Isän hoitovapaan puoliväli

Moitovapaa, Herra Longfield täällä.

On aika koti-isän kotiäitiyselämän tilannekatsauksen, jee, kaikki äkkiä lopettakaa kaikki tekeminen nyt ja tulkaa lukemaan!

mies hoitovapaalla

Nyt on ohitettu puolimatkan krouvi tässä minun kotiäitiurallani, ja tähän asti touhu on kyllä ollut oikein mukavaa. Ekoina päivinä kyllä vähän tylsistytti laitella neljättäkymmenettä kertaa palikoita riveihin ja kasoihin jotka pieni ihme sitten kaatoi, tai toljottaa aina uudestaan samaa rahisevaa ankkasivua pienen ihmeen suosikkikirjasta ”Arvaa kuka?”. Mutta sitten sitä jotenkin kelasi että eihän tämmöstä pönttöilyä nyt varmaan pääse enää elämän aikana koskaan luvan kanssa tämän jälkeen tekemään, ja että onhan tämä nyt aika mukavaa kun ei tarvitse yhtään mitään työjuttuja mietiskellä. Sen kun vaan yrittää ehtiä kasaamaan palikoista semmoset tornit mitkä yhdistyy kaaripalikalla toisiinsa, ja arvuuttelee että mitähän ankkasivulta löytyvä tuhatjalkainen tai perhonen mahtaa sanoa (niillä kun ei ole samanlaisia vinkkejä kuin ankalla, koiralla ja sammakolla). Ehkä eläkkeellä voi sitten taas alkaa turata aikaa johonkin vastaavanlaiseen turhuuteen, niinku vaikka johonkin perhokalastukseen tai rautatiepienoismallien kasaamiseen tai johonkin mitä eläkeläiset ajautuu tylsyyksissään.

mies hoitovapaallamies hoitovapaalla

Pieni ihme myös ryhtyi kävelemään tuossa reilu kuukausi sitten (varmasti vain sen takia että olen niin hyvä ja kannustava kotiäiti), ja sehän muutti melko tavalla asetelmaa koska nyt pieni ihme vaeltelee toisinaan omin päinkin taloa pitkin ja uppoutuu välillä ihan itsekseen leikkimään norsulla jonka kärsä sylkee palloja tai tutkimaan pienen ihmeen uutta suosikkikirjaa, ”Maalla” kuvasanakirjaa. Ensi alkuun oli jotenkin ihan friikkiä kun pieni ihme taapersi yhtäkkiä jostain kulman takaa esille, että miten hitossa se tolla lailla nyt on oppinut yhtäkkiä menemään. Vastahan se äsken just kiukutteli mahallaan matolla kun ei päässyt siitä mihinkään, ja nyt se jo tuossa talsii silmät teevadin kokoisina menemään ja itsekin selvästi ihmettelee mitä tässä tapahtuu.

mies hoitovapaallamies hoitovapaalla

Mukavaa touhusta on varmasti tehnyt myös se että pienen ihmeen ongelmat on tällä hetkellä saatu hyvin selätettyä. Mahavaivoista johtuvia muutaman tunnin huutoitkukonsertteja ei ole ollut enää aikoihin, nokkamukipullosta on opittu juomaan maitoa oikein mainiosti ja syöminen ja nukkuminen ja eritoten se ennen niin haastava nukahtaminen sujuu myös erinomaisesti nykyään. Autolla ja kärryllä kulkeminenkin on tässä ihan viime aikoina opittu suorittamaan ilman isompia huutoja. Voi lähinnä keskittyä vaan ihmettelemään kaverin päivittäin tapahtuvaa kehitystä ja välillä pukea hänet muovikassiin.

mies hoitovapaallamies hoitovapaalla

Kotona hengailun lisäksi olen pitänyt lupaukseni mennä ukkelin kanssa kaikkiin niihin samoihin musiikkileikkikouluihin ja värikylpyihin ja vauvasirkuksiin ja vauvauinteihin kuin missä Hulikin pienen ihmeen kanssa meni (vauvauintiin toki mennään aina koko poppoo yhdessä). Ensimmäiset kerrat vaikkapa muskarissa ja värikylvyssä oli kyllä vähän hirvittäviä kun oli vähän ulapalla vielä kaikista ihan perushommistakin, niinku vaikka että missä järjestyksessä pienelle ihmeelle kantsuikaan ulkovaatteet pukea ja joudummeko lastensuojelun piiriin jos pieni ihme alkaa huutamaan julkisilla paikoilla enkä saa sitä rauhoittumaan. Mutta vauvanhoidon kanssakin tuntuu olevan vähän sama kuin minkä tahansa muun homman kanssa, eniten oppii kun vaan menee heikoille jäille soheltamaan ja kantapään kautta huomaa mikä homma missäkin vaiheessa toimii. Ja täytyy kyllä tunnustaa että enhän minä oikeasti missään heikoilla jäillä ole ollut, Huli on varustanut minut semmosilla jäänaskaleilla ja kelluntaliiveillä eli neuvoilla ja vinkeillä ja järkännyt meidän kämpän sillä tavalla että kaikki vaatteet ja varusteet ja systeemit on millintarkassa järjestyksessä, että helppohan se sieltä on aina käydä ohjeiden mukaiset rensselit ja vermeet hakemassa.

mies hoitovapaallamies hoitovapaallamies hoitovapaalla

Paikallisten kotimammojen kanssa olen myös jonkun verran asioinut, kuten uhosin. Yksillä kaverisynttäreillä käytiin pienen ihmeen kanssa, ja erinäisissä riennoissa (eli just näissä muskareissa ja värikylvyissä) on myös tullut paikallisia mammoja tavattua ja kuulumisia vaihdeltua. Ja vielä se WhatsApp-ryhmä mihin minut hyväksyttiin kotiäitiyteni alkumetreillä on ihan aktiivinen ja elinvoimainen, eli ei kai ne mitään varjoryhmää ole siihen sivuun perustaneet johon minut on unohdettu kutsua. Vakaa aikomukseni on vielä ennen työelämään paluuta järjestää jonkunnäköiset pullakahvisysteemit täällä meillä kotimammoille, kerran jo elvistelin pullanleipomisillani WhatsAppiin ja sain vastaukseksi kehotuksen jättää moiset ilmoittelut tekemättä jos en ole pullia muille tarjoamassa tai muuten sängyn päädystä voi joku kaunis aamu löytyä irtileikattu kumiankan pää.

mies hoitovapaallamies hoitovapaalla

Alkuperäisistä uhoamisistani olen siis kotiäitiyteni aikana leiponut pullaa ja tehnyt pataruokaa, makaronilaatikkoa piti myös tehdä karmea satsi ja siihenkin minulla on jo resepti katsottuna, joku päivä tarvitsisi vaan kaupassa käydä jotta pääsisi asiassa ajatusta pidemmälle. Ja nyt tosiaan tuo paikallisten mammojen pullakahvit täytyy myös järjestää. Sitten voin hyvillä mielin sanoa että minä olen kotiäidin poika, lähes kotiäiti siis itsekin.

mies hoitovapaalla

Alla olevan linkin takaa voitte käydä vielä lukemassa fiiliskiä ennen kotiäitiurani alkua.

Kun mies jää hoitovapaalle

Korealainen kassler – maukasta pataruokaa iisisti

Herra Longfield häärää tällä hetkellä kotona pienen ihmeen kanssa. Tehtiin vanhempainvapaan loputtua läpsystä vaihto, ja niin mies jäi 10,5 kuukautta vanhan vauvan kanssa hoitovapaalle minun suunnatessa takaisin töihin alle vuoden tauon jälkeen. Herra Longfield kirjoitteli blogiin fiiliksiä juuri ennen hoitovapaansa alkamista, mutta taisi jättää tuossa postauksessa kertomatta hänen kolmesta päämäärästään hoitovapaan aikana.

korealainen kassler

Ensimmäiseksi herra haluisi tehdä kotona pullaa, koska kaikki kotiäidit kuulemma tuoksuvat (minua lukuunottamatta) tuoreelta pullalta. Toiseksi hän halusi kokata ison määrän makaronilaatikkoa, koska makaronilaatikkoa kuuluu kuulemma tehdä ja syödä lapsiperheissä. Kolmanneksi herra halusi tehdä pitkään haudutettua pataruokaa, joka valmistuu kuin itsestään uunin hellässä syleilyssä.

korealainen kassler

Pullat sekä pataruoka on tehty ja hoitovapaata on vielä puolet jäljellä! Tämä lupaa hyvää.

Pataruoaksi herra valitsi Yhteishyvä-lehdestä löytämänsä korealaisen kasslerin reseptin. Tämä pataruoka on ollut meistä niin hyvää, että herra on kokannut sitä jo kahdesti. Viimeksi hän teki sitä tupla-annoksen, jotta ruoasta riittäisi edes muutamaksi päiväksi kunnon annokset koko porukalle. Myös pieni ihme tykkää tästä pataruoasta hurjasti, eikä Horatiolle lennä lattialle juurikaan meheviä ja mureita lihanpaloja, ainoastaan riisiä, joista nirso koiramme yrittää saada kaiken mehevän liemen maun irti.

korealainen kassler

Korealainen kassler

4 annosta

  • 800 g porsaan kassleria
  • 2 kpl sipuli
  • 6 kpl valkosipulinkynttä
  • 2 rkl tomaattipyreetä
  • 1 – 2 rkl voimakasta chilikastiketta
  • 3 rkl soijakastiketta
  • 2 rkl silputtua inkivääriä
  • 2 rkl fariinisokeria
  • ½ tl mustapippuria
  • 2 dl vettä tai mietoa lihalientä

1. Leikkaa liha isoiksi kuutioiksi, sipulit lohkoiksi ja valkosipulinkynnet viipaleiksi. Pane ainekset uunivuokaan.

2. Lisää tomaattisose, chilikastike, soijakastike, mausteet ja sen verran vettä, että lihapalat miltei peittyvät. Sekoita.

3. Kypsennä lihaa ensin 200-asteisessa uunissa ilman kantta 30 minuuttia. Laske lämpö 160 asteeseen, peitä kannella ja anna kypsyä 3 tuntia tai kunnes liha on aivan pehmeää. Tarjoa riisin ja vokattujen porkkanasuikaleiden (tai wokki-kasvisten) kanssa.

korealainen kassler

Kun mies jää hoitovapaalle

Moliikki, Herra Longfield täällä.

Minullapa alkaa piakkoin uusi ura. Olen elämäni aikana normaalien työ- ja opiskeluhommien ja tämän bloggailun lisäksi kokeillut mm. mallin, näyttelijän, rokkitähden, kolumnistin ja tieteislehtitoimittajan uraa. En löytänyt noilta aloilta kutsumustani, mutta ehkä löydän sen seuraavaksi kun tarkoitus olisi kokeilla miten siipeni kestävät kotiäitinä.

isä hoitovapaa

(Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa miten nuo muut urani menivät, niin: malliurani koostui yhdestä hiusmallina olosta Sörnäisissä joidenkin brittiläisten saksiniekkojen leikeltävänä, näyttelijänurallani esitin Juulian Totuudet –tv-sarjassa jääkiekkojoukkueen varamaalivahtia eli seisoin rivissä jäähallissa jääkiekkopaita päälläni samalla kun Reino Nordin ja Martti Syrjä ja jotkut muut näytteli oikeasti, rokkitähtivaiheessani soitin vanhan ala-asteemme limudiskossa bändimme kanssa yhden keikan, kolumnistiurani koostuu yhdestä Mondo-lehteen kirjoitetusta artikkelista ja tieteislehtitoimittajan ominaisuudessa olin mukana kirjoittamassa jotain liirumlaarumia höyryverkkosäädöistä ja niiden simuloinneista johonkin alan lehteen jota lukee ehkä 7 ihmistä maailmassa.)

