Herra Longfield työmatkailee: Pohjois- ja Etelä-Carolina

Monk, Herra Longfield täällä.

Viime aikoina oon vähän liiankin kanssa päässyt kokemaan työmatkailun riemuja. Oon nyt tässä pari kuukautta melkeinpä jatkuvasti ollut menossa jossain päin maailmaa. Tämmönen tahti on vähän liikaa, mutta koska tän nyt pitäisi olla tämmönen ohimenevä vaihe niin kai tää tästä.

south carolina_c_matka_.jpg

Työmatkarupeama alkoi visiitillä Amerikkaan, Etelä-Carolinan osavaltioon. Tuonne samaan paikkaan suuntautui aikoinaan myös yksi ensimmäisistä ulkomaan työmatkoistani. Oon tainnut sittemmin käydä jo lähemmäs 30 kertaa USA:ssa – tuolla vapaiden maassa ja rohkeiden kotona. Nykyisin ei Amerikan matkalle lähtö enää hirvitä oikeastaan yhtään, mutta muistan että tuolla ekalla kerralla jännitti aika paljon.

Olin vielä nykyistäkin torspomman junnun näköinen siihen aikaan, eikä meillä muutenkaan ollut kauhean hyvin selvillä, että pitäskö sinne Amerikkaan olla joku työlupa tai vastaava – sellaista mulla ei tietenkään ollut – joten sain sitten ohjeet että maahantulotarkastuksessa sanot niille vaan että oot tulossa lanittamaan. Lanitus on kaiketi jotain semmosta että mennään porukalla tietokoneiden kanssa johonkin paikkaan, ja sitten ne koneet kytketään toisiinsa ja sitten pelaillaan jotain pelejä. En minä oikeastaan tiedä, en ole koskaan moista harrastanut, mutta tuolta pohjalta aloin maahantulovirkailijoille asiaa selventämään, kun olin ensin sanonut maahantuloni syyksi ”Lan party, yees” ja kummissaan oleva virkailija, vanhempi naishenkilö, alkoi kyselemään että mitä, puhutko sinä edes englantia, mikä lan, selitä? Ei sekään ollut kuullut lanituksesta aiemmin mitään, eikä ollut joku sen esimieskään, jonka se siihen portille pyysi, mutta tarpeeksi kauan kun olin Amerikan pelottaville rajavartijoille sönköttänyt jotain computer gameseista ja connectioneista ja vakuuttanut että ei se mies kenen luokse olen pelejäni menossa pelaamaan – mainitsin erään asiakkaan nimen heille – varmaankaan ole minua murhaamassa, niin pääsin kuin pääsinkin maahan.

No, se oli silloin se, nykyään tiedetään, että työlupaa ei tarvita näitä mun hommia varten, joten tällä kerralla en enää joutunut valehtelemaan lanittamisesta. Kerroin jo tutuksi tulleeseen tapaan ihan rehdisti, että olen työasioilla maahan tulossa, mutta en tee mitään oikeeta työtä ja lähden kahden viikon päästä pois. Nykyisin niitä maahantulotyyppejä ei enää kiinnosta multa oikein mitään kysellä, en tiedä johtuuko se siitä että ne näkee jostain järjestelmistään että tämä tyyppi on täällä ollut aiemminkin, ja aina se on pois lähtenyt, joten ei se nytkään ole varmaan maahan laittomasti jäämässä. Enitenhän niitä kai hirvittää ajatus siitä että joku kehitysmaan asukki tulee heidän Amerikkaansa ja jää sinne asumaan. Hemmetin mamu, et varmana jää tänne; okei, meidän kaikkien esi-isät on niin joskus tehneet, joo, mutta nyt se ei vaan enää käy, koska ei käy! Älä kysele!

south carolina (9)south carolina (11)south carolina (5)

Aiemmilla kerroilla olin asunut Etelä-Carolinassa Bennettsvillen pienessä kylässä, jossa asuin usein semmosessa vanhemman pariskunnan järkkäämässä, vähän Bed&Breakfast-tyyppisessä asumustossa. Vierailujeni aikana varsinkin pariskunnan rouva otti minut vähän niinku suojelukseensa, kai se kattoi että miten ne on tommosen aliravitun pojan lähettäneet tänne jostain Finlandiasta omin nokkinensa pyörimään. Täti tuli aina aamupalalla pöytään juttelemaan, neuvoi kaikenlaista ja kyseli Suomesta. Se oli oikein mukava täti. Kerran se alkoi näyttämään mulle tyttärensä kuvia, ja kysyi että mahdanko minä seurustella. Kun kerroin että kylläpä muuten seurustelen, täti oli mukamas kovin harmissaan, ja sanoi että olisin ollut niin hyvä vävyehdokas heidän tytölleen. Kumma, asuin kuitenkin Suomessa joten enhän mä ois koskaan ollut ees paikalla. Tai ehkä se olikin just se syy miksi olisin ollut hyvä vävyehdokas. En tiiä.

Toisen kerran tämä pariskunta järjesti talossaan Bennettsvillen kyläyhteisön jotkut pippalot, ja täti pyysi minutkin sinne. No tietysti menin sinne sitten haahuilemaan, siellä oli varmaan semmonen 40 ihmistä, ja pariskunta minua kiikutteli aina uusien tyyppien luokse jutustelemaan ja esittelivät että katsokaa, tämä on Finlandiasta. Söin siinä hötäkässä ihan hemmetin hyviä brownieita varmaan 10 palaa, ja valehtelin ihmisille kaikenlaista Suomesta. Joku New Yorkin osavaltiosta kotoisin ollut heppu alkoi retostelemaan ruska-ajalla ja siitä kuinka ruska on siellä niin kaunista, niin toki piti pistää paremmaksi ja kertoa että kuuleppas, Suomessa ruska on vielä hienompi, lehtien lisäksi puiden rungotkin vaihtaa väriä ja tylsien oranssin ja keltaisten värien lisäksi meillä on violetteja ja sinisiäkin lehtiä, ja osa metsän eläimistäkin vaihtaa turkkinsa väriä ties minkä värisiksi maastoutuakseen paremmin syksyiseen kirjavuuteen. En tiedä menikö ne jutut niille läpi. Menin myös kehumaan niitä tarjolla olleita brownieita pariskunnan tädille sen verran vuolaasti, että kun olin sen kerran jälkeen lähdössä himaan, täti antoi minulle matkaevääksi mukaan rasiallisen niitä, ja pyysi viemään niitä Hulillekin maistettavaksi.

south carolina (2)south carolina (3)south carolina (4)

Tällä kertaa en kuitenkaan majoittunut mukavan pariskunnan luokse, vaan olin hommannut itselleni hotellin vähän työkohteesta kauempaa, Hartsvillen kaupungista. Siellä en ollut aiemmin asunut, ja ajattelin että olisi kiva päästä näkemään vähän uusiakin paikkoja. Ekan viikon aikana vähän haahuilin pitkin Hartsvilleä sen minkä työpäivien jälkeen jaksoin. Mutta eipä siellä mitään kauhean merkittävää vastaan tullut, kerran juoksulenkillä tosin lähdin seuraamaan pillit päällä ajaneita paloautoja ja savupilveä, joku talo siellä oli syttynyt palamaan, ja sen sammutusta vähän aikaa seurasin. Viikonloppuna ajattelin sitten tekeväni kunnon päivävisiittejä vähän uusiin kohteisiin. Siitä ajatuksesta ei kuitenkaan lopulta tullut yhtään mitään, koska ekan viikon perjantaina heräsin aamulla hotellista ihan koomaisena. Joku flunssakuume oli päässyt iskemään, ja niinpä vietin koko viikonlopun lähinnä hotellihuoneessani nukkuen, välillä karkasin sen verran pois että päästin siivoojat vaihtamaan lakanat ja siistimään paikkoja, ja hain Walmartista jotain lääkettä tai jotain syötävää jostain lähiseudun ruokapaikoista. Siitä viikonlopusta ei paljoa jäänyt kerrottavaa.

Vielä maanantainakin olin sen verran huonokuntoisen oloinen, että soittelin työnantajalleni ja yritin etsiä jotain tyyppiä joka voisi kertoa minulle miten toimin jos haluan mennä USA:ssa lääkäriin. Se ei ollutkaan mikään ihan yksinkertainen temppu. Aikani soiteltuani sain kuitenkin numeron johonkin firmamme vakuutusyhtiön sveitsiläiseen haarakonttoriin, joiden vastuualueena oli USA. Sieltä minulle sitten annettiin osoite, jonne piti mennä, ja vähän ohjeita että kuinka siellä pitää maksut sun muut hoitaa. Naputtelin osoitteen navigaattoriin, ja ajelin paikalle. Perille päästyäni piti tarkistaa, että olinko kirjoittanut osoitteen ihan oikein, koska löysin itseni jonkun moottoritien varrella olevan autokaupan pihasta. Osoite oli kyllä ihan oikein, ja kun vähän tarkemmin katselin ympärilleni, huomasin että autokaupan nurkassa oli pieni talo, joka ilmeisesti oli jonkunnäköinen terveyskeskus. No sinne sitten menin, ja ihan oikea paikka se oli, siellä minua jo odoteltiinkin. Ja sitten minä jäin sinne odottelemaan että lääkäri tarkistaisi mikä minussa on vialla ja millä sen saa pois.

south carolina (6)

Pari tuntia siellä odottelin, katselin eka Dr. Philiä muiden sairaiden ihmisten kanssa odotusaulassa, ja sitten istuskelin vielä hyvän tovin itsekseni tutkimushuoneessakin, ennen kuin Dr. Washington tuli sinne minua katsomaan. Lääkärin suurin huoli oli järjestää hoito siten, että se maksaisi mahdollisimman vähän, sen takia hän skippasi useimmat perustestit ja lähinnä vain kyseli että mimmosia oireita mulla on ollut. Korvat ja kurkun se sentään katsoi, ja kuunteli hengitystä sillä semmosella saksofonilla vai mikä sekstantti se nyt onkaan. Kuuntelun ja katselun perusteella lääkäri kirjoitteli mulle jotain lääkereseptejä. Kokonaissumma muutaman minuutin kestoiselle, mahdollisimman halvasti hoidetulle lääkärintarkastukselle ja parille erilaiselle flunssalääkkeelle oli 300 dollaria. Tuli siinä niitä kuitteja tavaillessani taas mieleen että Suomi on aika kiva paikka.

