahuilemaan. Yritin jopa kysellä, että olisiko mahdollista järjestää visiitti Lahoressa sijaitsevaan linnakkeeseen, joka on Unescon maailmanperintökohde ja paikallisten mukaan käymisen arvoinen paikka, mutta eipä se tai mikään muukaan turisteerauskohde nyt sitten järjestynyt, joku turvallisuusriski siinä oli.

Sen sijaan pääsin käymään yhdessä ostoskeskuksessa, jota taas vartioitiin muurein ja vartijoin. Ostoskeskusvisiitti oli harvinaisen turha, koska vapaapäiväni sattui osumaan johonkin muslimien juhlapyhään, ja kaikki kaupat oli ostoskeskuksessa kiinni. Ainoastaan Burger King oli auki, joten siellä söin sitten hampurilaisen. Sitten vähän haahuilin nelikerroksisen, homssuisen ostarin pimeillä ja tyhjillä käytävillä, katselin kiinni olevien kauppojen ikkunoista sisään, ja ajattelin että mitä hittoa tässä on järkeä. Pian lampsinkin takaisin ostarin vartioidulla parkkipaikalla odottavaan autoon, ja pyysin jamppoja viemään mut takas Lahoren vank.. asumukseen. Muurien sisällä ja mitään järkevää näkemättä meni siis sekin vapaapäivä.

pakistan11

pakistan10

Parin viikon vankilareissun jälkeen olin melkoisen valmis viimein lähtemään kotimatkalle, paluulento lähti niinkin mukavaan aikaan kuin aamukolmelta, mutta se ei haitannut, innoissani odotin vain että kohta pääsen koneeseen, ja sitten sen renkaat irtoaa maasta ja Pakistan jää taakse. Koneeseen päästiinkin ihan ajallaan, mutta siitä alkoikin sitten pienimuotoinen kidutussessio. Kone ei nimittäin saanut lähtölupaa, koska kentällä oli sumua. Sitten jäätiinkin sinne koneeseen istuskelemaan, ja odotettiin että joskohan piakkoin vaikka saataisiin se lähtölupa. Meni tunti, meni toinen, meni kolmas, kone kökötti kentällä, ikkunoista näkyi sumua, ja ketutus alkoi nousta päähän. Muistelin nimittäin, että ne kerrat kun Pakistanissa oli sumua ollut, se kesti aina johonkin lähelle puolta päivää ennen kuin hälveni kokonaan, ja jos kerran sumun katoamista odoteltiin niin sitähän sitten saataisiin odotella. Laskeskelin, että olin jo missannut jatkolentoni, eikä yhtään kiinnostanut alkaa jotain vaihtoehtoista reittiä siellä Dohan lentokentällä sitten arpomaan. Finnair tai mikä lie oli lisäksi juuri vähän aikaa sitten julkistanut semmosen uuden mainosvideon, missä mainostettiin että Helsinki-Vantaan lentokenttä on ollut läpi talvienkin auki, lukuunottamatta jotain puolen tunnin aikaa kymmenen vuotta sitten. Mutta nytpä ei oltukaan siellä, vaan Lahoressa, ja siellä tosiaan oli koko kenttä suljettu nyt jo monen tunnin ajaksi, koska oli vähän sumua. Kierrokset päässä kasvoi kun tätä asiaa mielessäni ihmettelin.

pakistan17

Lopulta kävi niin, että lähtölupaa ei koskaan tullut, ja lentokoneen miehistön oli päästävä lepäämään, joten kuuden tunnin kentällä nököttävän lentokoneen sisällä istuskelun jälkeen me sitten lampsittiin sieltä koneesta takaisin Lahoren kentälle. Hampaat kirskuen paiskoin kamojeni kanssa koneesta ulos, en siinä kasvavan raivoni keskellä oikein ollut saanut koneessa edes nukuttua, joten väsymyskin heitti jo oman vaihteen kiukkuuni mukaan. Siellä kentällä sitten olikin vastassa kaaos, koska moni muukin kone oli joutunut lähtönsä peruuttamaan, ja suurin osa ohjeista annettiin urdun kielellä, jota en tietty osaa yhtäkään sanaa. Sen verran taisin olla mieleni pahoittaneen oloinen, että kun huidoin, huusin ja raivosin englanniksi että mitä puhukaa englantia, mitä helvettiä tässä nyt pitää tehdä, aina löytyi jostain joku henkilökunnan tyyppi minua neuvomaan. Niissä neuvoissa vaan tuppasi raivostuttamaan se, että ne oli mitä ihmisille ikinä sattuikaan sylki suuhun tuomaan. Joku sanoi että nyt on kone myöhässä, mee istumaan, kohta meette takaisin, ja toinen että joo, lento peruttiin, mee hakee kamasi, ja kolmas että kohta tässä saadaan lisätietoa että odota tässä, ja neljäs että minä selvitän asian, seiso tuolla. Lentokentän tyyppien häpeilemätön valehtelu ja paskanpuhuminen ei oikein onnistunut mielipahaani liennyttämään.

Lopulta selvisi, että se lento tosiaan oli peruttu, ja meidän piti hakea matkatavaramme, käydä mitätöimässä passiin isketty leima ja sitten olisi kuljetus hotellille. En tiedä montako tuntia siellä kentällä vielä meni näiden asioiden kanssa häröillessä, alkuun menin melkoisella raivolla ihmisjoukkojen läpi, suomeksikin taisin lopulta siellä kiroilla ja yrittää selvittää että miten täältä pääsee pois, mutta kun lopulta sitten etsin matkalaukkuani semmosesta laukkukasasta, eikä sitä löytynyt, lannistuin ja aloin vaan mököttämään. Laukkuni sentään lopulta löysin eräästä toisesta kasasta, mutta sen kanssa sitten ilmeisesti seistä nökötin niin hajonneen näköisenä jossain tuloaulan nurkassa, että eräs mukava pariskunta tuli kysymään että olenko ihan kunnossa. Niille sitten selitin, että en tiedä mitä pitäisi tehdä, kaikki selittää omiaan, jonnekin hotelliin mun kai pitäis täältä päästä, mutta en jaksa enää kysyä keneltäkään mitään koska puolet ei osaa englantia ja ne jotka osaa, valehtelee.

Tämä pariskunta meni sitten omaa kohtaloaan kyselemään urdun kielellä, ja siinä samalla minunkin tilanteestani tiedustelivat. Joku lentoyhtiön kaveri tuli kysymään, että oonko minäkin business-luokan matkustaja. Enhän minä ollut, mutta koska valehtelu oli maassa tapana niin sanoin että olen olen. Siitä sitten lähdin tämän lentokenttätyypin ja business-pariskunnan kanssa etsimään eliittiluokan kuljetusta hotellille, kun loput jäi sekavaan häröpalloon odottamaan normirahvaan kuljetuksia. Pienen haahuilun ja kyselyiden ja valehtelujen jälkeen se kuljetus löytyikin, ja minäkin sinne pokkana lampsin vaikka rahvaan kastiin kuuluinkin.

pakistan3

Matkalla hotellille joku armeijan tyyppi vielä tuli ja pysäytti auton, ja sitten jäätiin tien sivuun odottamaan, kun kuski lähti semmosen panssaroidun auton viereen jotain papereitaan selvittelemään. Siinä vaiheessa mua ei enää jaksanut edes kiinnostaa että mitä niillä oikein oli meneillään, halusin vaan pois koko maasta, ja jos se ei nyt ilmeisesti ihan heti näyttänyt onnistuvan, niin edes pariksi tunniksi nukkumaan. Ei ne armeijen miehet meidän kuskia saatikka sitten meitä matkustajia siihen tienvarteen onneksi teloittaneet, joten hetkellisen arpomisen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja lopulta saavuttiin hotellille – se oli sattumalta se sama hotelli, mihin minut oli ensimmäisellä Pakistanin matkallani ”kidnapattu”. Hotelli oli kuitenkin yhä varsin hulppea ja toimiva, ja vaikka sainkin sieltä tupakoivien huoneen, en jaksanut alkaa rähjäämään asiasta vaan lampsin vaan sinne röökinsavuun ja kuukahdin sängylle. Uusi lentoaika oli joskus illalla kuulemma, ajattelin että nyt meen suihkuun, nukun muutaman tunnin, syön jotain ja sitten selvitän että koska se tarkka lähtöaika on.

pakistan12

Uni röökinhajuisessa huoneessa teki hyvää, kolmen tunnin koisimisen ja ruoan jälkeen alkoi taas jo vähän usko palata että ehkä täältä joskus vielä pääsee kotiinkin. Lentoajan selvittämisessä kävi tietty taas niin, että hotellin respasta tuli yksi aika, lentokentän nettisivuilta toinen, ja nekin oli molemmat eri aikoja kuin mitä sieltä kentältä oli meille kerrottu. Respalta sitten ihan suoraan kysyin että valehteletko sinä tästä lentoajasta, ja jos et, niin mistä minä tiedän että et valehtele? Respa vähän kummastui kysymystäni, taisi loukkaantuakin, mutta selitin sille sitten että mun kokemuksieni mukaan tässä maassa ei oikein voi luottaa yhteenkään sanaan mitä joku sanoo, siitä syystä tässä nyt yritän selvittää että tiedätkö sinä oikeasti koska lento lähtee, vai sanotko vaan jotain jotta häviäisin tästä paikalta.