Kotiäitiurani ei näillä näkymin tule olemaan kovinkaan paljon noita edellisiä urakokeilujani mullistavampi, sillä tarkoitus olisi olla yhdessä pienen ihmeen kanssa kotona kokonaista 3 kuukautta. Sen jälkeen tehdään Hulin kanssa taas läpsystä vaihto, minä menen takaisin töihin ja Huli tulee korjaamaan pienen ihmeen 3 kuukauden aikana särkyneen psyykeen.

isä hoitovapaa

Mutta, kyllä tämä kotiäitiyden kokeileminen hieman enemmän jännittää kuin esimerkiksi aikoinaan jäähallissa rivissä seisominen. Olen nyt tuosta joulukuun puolivälistä lähtien ollut jo täyspäiväisesti kotona Hulin ja pienen ihmeen kanssa, ja entistä kirkkaammaksi on muodostunut kuva siitä että kotiäitiys tulee olemaan aika hemmetin rankkaa puuhaa sitten kun helmikuussa ryhdyn tätä koko palettia yksinäni täällä pyörittämään ja Huli käy arkipäivisin hakemassa leivän pöytään. Pieni ihme on kaikesta mahtavuudestaan huolimatta aika vaativa kaveri, ei laisinkaan sellainen paikallaan köllöttäjä kuin jotkut tapaamani vauvat ovat. Koko ajan on meno ja touhotus päällä, ja itsesuojeluvaistoa kaverilla ei tunnu olevan laisinkaan joten kopsahteluja ja muksahteluja sattuu tuon tuosta jos silmä välttää. Muutamana päivänä oon nyt hengaillut jampan kanssa kahdestaan joitakin tunteja kun Huli on jossain omilla teillään riekkunut, ja ei se kyllä mitään sohvalla makoilua ja telkkarin katselua ole ollut. Päiväunien aikana sentään saa vähän hengähtää, tosin silloinkin yleensä tekee mieli siivota kaikki edellisen hereilläoloajan sotkut ja ehkä jotain ruokaa tehdä tai vastaavaa. Ja koska pienen ihmeen päiväuniajat on keskimäärin semmosta 45 minuutin luokkaa, niin ei siinä paljoa ehdi ostos-tv:tä katsella.

isä hoitovapaa

Huli on melko ahkerasti rampannut pienen ihmeen kanssa ties missä aktiviteeteissa, ja minä kyllä olen ajatellut jatkaa samalla linjalla – kaikki musiikkileikkikoulut, värikylvyt ja vauvauinnit jatkuu samalla tavalla minunkin kotiäitiyteni aikana, ja lisäksi sain joululahjaksi Hulilta vielä jonkun ihme vauvasirkushässäkän aloittamisen joten sinnekin sit mennään piene ihmeen kanssa kekkuloimaan. Olen kyllä käynyt jo ainakin kertaalleen kaikkia näitä jutskia Hulin kanssa kokeilemassa, ja ihan mukavaa puuhaahan se on pienen ihmeen kanssa käydä muita vauvoja ja vanhempia kattelemassa ja siinä sivussa vähän jotain helistimiä heiluttelemassa ja katsomassa kuinka vauvat litistelee mustikoita paperille ja harjoittelevat sukeltamista. Kai me niissä pienen ihmeen kanssa kahdestaankin pärjätään. Huli ja pieni ihme ovat myös sulautuneet osaksi erilaisia kotimammaporukoita jotka jotain kahvitteluhetkiä ja vauvalenkkejä ja tämmösiä järjestävät, ja kovasti mieleni tekisi mennä näihinkin porukoihin kuokkimaan ja ihmettelemään että mitä siellä oikein tapahtuu – luulisin että ainakin kerran pystyisin itseni muljuttamaan kotiäitikahveille mukaan, seuraavalle kerralle saattaa sitten olla uusi erillinen WhatsApp-ryhmä perustettu johon minut on sattumoisin unohdettu kutsua.

isä hoitovapaa

Vaikka nykyaikana tämmöinen perheen isän suorittama kotiäitiysjakso ei nyt enää mitään ihan tavatonta ole – kaveripiirissä ja työelämässä vastaan tulleista isukeista aika moni muukin on tätä kokeillut – niin olen huomannut että kyllä tähän vielä vähän jännästi suhtaudutaan. Varsinkin naisväeltä tulee herkästi ylistäviä ja kannustavia kommentteja että on se hienoa että tämmöseen ryhdyt ja kyllä se onkin mainiota että uskallat ja voi että mikä sankari olet, patsas sinulle tulisi pystyttää ja paraati ja kansallinen liputuspäivä perustaa. En usko että naiset saa hirveästi mitään tämmösiä kommentteja kun kertovat, että minä sitten kotiin jään lapsia hoitamaan, mutta sitten kun mies jää muutamaksi kuukaudeksi puuroja keittämään ja vaippoja vaihtamaan ja kärrylenkkejä tekemään, niin se onkin Nobel-palkinnon arvoista itsensä uhraamista. Päin naamaa en ole tainnut kuulla vielä kertaakaan mitään tämmösiä ”kai sä pidät hametta sit kanssa päällä” –kommentteja, joita kuulemma vielä melko lähimenneisyydessä kotiin jäävät isät varsinkin muilta miehiltä herkästi saivat, eli sillä osastolla on sitten kai jotain kehitystä tapahtunut  (paitsi omalla kohdallani, koska itse tituuleeraan itseäni kotiäidiksi). Ehkä tasa-arvon ja yleisen järkevyyden lisääntymisen lisäksi tää tämmönen koti-isukkien kuolemattomiksi sankareiksi kohottaminen on myös niitä kommentteja hillinnyt, mutta nyt saattais sitten olla aika jo kääntää sitäkin kelkkaa, ei tässä nyt kuitenkaan mitään raajoja olla itseltään amputoimassa.

isä hoitovapaa

Mutta vaikkei käsiä irti sahatakaan, niin kyllä tämä kotiäitiyteen heittäytyminen silti tosiaan hieman jännittää. Sitä miettii että pärjätäänkö me kahdestaan vai voiko pieni ihme jotenkin saada itsensä lukittua pesukoneen sisään ja entä jos joskus epähuomiossa syötänkin sille aamupuuron sijaan mikrotettua erikeeper-liimaa ja mitä hittoa minä sitten teen jos pieni ihme alkaa kesken musiikkileikkikoulun huutamaan kuin palosireeni ja voiko se tukehtua kuumuuteen jos lähdetään plussakeleillä vaunulenkille ja olen pukenut sille neljät talvihaalarit päälle. Olen kyllä yrittänyt kuunnella Hulin ohjeita ja myös välillä koittanut työntää sitä syrjään ja tehdä itse ja sitä kautta sitten oppia näitä tämmösiä pukemiskommervenkkejä ja syöttämistekniikoita kantapään kautta, ja joka päivä tässä luotto kasvaa että ehkä me kuitenkin selviämme tästä kaikki melkein täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja kenties jopa ilman yhtään lastensuojeluilmoitusta.

isä hoitovapaa

Yhtään en kyllä ihmettele sitä mitä työterveydenhoitajalta kuulin kun hänelle kotiinjäämisaikeistani kerroin. Hän nimittäin tiesi kertoa, että vaikka aika moni mies nykyään kotiäitiyttä kokeileekin, on kuitenkin vielä paljon niitäkin jotka eivät hommaan ryhdy, ja he usein perustelevat sitä sillä että perheen talous ei kestä jos minä en ole tienaamassa ja ei pysty nyt just kun projektia pukkaa ja oon niin tärkee jätkä kato että maailma kaatuu jos jäisin himaan ja mitä näitä nyt on. Toki varsinkin tämmöset taloussyyt saattaa usein olla ihan relevanttejakin, varsinkin jos mies tienaa paljon naista enemmän, koska nää tämmöset kotihoidon tuet ja mitä lie kuntalisiä siinä kotiin jäädessä saakaan on kyllä sen verran pikkusia summia, että hankalahan niillä on toimeen tulla jos toisen puolison tulot on kovastikin paljon pienemmät. Usein kuitenkin kun asiasta sitten enemmän keskustelee, tulee ilmi että talous- ja työkiireasioiden sijaan useammin on kyse ihan vaan siitä, että miehet ei uskalla jäädä himaan, koska se tuntuu jotenkin niin isolta muutokselta ja ajatus siitä että sitten minulla on vastuu siitä lapsesta ja minähän en osaa enkä tiedä mitään enkä pärjää, en tahdo, en uskalla. Siihen ajatusmaailmaan pystyn kyllä hyvin samaistumaan, koska on tässä kuitenkin aika isosta asiasta ja vastuusta kyse kun omaa lasta jää hoitamaan ja hengissä pitämään. Tosin odotan kyllä kaiken kauhun seassa kotiin jäämistä myös ihan innolla ja mielenkiinnollakin, koska tällaista tilaisuutta meille tuskin enää tulee (ainakin just nyt tuntuu siltä että pieni ihme ei tule sisaruksia saamaan), joten tästä mahdollisuudesta on nyt otettava kaikki irti. Viime aikoina on tuntunut, että joka viikko pieni ihme keksii jotain uutta ja ihmeellistä, ja tuntuu mukavalta päästä seuraamaan tätä kehitystä ihan lähietäisyydeltä ja herkeämättä edes nyt sitten 3 kuukauden ajaksi. Pieni ihme tulee kotiinjäämisjaksoni aikana viettämään ensimmäisiä syntymäpäiviään ja kukaties ottamaan ensi askeliaan ja kehittämään kommunikointiaan nykyisestä ähkimisestä ja sormella osoittamisesta ihan oikeihin sanoihin asti, ja ties vaikka osaisi musiikkileikkikoulussa tamburiiniakin heiluttaa melkein tahdissa. Ja on kyllä kiva hypätä työasioistakin ihan ulos muutamaksi kuukaudeksi, ei tässä varmaan ennen eläkkeellä jääntiä tämmöstäkään mahdollisuutta enää tule.

isä hoitovapaa

Saapa nähdä. Minun pitäisi kotiinjäämisjaksoni aikana vielä kirjoittaa fiiliksistäni tänne blogiin, ja vielä kerta kiellon jälkeen rustata joku yhteenveto koko ruljanssista sittenkin kun taas työelämään siirryn takaisin. Ihan mielenkiintoista nähdä onko tämän hetken kauhukuvat muodostuneet todellisuudeksi ja olen jossain lataamossa kun 3 kuukautta on lusittu, vai sujuuko kaikki kuin tanssi ja minä pakotan Hulin jäämään töihin ja otan itse loparit jotten vaan tipahda kotimammojen uusimmista juoruista ulos.

isä hoitovapaa

Greenwichin nollameridiaani Lontoossa

Moridiaan, Herra Longfield tässä.

Nollameridiaani. Sellasesta nyt sitten täytyy kirjottaa.