Lääkkeet oli kuitenkin hintansa väärti, koska sain niillä tautini nopeasti tapettua. Toisen viikon aikana jaksoin vähän taas jatkaa Hartsvillen tutkimistakin, hotellin vieressä oli joku tämmönen college-alue jolla kävin haahuilemassa. Oon saanut Amerikassa useassakin eri paikassa paikallisilta kehotuksen käydä kattomassa sitä ja sitä collegea, kun oon kysellyt että onko täällä lähiseudulla muuten mitään näkemisen arvoista. Mä en oo oikein niihin kehotuksiin syttynyt, koska mitä hemmetin järkeä on mennä kattomaan jotain koulua? Mutta nyt kun siinä hotellin vieressä college sattui olemaan, niin kävin sitten siellä pyörimässä. Olihan sekin sinänsä aika jännä paikka, se kun oli semmonen kaupunginosan kokoinen alue, normikoulurakennusten lisäksi alueella oli kaikki oppilaiden asuinrakennukset ja urheilupaikat ja kaupat sun muuta tauhkaa, omat vartijat ja palolaitokset ja sairaalat ja kaikki sieltä löytyi. Kampuksiksihan noita tommosia kai kutsutaan. On se varmaan aika jännä ja hauska kokemus lähteä 18-vuotiaana junnuna himasta ja matkustaa vaikkapa 3000 kilometrin päähän tommoseen vieraaseen mestaan asumaan ja opiskelemaan muiden ikäistensä kanssa. Vähän toista kun ajaa kotoota bussilla 10 minuutin matka lukioon ja takas, tai myöhemmin kaverin Punton kyydissä joka päivä Tikkurilasta Myyrmäkeen ja takas HOAS-kämppään katsomaan Salattuja elämiä.

south carolina (8)south carolina (7)

Sain taas työt tehtyä sen verran nopeasti valmiiksi, että pääsin lähtemään hieman etuajassa, ja päätin ajaa viimeiseksi yöksi Pohjois-Carolinan puolella sijaitsevaan Charlotteen, josta paluulentoni lähti. Sielläkin olin aiemmilla kerroilla käynyt joskus vähän auton kanssa seikkailemassa, mutta vain parin tunnin pikavisiiteillä. Tällä kertaa pääsin ihan ajan kanssa ja jalkamiehenä kaupunkiin tutustumaan. Taas sattui niin, että hotellini vastapäiseltä kadulta löytyi kohde, johon en muuten varmaan olisi mennyt, mutta koska se nyt sattui siinä hollilla olemaan, niin pakkohan sielläkin oli käydä. Paikka oli Nascar-museo. Formuloita ja vähän rallia oon joskus seuraillut, mutta Nascarista minulla ei ollut mitään hajua. Jostain MAD-lehdestä olin vissiin saanut kuvan että se on semmosta missä ajetaan kaikki paikat mainostarroja täynnä olevilla autoilla vasemmalle kääntyvää ympyrää miljardi kierrosta ja yleisössä punaniskat mölyää, juo kaljaa ja toivoo isoja kolareita.

En minä museossa päässyt lajiin sen paremmin kiinni, hirveästi siellä oli kaikenlaista tavaraa ja autoja ties keiltä Jack Johnsoneilta ja John Jacksoneilta ja muilta nimiltä, jotka eivät mulle sanoneet mitään, mutta joita museon muut vieraat haltioituneina tavasivat, ja kertoivat lapsilleen että tässä on nyt se auto jolla John-Jack Jackson-Johnson voitti 1983 Jacksonvillen kisoissa John ”Jack” Johnsonin. Osallistuin museossa myös Nascar-visaan, jossa kysyttiin monivalintakysymyksiä. Nekin oli luokkaa ”Kuka voitti vuoden 1963 mestaruuden: Jack Jackson, John Johnson vai Juan Pablo Montoya” joten arvailuksi meni. Sain tulokseksi 10 % oikein, ja se oli koko päivän huonoin tulos. Jee! Mielenkiintoisin homma museossa oli isoon aulatilaan rakennettu kaarre, joka mallasi oikeaa Nascar-radan kaarretta, ja johon pääsi itse vähän kävelemään ja kokeilemaan että kuinka hemmetin jyrkkiä ne kaikista jyrkimmät kohdat niissä niiden vasemmalle kääntyvissä radoissa oikein on. Jyrkimmissä kaarteissa pystyi just ja just seisomaan, joten kyllä niissä pitää aika hemmetin kovaa ajaa jottei autot sieltä alas valahda.

south carolina (10)south carolina (16)south carolina (18)

Hauska oli myös historiaosio, jossa kerrottiin, että Nascar sai alkunsa kieltolain aikana, kun ihmiset tekivät metsissä laittomasti viinaa, ja sitten sitä viinaa piti kuljettaa paikoista toiseen. Poliiseja karkuun ajaakseen viinaa kuljettaneet autot piti sitten yrittää keinolla millä hyvänsä virittää mahdollisimman nopeiksi. Vapaa-aikanaan viinakuskit alkoivat järjestää kisoja, joissa katottiin että kellä on nopein menopeli, jotain pellonreunoja ne siellä ajelivat ympäri niin kovaa kuin pääsivät. Viinakuskien kisat alkoi pikkuhiljaa saada katselijoitakin, ja siitä homma sitten kasvoi nykymuotoonsa, missä kisat ajetaan pellonreunojen sijaan jättimäisillä, satoja tuhansia katselijoita vetävillä moottoriradoilla.

south carolina (17)south carolina (19)

Toinen paikka, mihin Charlottessa kävin tutustumassa, oli Carolina Panthersin NFL-joukkueen stadion. Oon jo pitkään halunnut käydä USA:ssa kattomassa jenkkifutispeliä paikan päällä, mutta se ei oo vielä koskaan onnistunut. Jenkkifutiskausi on lyhyt, pelejä pelataan kaudessa hyvin vähän ja käytännössä aina vain sunnuntaisin, enkä oo aiemmin koskaan osunut sopivaan aikaan sopivaan paikkaan jotta oisin peliin päässyt. Nyt olin sopivassa ajassa sopivassa paikassa – Hartsvillestä ois meinaan ollut vain lyhyt ajomatka katsomaan jotain college-jenkkifutispeliä – mutta tauti vesitti tällä kertaa mahdollisuuden. Charlottessa pitää majaansa jenkkifutiksen korkeimman tason eli NFL:n joukkue nimeltään Carolina Panthers. Ei niilläkään kotipeliä tietenkään just sinä päivänä sattunut olemaan kun minä Charlottessa olin, mutta ajattelin silti käydä stadionia katselemassa, sinne kun kuulemma järjestettiin opastettuja vierailuja.

Olihan se hulppea paikka, ei siinä, mutta eniten vierailusta jäi mieleen oppaana toiminut vanha ukko, joka paitsi esitelmöi stadionista suurella innolla ja vei meidät vierasjoukkueen pukukoppiin, lehdistön tiloihin ja kentällekin, myös hehkutti joka käänteessä Carolina Panthersin omistajaa ja stadionin rakennuttajaa, entistä NFL-pelaajaa, nykyistä monimiljardööriä nimeltään Jerry Richardson. Jerry sijoitti aikoinaan peliuraltaan saamat pennosensa ravintoloihin, ja takoi siinä hommassa hirveän kasan rahaa. Sitten se myi osan niistä ravintoloistaan, ja käytti rahansa siihen että se lobbasi Charlotten kaupunkiin oman NFL-joukkueen, jonka Jerry itse perusti ja jolle hän myös rakennutti satoja miljoonia dollareita maksaneen stadionin. Nyt se äijä kuulemma katselee pelejä aina omasta päätyaitiostaan – perinteisesti ajatellen paras paikka pelin katsomiseen olisi kentän keskiviivan tuntumassa, mutta Jerry haluaa katsoa pelejä päädystä käsin, koska sieltä kuulemma näkee paremmin miten pelikuviot ja systeemit muodostuu ja etenee. Ennen pelejä Jerry ajelee stadionia ympäröivillä parkkipaikoilla golf-kärryllään, käy morjenstamassa ihmisiä jotka on tulleet sinne tätä tämmöstä tailgating-hommaa harrastamaan, eli grillaamaan ja juomaan kaljaa parkkipaikalle pelin ajaksi. Joskus se ottaa sieltä jotain jengiä sen golf-kärrynsä kyytiinkin, ja vie ne sinne omaan aitioonsa peliä katsomaan.

south carolina (12)south carolina (14)south carolina (13)south carolina (15)

Oli jotenkin hassua kuunnella, kuinka stadion-kierroksen opas, semmonen talonmiehen hommia tekevä vanhempi ukko, tästä omistajasta puhui. Se hehkutti sitä kaveria maasta taivaisiin, samalla kun Suomessa suurin piirtein nauretaan ääneen aina jos jonkun Hjallis Harkimon kikkailut ei oikein ota onnistuakseen. Tuo nyt oli tietty vaan yksi henkilö, joka sattui vielä olemaan töissä tällä monimiljardöörillä, mutta jotenkin Amerikassa tuntuu muutenkin puuttuvan semmonen kateus ja kyräily jota Suomessa vähän turhaan harrastetaan. Toki moni muu asia jenkkilässä sitten onkin pielessä jos Suomeen vertaa, mutta tuo tuollainen kyräilemättömyys ja reipas asenne on piirre, joka voisi minun puolestani iskostua suomalaisiinkin.

Stadion-kierroksen jälkeen sitten olikin aika etsiytyä lentokentälle, ja tulla takaisin Suomeen. Vaikka täällä meillä vähän kyräilläänkin, ja salaa toivotaan että Hjallis joutuu köyhäintaloon ja että naapurin uus auto hajoaisi, niin on se kyllä aina mukavaa nähdä lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävä suomalainen metsikkö tai rantaviiva. Jos ei muuten niin ainakin voi lääkärissä käydä ilman että tarvii ottaa pankista lainaa.

south carolina (1)

Herra Longfield työmatkailee – Vigo, Espanja

Mola, Herra Longfield tässä. Kesäloma oli ja meni, ja kun se oli mennyt, olikin heti suorilta lähdettävä työreissulle. Tällä kertaa kohde oli ihan Euroopassa vain, nimittäin Espanjassa Vigon kaupungin lähettyvillä oli eräs paikka minne pääsin viikoksi elämää ihmettelemään.

vigo (5)

Espanjassa en ollut aiemmin työmatkalla käynytkään. Maa kyllä oli saatu jo ruksittua pois valtionkeruulistaltamme, Kanarian saarilla meinaan käytiin Hulin kanssa meidän ihka ekalla yhteisellä ulkomaanmatkallamme joskus vuonna miekka ja serpentiini, ja lisäksi Barcelonassakin ollaan joskus käyty lomaa viettämässä. Mulla on jotenkin ollut aina vähän nuiva suhtautuminen espanjalaisiin. En tiedä tuleeko se siitä, että Barcelonan matkalla mua alkoi pariin otteeseen ärsyttämään kun ihmiset ei osanneet jonottaa tai muuten vaan asiat ei toimineet, vai jostain historian tunnilta kun on kerrottu espanjalaisten touhuista löytöretkien aikaan. Jostain kohtalaisen turhasta kuitenkin on tämmönen pieni tympääntynyt asenne Espanjaa kohtaan pääkoppaani pesiytynyt. Kovin isosta asennevammasta ei kyllä ole kyse, koska olen kyennyt kuitenkin tykkäämään Espanjan maajoukkueen edesottamuksista jalkapallon saralla, ja lisäksi pystyn auliisti myöntämään että Espanjasta tulee yksi kovimmista TV-sarjoista koskaan – Serranon perhe. Diegon, Santin ja Fitin toilailuja pystyi oikein hyvin kattelemaan, yhtään ei harmittanut että hemmetin spaniardit, mitään ette osaa. No, ei se kolmikko kyllä oikeastaan mitään osannutkaan.

vigo (7)vigo (6)vigo (8)

Työmatka alkoi melko dramaattisesti, sillä kotipihalta taksiin astuttuani ei oltu keretty ajamaan kuin parisataa metriä, kun jo taksi ajoi liikenneympyrässä pyöräilevän pojan päälle. Mitään törmäyksessä ei onneksi käynyt, mitä nyt taksikuski puhalteli jonkun aikaa ja soimasi tuuppaisusta itseään sen jälkeen kun oli tarkistanut että pojalla oli kaikki OK eikä pyörällekään ollut käynyt mitään. Ja varmaan sitä poikaakin vähän nolotti kun kaverinsa edessä joutui tommoseen tilanteeseen, mutta naarmuitta kuitenkin selvittiin.