Respa lopulta perusteli, että hänen kertomansa lähtöaika on parempi kuin netissä oleva, koska netissä on aina kaikki väärin, ja hän tietää koska meidän lennon henkilökunta on lähdössä takaisin kentälle (ne oli siinä samassa hotellissa kuulemma), joten hänen ilmoittamaansa aikaan kannattaisi luottaa. No, minä luotin, niin luotti ne kentällä tapaamani pariskuntakin, ja respan ilmoittamaan aikaan sitten mentiin takaisin kentälle. Väärässähän se respa oli tietenkin ollut, mutta tasapuolisuuden nimissä, niin oli ollut nettikin ja se kentän virkailijakin. Netin aika kuitenkin osui lähemmäksi, lento lähti lopulta puolitoista tuntia sen jälkeen kuin mitä netissä oli lukenut, kolme tuntia respan ilmoittamaa aikaa jäljessä ja peräti viisi tuntia myöhemmin kuin mitä kentältä oli kerrottu. Mutta ihan sama, pääasia että se lähti tällä kertaa.

pakistan16

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen ja helpottunut koneen noususta, kuin silloin kun Qatar Airwaysin kone vihdoin nousi Lahoren maaperältä, ja Pakistanista poistuminen oli tosiasia. Paluumatkassa toki kesti vielä mukavasti, jatkoyhteydet oli arvottu vähän miten sattuu, joten Qatarissa vietin Dohan lentokentällä sitten seuraavan yön, taisi olla joku 6 tunnin vaihto siellä, ja sitten vielä muutaman tunnin venailu Tukholmassa. Kun lopulta pääsin kotiin, oli kulunut 44 tuntia siitä kun olin Pakistanin Lahoresta ensimmäisen kerran paluumatkalle lähtenyt. Paskin matka evör, mutta semmosta se välillä on. Ja oli muuten Suomeen päästyäni mukava kysellä ihmisiltä asioita, kun vastauksiin pystyi luottamaan. Käyttäkää ihmiset tätä ilmiötä hyväksenne!

pakistan4

Herra Longfield työmatkailee: Lappeenranta

MoiPa, Herra Longfield tässä.

Viime maanantai minun piti käväistä nopealla ja kivuttomalla reissulla Lappeenrannassa. Lappeenranta on minulle hyvin tuttu ja turvallinen paikka, työreissujen lisäksi olen ihan vapaa-aikananikin monesti paikkaan matkustanut katsomaan maailman parhaan jääkiekkojoukkue SaiPan pelejä – vietinpä minä polttarinikin aikanaan Lappeenrannassa Darius Kasparaitiksen Venäjän maajoukkuepaitaan ja munasuojia myöten täydelliseen jääkiekkovarustukseen verhoutuneena. SaiPan peliä tuolloinkin käytiin tietty katsomassa, oli hauskaa istua siellä katsomossa lätkäkamoissa, häkkikypärä päässä ja lätkämaila kädessä. Erätauolla tiputin hanskat ja tappelin vetyjonossa bestmanin kanssa, kierien lopulta muiden jonottajien jaloissa siellä Kisapuiston lattialla, ja myöhemmin hotellissa jouduin silloisen espoolaisen naapurini taklaamaksi – naapuri, joka vain sattui omista syistään olemaan omassa porukassaan siellä samassa hotellissa pienoisessa nousuhumalassa, ei tosin minua kamojen alta ennen taklaustaan tunnistanut, katsoi vaan että joku urpo lätkäkamoissa, niittaanpa tuon tohon seinään koska se on varmasti kaikista hauskaa. Ja olihan se, hauska ilme sille ainakin tuli, kun otin kypärän pois, tervehdin naapuria ja kysyin että käytkö täällä usein.

SaiPa

No, se SaiPasta, ja jääkiekosta ja oudoista varustuksista, naapureista ja sattumuksista. Maanantainen työmatka oli paperille hahmoteltuna siis varsin helpon oloinen: minun piti aamulla käyttää auto nopeasti huollossa, ajaa se sitten Hulin työpaikalle, ja jatkaa siitä toimistolle vähän papereita tulostelemaan ja työhommia hoitamaan, ja sieltä sitten näppärästi suhailla junalla Pasilaan ja hypätä siellä Lappeenrannan junaan. Puoli kuudelta olin kaavaillut astelevani hotelliin, ja sitten ehkä käydä vähän kaupungilla, syömässä ja saunassa, ja vähän vielä valmistella seuraavan päivän työjuttuja jos tarttee.

Aamusta ajoin auton huoltoon, ja jäin hyvillä mielin huoltomestaan odottelemaan auton valmistumista. Alkuperäisen tunnin sijaan huollossa kestikin kolme tuntia, koska samaan paniikkiin kannatti kuulemma tehdä seuraavakin vastaantuleva huolto jo tällee etukäteen ajoissa pois. No, ei se mitään, siellä kahviautomaatin vieressä sitten vähän jo sähköposteja lueskelin, räpläsin vastikään löytämääni mahtavaa Garage Band –appsia, ja kaikenlaista häsäilin, oikein leppoisasti meni kolme tuntia. Huollosta ajoin Hulin työpaikalle, näpsäkästi siinä nähtiin parkkikellarissa, ja siitä sulavasti moikat sanottuani lähdin matkaamaan kohti omaa toimistoa. Matkalla jotain kaivelin taskujani siinä, ja tajusin, että voi helvetti, mulla on vielä auton avaimet taskussa. Ne piti jättää Hulille, että se voisi sillä sinne työpaikkaansa ajetulla autolla sitten ajaa himaankin peräti. Kirosin ensin itsekseni mielessäni, ja sitten WhatsAppin välityksellä myös Hulille että voi hitto, joudun tulemaan sinne uudestaan. Vähän aikaa ketutti, mutta sitten ajattelin että kyllä mä ehdin, käyn vaan nopeesti töissä syömässä ja ehdin jo huoltoa venatessa tehdä vähän työjutskia pois alta, joten voin vähän aikaisemmin lähteä sitten Lappeenrantaankin ja siinä matkalla koukata taas Hulin työpaikan kautta.

lappeenranta2

Töissä oli mitä oli, härväsin aikani ja sitten lähdin reippain mielin matkustelemaan takaisin Hulin työpaikkaa kohti. Huli kovasti yritti maanitella mua ottamaan taksin, ettei tarvitsisi turhaan hortoilla, mutta oon niin pihi että en todellakaan millään taksilla ajele kun kerran julkisilla ja parin kilometrin kävelylläkin selviää! Lyhyen paikallisjunamatkan jälkeen tallustelin lumisateessa Hulin työpaikalle viemään ne hiton auton avaimet, ja sieltä jatkoin bussilla Pasilaan, mistä ajattelin lähteä kolmen junalla kohti Lappeenrantaa. Pasilassa huomasin kuitenkin myöhästyneeni kolmen junasta viitisen minuuttia, mutta ei hätää, seuraava lähtee jo neljältä. Kävin kaupassa ostamassa vissyä ja suklaapatukan, ja menin niitä naamaani survoen istuskelemaan penkille.

Parinkymmenen minuutin istuskelun jälkeen suklaapatukka oli horittu ja vissypullo ryystetty, enkä jaksanut enää istua penkillä, joten lähdin hortoilemaan. Keräsin siinä kamani kasaan, ja huomasin että voi saatana, mun hanskat on pöllitty! Tai no, ekaksi aloin ihmettelemään että missä mun hanskat on, laitoinkohan ne reppuun, en näköjään, oon siis hukannut ne jonnekin. Mutta sitten muistin, että tempoilin niiden kanssa kyllä kun vissypulloa ja suklaapatukkaa penkillä availin, ja asettelin ne hanskat vielä sillee siihen penkille että vähän istuin niiden päälle. Mutta ei ne siinä enää olleet, joten pöllitty ne oli, hitto! Ne oli hienot hanskat vielä, just joululahjaksi saatu, semmoset nahkaset ja lämpimät. Ihmettelin että on se nyt kumma että on jengiä joka oikeesti jotain hanskoja jaksaa varastella, pöllis nyt ees lompakoita tai kännyköitä, sen vielä ymmärtäisin, mutta että jotain hanskoja.

Koska ulkona oli hemmetin kylmä, ja tiesin että joutuisin Lappeenrannassa kuljeskelemaan ulkona jonkin aikaa enkä välttis saisi käsiä aina taskuun sullottua, etsin Pasilan asemalta paikkaa mistä saisin jotkut hätävarahanskat ostettua, ja löysinkin suutarin joka hanskoja möi. Ostin siitä jotkut 12 euron reuhakkeet, ja vielä sille myyjällekin päivittelin että on se kumma kun jengi pöllii hanskoja, kyllä ennen oli paremmin, ei minun nuoruudessani, ja myyjä siihen että se on 12 euroa.

Uusien hanskanreuhakkeideni kanssa kävelin vielä siitä penkin ohitse, jolla istuessani minun hienot mustat nahkahanskani oli pöllitty, ja huomasin että siinä penkin edessä haahuili semmoinen vanhempi herra, jolla oli kädessään hienot mustat nahkahanskat. Yllättävän paljon vieläpä samannäköiset hanskat, jotka minulta oli ihan äsken pöllitty. Lähestyin herraa ja ehdin vain osoittaa sormella hänen kädessään olevia hanskoja, kun hän jo alkoi pyytelemään anteeksi, oli kuulemma ottanut siitä penkiltä hanskat jotka niin muistuttivat hänen omiaan. En minä osannut alkaa kiukkuamaan että menin just äsken ostamaan sun takia uudet hanskat, ihmettelin vaan että onko tämä totta ja kiittelin että kiva kun jaksoit tuoda ne takaisin. Ukkeli oli varmaan johonkin junaan mennessään siellä ulkona vetäissyt käteen ja ihmetellyt että ei tunnu nyt oikeelta tämä (siis ne hanskat, jotka hän oli käteensä laittanut, mitä oikein siellä kuvittelitte).