Nollameridiaani on pituuspiiri, jonka pituusaste on määritelty nollaksi. Mitä se nyt sitten tarkoittaa edes? No en minä tiedä, mutta onneksi Wikipedia tietää.

greenwich-nollameridiaani-london1

Maapallohan on semmonen mötkäle, että se on jaettu pallon pituussuunnassa 360 pituuspiiriin, ja leveyssuunnassa 180 leveyspiiriin. Näiden avulla ihminen voi sitten ilmoittaa olinpaikkansa ihan missä tahansa maapallolla seisookin, Helsinki esimerkiksi sijaitsee semmosessa paikassa kun 60 astetta pohjoista leveyttä, ja 25 astetta itäistä pituutta. Jos oikein alkaa hiuksia halkomaan, niin nämä piirit on vielä jaettu jokainen 60 yhtä suureen osaan joita sanotaan minuuteiksi, ja nämä minuutitkin on jaettu vielä 60 yhtä suureen osaan, joita sanotaan sekunneiksi. Eli jos vaikka meet Helsingissä Presidentinlinnan pihalle seistä toljottamaan, niin voit tarkentaa sijaintiasi sanomalla että oot kohdassa 60 astetta, 10 minuuttia ja 5 sekuntia pohjoista leveyttä, ja 24 astetta, 57 minuuttia ja 23 sekuntia itäistä pituutta, ja jo tietävät poliisit neliömetrien tarkkuudella mistä tulevat sinut hakemaan vankilaan.

Leveyspiireistä semmonen ku päiväntasaaja on melko kuuluisa, se sijaitsee tasan keskellä maapalloa, siitä on yhtä pitkä matka molemmille navoille ja se on maapallon levein kohta. Kaikki muut 180 leveyspiiriä on sitten jaettu siten, että päiväntasaajan yläpuolella on 90 kpl pohjoisia leveyspiirejä, ja alapuolella 90 kpl eteläisiä leveyspiiriä. Jokainen päiväntasaajasta kaikkoava leveyspiiri on aina edellistä lyhyempi, koska maapallo on pallo, niin se ympärysmitta sit sillee pienenee mitä lähemmäs pallon napoja mennään. Viimeisimmät eli ne 90. piirit sijaitsee ihan tasan pohjois- ja etelänavalla, eli jos joku joskus sanoo että kävinpä tossa 91. leveyspiirillä niin älkää uskoko, ei voi olla yli 90, älä mene halpaan!

greenwich-nollameridiaani-london3

Päiväntasaajalla ja muilla leveyspiireillä on siis vähän niinku fyysiset syyt olla sillee miten ne nyt on, mutta pituuspiireilläpä on eri tilanne. Pituuspiirit on kaikki yhtä pitkiä, ne menee jokainen pohjoisnavalta etelänavalle, eikä ole olemassa mitään järkevää tieteellistä syytä että missä nyt pitäisi olla semmonen päiväntasaajan tapainen julkkispituuspiiri minkä avulla voidaan sitten määrittää kaikkien muiden pituuspiirien numerot. Niinpä aikojen saatossa kaikenlaiset sankarit on sitten kuka milloinkin päättäneet, että se nollapituuspiiri menee sit just tästä, ja kaikki muut pituuspiirit jaetaan sitten tän kohdan mukaan. Nollapituuspiirin itäiselle ja läntiselle puolelle voidaan sitten alkaa lätkiä muita pituuspiirejä silleen että siellä nollapituuspiirin ihan vastakkaisella puolella on 180. pituuspiiri, ja kaikki nollan ja 180. piirin väliin jäävät sitten ovat jotain siitä väliltä, joko itäistä tai läntistä pituutta.

Ekana pituuspiirit keksi joku kreikkalainen, joka jostain syystä halusi laittaa nollapituuspiirin Kap Verden saaren poikki kulkemaan. Tän Ptolemaios-nimisen häiskän pituuspiirin kanssa eleltiinkin suhteellisen sopuisasti monta vuosisataa, kunnes sitten Amerikassa ekana käväissyt länsimaalainen Kristoffer Kolumbus kertoili tarinoita että Atlantin poikki kun kulkivat niin jossain kohtaa kompassin neula osoitti ihan millimetrilleen just tasan tarkkaan pohjoiseen, ja siitä innostuttiin sitten laskemaan että siellä missä Kolumbus katto kompassia niin just siinä onkin kivempi nollapituuspiiri.

Ei siitäkään viivasta sit kuitenkaan globaalisti tykätty, Espanja ja Portugali tosin jakoivat tän Kolumbuksen viivan mukaan maapallon kahtia, ja sopivat että Portugali saa kaikki viivan itäpuoliset Euroopan ulkopuoliset maat, ja Espanja saa kaikki viivan länsipuoliset Euroopan ulkopuoliset maat. Muilta mailta tai niiden Euroopan ulkopuolisten maiden asukeilta ei toki vaivauduttu kysymään että sopisko tämmönen jako teillekin. No ei se maapallon jako sitten ihan näin sitten lopulta toteutunut, mutta sen verran sen Kolumbuksen viivan olinpaikka on vaikkapa Etelä-Amerikkaan vaikuttanut, että ainoa Etelä-Amerikan maa missä tätä nykyä vielä portugalia puhutaan on Brasilia, ja siitä osui semmonen sopivan kokoinen kolkka just sen viivan Portugalin puoleiselle osalle, koko muu mantere meni Espanjalle ja espanjaahan siellä nykyään sitten muualla puhutaankin.

Kolumbuksen jälkeen vähän jokamaalaiset sankarit julistelivat että nollapituuspiiri on tässä missä meidän maa just sattuu sijaitsemaan, ja asiasta päästiin yksimielisyyteen vasta vuonna 1884, kun Washingtonissa järjestettiin oikein meridiaanikonferenssi, missä äänestettiin että se helvetin nollameridiaani sijaitsee nyt Lontoossa ja se menee Greenwichissä sijaitsevan Kuninkaallisen Tähtitornin poikki ja sillä hyvä, nyt loppuu se omien mielivaltaisten viivojen vetely! Ranskalaiset ei tosin tätäkään äänestystulosta vielä tahtoneet kunnioittaa, koska ne halus että se nollameridiaani ois menny jossain kivemmassa kohtaa Ranskaa, ja ruojat käyttivät väkisin omaa meridiaaniaan vielä vuoteen 1911 asti kunnes vihdoin myöntyivät olemaan samaa mieltä muun maailman kanssa.

greenwich-nollameridiaani-london6

Mitä väliä niillä pituuspiireillä ja niiden sijainnilla sitten on? No, kellonajat ja päivämääräkin ainakin katsotaan vaihtuvan sen mukaan miten pituuspiirit vaihtelee, näiden mukaan suunnilleen määräytyy nykyisetkin aikavyöhykkeet, tosin ne ei oikein missään muualla ku jossain merillä seuraa orjallisesti pituuspiirejä, lähinnä aikavyöhykkeet on maiden rajojen mukaan meneviä juttuja. Aikavyöhykkeistähän aiheutuu vaikka semmonen jännä ilmiö, että jos meet Helsinki-Vantaalla lentokoneeseen kello 8.00 aamulla ja lennät Ruotsiin, oot perillä ennen ku oot lähtenytkään, eli 7.50, koska kello on siellä Ruotsissa tunnin vähemmän, ja lentokoneella pääsee niin nopsaan kulkemaan että käy noin hassusti. Tälleen kun miettii semmosta tilannetta, että mitä käy jos sitten vaan matkaisit aina tunnissa yhden aikavyöhykkeen eteenpäin, niin eikö se aika sitten ikinä muutu, aina vaan on kello 8.00? No niinhän siinä käy, kellonaika ei tämmösessä touhussa muuttuisi, mutta siinä nollameridiaanin vastakkaisella puolella sijaitsevalla 180. meridiaanilla on sovittu olevan semmonen jännä vaikutus, että siitä kun meet yli, niin päivämäärä muuttuu. Tämä sovittiin, koska ekana maapallon ympäri purjehtineet heebot ihmettelivät kotiin päästyään että miksi kaikki on huomisessa päivässä jo, nyt on 12. päivä meidän kalenterin mukaan mutta kivenkovaan täällä kaikki väittävät että eikä oo ku 13. päivä. Sitten tarkistettiin lokikirjat ja kalenterit että missä on ryssitty, mutta missään ei oltu mokattu, ja viimein tajusivat että jos maapallon ympäri mennään niin on vaan jossain kohtaa pakko vaihtaa päivämäärää tai muuten menee koko ajanlaskusta järki, ja sitten sovittiin että siellä nollameridiaanin vastapuolella sit aina vaihdetaan päivää, eiks vaan. Jos meet päivämäärärajan yli idästä länteen, hyppäät 24 tuntia eteenpäin huomiseen, ja jos meet lännestä itään, matkustatkin ajassa vuorokauden verran taaksepäin eiliseen.

greenwich-nollameridiaani-london4

Minulla meinasi aivot nyrjähtää kun yritin ajatella tuota asiaa, ja näiden päivämäärien ja aikavyöhykkeiden kanssa on aikojen saatossa nyrjäytelty muutenkin aivoja oikein urakalla. Mm. vuonna 1867, kun Venäjä möi Alaskan Yhdysvalloille, oli Alaska vähän niinku Venäjän ajassa, mutta Yhdysvalloille siirryttyään se piti kiireesti siirtää samaan aikaan muun Jenkkilän kanssa. Koska se nollameridiaanin vastainen päivämääräraja meni ennen Alaskan halki, oli Venäjän aikainen Alaska aina eri vuorokaudella kuin muu Pohjois-Amerikka, ja jotta Alaska saatiin samalle vuorokaudelle muun USA:n kanssa, sovittiin maapallon kanssa siirtää sitä päivämäärärajaa USA:n ja Venäjän väliselle Beringinsalmelle niin että Alaska mahtuu samalle puolikkaalle muun Pohjois-Amerikan kanssa. Viivan siirron seurauksena Alaskassa sitten oli lokakuussa 1867 kaksi perjantaita peräkkäin. Ja koska venäläisillä vielä oli eri kalenteri, oli näistä tuplaperjantaista ensimmäinen 6. lokakuuta, ja sitten kun entiset venäläisalaskalaiset tämän 6. lokakuuta perjantain jälkeisenä aamuna heräsivät amerikanalaskalaisina, lukikin kalenterissa että nyt on taas perjantai, ja ihan loogisesti 6. lokakuuta jälkeen tuli tietysti 18. lokakuuta. On siinä varmaan mennyt alaskalaisilla siirron jälkeen aikansa ennen ku ne on tajunneet yhtään mikä viikonpäivä ja kuukausi on kyseessä ja minkäs valtion osa nyt tänään ollaan, vai onko tänään eilinen vai mitä helvettiä. Myös Samoan saarilla jotain kikkailivat tuon päivämääräasian kanssa, ja väkisin pitivät itseään eri päivämäärässä kuin muut lähiseudun alueet. Vasta kun USA:n kauppiaat kiltisti pyysi että voisitteko nyt olla normaaleja kun menee kaikki systeemit teidän takia sekaisin, vuonna 1892 Samoan kuningas leppyi ja päätti siirtää päivämäärää, tämän johdosta vuonna 1892 oli Samoalla 367 päivää, ja 4. heinäkuuta oli sinä vuonna kahtena päivänä peräkkäin.

greenwich-nollameridiaani-london2

greenwich-nollameridiaani-london5

Nyt kun olette kaikki ihan perillä siitä mitä ovat pituus- ja leveyspiirit, niin käykääpä tekin joskus Lontooseen mentyänne siellä Greenwichin Kuninkaallisessa Tähtitornissa, missä se nollameridiaani yhä tänäkin päivänä maapalloa halkoo. On sitä muutaman karttapalloon vedetyn viivan takia väännetty aikanaan sen verran ahkerasti että ihan hyvä se on mennä itse paikan päältä tarkistamaan että missä se viiva nyt ihan oikeasti kulkee. Tosin, koska maapallon mannerlaatat liikkuu, se Lontoon maaperään uurrettu viivakaan ei enää oikeasti olekaan siinä nollameridiaanin kohdalla, vaan se on siirtynyt muutaman senttimetrin verran sivuun. On tää vaikeeta!

greenwich-nollameridiaani-london7

Matterhorn, Zermatt Sveitsi

Modleridoo, Herra Longfield täällä.

Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.

matterhorn zermatt

Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.

matterhorn zermattzermatt_matterhorn_swissalps

Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.

matterhorn zermatt

Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.

matterhorn zermattmatterhorn zermattmatterhorn zermatt

Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti  vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.

Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Herra Longfield aviovaimon silmin

infinity pool marina bay sands singapore (13)

Viime kesänä herra Longfield kertoili blogin puolella minusta tiukkoja faktoja. Tänä kesänä on minun vuoroni kertoilla asioita herrasta. Kirjoitamme blogia tiiviisti yhdessä, joten varmasti teitäkin kiinnostaa edes hieman että kuka ihme tämä työmatkaileva herra Longfield oikein on. Heh!

Eipä tässä muuta, tiedossa olisi 25 kysymystä herrasta, joihin minä olen vastannut juttelematta niistä sanaakaan herran kanssa.

bali Pura Lempuyang (1)

1. Jos miehesi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

Game of Thrones, lätkä tai fudis. Tai sitten herra Longfield nauraa räkättää tosi hauskoille videopätkille, ja pakottaa mutkin niitä välillä katsomaan. Kuulemma osa videoista on ihan pakko nähdä, koska niistä juttelee kaikki. Enpä nyt tiedä, harvoin on meidän työpaikan lounaspöydässä juteltu Voi juma-, Kahen kilon siika-, vuohien huuto-, Jimmy Carr-, Carpool Karaoke-, yms. videoista. Tai oon mä joskus yrittänyt, mutta se keskustelu tyrehtyy aika nopeasti, sillä ei niitä ole kukaan muu nähnyt. Enkä mä sitten kauheesti viitti alkaa siellä ruokalassa esittää vuohien huutamista.

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

Ei mitään. Herra Longfield ei ole yhtään kastike- eikä dippi-ihminen. Herran suurin inhokki on hollandaisekastike, en tajua, sehän on aivan törkeän hyvää! Kuulemma liian voista, pöh sanon minä.

3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?

Kastikkeiden lisäksi ei tule ihan heti mitään mieleen. Herra on pitkälti kaikkiruokainen, mutta pakkohan mun on jotain keksiä. KEKSIN! Herra ei tykkää salaateista, siis siitä vihreästä rehuosuudesta. Ne jää hyvin usein lautasen reunoille epämääräisiksi keoiksi.

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

Juomaksi yleensä cokis lightia tai vichyä. Mutta jos oikeen laitetaan jalalla koreaksi, niin sitten herra tilaa vaalean vehnäoluen taikka lonkeroa. Ja koska näiden drinkkien kanssa ei tarjoilla cocktail-kirsikoita, saattaa hän pienessä hiprakassa napata niitä baaritiskin yli kourallisen. Näin on käynyt, baarimikko ei tykännyt hyvää.

Ruokapuolella herra Longfield on hyvin äijämäinen, hänelle maistuu tosi usein purilaiset, pitsat sekä pihvit. Lisukkeina on lähes aina ranskikset.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?

42. Melkeen voidaan käyttää samoja kenkiä, sillä mun popot on kokoa 41. 42 on muuten oikein hyvä kengän koko miehelle, sillä niitä löytyy aina alekoreista. Sama pätee naisten kokoon 41. Harvoin meidän tarttee ostaa normaalihintaisia kenkiä.

högberget sotunki (4)

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

Soittimia – kitaroita, bassoja, ksylofoneja, pianoja ja urkuja nyt ainakin. Onneksi meillä on tilaa rajallisesti. Heh! Tosin yksi kappale ksylofoneja olisi aika jees, niistä lähtee kamalan kaunis ääni. Ja siis herra osaa soittaa vaikka mitä vemputtimia.

Eri maiden rahoja hän keräilee ihan oikeasti. Niitä karttuu mukavasti työmatkoilta, jonka lisäksi hän on saanut niitä aikoinaan jonkin verran isältään ja tämän työkavereilta. Olen ostanut hänelle hienot kansiot kolikoita sekä seteleitä varten, ja niissä ne rahat on jämptissä järjestyksessä.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

Salmiakkia, toffeeta, maapähkinävoita sekä suklaata. Ihan tommosia terveellisiä juttuja.

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

Hyvin on kaikkiruokainen myös musiikin suhteen. Lemppareihin kuuluu ainakin Apulanta, Muse, Coldplay ja Chisu. Voin paljastaa, että nuoruudessaan herralla oli kovin syvä elektronisen musan kausi, Scooter oli kovin juttu koskaan tuohon aikaan. Teininä herra ravasi myös festareita pitkän avainkettingin sekä lävistetyn silmäkulmansa kanssa.

Kurkatkaa muuten ihmeessä herran kirjoittama kooste 10 maailman parhaasta biisistä! Sieltä löytyy lisää tämän miehen lempimusaa.

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

Ihan oudoista! Heti tulee mieleen kaksi elokuvaa, joita herra kehui maasta taivaisiin. Toisen nimi oli Drive. Tän leffan päätähtenä on ylikuuma Ryan Gosling, joten päädyttiin katsomaan leffa herran suosituksesta kahden ystäväni kanssa. Meinattiin nukahtaa kesken. Tajuttoman tylsä ja pitkäveteinen leffa.

Toinen leffa oli nimeltään Unelmien pelikirja. Tämän leffan herra oli katsonut monien muiden leffojen tapaan lentokoneessa työmatkoillaan. Mutta koska kyseessä piti olla saaaairaaaan hyvä pätkä, päädyttiin katsomaan sitä myös yhdessä. No joo, enpä nyt tiedä. Bradley Cooper on toki kuuma mies, mutta hikisessä paidassa katuja juoksevana möllinä hänkään ei saanut leffaa tuntumaan yhtään mielenkiintoisemmalta.

Ja sitten herra tykkää myös katsoa kaikkia räiskintäpätkiä, niitä joissa joku robotti tai kivinen jättiläinen lätkii turpaan pahiksia. Niitä me ei edes yritetä katsoa yhdessä.

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

Hassut, ei siniset, ei vihreät, ei harmaat. Mutta jotain niiden väliltä. Mustan osan lähellä silmät ovat tummemmat, ja hassulla tavalla väri haalenee mitä ulommas silmän keskiosasta mennään.

NaantaliNaantali

11. Kuka on hänen paras ystävänsä?

Herra Longfieldillä on muutamia tosi pitkäaikaisia ystäviä. Hän ei ole mikään suupaltti, joka tutustuu kaiken maailman kavereihin tuosta noin vaan. Lisäksi hän ei suuremmin välitä äijistä, ihmisessä pitää olla jotain aitoa jotta saa herran kiinnostuksen heräämään.

12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

Jätän tavaroita sinne tänne. Tämä saattaa tulla isolle osalle mun tuttuja yllätyksenä, sillä mut tunnetaan hyvin järjestelmällisenä ja siistinä tyyppinä. Mutta kun olen kotona, jää multa esim. ruokailuvälineet lähes poikkeuksetta pöydille, ja ne saattaa olla siinä monta päivää jos herra Longfield sattuu olemaan työmatkoilla ja mun luokse ei ole tulossa ketään vieraita. Ja kun teen ruokaa niin eniten koko hommassa ärsyttää jälkien siivoaminen. Yök! Mun jäljiltä keittiö näyttää kamalalta – jauhot on pitkin pöytiä, mausteita on siellä täällä, lattialle on tippunut niin leivänmurut kuin pari kurkun palastakin.

Toiseksi herraa ärsyttää suunnattomasti kun en välillä kuuntele häntä kun olen omissa ajatuksissani tai prälään nettiä. Vastailen kyllä sujuvasti ”joo joo”, mutta en silti mitään kuule. Huono tapa, pakko myöntää.

13. Missä hän on syntynyt?

Helsingissä. Muutti tosin sieltä aika äkkiä Vantaan puolelle, jossa oleili yli kaksikymppiseksi, ennen kuin muutimme yhdessä Espoon puolelle.

14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

Täytteenä olisi pelkkiä perunaleivoksia ja päälle levittäisin 5 sentin kerroksen paksua kinuskia.

15. Minkä parissa hän viettää mielellään monta tuntia?

Soittimien parissa. Tällä hetkellä hän vääntää myös omia biisejä iPadilla. Niitä tehdessä on kulunut kuulemma moni pidempi työmatkalentokin ihan tosta noin vaan. Herralla on isot kuulokkeet jotka blokkaavat muun melun pois, ja silloin hän voi keskittyä vain biisien tekoon. Jestas kun saan välillä huutaa naama punaisena aivan herran vieressä kun toinen on ihan muissa maailmoissa biisiensä kanssa.

Herra ei muuten laula, koskaan. Eli biiseissä ei ole sanoja ollenkaan. Tosin pariin biisiin minä olen päässyt hoilottamaan. Se ei ole kaunista, mutta hauskaa yhteistä tekemistä joka tapauksessa.

kivenlahti (6)amed bali (4)

16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

Olla rauhallinen, olla kiihtymättä, olla näyttämättä ärtymystään ja tehdä reklamaatioita kasvotusten ja puhelimitse (=olla oikeassa paikassa oikealla tavalla jämäkkä ja periksiantamaton). Näitä ominaisuuksia en omaa itse, en sitten yhtään.

Parasta on kuitenkin se, että hän on aina uskaltanut olla oma itsensä. Sitä arvostan valtavasti.

17. Mikä on oudointa ruokaa mistä hän pitää?

No ne cocktailkirsikat. Herra Longfield voisi vedellä niitä litratolkulla. Hyi hitto!

18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

Puhelin, läppärilaukku sekä mun valokuva sydämen muotoisessa kehyksessä (tosin se kehys taisi mennä jollain työmatkalla rikki, pitääkin tarkistaa onko kuva vielä matkoilla mukana).

Luosto (9)

19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

Itsekkyys, katkeruus, norjalaiset urheilijat, Alonso, valehtelu sekä epäaidot ihmiset.

20. Entä piristymään?

Kuulisitte miten onnelliselta hän kuulostaa päivää ennen kuin työmatka on ohi ja kotimatka on alkamassa. Jestas!

Niin ja Horatio. ♥

kannustalo_vihervaara_talvi9

21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

Varmaan Apulannan Tonia. Tai emmä tiedä. Ei herra Longfield ihaile musta ketään. Mutta varmaan ihannoi Toni Wirtasen elämäntyyliä – saa pimputella soittimia kaikki päivät ja kuunnella rokkia.

22. Millainen hän on miehenä?

Toisia arvostava, viisas, luotettava, kiltti, helppo, mukava, hyvin mustan huumorin ystävä.