Kommellukset menomatkalla päättyivät onneksi siihen, lento Madridiin ja vaihto sieltä Vigoon menivät ihan normaalisti, ja hotellillekin löysin näpsäkästi. Vigo oli kaupunkina yksi viihdyttävimmistä paikoista missä oon näiden työjuttujen takia joutunut asumaan. Paikka sijaitsee merenrannalla, ja on ihan kunnon kokoinen kaupunki. Pääsin kerrankin turisteeraamaan ihan siinä kaupungissa missä asuin, hortoilin pitkin rantaa ja kapusin keskustasta löytyvälle mäennyppylälle ja siellä sijaitsevalle linnalle, josta avautui hienot näkymät kaupungin yli Atlantille sekä vuorille. Aamuisin mereltä tuli pariin otteeseen todella sankka sumu, jonka läpi oli jotenkin hieno ajella merenrantaa ja kukkuloiden rinteitä pitkin meneviä teitä.

vigo (2)vigo (3)

Myös työkohde sijaitsi normaalista poiketen meren rannalla, en oo aiemmin pystynyt töissä kattelemaan ikkunasta delfiinien pomppelehtimista, mutta nytpä semmonenkin tapaus kävi. Lisäksi oli metka katella, kuinka meri laskuveden aikana vetäytyi, ja veden alta paljastuneille hiekkasärkille pelmahti iso kasa porukkaa keräilemään simpukoita tai jotain. Siellä ne kyykki korien kanssa niinku meillä mummot mustikassa. Onkohan Espanjassa semmosta sanontaa, että mummot meni simpukkaan, mutta toinen ei mahtunutkaan?

Paikallisturisteerauksen lisäksi yksi ilta pääsin niin aikaisin töistä, että ajelin Portugaliin, koska se oli aika vieressä, ja siellä en ollut vielä aiemmin käynyt. Katoin kartasta vaan jonkun kaupungin, mikä oli ihan siinä Espanjan ja Portugalin rajan takana – Valenca oli sen paikan nimi – ja ajoin sinne. Aattelin että käyn vähän syömässä ja etsimässä josko paikassa ois jotain näkemisen arvoista.

Mutta siellä Valencassapa olikin aika messevä linna! Linnat on kivoja, monessa semmosessa oon aina matkoillani käynyt jos moisia vastaan tulee, joten toki menin sitten Valencankin linnaan. Vähän jännitti körötellä sinne sisälle vuokra-autolla, koska tie kulki linnan muurit puhkovien hemmetin kapeiden porttien läpi. Niistä aukoista mahtui yksi auto just ja just kerrallaan, porttien molemmilla puolilla oli liikennevalot ohjailemassa ettei jotkut yrittäneet samaan aikaan porttien molemmilta puolilta tulla, muuten ois tuloksena ollut nokkakolari. Linnan sisällä ajoin auton jonnekin kentälle parkkiin, ja haahuilin Valencassa aikani. Siellä linnanmuurien keskellä oli kapeilla kaduilla kaikenlaista kojua ja kauppaa, joissa lähinnä myytiin jotain rihkamaa, mutta portviiniä sieltä kävin semmosesta hauskannäköisestä viinikaupasta ostamassa, koska se myyjä jotain tuli niitä portviinejä siinä sormella tökkimään ja kovasti melttosi niistä. Aattelin että ovatkohan ne sitten Portugalista, kun nimessä on port, ja ostin pari pulloa vähän niinku tuliaisiksi. Hulille muuten ostin kanssa Valencasta tuliaisen, semmosen jostain ihme nahkasta tehdyn laukun, siitä tehtyjä tavaroita yksi kauppa oli väärällään, ja aattelin että sieltä pitää joku juttu Hulille ottaa. Ilmeisesti se laukku ei ollut kovin onnistunut valinta, koska laukku päätyi suoraa päätä kirppistavaroihin. Viesti itselle: älä osta Hulille ikinä mitään omin päin, ostat kuitenkin väärin ja hukkaan menee rahat. No, laukku päätyi lopulta Hulin äidille, joten ei se ihan hukkaan mennyt.

vigo (11)vigo (1)vigo (10)

Tuli sitä espanjalaistakin meininkiä Vigossa vastaan, niin hyvässä kuin pahassa. Kerran jäin hotellin parkkihalliin jumiin, kun puomi ei auennut, ja melkein puoli tuntia kesti ennen kun löysin jonkun joka jaksoi lähteä asiaa kanssani selvittämään ja pääsin hallista pakoon. Hotellissa, missä yövyin, myös oli jostain syystä vain yksi silityssetti. Sitä kyselin viikon aikana varmaan kuusi kertaa, mutta se oli aina lainassa jollain muulla hotellivieraalla. Semmoset ei kauheesti luulis maksavan, jos vaikka toisen laudan ja raudan varalle hommaisi. No, en sitten ryppysissä kauluspaidoissa mennyt siellä, onneksi oli t-paitojakin sen verran että niillä selvisi.

Mutta olihan niissä paikallisissa kyllä jotenkin aika hellyyttävääkin sakkia. Tuli ihan Serranon perhe –fibat välillä, kun töissä joku nainen kävi välillä vähän itkemässä toimistossaan, tai äijä tuli ruokatunnilta ihan viinalta haisten, tai kun jollekin jutellessa se toinen tulee ihan kiinni ja kauheen tomerana selittää jotain ihan tavallista asiaa käsiä heilutellen ja voluumit korkealla. Sellasella intensiteetillä välillä juteltiin jostain yhdentekevistä numeroista että jos niiden kanssa joku menisi väärin, maailma tuhoutuisi. Hauska, joskin mun mielestä epäkäytännöllinen, oli myös sellanen tapa, että työkohteessa ihmiset liikkui aina työunivormuissa ja –varusteissa, mutta kun lähdettiin syömään, kaikki vaihtoi siviilivaatteet päälle. Ruokalaan ei saanut ees mennä jos ei ollut siviilivaatteet niskassa. Sit siellä pitkin toimistoja jampat hillui kalsareissaan kun ruoka-aika lähestyi. Naispuoliset henkilöt harmillisesti vaihtoi vaatteensa jossain muualla kun keskellä käytäviä.

vigo_c_matka_.jpg

Kaiken kaikkiaan Vigon matka sujui oikein hyvin, ja sai kyllä itseni loiventamaan nuivaa asennettani espanjalaisia kohtaan. Ei kai se oo niin justiinsa jos on silitysraudat vähän hukassa ja parkkihallista ei pääse pois. T-paidassa on mukavampi mennä, ja kaikki siellä parkkihallissakin vietetty aika oli kuitenkin pois töistä. Liikennekin sujuu siellä selvästi paljon paremmin kuin Suomessa – kertaakaan ei Espanjassa taksikuski ajanut polkupyöräilevän ihmisen päälle.

vigo (9)

 

Herra Longfield työmatkailee – Washington

MoikkaDC, Herra Longfield tässä taasen. Nyt jatkuisi horina Kentuckyyn suuntautuneelta työmatkalta, josta aiemmin jo höpöttelin täältä tämän linkin takana löytyvässä jutskassa. Hitto, tästä tuli taas ihan karmeen pitkä hölötys..

Tuolla työmatkalla sattui lopulta käymään niin hassusti, että hommat valmistui ennen aikojaan. Kun mietittiin, että mitäs nyt sitten tehdään, tehtiin semmonen päätös että minun olisi aika turha pyöriä pari päivää turhan panttina siellä Kentuckyssa ja laskutella olemassaolostani poloista asiakasrukkaa. Sovittiin siis, että häipyisin oitis Kentuckysta, mutta jäisin Washingtoniin odottamaan alkuperäisen paluulentoni lähtöä. Jos olisin ostanut uuden, aikaisemman paluulennon Atlantin yli, olisi se maksanut niin paljon, että laskeskeltiin tulevan halvemmaksi asiakkaalle, jos hengailisin siellä Washingtonissa pari päivää ja menisin sillä alkuperäisellä lennolla himaan. Tämähän minullekin toki sopi. Edellisellä Kentuckyn matkalla tulinkin täällä bloginkin puolella jo tuumailleeksi, että olisi ihan metkaa Washingtoniakin käydä joskus katselemassa – ja nyt siihen sitten avautui vähän vahingossa mahdollisuus. Jee!

washington (4)

Niinpä sitten lentelin Louisvillesta Washingtoniin, etsiydyin siellä hotelliin, hamusin aulasta kaikenlaista opaskarttaa ja esitettä mukaani, pikkasen googlettelin ja sitten lähdin suorilta kaupunkiin haahuilemaan. Sellaisen asian opin heti kättelyssä, että Washingtonista kirjoittaessa sinne perään pitäisi aina laittaa kirjaimet D.C. (ne tulee sanoista District of Columbia), jos siis on puhe tästä USA:n pääkaupungista. Jos niitä kahta kirjainta ei sinne loppuun laita, niin sitten tarkoitetaan USA:n vastakkaisella rannikolla sijaitsevaa Washingtonin osavaltiota eikä pääkaupunkia – vain juntit ja urpot puhuu pääkaupunki-Washingtonista ilman D.C.:tä. Tämähän sitten käänteisesti tarkoittaa sitä, että koska minä olen juntti ja urpo, en voi kirjoittaa noita kirjaimia kertaakaan sanan Washington jälkeen tähän postaukseen – vaikka puhunkin vain siitä pääkaupungista. Säännöt on sääntöjä.