Siitä sitten kävelin kaksien hanskojeni kanssa aseman laiturille ja pomppasin neljän junaan, ja vasta kun juna oli Tikkurilassa, tajusin että olisinhan mä muuten voinut käydä palauttamassakin ne turhaan ostamani reuhakehanskat, mutta se oli myöhäistä nyt.

lappeenranta3

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun piti olla puoli kuuden maissa hotellissa, mutta nyt kun tunnilla myöhästyin, niin ynnäilin siellä junassa että puoli seitsemältä pitäisi olla perillä. Aloin lueskelemaan iPadilta Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista ja kuuntelemaan musiikkia, ja siinä naureskellessa aika vierähtikin rattoisasti. Juna meni Lahteen, ja jatkoi matkaansa kohti Kouvolaa. Jossain välissä juna pysähtyi jonnekin Lahden ja Kouvolan väliin, mutta niinhän junat välillä pysähtelee. Sitten juna lähti taas liikkeelle, kunnes pysähtyi kohta uudestaan. Piakkoin taas lähdettiin eteenpäin, ja kohta taas pysähdyttiin. Junakuuluttaja leppoisalla äänellään kuulutti, että on pienen pientä häikkää, ja siksi tässä vähän pysähdellään, ehkä pikkasen tullaan myöhässä Kouvolaan, mutta koettakaa kestää. No mehän koetettiin. Juna lähti taas, ja minuutin rullailun jälkeen se myös pysähtyi taas. Lähtöjä ja pysäytyksiä tuli melkoisen paljon lopulta, junankuuluttaja silti jaksoi leppoisasti rupatellen kertoa että on vielä pientä teknistä vikaa, jotain automaattisia pysäytyskäskyjä junan hieno, Suomen talvisiin olosuhteisiin selvästi suunniteltu järjestelmä kuulemma aiheettomasti antaa, ja siksi nyt vähän on tökkiväistä matkanteko. Kouvolassa junia vaihtavia kuuluttaja kehotti ottamaan rauhallisesti, jatkoyhteys kuulemma järjestyy.

Noin yhdeksännen pysäytyksen jälkeen junakuuluttaja sitten kehotti Kouvolassa junia vaihtavia unohtamaan rauhallisesti ottamisen, ja sen sijaan rohkaisi heitä ottamaan junan henkilökuntaan yhteyttä. Kouvola-vaihdokeille järjestettäisiin Kouvolasta taksikuljetus, ja junassa olevia varusmiehiä kehotettiin myös ottamaan konnareihin yhteyttä jotta heidänkin kuljetuksensa saataisiin myös järjestettyä ilman että sotilaspoikia teloitetaan varuskuntiensa paraatikentille opetukseksi muille myöhästelijöille. Kuuluttaja lohdutteli meitä muitakin vielä, että onneksi ollaan junassa eikä lentokoneessa, siellä tämmönen vaiva vois olla vähän kiusallisempi.

Pikkuriikkinen viivästyminen oli tässä vaiheessa tainnut kasvaa jo parin tunnin myöhästymiseksi. Juna yritti parhaansa mukaan kulkea, mutta tuli aina sikamaisen automaattipysäytysjärjestelmän pysäyttämäksi, jarrutkin jo kuulemma alkoivat siinä touhussa kuumenemaan sen verran että uusien starttiyritysten välillä piti niidenkin viilenemistä aina vähän jäädä odottelemaan. Piakkoin siitä meidän junamme ohi paineli juna, joka oli lähtenyt Pasilasta kuudelta, kaksi tuntia meidän jälkeemme. Siinä vaiheessa minun olisi pitänyt olla jo tunti sitten hotellissani Lappeenrannassa, mutta yhä vain kökimme jossain Lahden ja Kouvolan välisessä perämetsässä. Sen verran VR oli heltynyt, että tarjosi koko junalle ilmaiseksi kahvia ja munkkia ravintolavaunusta, vaikka tietenkin oli meidän omaa syytämme että oltiin siihen pysähtelevään junaan tultu murjottamaan ja huokailemaan. Minäkin kävin äkkiä oman munkkini ottamassa ennen kuin rahvaan edustajat olisivat ehtineet syödä ne kaikki. Eihän siitä meidän veturista enää ollut meitä kuljettamaan, joten lopulta Kouvolasta tuli varaveturi meitä kyyditsemään. En tiedä mitä sille automaattisesti pysähtyvälle veturille tehtiin, toivottavasti se hylättiin sinne metsikköön.

lappeenranta5
Lappeenranta kesällä

Lopulta olin joskus varttia yli yhdeksän Lappeenrannassa, ja asemalle päästyäni katselin, kuinka muut junasta ulostautuneet juoksivat päätä pahkaa jonnekin. Taksitolpallehan ne kirmasivat, ja nopeimmat veivät sieltä ne odottamassa olleet kaksi taksia, ja hitaimmat jäivät puuskuttaen odottamaan että me rauhallisemmat tultiin heidän kanssaan seuraavia takseja jonottamaan. Olin jo haudannut haaveeni iltakävelystä Lappeenrannan talvisella rantabulevardilla (ei mulla semmosta alun perin ollut, mutta näin jälkikäteen voin valehdella että oli, niin kuulostaa sitten katkerammalta ja surullisemmalta tämä minun kova kohtaloni), siinä taksitolpalla puuskuttavien takana jonottaessani toivoin vaan että hotellin ravintola olisi vielä auki, jotta saisin syödäkseni.

Yllättävää epäsuomalaisuutta osoittaen me taksijonottajat aloimme kysellä toisiltamme että minne päin ollaan kukin menossa, ja sen sijaan että oltaisiin jokainen otettu yksi taksi itsellemme sitä mukaa kun niitä jostain siihen tolpalle eksyi, ahtauduttiin takseihin porukalla sen mukaan minne oltiin matkalla. Junassa istuttu viisituntinen oli selvästi saanut kaikki selviytymismoodiin, ja adrenaliinipauhussa eräs meidän taksimme takapenkillä matkustanut työmatkailija lupasi maksaa koko taksin omasta (tai siis firmansa) pussistaan, niin onnellinen hän oli selviydyttyään Lahden ja Kouvolan välisestä metsiköstä hengissä ihmisten ilmoille Lappeenrantaan. Ei meillä muilla ollut siihen vastaansanomista. Se nainen oli ilmiselvästi johtaja-ainesta ja selviytyjä, ja olisi varmasti esiintynyt edukseen Jolon saarella Fräntin ja Vahasen kanssa.

Hotelliin päästyäni sain huomata, että vastoin päivän muiden tapahtumien takia muodostamia odotuksiani, hotellin ravintola oli kuin olikin yhä auki, ja kovasta koettelemuksesta selvinneenä menin sinne syömään hampurilaista. Vähän siinä viimeistä ranskalaista järsiessäni jo nauratti, että on tää nyt ihme, pari viikkoa sitten kävin Qatarissa eikä siltä matkalta jäänyt oikein mitään kerrottavaa, mutta nyt junamatkasta Lappeenrantaan tuli melkein Odysseuksen matkojen veroinen eepos.

Loppu.

lappeenranta4
Iso SaiPa-hiekkakakku Lappeenrannassa

Herra Longfield työmatkailee: Qatar, taas

Moottor, Herra Longfield täällä. Joulu on ohi ja nyt olisi aika palata hölisemään blogin puolelle muustakin kuin joulujutuista.

Syksyinen työmatkarupeama jatkui melkeinpä välittömästi Etelä-Carolinan vierailun jälkeen Qatarin reissulla, teknisesti ottaen oikeastaan vieläpä kahdella sellaisella, koska kävin neljän viikon aikana maassa kahdella kahden viikon reissulla. Näiden välissä kävin vain vähän himassa kääntymässä ja sanomassa Hulille ja Horatiolle moi.

qatar14

Qatarissakin olin käynyt joitain kertoja aiemminkin jo, ja kirjoittelin tänne blogiinkin yhdeltä reissulta jorinaa. Koska tällä kertaa olin kuitenkin maassa pidempään, ja pääsin vähän hölmöilemään uusiin paikkoihin, niin ajattelinpa jorista paikasta vielä lisää, ette te sitten sitä halunneet tai ette tosiaankaan.

Vierailujeni aikana majoituin melkoisen hulppeissa hotelleissa maan pääkaupunki Dohassa. En ehkä osannut matkan aikana näitä majoituskohteitani niin paljon arvostaa kuin olisi pitänyt (varsinkin, koska tämä jorina on kirjoitettu vähän eritasoisessa työmatka-asumuksessa, nimittäin pakistanilaisen tehtaan pihalla lojuvassa työmaakontissa). Pyrin asumaan koko matkan ajan Dohan Hilton –hotellissa, jonne meillä oli joku firma-alennus, ja josta saan aina kivoja HiltonHonors-pisteitä kerättyä. Muutama yö tuli tosin pakkovietettyä muissakin hotelleissa, koska Hilton oli molemmilla visiiteilläni niin tukossa että muutamille päiville sieltä ei löytynyt enää vapaata huonetta. Asuin semmoisessakin hotellissa jonka nimi oli Mövenpick, en minä tiennyt ennen että ne tekee hotellejakin siellä jätskipaikassa, mutta niin näköjään on asian laita.

qatar6

Hiltonissa koin hetken, jonka aikana sydämeni meinasi pysähtyä. Eräs ilta kävelin tilaamaan hissiä, ja kun hissin ovet sitten piakkoin avautuivat, siellä hissin sisällä seistä toljotti Diego Serrano. Diego Serrano! Kaikkihan tietää tämän Serranon perheen päämiehen, kaljupäisen partasuun, joka sekoili Madridin tavernassaan ja vaikka missä muuallakin velimiehensä Santiagon sekä lapsuudenkaverinsa Fructuoso ”Fiti” Martinezin kanssa. Huli aikoinaan katsoi koko muun Suomen kansan tavoin ihan tohkeissaan Serranon perheitä, minä en aluksi jaksanut sarjaa katsoa yhtään, mutta kerran tai pari jotenkin jumituin Serranon joukon edesottamuksia seuraamaan, ja kohtapa pitikin sitten alkaa katsoa tätä mainiota sarjaa alusta uudestaan Hulin kanssa. Varsinkin juuri tämä Diegon, Fitin ja Santin muodostama ukkokolmikko on ehkä yksi hauskimmista tv-sarjoista löytyvistä toilailijaporukoista, monet kerrat sai naama irveessä nauraa näiden tyyppien urpoiluille. Ja nyt minä menin Qatarissa samaan hissiin itsensä Diego Serranon kanssa!