23. Milloin hän tapasi vanhempasi?

Se on aika hauska tarina. Me oltiin molemmat nuorina tosi ujoja tapauksia. Itse olin 15-vuotias, kun aloin hengata 17-vuotiaan herra Longfieldin kanssa. Ensimmäinen visiitti kotiini ei mennyt vanhempieni mielestä ihan nappiin. Mulla oli omassa huoneessa ulko-ovi ja sisäovessa oli lukko. Eräänä kesäisenä päivänä herra tuli sitten ekaa kertaa mun luo kylään. Olin siivonnut kuin hullu pientä soppeani, ja mahassa oli perhosia enemmän kuin koskaan ennen. Kävelin herraa bussipysäkille vastaan, ja kun menimme meille, kuljimme mun huoneeseen oman ulko-oveni kautta ja sen jälkeen lukitsin oman huoneeni oven. Mitään semmoisia juttuja me ei todellakaan suljetussa tilassa tehty. Juteltiin vaan, pelattiin pleikkaria ja katottiin telkkaria. Ovi pysyi kuitenkin lukossa.

Jossain välissä lähdimme hakemaan jotain purtavaa. Olin niin jännittynyt, että kuljimme vain äänettöminä keittiöön vanhempieni ohi ja sitten takaisin mun huoneeseen. Minä en uskaltanut esitellä herraa, eikä hän liioin uskaltanut mennä käsi ojossa kättelemään vanhempiani.

Sain sitten myöhemmin kuulla isältäni, että herra taitaa olla täysi hampuusi kun ei tule rohkeasti itseään esittelemään. Kyllä oli vielä silloin niin ujo poika kyseessä, ettei varmasti uskaltanut lähestyä korstoa isääni.

Nykyisin asiat on jo toisin. Kun kyselen vanhempiani meille kylään, tiedustelee isäni toisesta päästä luuria onko herra kotona vai työmatkoilla. Jos hän on työmatkoilla, ei isäni viitsi tulla kylään, sillä mitäs hän kahden naisen kanssa hölöttäisi jos ei ole miesseuraa tarjolla. Heh!

24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

Pakkoa sanoa jo aiemmin hölöttämäni iPad-appsi, jolla voi tehdä omaa musaa. Sitä hän räplää tosi paljon.

25. Millainen on hänen kotilookinsa?

Rento, verkkarit ja t-paita. Boksereillaan herra Longfield ei kotona vietä aikaa. Vähän hei siveellisyyttä!

venetsia16

Herra Longfield työmatkailee: Vuoden yöt numeroina

Moxcel, Herra Longfield tässä.

Jos olette siellä ruudun toisessa päässä näitä blogin juttuja lueskelleet, olette ehkä saattaneet rivien välistä bongata ajoittaisia huomioita minun viimeaikaisten työmatkojen lukumäärästä. Niitä on nimittäin tuntunut sekä minun että Hulinkin mielestä olevan tässä viime aikoina vähän normaalia enemmän, suoraan sanottuna vähän liikaakin.

qatar7

Koska tilastot on kivoja, tein vuoden ajalta exceliin oikein listan että missä maissa ja kaupungeissa olen öitäni viettänytkään. Työmatkojen lisäksi setvin ja muistelin myös ihan omakivamatkojenkin takia muualla kuin kotona vietettyjä öitä, koska aloin miettimään että olenkohan ollut kokonaisuudessa enemmän öitä poissa kuin kotona. Aikaväliksi oli pakko ottaa 19.6.2015 – 19.6.2016, koska tuolloin sain listaukseen mukaan viime kesän Italian omakivareissun kaikki jännät kohteet, ja vielä pari yötä tämänvuotisesta Sveitsi-reissustakin.

italy firenze (18)

Muualla kuin kotona vietetyiden öiden maalistasta tuli tämmönen:

Matkayöt

Yli puolet vuoden 365 yöstä olen siis sentään ihan kotona kuitenkin viettänyt. Tuosta 166 muualla vietetyn yön kokonaissaldosta 35 kpl on ollut omakivamatkailua, joten työmatkaöiden määräksi tuosta jää 131. Siinä on kyllä mielestäni jo pikkasen liikaa, yli kolmasosan koko vuodesta oon herännyt jostain kummasta mestasta työmatkailun takia. Siihen kun vielä laittaa tuon rapean kuukauden omakivamatkailuöitä, niin ei paljoa jää puuttumaan siitä että olisi puolet vuodesta herännyt himasta, ja puolet jossain muualla. Mutta koti kuitenkin niukasti voitti muun maailman.

Kaupungeittain matkayöt jakaantuivat seuraavasti. Punaisella merkatut paikat on olleet työmatkakohteita, vihreällä taas omakivamatkojen jutskia:

Matkapaikat

Kaupunkien top5-listan muodostavat Qatarin Doha (28 yötä), Pakistanin Kasur (24), Suomen Varkaus (17) ja Espanjan Vigo (13) sekä Pontevedra (10). Omakivamatkojen ajan eniten öitä vietin Luostolla (7) ja Italian Bucinessa (6), muuten omakivamatkayöt oli yhden tai kahden yön visiittejä. Kuusi yötä vietin myös jossain päin maapalloa liikkuen, neljä lentokoneen kyydissä koomaillen ja kaksi Helsingin ja Tukholman väliä seilaavassa laivassa.

pakistan16

Ikimuistoisempien öiden joukkoon pääsee parin viikon pakistanilaisessa kontissa vietetyn rupeaman jälkeinen kotimatka, jonka aikana vietin ensimmäisen yön puoliksi Lahoressa ja puoliksi Lahoren lentokentällä seisoskelevassa lentokoneessa, ja sen jälkeisen yön vielä Qatarin Dohan lentokentällä nuokkuen. Tuon parin vuorokauden mittaisen kohtalaisen rasittavan matkan jälkeen lähdin vielä suoraan ruotsinlaivalle pariksi melko vähäunisiksi jääneeksi yöksi, ja sieltä kotiin päästyäni lähdin yhden kotona vietetyn yön jälkeen Espanjaan. Siinä kohtaa vähän mietitytti että onko missään mitään järkeä.

pakistan17

Lentokoneissa ja pakistanilaisissa konteissa vietettyjen öiden vastapainoksi on toki ollut sitten öitä oikein tasokkaissakin paikoissa, Qatarin Dohan luksuspilvenpiirtäjähotellit oli näistä varmaan hulppeimmat. Englannin Chesterissäkin oli melko päheä hotelli, ja oikeastaan Pakistania ja lentokoneita ja -kenttiä lukuun ottamatta kaikki nuo muutkin työmatkayösijat ovat olleet oikein hyviä ja inhimillisiä paikkoja kaikki.

Qatar, Doha

Euroopan ulkopuolisia matkoja oli vuoden aikana yhteensä 8 kpl, Qatarissa kävin 4 kertaa, Pakistanissa kahdesti ja USA:ssakin kahdesti. USA:n kahdella matkalla onnistuin jotenkin ripottelemaan yöni viiteen eri osavaltioon, Etelä-Carolinan Hartsvillessä tuli tuolla puolen Atlanttia vietettyä eniten öitä. Siellä myös ekan kerran oikein tosissani sairastuin kesken työmatkailun, kun sain jonkun ihme kuumetaudin itseeni iskostettua, se ei ollut kauhean mukavaa. Kuten ei ollut sitten se toinenkaan kerta, joka tuli melko pian sen ensimmäisen kerran jälkeen; Pakistanin kontissa vietetty oksenteluvuorokausi ei ollut sekään kaikkein hohdokkain hetki elämässä.

pakistan2työmatka usa new york (7)

Omakivamatkailun takia muualla vietetyt yöt ovat kaikki olleet pelkästään mukavia, Italiassa kaikki käydyt kohteet oli huikeita mestoja, ja ihan mukavasti on vuoden aikana näköjään tullut piipahdeltua ympäri koti-Suomeakin. Kahta laiva- ja yhtä Tampere-yötä lukuunottamatta Huli on ollut kaikilla näillä omakivamatkoilla mukana, which is nice.

venetsia14_c_matka_

Semmonen tilastokatsaus tällä kertaa. Matkailu avartaa, sanotaan jossain, ja kyllähän se sitä tekee, mutta toisinaan oon huomannut että sellainenkin jostain bongaamani mietelause kuin ”Matkailu v*tuttaa” pitää kyllä sekin joskus aika hyvin paikkansa – ainakin jos tuon ajatelman ekaan sanaan lisäisi vielä etuliitteen ”Työ”. Mutta onneksi ei kuitenkaan ihan aina!

bali nusa lembongan devils tears (7)

Herra Longfield työmatkailee: Louisiana

Morningstar, Herra Longfield tässä. Nyt olisi tarkoitus jatkaa taannoisen USA:n matkan puimista. Viimeksi jo terapoin läpi Alabaman Selmat ja Mississippin Jacksonit, ja nyt täytyisi vielä jaksaa kahlata läpi Louisianan Natchitoches eli Näkedääs, jonne Jacksonista lähdin eräs sunnuntaipäivä suhailemaan.

USA_herra longfield10

Matkallani Jacksonista Näkedeshhiin jouduin kuitenkin koukkaamaan ensin sellaiseen paikkaan kuin Poverty Point. Sinne oli mentävä, koska matkalla Natchitochesiin tiellä tuli vastaan kylttejä, jotka sanoivat että tästä seuraavasta kun käännyt oikealle ja ajelet joitakin maileja eteenpäin, niin pääset Poverty Pointtiin, ja se on UNESCOn maailmanperintökohde se. Ei mulla ollut silloin sunnuntaina mitään järkevää tekemistä suunnitteilla, joten koukkasin sitten hetken mielijohteesta katselemaan että mikä se tämmönen Köyhyys Piste oikein on.

Eipä se nyt rehellisesti sanottuna mikään maailman huikein nähtävyys ollut, kyseessä oli jonkinlainen Amerikan alkuperäisasukkaiden kolmisen tuhatta vuotta ennen Kolumbusta asuttama alue, jonne inkkarit olivat jostain syystä kasanneet kauhealla vaivalla maasta semmosia isoja maakumpuja geometrisesti jänskään muotoon. Ei ne läheltä katsottuna näyttäneet oikein muulta kuin normaaleilta luonnon muovaamilta kukkuloilta, mutta kun selvisi että luonnon sijaan kukkulat on kasautuneet siten, että kaverit on kasanneet maata kekoon yksi repullinen kerrallaan, ja että niitä repullisia on kolmen neliökilometrin kokoiselle alueelle kannettu vuosien saatossa ehkä semmonen sata miljoonaa, niin joutuihan siinä vähän miettimään että kuka hemmetti on joskus saanut ajatuksen tehdä jotain tämmöstä, ja ennen kaikkea, millä ilveellä se joku on saanut muut vakuutettua, että tää on nyt hei tosi järkevää ja tärkeetä kasata tähän mestaan maasta tämmösiä kasoja. Tiedä vaikka olisi sen yhden suuruudenhullun peruukkipään esi-isä siellä aikanaan suunnitellut omaa muuria pitääkseen inhottavat naapurimetsän inkkarit loitolla. On arvioitu, että Poverty Pointin käsintehdyillä kukkuloilla on asustellut aikoinaan semmonen 4000-5000 ihmistä, joka on tuon ajan asumukseksi ollut varsinainen metropoli.