Lähdin hotellista ulos päästyäni harppomaan reipasta kyytiä kohti Pentagonia. Ajattelin että käyn sen heti katsastamassa, koska se sijaitsi ihan kävelymatkan päässä hotellistani, ja että voisin sieltä sitten käppäillä katsastamaan National Mall -nimisen aukion, jonka läheisyydessä sijaitsee käytännössä kaikki Washingtonin tärkeimmät, leffoista sun muista tutut nähtävyydet ja monumentit. Mutta sitten kävikin niin, että kesken reippaan kävelyreissuni taivaalta alkoi satamaan vettä, joten kävelyaie tyssäsi alkuunsa, ja etsiydyin lähimmälle metroasemalle. Siellä sitten sain päähäni ajaa suoraan sinne National Mallille, voisinhan sitten vaikka kävellä sieltä takas hotellille ja tsekata Pentagonin siinä samalla matkalla.

National Mallille päästyäni ensimmäiseksi silmiin osui Washington-monumentti, eli se semmonen hemmetin iso kivipaasi mikä leffoissa näkyy jokaisessa Washingtonissa kuvatun kohtauksen horisontissa, samaan tapaan kuin Eiffelin torni aina häämöttää jokaisesta pariisilaisesta ikkunasta. Katastrofileffoissa näihin maamerkkeihin sitten aina ikävästi osuu meteoriitit tai alienin lasersäteet tai godzilla muuten vaan rikkoo ne kiukkupäissään, koskaan ne ei hajota jotain random-kerrostaloa tai vaikka bussikatosta, ei, aina pitää ottaa selvää tunnetuimmasta turistinähtävyydestä ja pistää just se palasiksi.

washington (8)washington (3)

Pienestä sateesta huolimatta suuntasin kulkuni kivipaasia kohti, oli se sen verran vaikuttava tötterö. Paasiin pääsisi sisällekin, ja siellä on hissi jonka avulla voisi hilata itsensä korkeuksiin – sieltä varmasti avautuisi hienot näkymät Washingtoniin. Kaikki päivän turistiliput olivat kuitenkin harmillisesti jo myyty loppuun. Lippuputiikissa töissä ollut jamppa kehotti tulemaan huomenna aamulla aikaisin lippuja ostamaan jos pylvääseen mieli sisälle: liput kuulemma myydään aina melko nopeasti loppuun.

Kivipaasin juureltakin avautui jo melko hulppeat näkymät: yhdessä suunnassa näkyi Valkoinen talo, toisessa Lincolnin muistomerkki ja kolmannessa kongressitalo United States Capitol, eli Amerikan eduskuntatalo. Paasilta lähdin vaeltamaan ensimmäiseksi kohti Valkoista taloa. Olin alun perin ajatellut käyväni siellä sisällä vähän kattelemassa että mimmosessa murjussa se Barack oikein pasianssia pelailee, mutta eipä sinne niin vaan sisään kävelläkään. Pitäisi saada joku kutsu suurlähetystöstä tai kongressiedustajalta tai joltain, jos mielisi sisällä käydä haahuilemassa. Menin sitten vaan aidan taakse taloa toljottamaan ja napsimaan siitä kuvia. Se oli loppujen lopuksi aika pikkunen talo. Talon tunnusmerkkinä toimiva väri muuten valikoitui aikanaan niinkin arkisesta asiasta kuin maalin hinnasta – valkoinen maali oli kaikkein halvinta, joten Amöriikan presidentin talo maalattiin sitten sillä. Hienoa tommonen pihistely, Valkoinen on paljon järkevämpi kuin vaikkapa Kultainen tai Timanteilla päällystetty talo.

washington (5)

Valkoiselta talolta jatkoin vaellustani II maailmansodan muistomerkin kautta Lincolnin muistomerkille. Tässä vaiheessa jo huomasin, että vaikka nää muistomerkit ja museot näytti olevan kivan kompaktissa paketissa kartalla, oli niiden välillä oikeastaan aika lailla välimatkaa. Ja monumentit itsessäänkin olivat melkoisen kokoisia hökötyksiä, kuten esimerkiksi II maailmansodan suihkulähteistä ja kiviporteista ja ties mistä metallihäkkyröistä koostunut systeemi. Muistomerkkiin oli myös ympätty mukaan tähtiseinä, jonka jokainen tähti mallasi sataa sodassa kuollutta amerikkalaista. Niitä tähtiä oli aika hemmetin paljon siinä seinässä. Sota on viisasta touhua.

washington (7)washington (6)

II maailmansodan muistomerkiltä vaelsin katsomaan sen Kentuckyssakin puhki hehkutetun Abraham Lincolnin muistomerkkiä. Tie sinne seurasi sitä semmosta vesiallasta, joka on kuuluisa siitä kun Forrest Gump juoksi sinne halaamaan Jennyä sen jälkeen kun sotilas-Forrest oli pitänyt puheen ja hippi-Jenny huusi yleisöstä ”Forrest!” ja sitten kaikki taputti ja hurrasi ja myöhemmin Forrest veti hippi-Jennyn naistenhakkaaja-hippi-(baradogs)-poikakaveria turpaan Mustien pantterien kokouksessa.

washington (9)

Forrest Gump –altaalta sitten pääsikin sisään kiviseen pylväiden kannattelemaan katokseen, jonka keskellä istua toljotti jättikokoinen Abraham Lincoln kivituolillaan, ympärillä oleville seinille oli vielä riipusteltu jotain Abrahamin parhaita läppiä. Tuima ilme naamallaan Lincoln sieltä toljotti sitä Washingtonin kivipylvästä. En saanut ilmeestä ihan selvää, että harmittiko sitä kun Washingtonin tötterö oli jättimäisen iso ja niin keskeisellä paikalla, vai oliko Abraham vaan iloinen kun siitä oli sentään näköispatsas väännetty: George sai tyytyä olemaan pelkkä dorka tolppa. Olin vähän pettynyt kun kivi-Abrahamilla ei ollut sitä sen keksimää silinterihattua päässään.

washington (10)washington (11)

Abrahamin monumentilta jatkoin sitten Korean sodan muistomerkille. Se oli ihan metka, puisto oli ripoteltu täyteen vaellusretkellä olevia kivisiä sotilaita, ja sitten siinä oli kanssa kiviseinä, johon oli jollain jänskällä taidolla iskostettu tuhansia sotilaskasvoja. Korean sodan muistomerkiltä jatkoin Martin Luther Kingin muistomerkille, olin just katsonut menolennolla jampasta kertovan leffan nimeltä Selma, jonka keskeiset tapahtumat sijoittuivat siihen samaiseen Selma-nimiseen kaupunkiin Alabamassa, missä minä olen liian monta yötä viettänyt erään työkohteen takia. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tökkimään monumentit, karttaan oli merkitty niitä ihan jumalaton määrä lisää, jokaiselle sodalle ja taistelulle ja vähänkin jotain merkittävää tehneelle amerikkalaiselle hahmolle tuntui jossain päin Washingtonia olevan jonkinlainen muistomerkki.

washington (12)washington (13)

Jätin loput muistomerkit vesisateeseen, ja suuntasin kulkuni kohti ensimmäistä museota. Washingtonissa on useita Smithsonian-säätiön ylläpitämiä laadukkaita museoita, joissa on pihille ihmiselle se hyvä puoli, että niissä vierailu on täysin ilmaista. Olin katsonut museotarjonnasta eniten minua kiinnostavat paikat, jotka olivat Amerikan historian, Luonnonhistorian, Amerikan alkuperäisasukkaiden (eli intiaanien jos haluaa olla epäkorrekti) ja Ilmailu- ja Avaruustieteen museot. Jotain taidehömppääkin siellä ois vielä ollut, mutta en mä tajua niistä tauluista ja veistoksista sun muista tilkkutäkeistä ikinä yhtään mitään, puhumattakaan modernin taiteen kotkotuksista.

Pitkällisen monumenttikierroksen jälkeen ensimmäinen vastaan tullut museo sattui olemaan Amerikan historian museo, joten menin sinne sisään. Olin ajatellut käyväni siellä syömässä, mutta sattuikin niin että museot olivat jo menossa kiinni piakkoin, ja ruokapaikat oli jo ehditty sulkea. Haahuilin sitten nälissäni siellä museossa sen aikaa kun museo oli vielä auki, ja senkin jälkeen niin kauan kun kehtasin vartijoiden ”We are closing” –huutoja kuunnella. Vähän pikakelauksella se touhu meni, ja osa museosta jäi näkemättä tyystin.

washington (18)

Kun vartijat olivat sitten lopulta saaneet työnnettyä minut ulos, oli alkanut sataa ihan kaatamalla. Sateen ja melkoisen nälkäni takia skippasin tyystin ajatuksen hotellille kävelemisestä, ja harpoin lähimmälle metroasemalle. Metrossa tajusin, että kartat, jotka olin mukaani ottanut, kuvasivat kyllä oikein ansiokkaasti näitä päänähtävyyksiä, mutta hotellini sijainti ei kartoille mahtunut ollenkaan. Puolieksyksissä sitten haahuilin sateessa muistini mukaan melko lähellä hotelliani olleen metroaseman maastossa, jonkinnäköisiä opaskarttoja ja mahdollista ruokapaikkaa etsien. Pienen poukkoilun jälkeen löysin jonkun bussikartan, jonka avulla pystyin hahmottamaan mihin suuntaan piti mennä, ja matkalla hotellille törmäsin vielä kivan näköseen pizzapaikkaan, jossa sain nälänkin tapettua.

Seuraavan päivän haahuilun päätin aloittaa suoraan museoista. Jätin Washington-monumentissa vierailun välistä, ja porhalsin Ilmailu- ja Avaruusmuseoon. Se olikin melkoisen metka paikka se. Heti ovesta sisään astuttuaan saa nähtäväkseen mm. realistisen kokoiset kopiot venäläisten ja amerikkalaisten ydinohjuksista, ja siinä lattialla keskellä käytävää möllötti myös se kapseli, jonka sisällä tyypit nimeltä Armstrong, Aldrin ja joku kolmas turha äijä tulivat aikoinaan maahan sen jälkeen kun olivat käyneet vähän Kuun pinnalla koipiaan oikomassa. Tai siis kaksi edellä mainittua kävi siellä, se kolmas ei jaksanut lähteä niin se jäi sinne kapseliin pelaamaan Tetristä.