Hississä en vielä osannut tehdä muuta kuin keskittyä hengittämään ja esittämään mahdollisimman normaalia, jotta Diego Serrano ja hänen seuranaan ollut naishenkilö – ilmeisesti vaimonsa – eivät olisi ihan kovasti häiriintyneet. Mutta kun Diego tuli vielä samaan hotellin ravintolaankin minun kanssani, oli minun pakko nopean Hulin kanssa käydyn WhatsApp-taktiikkapalaverin jälkeen rohkaistua miehen luokse juttelemaan, kun tämä oli noukkimassa katkarapuja buffet-pöydästä. Harpoin mukamas muina miehinä siitä ohitse, ja kuin ohimennen kysäisin sulavalla englanninkielelläni, että hei, anteeksi että häiritsen hyvä herra, mutta ettekös te olekin näyttelijä Antonio Resines (se on siis sen Diego Serranon näyttelijän nimi, olin sen ravintolan pöydässä äkkiä googlettanut – on olemassa joku oikea Diego Serrano –niminenkin näyttelijä, mutta hän on tietysti täysi turhuus tähän oikeaan – tai siis väärään – Diego Serranoon verrattuna). Diego Serrano – eli Antonio Resines – nosti katseensa katkaravuista, ja kysyi että mitä. Toistin kysymykseni, jonka jälkeen Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines pyysi vielä uudestaan toistamaan kysymyksen. Kolmannen kerran kysyin, että niin, olettekos te tämä näyttelijä Antonio Resines, jolloin viimein Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines vastasi: En ole. Klassista Diego Serranoa! Ei mukamas edes omaa oikeaa nimeään tiedä! Varmaan oli taas menossa joku pitkäsyinen juoni, jossa Fitin ja Santin näyttelijät olivat saaneet Diegon näyttelijän vakuutettua, että jos joku kysyy siellä Qatarissa sun oikeaa nimeä, niin älä myönnä sitä ikinä, ne on terroristeja!

Olin heti juonessa mukana, ja kerroin Diego Serranoa esittävälle Antonio Resinekselle, että ahaa, vai niin, anteeksi että häiritsin, mutta muistutatte hyvin paljon Antonio Resinestä. Diego Serrano sanoi ”No problem”, ja minä jatkoin kulkuani katkarapujen vieressä sijainneelle jälkiruokapöydälle, josta täysin sulavasti ja normaalia tapaa noudattaen noukin ateriani aluksi muutamia jälkiruoka-annoksia pöydästä mukaani ottamalleni keittolautaselle. Hiivin niiden kanssa yhä katkarapuja valikoimaan jääneen Antonio Resineksen eli Diego Serranon ohi pöytäni ääreen, laitoin selfie-tilaan asetetun kamerapuhelimeni vaivihkaa pois päältä, ja aloin syömään keittolusikalla syvälle lautaselle asettamiani keksejä ja melonin palasia. Onnittelin vielä siinä itseäni että hyvin meni hei! Suoritukseni olisi ihan sellaisenaan kelvannut suoraan Serranon perheeseen.

Eräs aamu luin jotain paikallista lehteä, ja sieltä pomppasi silmään mainos illalla pelattavasta jalkapallo-ottelusta Qatar-Kiina. Qatarhan on lahjomalla ja määrätietoisella korruptiolla onnistunut saamaan järjestettäväkseen vuonna 2022 pelattavat jalkapallon MM-kisat, ja rakennuttaa para-aikaa orjatyövoimalla aavikolle useita tuliteriä, täysin ilmastoitavia jalkapallostadioneita, joilla muutaman viikon ajan vuonna 2022 pelataan jalkapalloa, ja sitten ne hyvin todennäköisesti jäävät suurin piirtein tyhjälle käytölle. Ajattelin, että olisipa siis eettisesti hieno valinta mennä katsomaan Qatariin jalkapallo-ottelua, ja sinne myös sitten menin. Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!

qatar4

Otin hotellilta autokyydin, ja pyysin kuskia viemään minut jalkapallostadionille. Yritin myös tiedustella, että kuinkakohan paljon ennakkoon olisi hyvä aika soittaa paluukyydistä, mutta kuski sanoi, että jos herra tahtoo, niin hän voi jäädä sinne parkkipaikalle odottamaan pelin loppumista, jotta voi sitten viedä minut suoraan stadikalta takaisin hotellille. En minä tiennyt mitä siihen olisi pitänyt sanoa, joten sanoin vaan että OK. Stadionin ulkopuolella hulmusi sekavissa muodostelmissa hirveät määrät miehiä valkoisissa arabivaatteissaan, se näytti kauempaa katsottuna ihan siltä kuin lauma hattivatteja yrittäisi vallata stadionia. Minulle muuten selitettiin, että oikeat ja hienot hattivattipuvut, jotka niskassaan arabit käyvät kaikki tärkeimmät bisnes-neuvottelut ja edustustehtävät, itse asiassa maksavat useita tuhansia euroja. Ne teetetään japanilaisesta silkistä, ja hattivattipukuun kuuluu pöytäliinapäähineen lisäksi oleellisesti statuksesta kertovat symbolit, joita ovat kalvosinnapit (mieluusti sellaiset joissa on kultaa ja jalokiviä), hattivattipuvun rintataskusta sopivasti esiin pilkottava huippukallis kynä, ja länsimaiseenkin bisnes-kekosteluun oleellisesti kuuluva ranteessa killittävä ökykello. Aloin suunnittelemaan, että jospa tekisin itse itselleni hotellin lakanasta jonkunnäköisen toogan, lainaisin lähiravintolasta ruudullisen pöytäliinan ja sitoisin sen USB-johdolla pääni ympärille hatuksi, laittaisin kalvosinnappeja mallaamaan nippusiteet, teippaisin rintataskun kohdalle toogaani lyijykynän ja laittaisin ranteeseen muovisen muropaketista saadun digitaalikellon, ja tässä asussa polleana astelisin vaikkapa Lamborghini-kauppaan. Iskisin muutaman viisisenttisen tiskiin ja huutaisin että palvelua palvelua, ettekö te tiedä kuka minä olen? Varmana eivät tietäisi.

qatar2

No, kävelin kuitenkin sinne stadionin piirittäneiden hattivattien sekaan, ja etsiydyin lippuluukulle. Lippuluukulta minulta kysyttiin että Qatar vai Kiina, johon vastasin ”I dont care”. Lippumyyjä meni vähän hämilleen, mutta ojensi sitten minulle jonkun lipun. Kun kysyin että miten maksu järjestyy, myyjä ihmetteli että mitä, nää on ilmasia. Mene sisään siitä! Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!

Lipun saanti sujui siis oikein sutjakkaasti, mutta stadionille meno olikin sitten vaikeampaa, ja se varmaan oli syy kaikkialla vellovaan hattivattimassaankin. Astelin lippuni kanssa lipussa lukeneelle portille, mutta sieltä sanottiin että ei ei, tää on armeijan portti, mene tuonne stadionin toiselle puolelle portille 8. Menin portille 8, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne toiselle portille. Menin sinne, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne portille mikä lipussasi lukee, eli siis sinne josta ensin olin sisään yrittänyt ja joka kuulemma oli armeijan portti. En minä enää tiennyt mitä tehdä, joten menin sitten mellakka-aitojen takana päivystäneille turvamiehille lippuni kanssa elämöimään ja tunkemaan valkoihoista naamaani sinne ja ihmettelemään että miksi en pääse sisään vaikka olen valkoinen ja on minulla tämmönen lippukin. Siinä kun olin aikani mölöttänyt ja käsiäni levitellyt, ne päästivät minut siitä aitojen läpi sisään. Hattivatit ja muu juhlakansa jäivät ulkopuolelle, niitä otettiin tipoittain vähän kerrallaan sinne sisälle, suuri osa oli vielä ulkopuolella siinäkin vaiheessa kun peli jo alkoi. Vähän on qatarilaisilla vielä tekemistä järjestelyjen kanssa ennen kuin voivat rahalla ja stadiontyöläisten verellä maksettuja kisojaan järjestää, jos näin vaikeaa oli saada n. 10 000 henkeäkin katsomaan yhtä alkusarjapeliä.

qatar3

Ottelutapahtuma oli kaikkineen melkoinen elämys. Lipuissa ei ollut paikkanumerointia, joten haahuilin vain jonnekin lähimpään katsomoon istuskelemaan. Kaikkialla ympärillä oli niitä valkopukuisia hattivatteja, lukuun ottamatta kiinalaisten puna-asuista faniryhmää, jotka oli kaikki istutettu yhteen ja samaan katsomoon – jos olisin vastannut lippujenojentajan kysymykseen Kiina, olisin varmaan saanut piljetin tuohon osastoon. Valkoasuisten ihmisten katsomonosassa meteliä piti megafonien kanssa joku porukka, ja ne tosiaan pitivät meteliä, koko pelin ajan ne jodlasivat jotain käsittämätöntä jollotustaan niihin megafoneihin, ja toiset hakkasivat rumpuja. Ainoastaan n. 20 peliminuutin kohdalla tuli ihan hiljaista. Hetken ihmettelin että miksi, kentällä ei tapahtunut mitään merkittävää tuolloin, mutta sitten katsoin valotaululle. Sinne oli ilmestynyt teksti ”Praying time” ja kuva jossa megafonin päälle oli vedetty ruksit. Osa ihmisistä siitä poistui sitten kesken pelin käytäville rukoilemaan, näyttipä jotkut ihan siellä katsomossakin kumartelevan länteen eli Mekkaan päin, vaikka peliä pelattiin koillisen suunnassa. Qatarin pelaajat ei sentään valotaulua totelleet, siellä rukousten keskelläkin peli jatkui kentällä ihan normaalisti. Se oli jotenkin hyvin kummallinen hetki elämässä. Sitten kun oli tarpeeksi rukoiltu, megafonit napsautettiin taas takaisin päälle, ja jollotus jatkui.

qatar1

Stadion tosiaan oli ilmastoitu, sitäkin pelin aikana välillä mainostettiin että ulkona on 33 astetta, mutta sisälläpä on 21 koska air condition. Stadionissa ei ollut kattoa, joten minä en tajua miten ilmastointi voi siellä toimia, mutta rahalla varmaankin. Itse futispeli oli ihan viihdyttävä, Qatarin jengi oli parempi ja voittikin pelin 1-0. Pelin jälkeen astelin ulos stadionilta, ja aloin soittaa kuskilleni, mutta siinä hän sattuikin seisoskelemaan ihan ulostuloporttini edessä. Kaveri oli tosiaan odottanut koko pelin ajan eli parisen tuntia minua siellä parkkipaikalla. Normaalisti en oikein osaa tippejä antaa, mutta tuolle tyypille annoin aika paljon ylimääräistä kun hän minut hotellille takaisin heitti.