USA_herra longfield9USA_herra longfield6

Vaikka mesta oli tavallaan aika mitäänsanomaton, oli silti jotenkin mukava nähdä, että amerikkalaisetkin jollain tavalla sentään muistavat ja huolehtivat oman mantereensa historiasta ja menneistä ajoista. Oon saanut semmosen mielikuvan, että jenkit vähän nolostelevat omaa nuorta valtiotaan ja sen vaikkapa Eurooppaan, Afrikkaan tai Aasiaan verrattuna olematonta historiaa. Ehkä jostain tämmösestä alemmuuskompleksista johtuen jenkkilän väki ei aikoinaan ole pitänyt vaikkapa jotain 1800-luvun tai sitä aikaisempiakaan asumuksia oikein mitenkään säilyttämisen arvoisina paikkoina – oon joitain tämmösiä vanhojen, Amerikan asuttamisen aikaisten asuinpaikkojen alueille pystytettyjä museon tapaisia alueita käynyt kattelemassa, ja useimmissa on vain metsien ja niittyjen seassa kylttejä, missä kerrotaan että tässä kohtaa oli aikoinaan Alabaman pääkaupungin keskustori ja tossa kaupungintalo ja tossa seriffin talo, mutta ne kaikki purettiin aikanaan ja tiilet ja laudat ja kaikki käytettiin hyödyksi jossain muualla. Ei ole oikein koettu, että tämmösten vanhojen, vähän turhiksi käyneiden mestojen kunnossapito ja entisöinti olisi ollut rahan ja vaivan arvoista puuhaa. Tuntuu että vielä nykyäänkin melkeinpä jätetään syystä tai toisesta käyttämättömiksi ajautuneet mutta aikaisemmin merkittävissäkin rooleissa olleet talot ja paikat melko herkästi vain mätänemään paikoilleen, ja odotellaan että joku ohimenevä hurrikaani vetäisi ne ilmaiseksi ketoon.

USA_herra longfield7USA_herra longfield8

Louisianan Natchitoches toki sitten oli poikkeus tähän sääntöön. Sieltä löytyi melko pittoreski joenvarsialue, jota on viime aikoina kovalla innolla ja vimmalla kunnostettu ja entisöity viime vuosisataiseen kuosiinsa. Siellä hortoillessani kävi mielessä, että tämmösessä paikassa voisi piipahtaa Hulinkin kanssa turisteeraamassa. Oon joskus ajatellut, että olisi hauska tehdä Hulin kanssa jonkunnäkönen road trip kaikkien näiden mun etelävaltioissa tutuiksi tulleiden paikkojen läpi, vaikkei ne nyt varmaan Hulia ihan hirveesti kiinnosta. Vein Hulin aikoinaan Puolan läpiajelulla pikkuseen Chelmnon kylään, missä aikoinani vietin työhommien takia liian monta yötä, ja olin ihan tulessa kun pääsin vaahtoamaan Hulille että kato, tässä mä kerran söin aamupalaa, ja hei, tuolta kaupasta kerran ostin limupullon, ja voitko uskoa, kattelin kerran tossa puussa istuvaa lintua. Vois olla Hulille aika rankka reissu jos joskus joku tämmönen etelävaltio-roadtrip saataisiin aikaiseksi.

USA_herra longfield4

Natchitochesissa käväisin muutamana päivänä yhdessä ja samassa hotellini läheisyydessä sijaitsevassa dinerissä syömässä kaikenlaista moskaa, ja jostain syystä paikan henkilökunta, joka koostui lähinnä jostain osa-aikaisista college-opiskelijoista, otti minut siellä silmätikukseen. Sain taas kauheeta kuittailua aksentistani, ja kovasti jouduin jälleen keksimään Suomesta kaikenlaista legendaa kun yritin selvittää että mikä se sellainen Finland oikein on, ja miksi hitossa sieltä on joku eksynyt pienen ja syrjäisen Natchitochesin pieneen ja syrjäiseen dineriin syömään. Eräs ilta diner oli tyhjä lukuun ottamatta töissä ollutta henkilökuntaa, ja jostain syystä ravintolaan työvuoronsa jälkeen hengailemaan jääneitä muita henkilökunnan edustajia. Ne töistä päässeet olivat ilmeisesti jokseenkin kännissä kaikki, ja niin oikeastaan taisi olla ne grillin ääressä pelleilleetkin, ja tästä johtuen tyypit ahdistelivat minua normaaliakin enemmän. En toki siitä kauheasti jaksanut häiriintyä, vaan tilasin jotain ruokaa ja jäin ylikierroksilla käyvien junnujen kanssa juttelemaan.

USA_herra longfield5

Siinä kun katseltiin ruokani valmistumisen aikana hassusti syttynyttä pientä rasvapaloa, ja seurattiin kuinka grillinkäyttäjä yritti sitä mukamas kauhuissaan jollain lastalla hakkaamalla sammuttaa, sain näiltä tyypeiltä jopa kutsun tulla viikonloppuna pelaamaan beerpongia. Se on jotain missä pöydälle asetellaan semmosia leffoista tuttuja punaisia muovimukeja, joihin sitten pitää heitellä pingispalloja pöydän kautta pompauttaen, ja jos onnistuu pallon lasiin pompauttamaan, vastapuolen joukkueen tyyppien täytyy juoda kaljaa. Minä toki ihmettelin että minkä hemmetin takia siinä pitää niiden pallojen ja mukien kanssa pelleillä, miksi ette vain juo sitä kaljaa niin kuin me Finlandiassa teemme. Tavallaan olisi ollut ihan hauska päästä paikallisten college-junnujen typeröintiä vierestä seuraamaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen että pystyin hyvällä omatunnolla sanomaan että valitettavasti lähden jo ennen viikonloppua takaisin kotiin, enkä nyt millään pääse teidän kanssa pingispalloja pomputtelemaan. Olen jo niin vanha ja raihnainen, että olisin varmasti kuollut sydänkohtaukseen jos olisin näiden diner-junnujen kaltaisten sähköjänisten kanssa lähtenyt jotain kaljanjuontikilpailua sun muuta urpoilua harrastamaan.

USA_herra longfield3

Sellainen oli se piipahdus Atlantin väärälle puolelle. Oli ihan mukava käydä näiden viimeaikaisten pakistanien ja qatarien vastapainona vähän toisenlaisessakin ympäristössä haahuilemassa, mutta yhteistä näille kaikille paikoille on kyllä aina se, että kaikista on aika kiva tulla takaisin kotiin.

USA_herra longfield2USA_herra longfield1

Herra Longfield työmatkailee: Alabama ja Mississippi

Moccamaster, Herra Longfield tässä.

Viimeaikainen työmatkasarjatuli jatkui eräs kaunis sunnuntaipäivä matkalla ison meren väärälle puolelle, Ameriikan Yhdysvaltoihin.

Tällä kertaa tarkoitus oli käydä piipahtamassa tuttuakin tutummassa Alabaman Selmassa moikkailemassa ja jotain työasioitakin siellä piti viikon verran tehdä. Sieltä piti sitten siirtyä jollain ilveellä Louisianaan seuraavaa viikkoa viettämään, sielläkin kohteena oli jo aiemmin tutuksi tullut paikka nimeltään Natchitoches. Ja koska valitsin siirtymisilveekseni autolla köröttelyn, ajattelin näiden viikkojen välisen viikonlopun oleilla jossain Alabaman ja Louisianan osavaltioiden väliin jäävässä Mississippin osavaltiossa. En googlettelulla löytänyt paikasta oikein mitään erityisen mielenkiintoista mestaa, joten valitsin viikonloppuasuinpaikakseni osavaltion pääkaupungin virkaa tekevän Jacksonin.

amerikka_herra longfield2

Matkan ensimmäisen yön tosin vietin sellaisessa paikassa kuin Montgomery. Se sijaitsee Selman tapaan Alabaman osavaltiossa, ja siellä on sellainen jännä juttu kuin lentokenttä. Montgomeryn kaupunki ei ole mikään maailmoja järisyttävän iso paikka, joten paikan lentokenttäkin on melko pikkuinen. Minusta on aina kiva päättää lentomatka johonkin tämmöseen pikkukenttään, missä ei oo mitään hirveetä härdelliä eri terminaaleineen ja käytäväkilometreineen, ei oo ryysiksiä, ei oo kiirettä. On vain yksi matkalaukkuhihna, pari pikku vuokra-autokojua ja ei yhtään jonoa missään. Jenkkilään meno on aina pienimuotoinen urakka jo itsessään, joten on kiva jos lentelyiden jälkeen pääsee nopeasti ja kivuttomasti kentältä ulos. Useimmiten nämä mun työmatkakohteet sijaitsee kaukana myös näistä ihan pieniäkään lentokenttiä omistavista kaupungeista, joten tavaksi on tullut mennä ekaksi yöksi nukkumaan johonkin lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Yleensä sitä on menomatkan jälkeen sen verran väsymyksestä pöllyssä, että ei oo hyvä idea lähteä siitä vielä autolla suhailemaan jonnekin kauemmas. Niinpä tälläkin kertaa etsiydyin vain Montgomeryn lentokenttää lähimpään Hampton Inniin, kirjauduin sisään ja kaaduin sängylle korisemaan.

Seuraavana aamuna reippaana poikana sitten matkasin Montgomerystä Selmaan. Selmahan on tätä nykyä huippukuuluisa mesta, koska joku amerikkalainen tyyppi teki sellaisen leffan, jonka nimi on Selma. Ja se Selma-leffa ei kerro Marge Simpsonin siskosta, vaan ihan oikeesti tästä liian usein varakotinani toimineesta alabamalaisesta pikkukylästä, ja siitä mitä siellä kerran tapahtui kaupunkiin piipahtamaan tulleelle Martin Luther King Jr. -nimiselle herrasmiehelle ja hänen seurueelleen. Martin Luther King Jr. on tullut näiden jenkkimatkojeni aikana hyvinkin tutuksi, olenhan Selman lisäksi käynyt Washingtonissa katsastamassa jampalle pystytetyn massiivisen muistomerkin, kuin myös Memphisissä ihmettelemässä kaverin viimeiseksi lepopaikaksi jäänyttä motellia. Selmassa tummaihoisten kansalaisoikeuksien puolesta tapellut Martti seurueineen lähti eräs päivä marssimaan Montgomeryyn, mutta päästyään Selman Edmund Pettus -sillan yli, otti marssiväen vastaan valkoihoisten poliisisetien ryhmä, jotka hyökkäsivät marssijoiden kimppuun pampuin ja kyynelkaasuin. Väkivallattomuuteen viimeiseen asti vannonut Martti joukkoineen ei tehnyt vastarintaa, joten hommasta muodostui aika yksipuolinen ja ruma näytös, joka sai lehdistössä nimen Bloody Sunday. Tapaus oli tietenkin omiaan kasvattamaan Martin aatteiden ja myös sen Selman sillan kuuluisuutta, ja nyt monta vuotta tapauksen jälkeen, joku sitten meni ja teki koko Selmasta ja sillanylityksestä oikein leffankin.