Varsinkin nuo museon avaruusmatkailuaiheiset tauhkat oli aika mielenkiintoisia, niitä en ole juurikaan päässyt muissa käymissäni museoissa ihmettelemään. Hullua oli ajatella, että jotkut sekopäät ovat aikanaan nuokin vempeleet sitoneet isoon rakettiin kiinni, ja sitten vielä isommat sekopäät on menneet ihan vapaaehtoisesti sinne kyytiin, ja koko hökötys on räjäytetty avaruuteen. Muutakin mukavaa museossa oli, oli lentokonetta ja helikopteria ties miltä ajanjaksoilta, lentotukialuksille oli yksi osio pyhitetty ja sitten oli muutakin jänskää avaruuskamaa, kaikkia näitä Hubble-teleskooppeja ja Mars-luotaimia esiteltiin kivasti rautalangasta väännellen. Vähän yllätti, kuinka raadollisen rehellisesti museossa myös kerrottiin natsien osuudesta USA:n ja Neuvostoliiton avaruuden valloituskilpailussa: mm. natsien tekemien sairaiden ihmiskokeiden tuloksia oli molemmilla puolin suurella mielenkiinnolla käytetty hyväkseen, kun oli suunniteltu ensimmäisiä miehitettyjä avaruuslentoja, ja kumpikin valtio haali itselleen sodan loppuvaiheissa ansioituneita natsi-insinöörejä, jotka olivat Adolfin ja kumppaneiden käskystä keskittyneet kehittelemään rakettiteknologiaa – jotenkin ne jampat pääsi luistamaan tämmösistä ikävästi avaruuslentoja ja joukkotuhoaseiden suunnittelua epäilemättä häiritsevistä sotaoikeudenkäynneistäkin, joissa Pentti Perusnatsit pistettiin hirteen tai vähintään vankilaan.

washington (14)washington (16)washington (15)

Avaruusmuseosta jatkoin intiaanimuseoon, siinä sivussa kävin kanssa vähän Kongressitaloa toljottamassa, mutta se oli sen verran remonttiriepujen peitossa että se oli äkkiä nähty. Intiaanimuseo oli sekin ihan mielenkiintoinen: aika kusipäisesti on Amerikan alkuperäiskansaa aikoinaan kohdeltu. Toki intiaanitkin yrittivät käyttää yhtäkkiä maahansa pölähtäneitä, teknologisesti ylivertaisia valkonaamoja omaksi hyödykseen, ja valtailla naapurikylältä biisonimaat näiden uusien friikkien avulla. Paha vaan että Euroopassa oltiin juonittelussakin pikkasen edellä, naiivit ja vähän pölvästit inkkarit jäivät nopeasti siinä touhussa jalkoihin.

Mitähän sitä kävisi, jos maapallolle nyt pölähtäisi ekaksi jotain superkehittyneen avaruusrodun tutkimusmatkailijaa ja sitten alkaisi tulla avaruusaluskaupalla jengiä tänne asumaan? Lähtisikö joku Norja niiden kanssa juonittelemaan että antakaa meille hei tommonen lasertykki, saatte joo asettua tänne meidän vuonoille sit, jos viittisitte vielä opettaa kuinka tällä ammutaan iso reikä Ruotsiin, jooko? Hei hetkinen, ette te voi sinne Osloon telttojanne pystyttää.. aijaa, tapoitte sit kaikki oslolaiset. No, hemmetti. Ruotsi, tuutteko jeesii näiden kanssa? Ai niin, ammuttiin teitä sillä lasertykillä.. ja nyt on näköjään Tanska ja Suomikin noiden avaruusäijien omaisuutta. Kiva kuitenkin hei että annatte meille tämmösen muutaman hehtaarin alueen, missä voidaan kaikkien henkiinjääneiden skandinaavien kanssa asua vielä. Joo, kirjoitetaan sopimus missä sanotaan että tää on ihan OK järjestely seuraavat miljoona vuotta, älä enää sohi sillä lasertykillä jooko, ja voisitteko hei pliis parantaa meidät näistä teidän avaruustaudeista kun ei me itse osata? Ai ette? No, voi hemmetti.

washington (17)

Inkkareiden jälkeen menin vielä siihen Luonnontiedemuseoonkin, mutta siellä ei oikeastaan ollut oikein mitään mitä ei jossain aiemmilla matkoilla käydyissä museoissa ollut tullut jo vastaan. Hienoja dinosaurusluurankoja ja kaikkien maailman elukoiden vahahahmoja ja oli jalokivet ja meteoriitit ja kaikki näytillä, mutta ei niistä sen enempää.

Museot sai kolmannen jälkeen riittää, ja lähdin niiden jälkeen käppäilemään takaisin hotellille. Matkan varrella olin tosin ajatellut käydä katsomassa sen Pentagonin, kuin myös Pentagonia ennen reitille osuvan, lentokoneesta katsottuna hulppealta näyttäneen Arlingtonin sotilashautausmaan. Arlingtonille päästäkseen piti melkoinen matka vaeltaa, mutta se oli kyllä aika mykistävä paikka. Hautoja on epätodellisen siisteissä muodostelmissa pitkin hyvin hoidettuja nurmi- ja metsäalueita silmänkantamattomiin. Sain melko rauhassa haahuilla pitkin hautausmaata – yhdessä paikassa tosin sain seuraa alueelle eksyneestä peurasta.

washington (19)washington (21)

Sinne loputtomasti jatkuvien valkoisten hautakivien rivistöjen sekaan oli myös ripoteltu taas kaikenlaista telkkarista tuttua, oli Iwo Jiman muistomerkki, missä kuus jamppaa yrittää kauheella vimmalla saada lipputankoa pystyyn, oli John F. Kennedyn hauta, jonka vierellä paloi ikuinen tuli ja vaimo makasi myös omassa kuopassaan siinä vieressä, ja JFK:n ajatuksia oli hakattu kiviin siihen ympärille. Sit vähän matkan päässä sivussa oli JFK:n salamurhatun veljenkin hauta, siinä ei ollu liekkiä, ei vaimoa, ei kiveen hakattuja mietteitä, ja ristikin oli vähän vinossa.

washington (20)

Tuntemattoman sotilaan hauta, jota vartioi korskeasti edestakas kopsuttelevat merijalkaväen sotilaat, oli aika vaikuttava kaikessa mahtailevuudessaan. Arlingtonistakin mulla oli kartta, johon oli merkattu jos jonkinlaisen suuruuden hautoja ja tapahtumien muistomerkkejä. Siellä tuli haahuiltua pitkä tovi. Arlingtonista kun pääsin lopulta ulos, oli vielä just sen verran paukkuja jäljellä, että haahuilin vihdoin sinne alun perin ensimmäiseksi kohteeksi suunnittelemani Pentagoninkin ääreen. Kävin katsastamassa sen seinän, mihin yksi 9/11 lentokoneista ohjattiin, sillekin toki oli oma muistomerkkinsä pystytetty siihen seinän viereen.

washington (22)washington (1)

Pentagonilta jaksoin juuri ja juuri vääntäytyä hotellilleni. Laskeskelin siellä, että olin päivän aikana vaeltanut pitkin Washingtonia semmoset 15 kilometriä, ja edellisenä päivänä vielä vähän lisää. Olin ihan tyytyväinen, kun sain seuraavana päivänä vaan istua lentokoneissa.

Sellainen oli Washington, melkoisen vaikuttava paikka kaiken kaikkiaan. Ehdottomasti turisteeraushetken arvoinen mesta, jos joskus tulee tilaisuus siellä päivä tai pari viettää, niin mene ihmeessä.

washington (2)

Herra Longfield työmatkailee – Kentucky

Mondo Gekko, Herra Longfield tässä. Työmatkajorinaa luvassa Etelä-Suomeen, kaakosta puhaltavaa tuulta ja puolipilvistä, plus yksitoista astetta. Pohjois-Suomeen laskeutuu ydintalvi, ja keski-Pohjanmaalla odotettavissa tulivuoren purkauksia. Metsäpalovaroitus ulottaa Nuorgamista Maarianhaminaan.

Tuossa ennen kesälomia vietin kaksi viikkoa Amöriikassa, jostain syystä en oo vaan saanut siitä kirjoitettua mitään, mutta nyt se tapahtuu. Varsinainen matkakohde sijaitsi Kentuckyssa, josta käsin tein pieniä turisteerausretkiä lähiosavaltioihin. Erinäisten kommervenkkien jälkeen päädyin lopulta myös viettämään aikaa maan pääkaupunkiin Washingtoniin.

kentucky_c_matka_.jpg

Työmatkakohde kuitenkin sijaitsi lähellä Kentuckyssa sijaitsevaa Owensboro-nimistä kaupunkia, joten sinne matkani ensiksi vei. Minusta on jotenkin jännä, että Kentuckyssakin oli mun mielestä ihan samannäköistä ja oloista kun vaikkapa Alabamassa ja Pohjois-Carolinassa. Välimatkat näiden osavaltioiden välillä on kuitenkin samaa luokkaa kuin vaikkapa Tanskan, Romanian ja Italian kesken, ja varmana erottaisi nopeasti että missäs sitä nyt noista kolmesta vaihtoehdosta ollaan, jos yhtäkkiä johonkin noista tupsahtaisi. Mutta nuo on jotenkin niin samannäköisiä paikkoja kaikki, arkkitehtuurilta ja luonnolta ja ihmisiltä ja kaikelta. Niistä Amerikan paikoista joissa oon käynyt, Teksasissa ja Oklahomassa oli vähän hiekkaisampaa, ja New York nyt oli kokonaan ihan oma mestansa, mutta muuten on kyllä kaikki olleet ihan samanlaista seutua.

Owensborosta kun googlettelin, niin selvisi että Johnny Depp on sieltä kotoisin. Jee! En kyllä löytänyt kaupungista mitään Johnnyn muistolaattaa tai pronssista Saksikäsi-Edwardia tai Jack Sparrow-patsasta, mistä olin hieman pettynyt. Sen sijaan vähän joka lähiseudun kylässä mainostettiin, että täällä Abraham Lincoln kävi kerran poimimassa sieniä, ja täällä hän asui kaksi viikkoa erään kesälomansa aikana, ja täällä Abraham kadotti joskus hattunsa. Lincolnin mukaan oli nimetty katuja ja toreja ja siltoja ja vaikka mitä. Abraham Lincoln ja Abraham Lincoln, mitä sellaista se nyt muka on tehnyt että se vetää niin kovasti vertoja Johnny Deppille? Sillä oli se hattu, joo, olihan se ihan hieno, mutta mitä muuta? En muista yhtään leffaa missä Abraham ois näytellyt, mutta Johnnyltä muistan heti kuusi. Teatterissa Abraham kerran todistettavasti kävi, tosin vain katsojan roolissa, ja meni silloinkin vielä häiritsemään muuta katselijakuntaa ammuttamalla itsensä.

kentucky (2)

Owensboro oli itse asiassa aika kiva paikka. Kaupunki sijaitsee lähellä jokea, joka erottaa Kentuckyn ja Indianan osavaltiot toisistaan. Hotellini möllötti ihan siinä joen varrella, ja siitä hotellin vierestä lähti semmonen kiva jokipuistoalue, missä oli live-musiikkia, ravintolaa ja semmosia isoja keinupenkkejä ja suihkulähteitä. En mä yksikseni siellä jaksanut mitään pitkiä aikoja viettää, mutta kiva siellä oli välillä käydä käppäilemässä tai lenkkeilemässä. Kerran juoksulenkillä harhauduin vähän semmoselle lähiöseudulle juoksentelemaan, ja siellä tuli vastaan jalkakäytävällä makoillut ukko. Siinä se vaan makoili ja jotain örisi menemään. Se oli kohtalaisen sekavassa kunnossa, vähän kuumotti kun se alkoi kömpimään ylös kun juoksin siitä ohi, mutta eipä se sitten ees huudellut mitään perään, jäi vaan typertyneenä toljottamaan. Siellä jokipuistossakin yksi ilta taapersi semmonen vanhempi nainen muovikassin kanssa, sitten se välillä jätti sen muovikassin maahan ja alkoi karjumaan jotain käsittämättömyyksiä. Muutaman tunnin ajan se siellä puiston liepeillä jaksoi liikuskella, ja piti välillä huutotaukoja. Drugs are bad, mkay.