Eräänä viikonloppuna käväisin myös Dohan islamilaisen taiteen museossa, vaikka islamilaisuus ja taide ei kummatkaan kuulu ihan kärkiharrastuksiini. Mutta tämä museo jostain syystä aina tuli vastaan kun googlettelin että mitä Dohassa voi tehdä, joten pakko sinne oli painostuksen takia mennä. Rakennuksena museo oli hieno, kuten rakennuksen yhteydessä ollut puistoaluekin, mutta en mä oikein jaksanut siellä museossa mitään katsella. Vanhoja ruukkuja ja sen sellasta siellä oli. Kun lähdin museosta pois, menin odottamaan rantaan pimeän tuloa, jotta saisin kuvia Dohan keskustan pilvenpiirtäjien muodostamasta skylinesta, se kun sijaitsi näppärästi ja komean näköisesti siinä semmosen lahdelman toisella puolella. Ei niistä kuvista mitään tietenkään minun kuvaustaidoillani ja kännykän kameralla tullut, mutta tulipa otettua. Hauska juttu oli, että kun kävelin iltapimeällä puiston läpi autolle, puistoon pakkaantui koko ajan enemmän ja enemmän väkeä. Eritoten lapsiperheitä kokoontui pimeään puistoon piknikkejä viettämään, ja pienessä puiston vieressä olleessa leikkipuistossa oli isien ja äitien valvovien, oletettavasti pimeässä näkevien silmien alla varmaan satoja lapsia keinumassa ja liukumäkeä laskemassa ja muuten vaan juoksentelemassa ja leikkimässä. Päivällä kun aurinko paistaa, on vissiin vielä näin talviaikaankin liian kuuma tehdä mitään, joten vasta illan pimeydessä tullaan puistoon aikaa viettämään. Jännä tapa.

qatar10qatar11qatar7qatar13

Toisena vapaapäivänä kävin vuokra-autollani ajelemassa aiemmassakin Qatar-postauksessa ihmettelemälläni The Pearl –alueella. Muutama vuosi ja arvatenkin karmea rahakasa oli ehtinyt kulua viime visiitistäni, mutta ei se Pearl vieläkään ollut lähelläkään valmista. Rakennustyömaita oli yhä kaikkialla, toki nyt oli muutama sellainenkin alue jo ihan tiptop-kunnossa, jotka muistin viime visiittini aikana olleen yhä remontissa. Pearlin feikki-Venetsiassa kävin taas pyörimässä, enkä oikein voinut taaskaan käsittää että mitä hemmetin järkeä tässä on. Alue on kieltämättä todella vaikuttava, feikki-Venetsiaa riittää useita kortteleita ja talot ja kanaalit on komeita, mutta kun siellä iltapäivän aikaan kävelin ristiin rastiin, näin yhteensä neljä muuta ihmistä kadulla, näistäkin kaksi oli siivoojia. Miksi tämmönen on tehty, ja vieläpä väkisin ja isolla rahalla keskelle merta? Kai niissä taloissa jotain ihmisiä asuu, oli siellä valoja päällä ja jotain telkkarin mölinää jostain kuului, mutta ketään ei näkynyt missään. Rakennusten kivijaloissa oli jotain liiketiloja, mutta ne oli joko suljettu tai tyhjillään kaikki, yhtäkään kauppaa ei ollut viikonloppuna iltapäiväaikaan auki. En ymmärrä.

qatar16qatar18qatar19qatar20qatar21

Enkä kyllä ymmärrä monia muitakaan asioita Qatarissa. Näiden neljän viikon aikana sain huomata moneen kertaan, että byrokratia on joko vuosien saatossa maassa kasvanut, tai sitten olen vain aiemmilla lyhyillä visiiteilläni ollut onnekas, enkä ole ilmiöön törmännyt. Mutta nyt siitä sai nautiskella oikein kunnolla. Jotta pääsin tekemään töitä, minun piti normaalien viisumijuttujen lisäksi käydä lääkärintarkastuksessa. Tarkastus oli alun perin tarkoitus tehdä Qatarissa, mutta jotenkin vierastin ajatusta ja otin selvää voisiko sen tehdä Suomessa, ja kyllähän se onnistui. Työpaikkalääkärillä sitten katseltiin Qatarista tullutta testilappunivaskaa, ja lääkärin kanssa ihmeteltiin molemmat että mitä tämä on. Kaikki piti tarkistaa. Verenpaine, verensokeri, keuhkot, kurkku, nenä, korvat, kauko- ja lähinäkö, nivelten liikkuvuudet, motoriset kyvyt, painoindeksi, kusitesti, kaikki. Enhän minä edes tee mitään oikeita töitä, istun ja puhun ja näpyttelen vähän tietokonetta. Myös peräsuolen tarkastus kuului listaan, mutta sen armollinen lääkäri jätti väliin, ja kirjoitti vain paperiin että OK. Ja siltikin kun näiden nivaskojeni kanssa sitten paikalliselle lääkärille menin todistamaan, että olen elävien kirjoissa, minulla ei ole ruttoa eikä koleraa, näen oikein hyvin sekä lähelle että kauas, olkapääni liikkuvat normaalisti ja osaan kävellä kantapäilläni, en silti saanut työlupaa, koska minulla ei ollut mukanani keuhkoröntgen-kuvaa ja niiden kusitestien tuloksia. Väliaikaisesti sain sentään töissä olla, mutta kun tulisin takaisin, pitäisi minun tulla esittämään röntgen-kuvat ja muut systeemit tai muuten ei työlupaa enää heru. No, viikonloppuvisiittini aikana Suomessa onnistuimme kuin onnistuimmekin työpaikkalääkärin kanssa hoitamaan minut röntgeniin ja kaikki muutkin jutut saatiin kuntoon, mutta sitten kun menin röntgen-kuvieni ja testituloksieni kanssa takaisin, ne ei enää kiinnostaneetkaan ketään, vaan minulle oli jostain syystä myönnettykin se työlupa tällä kertaa ilman mitään tarkistuksia. En ymmärrä.

qatar5

Auton vuokraus oli toinen byrokratian ja sekavuuden yhdistelmä: ensimmäisellä kerralla en saanut ajaa autoa kuin 2 päivää, koska minulla ei ollut kansainvälistä ajokorttia tai Qatarissa suoritetun ajotestin tulosta. Navigaattoria en autoon saanut koska en nyt vaan saanut, ja vakuutuksenkin myönsivät vain melko kovalla omavastuulla­. Toisella kerralla sain auton navigaattorilla kahdeksi viikoksi ja ihan OK omavastuulla, suomalainen ajokortti körkort kävi ihan hyvin, eikä mitään qatarilaisen autokoulun todistusta kyselty yhtään. En ymmärrä.

Byrokratian ja turhalta tuntuvan rahalla pelleilyn sijaan eniten Qatarissa kuitenkin häiritsee sinne Intiasta, Indonesiasta, Nepalista ja Afrikan maista sun muualta tulleiden työläisten kohtelu. Jalkapallostadionien ja pilvenpiirtäjien rakennustöissä kuolee viikottain väkeä onnettomuuksissa, ja työläiset tekevät maan hintatasoon nähden orjapalkalla töitä huonoissa olosuhteissa ja ovat täysin työnantajansa armoilla. Joiltain jopa kerätään maahantulon yhteydessä passit talteen, jottei niillä ole mitään mahdollisuutta päästä maasta pois ellei työnantaja niin päätä. Jouduin työlupani takia myös käymään jonkun ihme kaasunaamarikoulutuksen paikallisessa koulutuskeskuksessa. Olin siellä ainoa valkoihoinen, muut olivat jostain päin Aasiaa ja Afrikkaa tulleita miesporukoita, joita paimennettiin tiskeiltä toiselle ja luokkahuoneesta seuraavaan ryppäissä joissa ihmiset pitivät edelläkulkevia olkapäistä kiinni ja harppoivat puolijuoksua seuraavaan kohteeseen kärsimättömien ohjaajien käskyttäminä. Ihan vankileirimeininkiä. Työpaikalla, autokuljetuksissa ja tankkaushetkillä juttelin joidenkin näiden ilmeisen huonoissa oloissa töitään tekevien ihmisten kanssa. Yksi nepalilainen kaveri, joka työkseen seisoskeli huoltoasemalla bensan huurussa ja tankkasi autoja, kertoi että hän on nyt seitsemän vuotta ollut huoltoasemalla töissä, parin vuoden jälkeen alkoi keuhkoihin sattumaan ja nykyään yskittää koko ajan, mutta ei töitä voi lopettaa koska perhe Nepalissa elää hänen palkallaan, eikä hän mitään muuta työtäkään mistään saa. Yksi autokuski oli ajanut autoa Qatarissa 15 vuotta, ja hänkin sanoi että ei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ajaa niin kauan kuin pystyy, jotta perhe Intiassa saa rahaa ja ruokaa. Todella paska fiilis tuli näitä tarinoita kuunnellessa. En todellakaan ymmärrä.