amerikka_herra longfield9

Ensimmäisiä kertoja Selmassa haahuillessani menin eräs päivä kylän pikkuiseen keskustaan autollani, ja lähdin kamera kädessä haahuilemaan paikan katuja pitkin. Kuvia räpsiessäni yhdeltä talon terassilta alettiin huutelemaan, pelkäsin jo että kuka naapurivahti sieltä tulee haulikon kanssa räiskimään, mutta huutelija osoittautuikin ihan ystävälliseksi alabamalaiseksi, joka muuten vaan tervehti satunnaista ohikulkijaa. Kaverille vastatessani jotakin jamppa kutsui minut oitis terassilleen, koska aksenttini oli kuulemma niin vänkä että nyt oli otettava selvää missä päin maailmaa tuollaista mongerrusta oikein harrastetaan. Minähän toki terassille menin kun kerran pyydettiin, huutelijalla oli siellä vaimonsa, lapsensa ja vielä naapurin vanhempi ukkokin seuranaan, ja piakkoin istuskeltiinkin siellä terassilla kukin omalla keinutuolillamme olutta särpien. Lapsen kanssa katottiin karttakirjasta, että missä se semmonen Finland oikein on, ja muistaakseni valehtelin siinä taas Suomesta kaikenlaista yliampuvaa samalla kun keinutuoleissamme eestaas kiikuttiin. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että terassilla kiikkusteleva tummaihoinen, vanhahko huutelijan naapuri, oli ollut mukana tässä Martin Luther Kingin kuuluisassa marssissa, ja muutenkin oli aikoinaan pyörinyt Martin mukana ties missä. Silloin en oikein osannut muuta kuin sanoa ”oh, thats great”, koska en oikein edes tiennyt että mistä hiton marssista nyt oli kyse. Martin nimen nyt sentään tunnistin silloinkin, joten osasin vähän päivitellä että onpas upeeta ja mahtavaa, kuten asiaan kuuluu. Selma-leffasta viisastuneena osaisin nykyään olla paljon vakuuttavammin ihmeissäni, jos Martin marssille osallistuneen kaverin kanssa vielä joskus pääsen keinutuolissa terassille istumaan.

amerikka_herra longfield8

Selmassa ei tällä kertaa käynyt mitään Martin marssin tapaista merkittävää, ainoa merkillepantava tapahtuma oli kun paikallisen tehtaan lähellä sijaitsevassa Hog Heaven –grilliruokahökkelissä kävi viikon aikana monta kertaa joku ulkomaalainen tahvo tilaamassa rallienglannilla Parpekjuu Sändvitsiä ja Daiet Dokhtor Peppäriä. Viikon selmailun jälkeen olikin aika pakata kimpsut ja kampsut vuokra-autoon, kirjoittaa navigaattoriin Mississippin Jacksonissa sijaitsevan hotellin osoite, ja suhailla pitkin interstate-teitä sinne. Olen joskus aiemminkin tainnut hösöttää siitä kuinka mukavaa Ameriikassa on ajella autolla, ja niin oli nytkin, jokusen tunnin ajelujen jälkeen huomasin olevani Jacksonissa, ja melko kivuttomasti löysin hotellini edustallekin. Ja koska hotellilla oli valet-parking meininki, pomppasin hotellin etuovilla autosta ulos, otin kampsut ja kimpsut kantoon ja annoin parkkipoitsun ajella autoni jonnekin. Se on kyllä aina ihan kätevää kun ei itse tarvitse lähteä jonnekin parkkikompleksiin hätiköimään.

Mississippi ei ole sieltä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä kun Jenkkilän osavaltioita aletaan laittaa riviin. Pinta-alaltaan USA:n 32. ja väkiluvultaan 31. isoin osavaltio on saanut nimensä Pohjois-Amerikan pisimmän joen mukaan, joka myötäilee osavaltion länsirajaa. Osavaltiolla ei ole mitään hienoa ja kuuluisaa seuraa oikein missään urheilulajissa, eikä sieltä tahdo oikein mitään tunnettua kaupunkiakaan löytyä – pääkaupunki Jackson on isoin, enkä minulle ainakaan tullut kaupungista minkäänlaista mielikuvaa kun yritin osavaltiosta jotain viikonloppuviettopaikkaa etsiä. Joskus kävin Mississippin ja Louisianan rajalla sijaitsevassa Vicksburgissa, missä oli ihan hieno Amerikan sisällissotaa käsittelevä kansallispuisto, joka piti sisällään joitain sodanaikaisia taistelutantereitakin. Osavaltion lainsäädännössä on jotenkin määritelty, että uhkapelaaminen on Mississippin maiden alueella kielletty, mutta koska vesialueista ei sanota laissa mitään, Mississippi-joella ja osavaltion etelärannikolla lilluu useita kasinolaivoja, jotka jonkun verran turisteja ja rahaa sentään vetävät, mutta siinäpä se sitten melkein onkin.

amerikka_herra longfield7

Viikonloppuna Jacksonin keskustassa hortoillessani sain taas törmätä muissakin USA:n isommissa kaupungeissa tutuksi tulleeseen ilmiöön, eli ihmisiä ei ainakaan viikonloppuna tullut oikein missään kaupungin kaduilla vastaan. Kaupunkia pitkin vaellellessani laskeskelin huvikseni, että näenkö kaduilla enemmän ihmisiä vai oravia. Oravat pitivät kärkitilaa melko pitkään, mutta lopulta törmäsin sentään yhteen hääkuvia ottavaan seurueeseen, ja eräällä muistomerkillä tuli vastaan myös tämmösen naisten hassun Rollerderby-jengin jonkunnäköiset kalenterikuvaussessiot, joiden avulla ihmiset veivät lopulta tilaston kärkipaikan itselleen.

Hääkuvausjengi otti kuviaan jonkun paikallismuseon pihalla, ja minä kävin ovia vähän kiskomassa ja kokeilemassa että onkohan mesta auki. Olihan se, joten sinne sitten menin Mississippin ja Jacksonin historiaan tutustumaan. Ihan hyvää tarinaa siellä oli varsinkin Amerikan sisällissodasta ja siihen johtaneista tapahtumista.

Mississippi oli yksi ns. orjaosavaltioista, joiden rikkaat, valkoihoiset plantaasiomistajat ei yhtään tykänneet pohjoisemmassa USA:ssa heränneestä ajatuksesta, että ruoskapalkalla töitä tekeviä tummaihoisia voitaisiinkin yhtäkkiä alkaa kohtelemaan kuten ihmisiä. Tämä pienimuotoinen erimielisyys johti siihen, että muutamat näistä etelän osavaltioista irtaantuivat koko USA:sta, ja homma eskaloitui lopulta ihan aseelliseen sotaan asti pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille. Etelän orjavaltion reipas väki siinä leikissä sitten lopulta otti edistyneemmiltä pohjoisen pojilta koteloonsa, mutta vaikka orjuus tavallaan USA:sta sodan seurauksena lakkautettiinkin, oli tummaihoisten kohtelu maassa senkin jälkeen melko kammottavaa vielä pitkään. Vaadittiin vielä monta vuotta aikaa ja mm. se yksi Martti marssimaan ihmisten kanssa alabamalaisten siltojen yli päin valkoihoisten poliisien pamppuja, jotta hommasta tuli edes jotenkuten tolkullista.

amerikka_herra longfield4amerikka_herra longfield5

Vaikka maan presidenttinä kikkaileekin nykyään jo samanvärinen kaveri kuin nämä aikoinaan ruoskaa syöneet, ja ihmisten asenteessa on toki menty kovastikin paljon inhimillisempään suuntaan niistä ajoista, kun vielä oli ihan OK käydä viikonloppuostoksien lomassa nappaamassa pari heräteosto-orjaa, on rasismi silti vielä melko voimissaan varsinkin näissä etelävaltioiden syvissä sopukoissa. Jotkut yhä jaksavat toisten amerikkalaisten ihonväristäkin kitistä, mutta enimmäkseen nykyään kiukutellaan muiden maiden kansalaisten olemassaolosta USA:n mahtavan ja hienon maaperän alueella. Jännä nähdä, saako ne nyt sen yhden peruukkipäisen kaverin sinne Valkoiseen taloon Obaman tilalle, tiedättekö sen tyypin, joka telkkarissa aina ennen huusi potkuja kaikille. Sillä tuntuu olevan aika jänniä ideoita, jotain jättimäistä muuriakin se on suunnittelemassa USA:n ja Meksikon väliin koska sillä tavalla Amerikasta tulee taas suuri tai jotain.

amerikka_herra longfield6amerikka_herra longfield1

Jackson oli hiljaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan mukava paikka vähän latailla akkuja, ja sunnuntaina lähdin hyvissä ruumiin ja mielen voimissa ajelemaan kohti seuraavan viikon asuinpaikkaa, joka oli Louisianan osavaltiossa sijaitseva kylä nimeltä Natchitoches. Tässä mestassa – mikä muuten jostain syystä lausutaan jotenkin tyyliin näketesh – olin aikoinani yhden parin viikon rupeaman viettänytkin. Sen samaisen visiitin aikana kävin siellä Vicksburgissakin silloin, mutta muuten en muistanut paikasta oikeastaan yhtään mitään.

Näketeshistä kuitenkin lisää seuraavalla kerralla. Postauksen toinen osa julkaistaan tasan viikon päästä sunnuntaina. Tämä romaani loppui nyt tähän.

amerikka_herra longfield3

Herra Longfield työmatkailee: Galicia, Espanja

Monqistador, Herra Longfield täällä.

Galicia, spain8_c_matka_

Pakistanien sun muiden Qatarien vastapainoksi oon tässä viime aikoina päässyt välillä ihan inhimillisiin ja normaaleihinkin paikkoihin matkustelemaan työn merkeissä. Espanjan Galiciassa sijaitsevasta Vigosta oon täällä aiemminkin hölissyt, ja nyt menin samalle seudulle taas pariksi viikoksi asustelemaan, mutta ekaa yötä lukuunottamatta majailin tällä kertaa Pontevedra-nimisessä kaupungissa.

Galicia, spain2

Pontevedra olikin oikein mukava pieni kaupunki, yksi harvoista työmatkakohteista jonne voisin ihan hyvin kuvitella tuovani Hulinkin joskus mukanani jos tilaisuus aukenee. Pontevedrasta on hyvä tietää semmonen pieni knoppi, että siellä muinoin rakennettiin semmonen laiva ku Santa Maria. Tällä botskilla sitten eräs kaunis päivä tuossa viitisensataa vuotta sitten kaveri nimeltään Kristoffer Kolumbus lähti kavereidensa ja parin muun venhon kanssa vähän purjehtimaan, ja he saivat päähänsä että hei, mennäänpä nyt niin pitkälle tota Atlanttia kun kyetään, ja siinä tohinassa tulivat vahingossa löytäneeksi Amerikan.