kentucky (3)kentucky (4)

Koska työvisiitti kesti kaksi viikkoa, ja viikonloppuna ei ollut mitään työhommia, pääsin vähän lähiseutujakin katsastamaan. Katsoin oikein netistä että mitähän jänskää Owensboron lähistöllä olisi, ja ekaksi turisteerauspäiväksi katoin semmosen reitin missä ajaisin jo ekalla Kentuckyn visiitillä nopeasti ohi ajamamme Fort Knoxin kautta Louisvillen kaupunkiin, missä kävisin kattelemassa paikkaa nimeltä Churchill Downs. Se on vähän niinku Amerikan Vermo, siellä aina joka vuosi järkätään Kentucky Derby -niminen laukkakisatapahtuma, ja se on kuulemma näkemisen arvoinen paikka niinäkin päivinä kun siellä ei Kentucky Derby just ole pyörimässä, joten ajattelin sen käydä näkemässä. Sitten kun kattelin kartasta että mitens nuo paikat nyt sijaitsevat toisiinsa nähden, osui silmiini Indianassa sijaitseva kylä, jonka nimi oli Santa Claus, se sijaitsi vähän niinku paluumatkan varrella. Ajattelin että pakkohan se on tommosessakin paikassa käydä, varmana on joku sekava minikylä täynnä joulujuttuja kun on tommonen nimi keksitty paikalle.

Fort Knoxhan on ihan kokonainen kaupunki, tai vissiin lähinnä varuskunta-alue, eikä pelkästään joku yks hemmetin supervartioitu rakennus missä lojuu sata miljardia kultaharkkoa. Mä tosin en edes yrittänyt sinne sisälle päästä, enkä tiedä oisinko päässytkään, koska kaikki kylään ajelevat joutu selittelee portilla vartioiville sotilaille jotain, ja en lähtenyt sinne änkyttämään että ”Yees, gould baars, come turist, okey? Dont kill?”. Kävin kyllä yhdellä portilla näpsimässä kuvia tankeilla koristelluista Fort Knox -kylteistä, ja portin vieressä olevassa Visitor Centerissä ihmettelemässä että mitä täällä nyt oikein on. Se varsinainen supervartioitu rakennus, missä ne sata miljardia kultaharkkoa lojuu, sijaitsi myös ihan siinä portin lähellä, mutta siitä ei oikein saanut sieltä portilta hyvää kuvaa. Pois ajaessa tie meni vähän lähempää rakennusta, ja vaikka siinä oli tuhat kylttiä joissa luki että älä pysähdy, älä parkkeeraa, älä ota kuvia, älä tee yhtään mitään, niin pakko oli sen verran hiljentää että sain auton ikkunasta räpsäistyä yhden kuvan rakennukselle vievästä pääportista ja itse tönöstä. Myös moottoritieltä rakennus näkyi, sieltäkin räiskin pari kuvaa, ja ei taaskaan tulleet helikopterit tai tankit minua ampumaan.

kentucky (6)

Aikaisemmalla visiitillä kävi jo ilmi, että siellä Fort Knoxin holvirakennuksessa lojuu noin 3 % kaikesta maailman kullasta. Nyt kun googlettelin vähän lisää, niin käytännössä tuo määrä vastaa 7500 tonnia kultaharkoiksi puristettua kultaa. Jos ne kaikki laittaisi kasaan, siitä määrästä harkkoja saisi kasattua kuution, jonka jokainen sivu ois vähän päälle kuusi metriä, ja tilavuudeltaan 230 neliötä. Eli semmonen isohkon omakotitalon tilavuuden verran siellä rakennuksessa niitä kultaharkkoja lojuu, nykyarvoltaan se klöntti on semmoset 330 miljardia dollaria. Tosin, siellä holvissa missä kulta lojuu ei wikipedian mukaan ole kukaan ulkopuolinen käynyt sitten vuoden 1974, jolloin heräsi epäilys että onko siellä holvissa kultaa ensinkään vai onko se pelkkää tarinaa. Tuolloin joukko kongressimiehiä ja lehdistön edustajia päästettiin holviin kultaharkkoja toljottamaan ja ottamaan lehtiin kuvia jotta ihmiset uskoisivat ettei ne harkot ole sieltä minnekään kadonneet, ja tuolloin harkkojen määrä myös laskettiin. Sen jälkeen holvissa ei mun ymmärtääkseni olla käyty, vaan joka vuosi käydään vaan tarkistamassa että holvien oviin laitetut sinetit ovat ehjät, eikä siellä siis ole käynyt joku yösiivooja harkkoa tai paria kotiin lipastamassa.

kentucky (7)kentucky (8)

Kaikenlaista muutakin arvokasta tavaraa on Fort Knoxin holveihin aikanaan viety säilöön, mm. toisen maailmansodan aikana alkuperäiset USA:n perustuslain ja itsenäisyydenjulistuksen allekirjoitetut versiot vietiin Fort Knoxiin turvaan, ja sinne roudattiin myös joku Unkarin valtion hieno kruunu, joka ”annettiin” jenkkisotilaille toisen maailmansodan jälkimainingeissa jottei se päätyisi kommunistien käsiin. Jostain syystä siellä myös varastoitiin aikanaan hirveää kasaa morfiinia ja oopiumia siltä varalta, että USA ei enää saisi oopiumia käsiinsä, eikä pystyisi tämmösiä kivunlievityslääkkeitä valmistamaan. Kultaharkkoja ja näitä muita juttuja vartioi Fort Knoxissa 30 000 sotilaan armeija kaikkine hemmetin helikoptereineen ja tankkeineen, ja se itse holvirakennus on ihan oikeasti suojattu sotilaiden lisäksi esim. miinakentällä ja sähköaidalla. Sinne ei siis varmaan pelkällä debiilin pokallakaan pääsisi sisään hortoilemaan.

kentucky (9)kentucky (10)kentucky (11)

Fort Knoxilta ajelin sitten Louisvillen kaupunkiin – siinä matkalla löytyi Longfield, eli se paikka mistä tämä blogi on koko olemassaolonsa pyrkinyt selvittämään, että mitä siellä oikein on meneillään. Ei siellä mitään silloin tapahtunut kun minä sinä piipahdin, yksi suomalainen turisti vaan otti katukyltistä kuvaa, muuten oli hiljaista. Longfieldin kadulta ei sitten kauaa tarvinnutkaan ajella, kun Churchill Downs pompsahti vastaan. Churchill Downsissa siis järjestetään vuosittain tapahtuma nimeltään Kentucky Derby, missä pienet värikkäästi pukeutuneet ukot ratsastavat hevosilla ja hakkaavat niitä kepeillä, samalla kun vajaa 200 000 Churchill Downsille tunkeutunutta ihmistä patsastelee kaikenlaisissa sirkustirehtöörivaatteissaan ja naisilla on itsensä kokoiset hatut päässä. Tätä tämmöstä on Louisvillessä harrastettu vuodesta 1875 lähtien, ja se on vissiinkin yksi isoimpia hevostapahtumia koko maailmassa.

kentucky (14)

Churchill Downs olikin kyllä aika hemmetin iso paikka. Paikassa oli nytkin käynnissä jotkut ihme hevostelukisat, ja löydettyäni parkkipaikan sairaan kokoisilta ja autoja täynnä olevalta parkkialueelta, hoipertelin laukkaradalle sisään. Kolmen dollarin sisäänpääsylippu sinne piti ostaa, ja aika moni muukin oli minun lisäkseni näköjään semmosen ostanut. Ihmisiä oli nimittäin paljon, ja vaikka hevoskisat olivatkin kai vaan jotain ihan normaaleja viikottaisia kisoja, oli osa ihmisistä silti vetässyt päälleen semmoset kunnon kostyymit ja jättihatut. Ja vetoa lyötiin ihan innoissaan, suuri osa jengistä ei itse asiassa jaksanut ollenkaan siellä varsinaisessa katsomo-osassa edes aikaansa viettää, vaan ne istuskelivat semmosissa telkkarihalleissa joista vissiin pystyi samanaikaisesti kattelemaan muitakin hevostelukisoja ties mistä päin maailmaa ja lyödä niistäkin vetoa. En oo ikinä oikein tätä hevosvedonlyöntihommaa tajunnut, Pitkävetoa ja Vakiota sun muuta joskus pienenä kyllä yritin välillä, mutta nää hevosjuoksut ei oo koskaan napanneet. Kerran kyllä tein semmosen lapun mihin piti muistaakseni kuuden lähdön voittajat veikata. Arvailin aivan randomilla ne numerot niihin – ja sain neljä oikein, mut sillä ei saanut vielä yhtään rahaa.

kentucky (12)kentucky (13)

Yhden lähdön kattelin siellä jättikatsomossa, ja olihan se ihan jännää, vaikka mua vähän häiritsikin että niitä hevosia piestiin raipalla koko sen kisan ajan. Kovasti laukkakansa huusi kun hepat maaliin tuli, ei voittanut ennakkosuosikki sitä lähtöä ja se saikin aikaan ison kollektiivisen huokauksen katsomosta. Siinä vissiin aika monelta meni rahat, mut mitäs veikkailivat. Kävin vielä jossain turistikaupassa, ja lähdin sitten jatkamaan matkaani, taivaalle oli meinaan kerääntynyt sen verran tyräkät pilvet että ajattelin yrittää ehtiä autolle ennen kun alkaa myrskyämään. En ehtinyt, matkalla parkkipaikalle alkoi sataa ihan tajuttomasti, ja kastuin aika läpikotaisin ennen ku pääsin autoon suojaan. Mutta mitäpä moisesta. Naputtelin autossa navigaattoriin Santa Claus, laite löysi paikan, ja sitten aloin sitä kohti köröttelemään.