qatar15qatar12

Rasismi myös kukoistaa oikein voimakkaana Qatarissa, mutta normaalin ”noi on huonoja kun ne ei oo täältä”-ajattelun sijaan rasismi oli vähän erilaista. Erä sentään oikein hyvään työpaikkaan edennyt indonesialainen kaveri kertoi, että hänelle oli lapsesta asti toitotettu sekä kotona että koulussa, että me olemme indonesialaisia, ei me olla yhtä hyviä ihmisiä kuin nuo eurooppalaiset ja amerikkalaiset, joten käyttäytykää sen mukaan. Katsokaa nyt kuviakin niistä, ne on isoja, voimakkaita ja komeita, me ollaan tämmösiä apinan näköisiä, kitukasvuisia ali-ihmisiä, ei me osata ja ymmärretä sitä mitä nuo kalpeaihoiset puolijumalat. Pari intialaista kaveria taas kertoi, että eniten maailmassa he inhoavat intialaisia. Niiden kanssa ei kuulemma tule työnteosta mitään, intialainen esimies ei muuta tee kun keskittyy mollaamaan ja tönköttämään alaisiaan, ja intialaiset työntekijät ovat laiskoja ja saamattomia ja ne yrittää luistaa hommista kaikella tavalla. Kuuntelin näitä juttuja ihan ihmeissäni, teki mieli kysyä että kai te muuten olette passeistanne huomanneet että tekin olette intialaisia. Sanoin näille ja sille indonesialaiselle sentään että en oo pahempiin rasisteihin törmännyt missään, olkoonkin että olette muualta tulleiden sijaan itseänne ja maanmiehiänne kohtaan rasistisia. En ymmärrä tätäkään.

Reissun loppua kohden aloin olemaan jo niin täynnä koko maata ja sen epäreilua ja käsittämätöntä kulttuuria, että olin oikeastaan mielissäni kun ajattelin että kohta pääsen sentään seuraavaan työmatkarupeamani kohteeseen eli Pakistaniin karkuun tätä hulluutta. Takaisinhan tänne Qatariin on vielä todennäköisesti tultava, melkeinpä tässä toivoo että niissä mun keuhkoröntgen-kuvissa ois joku ebola jemmassa tai muuten vaan joku keksisi jonkun kumman byrokraattisen käänteen jonka takia en maahan enää pääsisikään. En ihan hirveästi olisi sellaisesta käänteestä pahoillani.

qatar9qatar17

Tuo ihana arki

Nyt täällä ollaan taas yhtä isoa hymyä. Herra Longfieldin kuukausia ja taas kuukausia putkeen kestäneet työmatkat ovat tältä vuodelta ohi, ja nyt vihreässä Vihervaarassa alkaa pyöriä taas normaali arki. Miten ihanaa!

sushi (6)sushi (1)

Hyvä ja tavallinen arki. Niin ihana asia. Se on minusta perusta onnelle ja hyvällä olemiselle. Kun arjessa asiat pyörii omalla painollaan, jaksaa ottaa paremmin vastaan elämän tylsemmätkin asiat ja vastavuoroisesti nauttia ihan kympillä elämän luksushetkistä.

Arjen rakennuspalikat ovat kullakin omanlaisensa. Minulle arki on rauhallisia aamuja niin arkena kuin viikonloppuisin, hyvin nukuttuja yöunia, metsälenkkejä Horation kanssa, äänikirjoja, treenin jälkeistä rentoutumishetkeä saunan lauteilla, yhdessäoloa ja -tekemistä, herra Longfieldin kainalossa olemista, aamuteen juomista, töitä, blogia ja tällä hetkellä myös joulufiilistelyä. Sellainen arki on minusta hyvää arkea.

sushi (4)sushi (2)

Työmatkalaisen kotiinpaluu oli tänään kuitenkin hieman tavallista arkea parempaa, järkkäsin herra Longfieldille nimittäin pienen yllärin kotiinpaluun kunniaksi. Suloinen kortti, sushi-illallinen, kynttilät ja iso kasa salmiakkia varmistivat sen, että herran arkeen paluu kävi astetta pehmeämmin. Tämä ilta nautitaan kybällä näistä hetkistä, huomenna sitten taas tavallista arkea. Tai no, huomenna nähdään ystäviä hyvän ruoan ja joulukonsertin merkeissä, joten palataan siihen arkeen sittenkin vasta perjantaina!

sushi (7)sushi (5)

Sportie Town tuo treenit työmatkalle mukaan

Mohh, Herra Longfield tässä. Tulinpa nyt julistamaan teille ilosanomaa! Ollaan täällä blogissa jo muutamaankin otteeseen hehkutettu alunperin raivohulluksi perheenäidiksi tituleeraamaani personal trainer/jumppatäti/tiesmitätitteleitä Elina Koposta, joka on mm. opettanut Hulin ja mut juoksemaan viime kevään juoksukoulussa ja saanut varsinkin Hulin ravaamaan viereisellä jumppasalilla viime aikoina siihen malliin, että ollaan vakaasti harkittu josko Hulin postiosoite pitäisi siirtää sinne.

Sportie Town taas on sellainen jännä netistä löytyvä palvelu, jonka kautta voi käydä edulliseen hintaan ostamassa treenivideoita, joita voi sitten ostamisen jälkeen toljottaa niin monta kertaa kuin huvittaa. Olen analysoinut tätä asiaa tarkemmin ja tiedättekö mitä olen huomannut? Jos treenivideon toljottamisen ohella tekee samalla niitä samoja liikkeitä mitä se videolla hyppelehtivä ihminenkin tekee, niin siinä tulee epähuomiossa kuntoiltua! Uskomatonta mutta totta!

Ja syy miksi nyt sitten on syytä julistaa ilosanomaa, on se että Elina ja muu Trainers Unitedin reipas väki on tätä nykyä löydettävissä täältä Sportie Townista! Enää ei pääse raivohullua perheenäitiä karkuun edes työmatkoille, ei, nykyään se tulee tämän homman avulla matkoillakin ruutuun määräämään että nyt punnerra ja nyt potki ilmaa ja nyt saat hengittää 2 sekuntia.

sportie town (1)

Mulla on varsinkin työmatkoilla vähän hankala toisinaan saada itseäni tekemään mitään kuntoiluun viittaavaa. Viime keväisestä (Elinan vetämästä) juoksukoulusta viisastuneena olen sentään saanut itseni muutamia kertoja juoksentelemaan ympyrää työmatkakohteissani, ja se on kyllä ihan metkaa touhua, kun käy vähän jossain Qatarin Dohassa tai Kentuckyn Louisvillessä tai sitten vaikkapa ihan Lappeenrannassa jolkottelemassa lähimaastossa työpäivän jälkeen. Siinä näkee seutuja vähän eri vinkkelistä, mieli virkistyy ja juoksun jälkeen voi sitten hyvällä omatunnolla mennä tunkemaan naaman täyteen taateleita tai ranskalaisia tai vetyjä tai vaikka kaikkia yhtä aikaa. Kaikki juoksulenkistä saatu hyöty toki häviää jo neljän ekan ranskiksen jälkeen, mutta älkää kertoko sitä minulle.

AlabamaAlabama

Työmatkoilla pyrin myös saamaan hotellin edes jonkunnäköisellä kuntosalilla, jotta sinnekin on sitten mahdollisuus mennä tempoilemaan. Mutta oon niin hemmetin laiska ja välillä pitkistä työpäivistä niin piipussa, että toisinaan en saa itseäni hotellihuoneesta sen vertaa liikkeelle, että raahustaisin hotellin kuntosalille, saatikka sitten ulos asti vermeet niskassa juoksemaan. Tai jos sitten väkisin itseni jommankumman aktiviteetin pariin laiskoinakin päivinä pakotan, niin juokseminen on sitten semmosta löntystelyä jonka lopetan 3 kilometrin jälkeen tai kuntosalilla oon mukamas pyöräileväni tai nostelevani jotain 5 kilon painoja, lähinnä keskittyen kuntosalin telkkarista tulevaan Simpsoneihin tai baseball-matsiin.

Sportie Townin Elina-videoissa on se huomattava hyöty, että niiden kanssa mun ei tarvitse edes sieltä hotellihuoneestani vaivautua ulos, joten sekin tekosyy olla tekemättä mitään häviää! Sen kun vaan napsautan videon pyörimään, ja jo voin huoneeni suojissa ryhtyä pomppelehtimaan! Ja koska siinä ruudulla on ihminen määräämässä mitä pitää tehdä, en osaa olla sitten tekemättäkään niitä liikkeitä tai lopettaa koko hommaa kesken, kuten harmittavan usein käy jos lähden itse itseäni määräten kuntoilua suorittamaan.

sportie town (5)

Testailin näitä videoita tuossa taannoisen Qatar-matkarupeamani aikana, ja olin hyvin tyytyväinen palveluun. Ekana tietty kokeilin semmosta ku FightClub, kun se on se hyvä elokuva, mutta ei siinä videossa sitten ollutkaan Brad Pittia ja Edward Nortonia hörhöilemässä, siinä oli Elina joka sanoi että lyö ja potki. Se oli rankkaa touhua se. Yhtä rankkaa tai oikeastaan vielä rankempaa oli semmonen touhu HIIT Tabata, siinä piti tehdä hemmetin monta kertaa semmosia lyhyitä 20 sekunnin kuolematykityksiä 10 sekunnin tauoilla. Kumma miten ajan rakenne muuttui siinä videon edetessä, jokainen 20 sekuntia tuntui aina pidemmältä ajanjaksolta kuin edellinen, ja vastaavasti 10 sekunnin tauot tuntui aina vaan lyhyemmiltä ja lyhyemmiltä. Yksi päivä kokeilin kanssa semmosta ku syvävenyttely, se oli mun lemppari kun siinä pystyi hengittämään melkein normaalisti koko ajan eikä jatkuvasti tuntunut siltä että sydän pysähtyy kohta.