Galicia, spain7

Hotelli, missä asustelin, sattui sijaitsemaan ihan Pontevedran vanhan kaupungin rajalla, joten mikäs sieltä oli tehdä iltaisin pistohyökkäyksiä vanhoja katuja ja taloja ihmettelemään. Ei haitannut, vaikka useimmiten työpäivät menivät tosi myöhään, ja hotellille pääsi vasta joskus iltakahdeksan jälkeen. Kaduilla oli iltaisinkin mukavan leppoisa meininki. Siellä pelattiin futista ja turistiin niitä näitä ja juotiin katukahviloissa kahvia tai jotain vahvempaa vielä iltayhdenkintoista aikaan arkipäivinä. Oikeastaan haittasi, jos töistä pääsi joskus normaaliin skandinaaviseen aikaan, koska sitten piti odottaa monta tuntia ennen kuin ravintolat aukaisivat ovensa. Espanjassa tuntuu edelleen olevan valloillaan aikoinaan siestasta johtunut elämäntapa, eli se että ihmiset tekevät asioita vasta hemmetin myöhään illalla. Se taas aiheuttaa sen, että mm. ravintolat avaavat ovensa vasta joskus iltakasin jälkeen, koska ennen sitä ei asiakkaita tule. Ennen, kun siestaa vielä vietettiin, työpäivä ihmisillä katkesi aina joskus lounasajan jälkeen pariksi kolmeksi tunniksi. Sitten käytiin himassa, syötiin perheen kanssa ja vähän ehkä jotain muutakin siinä puuhailtiin, ja sitten mentiin takaisin töihin ja töitä jatkettiin iltaan asti. Nykyään ei siestaa enää vietellä, mutta silti työpäivien pituus ei kuulemma ole entisajoista juurikaan lyhentynyt, ja normaali elämä keskittyy sen takia yhä hyvinkin painavasti myöhäisiltoihin. Turisteille ja muille vierailijoille toki kiva asia tuollainen, kun voi sitten myöhään illallakin lampsia pitkin paikkoja mukavassa ihmisvilinässä, mutta parin paikallisen suusta kuultuna tuo meininki on kuulemma ihan älytöntä. Ihmiset on vaan töissä eivätkä pysty olemaan perheidensä ja kavereidensa kanssa, unet jää vähiin ja viikonloppuna sitten lähinnä levätään että jaksaa taas viikolla olla espanjalainen. Yksi paikallinen kaveri oli ollut Norjassa joskus vaihdossa, ja häntä oli siellä alkanut oikein ärsyttämään miten ihmiset oli jo viiden aikoihin perheidensä kanssa jossain puistoissa tai ravintoloissa tai jossain. Miksi nuo voi tehdä tuolla tavalla, mutta meidän pitää olla 12 tuntia vuorokaudesta töissä?

Galicia, spain4

Yksi syy, miksi Espanjassa on melko kovat työajat, on maan yleinen jama. Se ei ole ihan kovimmassa tikissä meinaan. Suomessa voivotellaan nuorisotyöttömyyttä, mutta Espanjassa se on ihan eri sfääreissä Suomeen verrattuna – jostain luin että 15-24 -vuotiaiden espanjalaisten työttömyysprosentti on luokkaa 50 %, se on ihan karmean paljon enemmän kuin Suomessa (22,1 %, googlasin). Käytännössä siis puolet espanjalaisista vastavalmistuneista junnuista ei saa töitä, ja ne jotka saa, on vähän niinku pakotettuja sitten tekemään mitä pomo käskee, tai muuten tulee lähtö ja oven takana hattu kourassa pyörivästä 4000 innokkaasta odottelijasta valitaan joku toinen korvaamaan. Firmoilla on nykyään tapana ottaa ”trainee”-nimikkeellä koulusta valmistuneita tyyppejä töihin, määräaikaisella vuoden sopimuksella. Näille ympärivuosihessuille ei tarvitse maksaa kuin 600€ kuukausipalkkaa, joten firmoille on kiva juttu napsia innokkaita/epätoivoisia koulusta päässeitä ties mihin hommiin hanttiliksalla, ja vuoden jälkeen heittää kaikki pois ja ottaa uusi satsi tilalle. Jos joku junioreista oikein toden teolla näyttää vuoden aikana kyntensä, se saattaa ehkä saada peräti ihan oikeankin työpaikan, mutta kuulemma melko pienellä prosentilla tommonen onnistuu. Sama homma toki on sitten niillä vanhemmillakin työntekijöillä, jos alkaa hankalaksi ja valittaa että miksi on työaika näin pitkä, se helposti lyhenee nollaan ja sitten on joku innokas nuori siellä tilalla vetämässä naama väkinäisessä hymyssä 14-tuntista työpäivää.

Galicia, spain11

Espanjasta onkin kuulemma tätä nykyä käynnissä jonkinnäköinen pienimuotoinen nuorien maastapako. Se on toki ihan ymmärrettävää, jos ei kotimaasta meinaa töitä löytyä. Etelä-Amerikka varsinkin on espanjalaisille hyvä mesta, koska siellä puhutaan samaa kieltä, ja eurooppalainen koulutus on arvossaan. Tämä muuttoliike kyllä näkyi Pontevedrassakin, siellä nimittäin tuli vastaan huomattavasti enemmän vanhoja, eläkeikäisiä ihmisiä kuin nuoria tai edes keski-ikäisiä. Pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan hyvä kehityssuunta tämmöinen.

Tiedä sitten johtuiko asia nuorisotyöttömyydestä vai rasismista vai ihan vaan siitä että jollain oli huono päivä ja mulla oli huono tuuri, mutta minä pääsin matkani aikana ehkäpä oikein viharikoksen uhriksi. Tai no, en minä oikeastaan, mutta minun vuokra-autoni kuskinpuoleinen ovi sai eräs päivä työpaikalla ollessani melkoiset avaimella raavitut ristinollanaarmut pintaansa. Tuona päivänä en mitenkään kusipäisesti ollut autoani pysäköinyt edes, joten kiukkukohtauksen syyn on täytynyt olla jotain muuta kuin liian lähelle parkkeerattu auto. Paikallisten kanssa asiaa pohtiessamme emme saaneet mitään selkeää syytä aikaiseksi. Kovasti siellä vakuuttivat, että eihän nyt kellään voi henkilökohtaisesti minua vastaan mitään olla, koska olen niin kiva ja mukava ja kaikenkaikkiaan ihan mahtavan hieno ja super ja paras kaikista ihmisistä. Autossani ei ollut väärän maan kilpiäkään, joten perusrasismikaan ei kuulemma oikein tuntunut uskottavalta selitykseltä, koska mistä joku olisi voinut tietää että se auto on ulkomaalaisen käytössä.

Galicia, spain1

Itse veikkasin, että muiden kivoista sanoista ja kehuista huolimatta varmaan jollain oli minua vastaan jotakin, ja se sitten jotenkin näki joku aamu että tuosta autosta se nyt nousi, ja sitä pitää nyt kolhia koska perkeleen suomalainen täällä vie meidän työt ja naiset tai miehet ja espanja espanjalaisille, rajat kiinni ja paikallinen Timo Soini ja kansa kyllä tietää, ja sitten olikin ovessa jo isot ristit ja ympyrät ja oliko neliökin siihen vielä hahmoteltu. Onneksi asia hoitui minun kannaltani ilmoittamisen jälkeen todella vaivattomasti, paikalliset turvallisuustyypit vähän yritti selvittää että näkyisikö turvakameroista kuka tempun oli tehnyt, ja ilmoittivat sitten että he hoitavat vuokrafirman kanssa asian kuntoon, mun ei enää tarvinnut sen jälkeen tehdä asian eteen yhtään mitään. Eikä kukaan ees tullut räkimään mua naamaan tai puukottamaan loppumatkallakaan.

Galicia, spain6

Vigo, Pontevedra ja Santiago de Compostela kuuluvat kaikki Galician itsehallintoalueeseen. Viimeisenä päivänäni tein suhailumatkan paikallisen junnun kanssa, koska heitin kaverin vähän matkan päässä sijainneeseen kotikyläänsä, jottei hän joutunut bussilla menemään ja sinne pennosiaan haaskaamaan (se oli yksi niistä 600 euron kuukausipalkan traineeista). Vastineeksi jamppa lupasi esitellä mulle mestoja. Se olikin oikein mukava suhailutuokio se, ja siinä erinäisiä rantoja, kukkulanhuippuja ja rannikkokyliä kierrellessä pääsi kaverin juttujen ansiosta vähän paremmin sisään paikallisten sielunelämään. Yksissä tuumin teimme reissun aikana sellaisen johtopäätöksen, että Galicia on Espanjan Suomi, ja Suomi Euroopan Galicia. Molemmat on muista vähän syrjässä olevia, kohtalaisen tuntemattomia kolkkia, joissa asuvat ihmiset eivät ole niin ulospäin suuntautuneita, mutta ovat keskimäärin ihan fiksuja ja ahkeria tyyppejä, ja molemmissa on oikein puhdasta ja nättiä luontoa vaikka muille jakaa.

Galicia, spain10

Galicialaiset kuulemma inhoavat madridilaisia, jotka ovat leuhkoja ja ylimielisiä ja haukkuvat Galician asukkaita junteiksi ja pölvästeiksi. Kaikesta näki, että tämä galicialainen junnu oli kotiseudustaan ylpeä, vaikka esittelikin paikkoja välillä semmosen pienen itseironian ja ehkä noloudenkin häive äänessään, vähän niinku suomalaisilla tiettekö, mitä ne nyt meistä ajattelee. Kaveri oli selkeästi oikein ajatuksen kanssa miettinyt että mitä paikkoja käydään katsomassa ja missä järjestyksessä. Jänskin paikka ja tarina oli eräällä kukkulan huipulla sijainneella puulla, johon paikkakunnan asukkaat olivat kuulemma joskus kauan aikaa sitten hirttäneet paikallisen aatelisen, jota kukaan ei voinut sietää. Kun paikalle oli tullut viranomaiset murhaa selvittämään, oli sitten paikallisilta alettu kysymään että kukas tän jätkän nyt oikein meni tähän puuhun hirttämään. Ylitsevuotavassa yhteishengessään paikalliset oli kuulemma kaikki vastanneet ”Me kaikki murhasimme aatelisen”, ja koska viranomaiset eivät koko kylää voinut oikein vankilaankaan passittaa, painettiin koko murha lopulta villaisella. Tuo puu kasvaa paikalla vieläkin, tosin se on nykyään jotenkin käpristynyt joksikin valkoista, puolikuollutta pensasta muistuttavaksi oksaryppääksi.

Galicia, spain5

Toinen jänskä paikka oli rantabaari, jonka terassille mekin mentiin muun väkijoukon sekaan istumaan. Siinä aikamme odoteltuamme lähdimme sisätiloihin katselemaan että missäs henkilökunta oikein luuraa, mutta baari oli sisältä ihan tyhjä, lukuunottamatta esiintymislavalla makoilevia kahta isoa koiraa. Se oli jotenkin absurdi tilanne, terassilla oli kymmeniä ihmisiä, kaikilla niillä oli juomat tai ruoat edessään mutta henkilökuntaa ei ollut, ainoat olennot baarin sisällä oli kaksi koiraa. Kyllä sitä henkilökuntaakin jostain sitten lopulta paikalle pelmahti, mutta ennen sitä baariin tuli vielä kolmaskin koira, jonka kanssa ne lavalla makoilleet hurtat alkoivat temmeltämään.

Galicia, spain12

Jampan kanssa tuli lopulta ajettua ympyrää koko ilta, pääsin näkemään mm. simpukankuorikirkon ja aasiaitauksen ja kiviveistoksia täynnä olleen rannan, ja siinä samalla tuli Galician ja Suomen lisäksi hölistyä myös muunmuassa koripallosta, Jari Litmasesta, ISISistä, Apocalypticasta, Wire-TV-sarjasta, appelsiineista ja Laplace-muunnoksista. Oikein mukavat suhailut oli, vaikkei meille käynytkään niin hyvin kuin Kristofferille, Amerikan sijaan löydettiin perille sinne minne pitikin. Mutta Galiciasta kyllä löytyi katseltavaa ja ihmeteltävää, seudulle voisi ihan tosissaan joskus jonkun turisteerausreissun Hulinkin kanssa joskus tehdä. Tee sinäkin! Tai jos et Hulia mukaasi tahdo, niin mene sit ilman.

Galicia, spain9