Matkalla sade onneksi loppui, ja navigaattorin kertoessa että kohta alkaa määränpää lähestyä, sen näki myös reitin varrelle ilmestyneistä joulupukeista ja poroista, jotka halvaantunut virne naamallaan viittilöivät kaikkia tulemaan joulun ihmemaahan, eli Indianan Santa Clausiin. Se oli kyllä jotenkin todella häiriintynyt paikka. Kylä oli tosi pieni, mutta melkein jokaisessa talossa oli joku jouluteema meneillään. Oli Joulupukin postitoimistoa, jonka edustalla hullusti toljottava duckface-Joulupukki oli valmis murskaamaan jonkun epäonnekkaan ohikulkijan jättimäisellä paketilla. Petteri Punakuonon leirintäalue oli myös olemassa, ja Joulupukin kauppa ja ostoskeskus ja bensa-asema ja kaikkea. Kylän keskuksessa toimineen kaupparivistön edustalla oli iso, metallinen ja karu joulukuusen ranka. Paikassa ei ollut mun lisäkseni oikeastaan ketään muuta, ja fiilis oli tummien sadepilvien ja kovan tuulen ansiosta jotenkin melko pelottava.

kentucky (15)kentucky (17)

Kävin semmosessa tolkuttoman kokoisessa joulukaupassakin, sielläkään ei ollut ketään paria kassahenkilöä lukuunottamatta. Kaupan jo kiinni ollutta ruokakojua siivosi isokokoinen, vanha valkopartainen herra. Sattumoisin kojun vieressä ollut Joulupukin tervehtimismökki oli myös jo ehtinyt sulkeutua, koska pukin täytyi selkeästi puhdistaa grilli vielä ennen kaupan sulkemista. Autiossa kaupassa oli joulukamaa jos jonkinlaista, miljoonasta erilaisesta joulukuusen koristeesta aina nelimetrisiin, talon katoille asennettaviin mekaanisiin vilkuttaviin joulupukkeihin ja realistisen kokoisiin joululauluja lauleleviin perheisiin. Joululaulut soi tietty kaupassa koko ajan, ja välillä joku sähköinen Petteri kilkutteli kulkusiaan tai pieni pattereilla toimiva joulupukki huusi hou-hou-hou. Koko Santa Claus oli jotenkin tosi friikin oloinen paikka, vähän tuli semmonen olo että jostain puskasta kohta pomppaa Michael Jackson ja vie lähimmän lapsen mennessään. Joku kauhuelokuva siellä pitäisi kuvata.

kentucky (16)

Santa Clausista ajoin sitten takaisin hotellilleni toipumaan. Seuraavaa päivää varten olin taas etsinyt muita käymisen arvoisia paikkoja, vähän kauempana Kentuckyssä ois ollut joku luolasysteemi, mutta vähän lähempänä Owensboroa, Illinoisin osalvaltiossa, oli toinen luola-aiheinen mesta nimeltä Cave-In-Rock, ja koska en ollut Illinoisissa aiemmin käynyt, päätin ajella sinne, ja katsella sitten matkan varrella josko vastaan tulisi jotain muutakin mielenkiintoista. No, ei tullut. Se ei nyt ehkä ollut kaikkein onnistunein turistireissu, vaikka kieltämättä Cave-In-Rock olikin ihan hulppea ilmestys, mutta se oli melko nopeaan nähty. Paikassa oli aikanaan kaikenlaiset lainsuojattomat viettäneet aikaansa, mutta nykyisin se on osa kansallispuistoa, ja ainoat torspot joita siellä näin oli muita turisteja. Edestakainen ajomatka oli melkoisen pitkä, ja koska matkan varrella ei tällä kertaa mitään randomia kummallista tullut vastaan, tuntui vähän hölmöltä ajaa neljän tunnin edestakainen reissu vaan jotta pääsi yhtä luolaa kattelemaan.

kentucky (1)kentucky (19)kentucky (18)

Sellaista oli Owensborossa, sekä muualla Kentuckyssä ja lähiosavaltioissa. Loppumatkasta hortoilin vielä Washingtonissa (siinä minkä jälkeen pitää aina ja kaikkialla kirjoittaa D.C., enkä siis Washington-nimisessä osavaltiossa), mutta kirjottelenpa siitä toiseen kertaan koska eiköhän tässä ollut jo yhdeksi kerraksi riittävästi jorinaa.

Herra Longfield työmatkailee: Ostroleka, Puola

Moikkista koikkista.

Huli tuolla jossain jo mainitsikin, että sain jokin aika sitten puhelun jossa minua suurinpiirtein rukoiltiin tulemaan Puolaan niin pian kuin mahdollista, siellä oli puhelun mukaan lähestulkoon Tshernobylin tasoinen katastrofi tapahtumassa jollen äkkiä tulisi paikalle käsiäni heiluttelemaan ja numeroita kirjoittelemaan. No, tilanne ei loppujen lopuksi ollut ihan niin dramaattinen, ei oikeastaan sinne päinkään, mutta tulipa sentään käytyä taas Puolassa, ja vielä oikein Ostrolekassa asti!

puola

Ostroleka sijaitsee semmoinen sata kilometriä Varsovasta pohjoiseen, ja siellä ei ole mitään. Ehkä juuri siksi se on jotenkin kierolla tavalla sympaattinen paikka. Viime syksyllä Ostrolekan kaupungin lähellä sijaitsevan liikenneympyrän viereen avattiin niinkin ihmeellinen paikka kuin McDonalds, ja avajaisviikkona siellä oli varmaan kaupungin kaikki asukkaat paikkaa ihmettelemässä. Ruuhkat oli aika käsittämättömät, ja uunituoreilla parkkipaikoilla oli useita busseja joilla läheisten koulujen innosta kihiseviä lapsia oltiin paikalle tuotu. Siellä sitä sitten mokellettiin kuorossa konsonantteja ja ihmeteltiin että mikä on Big Mac ja miksei täältä mistään saa raakaa kaalia ja punajuuria. Puolalaiset on niin symppiksiä.

Puola

Puolaan olen USA:n jälkeen tainnut tehdä eniten työmatkoja, ja olen vuosien saatossa alkanut tykkäämään maasta ja varsinkin sen asukeista aika paljon – käytiinhän me  myös vapaa-ajalla Hulinkin kanssa maahan tarkemmin tutustumassa. Puolaa on viime vuosisadan aikana potkittu urakalla päähän, milloin oikealta ja milloin vasemmalta, ja maassa näkyy yhä varsinkin pitkät kommunismin ajan aiheuttamat haavat – ei kai esimerkiksi vaikkapa Ostrolekaan vuonna 2012 perustetun McDonaldsin aiheuttamaa paikallista hysteriaa voi muullakaan selittää.

Mutta onneksi Puola ei ole tätä nykyä natsien tuhovimman kohde numero 1 tai osa Neuvostoliittoa, vaan EU:n jäsen. EU näkyy Puolassa monessa paikassa: viime aikoina Puolassa on alettu peruskunnostamaan vanhoja teitä, lentokenttiä ja satamoita ja myös tekemään kaikenlaista uutta ja mukavaa, kuten esimerkiksi McDonaldseja. Lähes kaikissa rakennustyömaasta ilmoittavissa kylteissä komeilee aina jossain nurkassa EU:n lippu, joka tarkoittaa sitä että siihen nimenomaiseen rakennushankkeeseen on saatu tukea EU:lta. Jos olisin Timo Soini niin voisihan siitä ottaa nokkiinsakin, tyyliin että siellä ne nyt minun ja muiden suomalaisten rahoilla tekee teitä Gdanskin ja Lodzin välille, ja kunnostavat Chelmnon kirkkoa, ja samaan aikaan Suomessa vanhukset syö kissanmakkaraa ja kettuja viljellään ja mistä sitä nyt milloin valitetaankin. Mutta niinku sanoin, Puolaa on niin urakalla pistetty lähihistoriassa turpaan että jos he nyt kerrankin ovat hyötyvänä osapuolena jossain niin minua henkilökohtaisesti se ei haittaa yhtään. Ja jos saa valita, niin ennemmin antaisin omat roposeni sitten vaikka jonkun puolalaisen pikkukylän kirkon katonkorjaukseen kuin vaikkapa espanjalaiselle pankille, joka lainaa (eli antaa) rahat jalkapallojoukkueelle jotta siellä pelaava portugalilainen saa 100 000 euron suuruisen korotuksen viikkopalkkaansa jottei se enää mököttäisi maalin tehdessään.

Puola siis menee koko ajan eteenpäin, ja jo muutamassakin vuodessa muutos on ollut ihan huomattava. Silti maassa tulee vieläkin törmättyä aika absurdeihinkin tilanteisiin. Erään läntisempään Puolaan suuntautuneen työmatkan aikana päätin yksi päivä lähteä tehdasalueelta ulos, ja ajoin läheiseen Swiecien kaupunkiin syömään. Pyörin kaupungin katuja aikani, ja yritin tavata liikkeiden ovien päältä puolankielisiä sanoja, josko niistä joku olisi ollut sen verran tuttu että olisin ymmärtänyt kyseessä olevan ruokapaikka. Sellaista ei kuitenkaan tullut ihan heti vastaan, ja olin jo hyvän tovin ajanut autolla pitkin poikin kunnes viimein löysin kyltin jossa luki jotain ”Tschbyregrf Dzywergh Kebab”, ja tajusin että tuoltahan sitä nyt saa oikein puolalaista kebabia, sinne heti. Parkkeerasin auton ja astuin ovesta sisään, ja reipas myyjätyttönen mökelsi jotain konsonantteja iloisesti hymyillen, vissiin toivotti tervetulleeksi tai jotain. Nyökkäsin myyjälle ja aloin ihmettelemään tiskin yllä olevaa ruokalistaa. Kaikissa annoksissa oli yksi sana jonka ymmärsin, ja se oli Kebab, loput sanat oli sitten jotain mystisiä viritelmiä joissa oli paljon z-, k- ja c-kirjaimia ja loppujen kirjainten päälle oli vedetty jotain viivoja ja heittomerkkejä. Normaalia puolan kieltä siis.

Puola

Aikani listaa toljotelleeni päätin että sama se mitä sieltä tulee, kunhan jotain ruokaa saisi, ja aloin sattumanvaraisesti valittuja listan sanoja myyjälle tavailemaan. Myyjä kuitenkin pudisti päätään ja sanoi jotain puolaksi. Yritin englanniksi ilmoittaa että olen kehitysmaasta enkä osaa puolaa, ja myyjä suureksi hämmästyksekseni osasikin ihan auttavasti englantia. Hän ilmoitti, että haluamani annos on loppu. Kysyin sitten, että mitä annoksia teillä sen sijaan olisi tarjolla, mutta siihen myyjä vain näytti selkänsä takana tyhjänä nököttävää kebab-varrasta, ja sanoi että kebab on loppu. No, ei se mitään, ajattelin, ja yritin uudestaan kysyä että mitä muuta täältä voisi sitten saada. Myyjä näytti vähän hämmästyneeltä, ja sanoi että ei mitään, täällä myydään vain kebabia, mutta kuten sanoin, se on loppu, uutta tulee ehkä huomenna. No niinpä tietenkin, eli paikasta ei saa mitään, mutta silti se on auki, olisihan se nyt pitänyt ymmärtää. Lampsin siitä sitten lannistuneena pois. En jaksanut enkä oikeastaan olisi ehtinytkään enää toista ruokapaikkaa etsiä, joten ajoin läheiseen Lidliin josta ostin jotain sämpylöitä, leikkelepaketin ja mehua, ja niitä sitten autossani natustelin ja sieltä käsin vielä hämmästyneenä katselin kebab-paikkaa. Siellä se tyttö seisoskeli kassakoneen takana, tyhjän kebab-vartaan vieressä ja odotteli asiakkaita joille voisi iloisesti hymyillen kertoa että huomenna ehkä tulee taas kebabia ja silloin täältä taas voi jotain ruokaa saada. Ehkä.