Nettiyhteyden on toki oltava riittävän hyvä videoiden toistoon ja lataukseen, mulla oli parilla ekalla kerralla jotain häikkää tietokoneeni kanssa kun videoita aloin katselemaan, mutta mun koneellani oli sittemmin häikkää vähän kaiken mahdollisen kanssa. iPadilta kun laitoin videot pyörimään niin ei ollut mitään tökkimistä lainkaan.

sportie town (6)sportie town (7)

Sportie Townin sivuilla on Elinan lisäksi melkoisen kattavasti kaikenlaista muutakin treenivideota, joogailusta ja venyttelystä kahvakuulaan, voimatreeneihin ja cross trainingiin. Videot on kestoltaan semmosta 15-30 minuutin luokkaa, eli ne soveltuu myös kiireisen ihmisen elämään siinä missä laiskan hotellihuoneeseen lukkiutujankin!

Mene sinäkin kokeilemaan Sportie Townia ja eritoten Elina-videoita! No! Miksi et jo ole mennyt?

Nuuksio

Yhteistyössä Sportie Town ja Trainers United

Herra Longfield työmatkailee – Kentucky

Mondo Gekko, Herra Longfield tässä. Työmatkajorinaa luvassa Etelä-Suomeen, kaakosta puhaltavaa tuulta ja puolipilvistä, plus yksitoista astetta. Pohjois-Suomeen laskeutuu ydintalvi, ja keski-Pohjanmaalla odotettavissa tulivuoren purkauksia. Metsäpalovaroitus ulottaa Nuorgamista Maarianhaminaan.

Tuossa ennen kesälomia vietin kaksi viikkoa Amöriikassa, jostain syystä en oo vaan saanut siitä kirjoitettua mitään, mutta nyt se tapahtuu. Varsinainen matkakohde sijaitsi Kentuckyssa, josta käsin tein pieniä turisteerausretkiä lähiosavaltioihin. Erinäisten kommervenkkien jälkeen päädyin lopulta myös viettämään aikaa maan pääkaupunkiin Washingtoniin.

kentucky_c_matka_.jpg

Työmatkakohde kuitenkin sijaitsi lähellä Kentuckyssa sijaitsevaa Owensboro-nimistä kaupunkia, joten sinne matkani ensiksi vei. Minusta on jotenkin jännä, että Kentuckyssakin oli mun mielestä ihan samannäköistä ja oloista kun vaikkapa Alabamassa ja Pohjois-Carolinassa. Välimatkat näiden osavaltioiden välillä on kuitenkin samaa luokkaa kuin vaikkapa Tanskan, Romanian ja Italian kesken, ja varmana erottaisi nopeasti että missäs sitä nyt noista kolmesta vaihtoehdosta ollaan, jos yhtäkkiä johonkin noista tupsahtaisi. Mutta nuo on jotenkin niin samannäköisiä paikkoja kaikki, arkkitehtuurilta ja luonnolta ja ihmisiltä ja kaikelta. Niistä Amerikan paikoista joissa oon käynyt, Teksasissa ja Oklahomassa oli vähän hiekkaisampaa, ja New York nyt oli kokonaan ihan oma mestansa, mutta muuten on kyllä kaikki olleet ihan samanlaista seutua.

Owensborosta kun googlettelin, niin selvisi että Johnny Depp on sieltä kotoisin. Jee! En kyllä löytänyt kaupungista mitään Johnnyn muistolaattaa tai pronssista Saksikäsi-Edwardia tai Jack Sparrow-patsasta, mistä olin hieman pettynyt. Sen sijaan vähän joka lähiseudun kylässä mainostettiin, että täällä Abraham Lincoln kävi kerran poimimassa sieniä, ja täällä hän asui kaksi viikkoa erään kesälomansa aikana, ja täällä Abraham kadotti joskus hattunsa. Lincolnin mukaan oli nimetty katuja ja toreja ja siltoja ja vaikka mitä. Abraham Lincoln ja Abraham Lincoln, mitä sellaista se nyt muka on tehnyt että se vetää niin kovasti vertoja Johnny Deppille? Sillä oli se hattu, joo, olihan se ihan hieno, mutta mitä muuta? En muista yhtään leffaa missä Abraham ois näytellyt, mutta Johnnyltä muistan heti kuusi. Teatterissa Abraham kerran todistettavasti kävi, tosin vain katsojan roolissa, ja meni silloinkin vielä häiritsemään muuta katselijakuntaa ammuttamalla itsensä.

kentucky (2)

Owensboro oli itse asiassa aika kiva paikka. Kaupunki sijaitsee lähellä jokea, joka erottaa Kentuckyn ja Indianan osavaltiot toisistaan. Hotellini möllötti ihan siinä joen varrella, ja siitä hotellin vierestä lähti semmonen kiva jokipuistoalue, missä oli live-musiikkia, ravintolaa ja semmosia isoja keinupenkkejä ja suihkulähteitä. En mä yksikseni siellä jaksanut mitään pitkiä aikoja viettää, mutta kiva siellä oli välillä käydä käppäilemässä tai lenkkeilemässä. Kerran juoksulenkillä harhauduin vähän semmoselle lähiöseudulle juoksentelemaan, ja siellä tuli vastaan jalkakäytävällä makoillut ukko. Siinä se vaan makoili ja jotain örisi menemään. Se oli kohtalaisen sekavassa kunnossa, vähän kuumotti kun se alkoi kömpimään ylös kun juoksin siitä ohi, mutta eipä se sitten ees huudellut mitään perään, jäi vaan typertyneenä toljottamaan. Siellä jokipuistossakin yksi ilta taapersi semmonen vanhempi nainen muovikassin kanssa, sitten se välillä jätti sen muovikassin maahan ja alkoi karjumaan jotain käsittämättömyyksiä. Muutaman tunnin ajan se siellä puiston liepeillä jaksoi liikuskella, ja piti välillä huutotaukoja. Drugs are bad, mkay.

kentucky (3)kentucky (4)

Koska työvisiitti kesti kaksi viikkoa, ja viikonloppuna ei ollut mitään työhommia, pääsin vähän lähiseutujakin katsastamaan. Katsoin oikein netistä että mitähän jänskää Owensboron lähistöllä olisi, ja ekaksi turisteerauspäiväksi katoin semmosen reitin missä ajaisin jo ekalla Kentuckyn visiitillä nopeasti ohi ajamamme Fort Knoxin kautta Louisvillen kaupunkiin, missä kävisin kattelemassa paikkaa nimeltä Churchill Downs. Se on vähän niinku Amerikan Vermo, siellä aina joka vuosi järkätään Kentucky Derby -niminen laukkakisatapahtuma, ja se on kuulemma näkemisen arvoinen paikka niinäkin päivinä kun siellä ei Kentucky Derby just ole pyörimässä, joten ajattelin sen käydä näkemässä. Sitten kun kattelin kartasta että mitens nuo paikat nyt sijaitsevat toisiinsa nähden, osui silmiini Indianassa sijaitseva kylä, jonka nimi oli Santa Claus, se sijaitsi vähän niinku paluumatkan varrella. Ajattelin että pakkohan se on tommosessakin paikassa käydä, varmana on joku sekava minikylä täynnä joulujuttuja kun on tommonen nimi keksitty paikalle.

Fort Knoxhan on ihan kokonainen kaupunki, tai vissiin lähinnä varuskunta-alue, eikä pelkästään joku yks hemmetin supervartioitu rakennus missä lojuu sata miljardia kultaharkkoa. Mä tosin en edes yrittänyt sinne sisälle päästä, enkä tiedä oisinko päässytkään, koska kaikki kylään ajelevat joutu selittelee portilla vartioiville sotilaille jotain, ja en lähtenyt sinne änkyttämään että ”Yees, gould baars, come turist, okey? Dont kill?”. Kävin kyllä yhdellä portilla näpsimässä kuvia tankeilla koristelluista Fort Knox -kylteistä, ja portin vieressä olevassa Visitor Centerissä ihmettelemässä että mitä täällä nyt oikein on. Se varsinainen supervartioitu rakennus, missä ne sata miljardia kultaharkkoa lojuu, sijaitsi myös ihan siinä portin lähellä, mutta siitä ei oikein saanut sieltä portilta hyvää kuvaa. Pois ajaessa tie meni vähän lähempää rakennusta, ja vaikka siinä oli tuhat kylttiä joissa luki että älä pysähdy, älä parkkeeraa, älä ota kuvia, älä tee yhtään mitään, niin pakko oli sen verran hiljentää että sain auton ikkunasta räpsäistyä yhden kuvan rakennukselle vievästä pääportista ja itse tönöstä. Myös moottoritieltä rakennus näkyi, sieltäkin räiskin pari kuvaa, ja ei taaskaan tulleet helikopterit tai tankit minua ampumaan.

kentucky (6)

Aikaisemmalla visiitillä kävi jo ilmi, että siellä Fort Knoxin holvirakennuksessa lojuu noin 3 % kaikesta maailman kullasta. Nyt kun googlettelin vähän lisää, niin käytännössä tuo määrä vastaa 7500 tonnia kultaharkoiksi puristettua kultaa. Jos ne kaikki laittaisi kasaan, siitä määrästä harkkoja saisi kasattua kuution, jonka jokainen sivu ois vähän päälle kuusi metriä, ja tilavuudeltaan 230 neliötä. Eli semmonen isohkon omakotitalon tilavuuden verran siellä rakennuksessa niitä kultaharkkoja lojuu, nykyarvoltaan se klöntti on semmoset 330 miljardia dollaria. Tosin, siellä holvissa missä kulta lojuu ei wikipedian mukaan ole kukaan ulkopuolinen käynyt sitten vuoden 1974, jolloin heräsi epäilys että onko siellä holvissa kultaa ensinkään vai onko se pelkkää tarinaa. Tuolloin joukko kongressimiehiä ja lehdistön edustajia päästettiin holviin kultaharkkoja toljottamaan ja ottamaan lehtiin kuvia jotta ihmiset uskoisivat ettei ne harkot ole sieltä minnekään kadonneet, ja tuolloin harkkojen määrä myös laskettiin. Sen jälkeen holvissa ei mun ymmärtääkseni olla käyty, vaan joka vuosi käydään vaan tarkistamassa että holvien oviin laitetut sinetit ovat ehjät, eikä siellä siis ole käynyt joku yösiivooja harkkoa tai paria kotiin lipastamassa.

kentucky (7)kentucky (8)

Kaikenlaista muutakin arvokasta tavaraa on Fort Knoxin holveihin aikanaan viety säilöön, mm. toisen maailmansodan aikana alkuperäiset USA:n perustuslain ja itsenäisyydenjulistuksen allekirjoitetut versiot vietiin Fort Knoxiin turvaan, ja sinne roudattiin myös joku Unkarin valtion hieno kruunu, joka ”annettiin” jenkkisotilaille toisen maailmansodan jälkimainingeissa jottei se päätyisi kommunistien käsiin. Jostain syystä siellä myös varastoitiin aikanaan hirveää kasaa morfiinia ja oopiumia siltä varalta, että USA ei enää saisi oopiumia käsiinsä, eikä pystyisi tämmösiä kivunlievityslääkkeitä valmistamaan. Kultaharkkoja ja näitä muita juttuja vartioi Fort Knoxissa 30 000 sotilaan armeija kaikkine hemmetin helikoptereineen ja tankkeineen, ja se itse holvirakennus on ihan oikeasti suojattu sotilaiden lisäksi esim. miinakentällä ja sähköaidalla. Sinne ei siis varmaan pelkällä debiilin pokallakaan pääsisi sisään hortoilemaan.

kentucky (9)kentucky (10)kentucky (11)

Fort Knoxilta ajelin sitten Louisvillen kaupunkiin – siinä matkalla löytyi Longfield, eli se paikka mistä tämä blogi on koko olemassaolonsa pyrkinyt selvittämään, että mitä siellä oikein on meneillään. Ei siellä mitään silloin tapahtunut kun minä sinä piipahdin, yksi suomalainen turisti vaan otti katukyltistä kuvaa, muuten oli hiljaista. Longfieldin kadulta ei sitten kauaa tarvinnutkaan ajella, kun Churchill Downs pompsahti vastaan. Churchill Downsissa siis järjestetään vuosittain tapahtuma nimeltään Kentucky Derby, missä pienet värikkäästi pukeutuneet ukot ratsastavat hevosilla ja hakkaavat niitä kepeillä, samalla kun vajaa 200 000 Churchill Downsille tunkeutunutta ihmistä patsastelee kaikenlaisissa sirkustirehtöörivaatteissaan ja naisilla on itsensä kokoiset hatut päässä. Tätä tämmöstä on Louisvillessä harrastettu vuodesta 1875 lähtien, ja se on vissiinkin yksi isoimpia hevostapahtumia koko maailmassa.

kentucky (14)

Churchill Downs olikin kyllä aika hemmetin iso paikka. Paikassa oli nytkin käynnissä jotkut ihme hevostelukisat, ja löydettyäni parkkipaikan sairaan kokoisilta ja autoja täynnä olevalta parkkialueelta, hoipertelin laukkaradalle sisään. Kolmen dollarin sisäänpääsylippu sinne piti ostaa, ja aika moni muukin oli minun lisäkseni näköjään semmosen ostanut. Ihmisiä oli nimittäin paljon, ja vaikka hevoskisat olivatkin kai vaan jotain ihan normaaleja viikottaisia kisoja, oli osa ihmisistä silti vetässyt päälleen semmoset kunnon kostyymit ja jättihatut. Ja vetoa lyötiin ihan innoissaan, suuri osa jengistä ei itse asiassa jaksanut ollenkaan siellä varsinaisessa katsomo-osassa edes aikaansa viettää, vaan ne istuskelivat semmosissa telkkarihalleissa joista vissiin pystyi samanaikaisesti kattelemaan muitakin hevostelukisoja ties mistä päin maailmaa ja lyödä niistäkin vetoa. En oo ikinä oikein tätä hevosvedonlyöntihommaa tajunnut, Pitkävetoa ja Vakiota sun muuta joskus pienenä kyllä yritin välillä, mutta nää hevosjuoksut ei oo koskaan napanneet. Kerran kyllä tein semmosen lapun mihin piti muistaakseni kuuden lähdön voittajat veikata. Arvailin aivan randomilla ne numerot niihin – ja sain neljä oikein, mut sillä ei saanut vielä yhtään rahaa.

kentucky (12)kentucky (13)

Yhden lähdön kattelin siellä jättikatsomossa, ja olihan se ihan jännää, vaikka mua vähän häiritsikin että niitä hevosia piestiin raipalla koko sen kisan ajan. Kovasti laukkakansa huusi kun hepat maaliin tuli, ei voittanut ennakkosuosikki sitä lähtöä ja se saikin aikaan ison kollektiivisen huokauksen katsomosta. Siinä vissiin aika monelta meni rahat, mut mitäs veikkailivat. Kävin vielä jossain turistikaupassa, ja lähdin sitten jatkamaan matkaani, taivaalle oli meinaan kerääntynyt sen verran tyräkät pilvet että ajattelin yrittää ehtiä autolle ennen kun alkaa myrskyämään. En ehtinyt, matkalla parkkipaikalle alkoi sataa ihan tajuttomasti, ja kastuin aika läpikotaisin ennen ku pääsin autoon suojaan. Mutta mitäpä moisesta. Naputtelin autossa navigaattoriin Santa Claus, laite löysi paikan, ja sitten aloin sitä kohti köröttelemään.

Matkalla sade onneksi loppui, ja navigaattorin kertoessa että kohta alkaa määränpää lähestyä, sen näki myös reitin varrelle ilmestyneistä joulupukeista ja poroista, jotka halvaantunut virne naamallaan viittilöivät kaikkia tulemaan joulun ihmemaahan, eli Indianan Santa Clausiin. Se oli kyllä jotenkin todella häiriintynyt paikka. Kylä oli tosi pieni, mutta melkein jokaisessa talossa oli joku jouluteema meneillään. Oli Joulupukin postitoimistoa, jonka edustalla hullusti toljottava duckface-Joulupukki oli valmis murskaamaan jonkun epäonnekkaan ohikulkijan jättimäisellä paketilla. Petteri Punakuonon leirintäalue oli myös olemassa, ja Joulupukin kauppa ja ostoskeskus ja bensa-asema ja kaikkea. Kylän keskuksessa toimineen kaupparivistön edustalla oli iso, metallinen ja karu joulukuusen ranka. Paikassa ei ollut mun lisäkseni oikeastaan ketään muuta, ja fiilis oli tummien sadepilvien ja kovan tuulen ansiosta jotenkin melko pelottava.

kentucky (15)kentucky (17)

Kävin semmosessa tolkuttoman kokoisessa joulukaupassakin, sielläkään ei ollut ketään paria kassahenkilöä lukuunottamatta. Kaupan jo kiinni ollutta ruokakojua siivosi isokokoinen, vanha valkopartainen herra. Sattumoisin kojun vieressä ollut Joulupukin tervehtimismökki oli myös jo ehtinyt sulkeutua, koska pukin täytyi selkeästi puhdistaa grilli vielä ennen kaupan sulkemista. Autiossa kaupassa oli joulukamaa jos jonkinlaista, miljoonasta erilaisesta joulukuusen koristeesta aina nelimetrisiin, talon katoille asennettaviin mekaanisiin vilkuttaviin joulupukkeihin ja realistisen kokoisiin joululauluja lauleleviin perheisiin. Joululaulut soi tietty kaupassa koko ajan, ja välillä joku sähköinen Petteri kilkutteli kulkusiaan tai pieni pattereilla toimiva joulupukki huusi hou-hou-hou. Koko Santa Claus oli jotenkin tosi friikin oloinen paikka, vähän tuli semmonen olo että jostain puskasta kohta pomppaa Michael Jackson ja vie lähimmän lapsen mennessään. Joku kauhuelokuva siellä pitäisi kuvata.

kentucky (16)

Santa Clausista ajoin sitten takaisin hotellilleni toipumaan. Seuraavaa päivää varten olin taas etsinyt muita käymisen arvoisia paikkoja, vähän kauempana Kentuckyssä ois ollut joku luolasysteemi, mutta vähän lähempänä Owensboroa, Illinoisin osalvaltiossa, oli toinen luola-aiheinen mesta nimeltä Cave-In-Rock, ja koska en ollut Illinoisissa aiemmin käynyt, päätin ajella sinne, ja katsella sitten matkan varrella josko vastaan tulisi jotain muutakin mielenkiintoista. No, ei tullut. Se ei nyt ehkä ollut kaikkein onnistunein turistireissu, vaikka kieltämättä Cave-In-Rock olikin ihan hulppea ilmestys, mutta se oli melko nopeaan nähty. Paikassa oli aikanaan kaikenlaiset lainsuojattomat viettäneet aikaansa, mutta nykyisin se on osa kansallispuistoa, ja ainoat torspot joita siellä näin oli muita turisteja. Edestakainen ajomatka oli melkoisen pitkä, ja koska matkan varrella ei tällä kertaa mitään randomia kummallista tullut vastaan, tuntui vähän hölmöltä ajaa neljän tunnin edestakainen reissu vaan jotta pääsi yhtä luolaa kattelemaan.

kentucky (1)kentucky (19)kentucky (18)

Sellaista oli Owensborossa, sekä muualla Kentuckyssä ja lähiosavaltioissa. Loppumatkasta hortoilin vielä Washingtonissa (siinä minkä jälkeen pitää aina ja kaikkialla kirjoittaa D.C., enkä siis Washington-nimisessä osavaltiossa), mutta kirjottelenpa siitä toiseen kertaan koska eiköhän tässä ollut jo yhdeksi kerraksi riittävästi jorinaa.