Eniten hämmästyttäviä tilanteita Puolassa tulee vastaan liikenteessä. Maan tieverkosto on vielä aika rosoisessa kunnossa, vaikka isoja korjausprojekteja onkin koko ajan tekeillä, ja teillä – varsinkin syrjäseuduilla – ajellaan enemmän fiiliksen kuin minkään tylsien liikennesääntöjen mukaan. On aika normaalia, että vastaan tulee silloin tällöin autoja omalla kaistallasi, silloin pitää vaan tyynesti koukata vähän pientareen puolelle – ja toivoa että siellä ei ole jotain pullokasseja kauppaan pyörällään vievää papparaista tai Puolan metsiköissä kohtalaisen sankoin joukoin asustelevia iloluonteisia naikkosia, jotka usein varsin pienissä vaatteissa kokoontuvat teiden reunoille ohiajaville autoille vilkuttelemaan. Nopeusrajoituksia maassa tosin ollaan ymmärtääkseni aika tehokkaasti alettu valvomaan, ja muutaman kerran olen itsekin joutunut paikallisten poliisien kanssa kyseisestä asiasta juttelemaan. Yksi tällainen mielenkiintoinen juttutuokio tarjoutui juurikin tällä viimeisimmällä matkallani Ostrolekan liepeillä.

Puola

Puola
Puolan ruuhkissa voi kuskikin (Huli) välillä jaloitella

Yksi aamu lähdin hotellini parkkipaikalta ajelemaan kohti työpaikkaa. En ollut ehtinyt vielä parkkipaikalta pois, kun hämmästyksekseni huomasin takapeilissäni vilkkuvat poliisiauton valot. Joku poliisi oli siis sattumalta valinnut passipaikakseen peltojen keskellä sijaitsevan hotellini parkkipaikan. Käänsin parkkipaikalta ohikulkevalle tielle hyvin hitaasti, ja ihmettelin mitä olen tehnyt, mutta sitten poliisit kurvasivatkin vauhdilla ohitseni. Horisonttia kohti ne sitten ajoivat, kunnes pysäyttivät jonkun kuorma-auton jarruvalot loimottaen. Ajelin itse varovasti pysäytetyn kuorma-auton perään, ja katselin kuinka poliisit viittilöivät kuorma-autoa kääntymään läheiselle parkkipaikalle. Mutta sitten huomasin että poliisit viittilöivät myös minua seuraamaan heitä tuolle samaiselle parkkipaikalle. No, mikäs siinä, ajattelin että kyseessä on varmaan joku puhallutusratsia tai jotain.

Puola

Ajoimme kaikki kolme sulassa sovussa parkkipaikalle, ja poliisiautosta nousi kaksi poliisia, toinen lähti jututtamaan kuorma-autokuskia, toinen minua. Avatessani ikkunan minulle juttelemaan tullut isokokoinen, kalju poliisi sanoi rivakasti parit konsonantit, ja aloin heti sopertaa että ”English only, sorry”. Poliisi toljotti minua epämiellyttävästi steroidien sumentamilla silmillään, ja mokelsi lisää, tehostaen tällä kertaa jotain konsonantteja käsimerkeillä. En tajunnut mitään, ja koitin elekielen ja huonon rallienglannin yhdistelmällä saada tämän viestin menemään läpi poliisisedälle, mutta yhä uudestaan poliisi vain sanoi samalta kuulostavia sanoja, korottaen kerta kerran jälkeen volumea ja huitomalla rivakammin käsillään. Tarjosin poliisille ajokorttiani ja vuokra-auton papereita, jotka hän ottikin vastaan, mutta jatkoi silti mökellystään. Kuikuilin hermostuneena poliisin vyöltä roikkuvaa pistoolia, ja toivoin ettei poliisi päätä ratkaista erimielisyyttämme sen avulla, ja yritin parhaani mukaan levitellä käsiäni ja puistella päätäni sitä mukaa kun poliisi keräsi kierroksia. Aloin jo vähän huolestua, sillä yleensä ylinopeus- tai parkkierimielisyyksistä olen Puolan normaalisti leppoisien poliisien kanssa selvinnyt ulkomaalaisuuteeni, siitä johtuvaan typeryyteeni ja tyhjään lompakkooni vedoten. Tämä kyseinen yksilö oli kuitenkin sen verran uhkaavan oloinen, ja varsinkin koska en tiennyt miksi minut oli parkkipaikalla viittilöity, alkoi mieleen hiipiä kaikenlaiset ajatukset että näinköhän minua tällä kertaa epäillään murhasta tai huumekaupasta tai jostain.

Poliisin kanssa emme päässeet asiassa eteenpäin, mutta aloin sitten viittilöimään miehelle että jospa soittaisin puhelimella ja ehkä sitä kautta löytäisimme jonkun joka voisi tuoda meidät yhteisymmärrykseen. Soitinkin siitä sitten eräälle työkohteessa olevalle suomalaiselle, selitin hänelle tilanteeni ja pyysin häntä etsimään jonkun jampan joka osaisi sekä puolaa ja englantia. Suomalainen lähtikin vähän naureskellen tätä tehtävää suorittamaan, ja viittilöin poliisille puhelinta ja jotain sopersin että kohta kohta. Poliisi viittilöi puolestaan jotain, ja tulkitsin hänen eleidensä sisältävän viesti olevan jotakuinkin: ”Kun saat jonkun puolaa osaavan kiinni, tule tuonne poliisiautolle, tai ammun sinut täyteen reikiä!” Poliisi lähti sitten puhisten autolle, vieden ajokorttini ja vuokra-auton paperit mukanaan. Siinä vaiheessa päätin tehdä hyväksi havaitun tempun, ja tyhjensin lompakkoni seteleistä, jättäen sinne vain pari kulttuuriseteliä ja jonkun R-kioskin kuitin. Puolassa poliisit pyytävät aina ulkomaalaisia maksamaan sakot käteisellä, ja jos käteistä ei satu olemaan, homma menee ilmeisesti niin vaikeaksi että poliisit ovat tähän asti aina antaneet asian olla.

Puola

Puhelimen toisessa päässä suomalainen oli saanut jonkun puolaa ja englantia osaavan kaverin kiinni, ja taapersin puhelimen ja tyhjennetyn lompakkoni kanssa poliisiautolle. Ojensin puhelimen autossa istuvalle steroidipäälle, joka piirteli siellä kieli keskellä suuta ajokorttini tietoja ruutupaperille. Poliisi kuitenkin lopetti harrastuksensa, ja otti puhelimen ja mokelsi sinne jotain, ja antoi sitten luurin takaisin minulle. Puhelimen toisessa päässä oleva puolalainen selitti, että minua syytetään ylinopeudesta. Olin ihmeissäni, siellä hotellin parkkipaikallako olin sitä ylinopeutta ajanut? Tätä ei kuitenkaan auttanut kysellä puhelimitse siltä puolalaiselta, sen paremmin kuin siltä suomalaiseltakaan, joten kiittelin heitä avusta ja päätin ryhtyä asiaa elekielellä poliiseilta selvittämään.

Kummissani pyrin esittämään, että en ole ajanut mitään ylinopeutta, missä muka sitä ajoin, ja katsokaapa muuten tyhjää lompakkoanikin, ei siellä juuri mitään ole. Steroidipää tuijotti lompakkoa harmistuneen näköisenä, ja lausui kysyvästi ”Euro?” Puistin pahoillaan olevan näköisenä päätäni ja availin lompakkoni tyhjiä setelitaskuja, näytin heille myös kulttuuriseteleitäni ja sitä R-kioskin kuittia mutta ei ne kelvannut. Mutta sitten kuskin paikalla istunut poliisi huomasi luottokorttini, ja alkoi innoissaan mouhuamaan ”Aa, Mastercard, tak tak, Bankomat, bankomat, follow follow!” ja viittilöi samalla jonnekin kaukaisuuteen samalla kun steroidipäänkin katse kirkastui ja hänkin alkoi nyökytellen viittilöimään samaan kaukaisuuteen kuskin kanssa. Ties missä asti se pankkiautomaatti olisi ollut, ja nyt kun tiesin että ei minua olla tähän parkkipaikalle murhaamassa, rahaa pojat vain ovat vailla, yritin esittää vielä typerämpää kuin siihen asti olin ollut. Kohauttelin vähämielisenä olkiani ja irvistelin säälittävästi että en ymmärrä, en ymmärrä. Jossain vaiheessa vaihdoin englannista suomeen, ja aloin kaikenlaista ympäripyöreää poliiseille suomeksi juttelemaan. Siinä vaiheessa kun aloin SM-liigan sarjatilannetta ja SaiPan hienoa syksyä selvittämään, poliisit katsoivat tuskastuneena toisiaan, ja se kuski viittilöi minua painumaan helvettiin heidän aikaansa haaskaamasta. Nöyrästi anteeksipyydellen otin steroidipäältä vastaan ajokorttini ja auton paperit, ja hipsin kumarassa omalle autolleni, ja ajelin hermostuneesti hihitellen työpaikalle. Siellä saikin sitten kuulla koko päivän kuittia asiasta, mutta ei se mitään, olin iloinen että en ollut päässyt hengestäni ja että rahatkin vielä säästyi.

Tiedä sitten olivatko veijarit poliiseja ensinkään, maassa kun kuulemma liikkuu valepoliisejakin rahaa keräilemässä. Ei niillä ainakaan missään vaiheessa ollut minkäänlaista todistusaineistoa ylinopeudestani esittää, pari kertaa olen poliisien kanssa kyllä katsellut tutkan näytöltä autoni nopeuslukemaa: sellaista vempelettä ei näillä veikoilla ainakaan ollut. Vaatteet ja varusteet oli autoa myöten muuten kyllä ihan poliisien vempeleiden näköisiä, joten tiedä sitten vaikka ne olisi ihan oikeita poliisimiehiä olleetkin. Ehkä tutka vaan oli rikki.

Puola

Oli miten oli, hyvin siitäkin tuli selvittyä, ja vaikka se steroidipääkin alkuvaiheessa karjui aika intensiivisesti niin ihan kiltisti sekin loppujen lopuksi ajokorttini minulle takaisin antoi ja viittilöi minua jatkamaan matkaani. Puolalaiset on symppiksiä, oli ne sitten myymässä ei-oota kebab-ravintolassa, tavaamassa McDonaldsin annoksien nimiä, tulkkaamassa urpolle suomalaiselle poliisien juttuja tai sitten vaikka elehtimässä poliisin vormussa ylinopeudesta.