Herra Longfield työmatkailee: Varsova, Puola

Morwa, Herra Longfield tässä.

Tuossa vuoden vaihteen jälkeen on ollut melko kiireistä meininkiä työmatkojen osalta taas. Vuoden ekalla viikolla minun piti jo lähteä Puolassa piipahtamaan, mutta tuolloin keuhkoihini majapaikan tehnyt kuume pakkosiirsi reissua tuonnemmaksi. Uusi visiittiaika kuitenkin saatiin melko näpsäkästi solahtamaan jo kuukauden päähän, ja kävi vielä niin, että kun sitten viime viikolla Puolaan pääsin, aukeni reissun paluumatkalla vielä mahdollisuus käydä katselemassa Puolan pääkaupunki Varsovaa yhden illan verran.

Kerran aikaisemminkin olen Varsovassa illan oleillut, tuolloin tosin turisteerausaikaa ei ollut oikeastaan ollenkaan, lähinnä vain piipahdettiin jossain kaupungin ravintolassa syömässä, ja silloin ihmettelin että mikä tuo hemmetin iso ja kolho pilvenpiirtäjä oikein on mikä vähän joka paikassa horisontissa möllötti. Nyt kun aikaa oli enemmän, päätin ensi töikseni mennä tekemään lähempää tuttavuutta tähän jylhään tönöön.

Talo on alkuperäiseltä nimeltään ”Josef Stalinille omistettu kulttuurin ja tieteen palatsi”, nimi juontaa juurensa siitä, että talo on aikoinaan ollut lahja Neuvostoliitolta Puolan kansalle. Talo rakennettiin neuvostoliittolaisten hellässä ohjauksessa vuosina 1952-1955, mutta huonoa käytöstä osoittaen kiittämätön Puolan kansa poisti jo vuonna 1956 talon nimestä viittauksen lahjan antaja Josef Staliniin (joka meni ja kuoli kesken talon rakentamisen vuonna 1953), siitä lähtien se on ollut vain Kulttuurin ja tieteen palatsi. Talo muistuttaa minun harjaantumattomaan silmääni vähän New Yorkin Empire State Buildingia, ja käsittääkseni Stalinilla olikin joku fiksaatio tehdä amerikkalaisten rehvastelemia massiivisia pilvenpiirtäjiä myös Neuvostoliiton alueelle, ja yksi sitten Puolaankin pykättiin näyttämään että osataan sitä täälläkin hei!

Puolalaiset eivät tämmöstä kommunismin ajan suurudenhullua ja tarpeettoman suurta rötisköä ole hirveästi arvostaneet, taloa on kutsuttu Stalinin Ruiskuksi, Venäläiseksi Hääkakuksi, ja jostain käsittämättömästä syystä myös Pitsialusvaatteiseksi Elefantiksi. Vasta joskus 2000-luvulla kylmän sodan ja kommunismin jättämät arvet puolalaisten mielikuviin alkoi sen verran laantua, että massiivinen Kulttuurin ja tieteen palatsikin alettiin näkemään oikeastaan ihan jylhänä ja historiallisenakin rakennuksena, ja 2007 se julistettiin suojelukohteeksi. Se on yhä Puolan korkein rakennus, ja oli hetken aikaa maailman korkein kellotorni, kun torniin milleniumin vaihtumisen aikoihin lisättiin kellotaulut jokaiselle neljälle sivulle. Minusta tornitalo on oikein komea ja hieno, ja ilman muuta suojelun arvoinen mötkäle, olkoonkin että se on joskus rakennettu hullun kansanmurhaajan toimesta.

Olen vanhempien kollegojen tarinoista ja itsekin nyt tässä 10 vuotta kestäneen työurani aikana pannut merkille, että meno koko Puolassa menee koko ajan eteenpäin melkoista vauhtia, ja Varsovassa se näkyy ehkä kaikkein eniten. Kulttuurin ja tieteen palatsin tornin huipulla on yleisölle avoinna oleva näköalatasanne, josta käsin avautuu aika hulppeat näkymät Varsovan ylle, ja näkymät on tätä nykyä jotain ihan muuta kuin mitä ehkä vielä useimpien mielikuvissa Varsova ja Puola herättää. Kaupungista löytyy tätä nykyä Stalinin Ruiskunkin korkeudellaan haastavia, moderneja ja hienoja pilvenpiirtäjiä useampiakin kappaleita, löytyy merkkiliikkeillään mainostavia tuliteriä ostoshelvettejä, metrolinjoja ja kehäteitä on kaupungin yhteyteen rakennettu ja yhä rakennetaan lisää, ja taannoin Puolassa ja Ukrainassa järjestettyjen jalkapallon EM-kisojen tiimoilta Varsovasta löytyy myös uudenkarhea, hieno futisstadion, joka hehkuu Puolan lipun väreissä joka ilta.

Modernimman Varsovan lisäksi kaupungista löytyy myös melko viihtyisä Vanhakaupunki, jonka natsit aikoinaan pistivät aivan palasiksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa, tavoitteenaan tuhota niin paljon puolalaista kulttuurihistoriaa kuin ikinä vain aikaisiksi saavat ennen kuin tulee turpaan muulta maailmalta. Arvioiden mukaan natsit saivat 85 % Varsovasta totaalisesti tuhottua, mukana koko Vanhakaupungin alue ja Kuninkaanlinna, mutta turhaa oli työnsä, kaikki on sittemmin entisöity entisen veroiseksi ja siellä se Varsovan Vanhakaupunki tänä päivänäkin komeilee Unescon Maailmanperintölistalla, hähähä, natsit, ootte surkeita.

Olen aiemmin pitänyt Varsovaa vähän tylsänä ja huononakin matkakohteena, ja että Puolastakin löytyisi ainakin pari maan pääkaupunkia parempaa turisteerauskohdetta (Krakova ja Gdansk), mutta yhden illan pituinen visiittini nykyiseen Varsovaan pakotti kyllä miettimään asiaa uudelleen. Se huono kaupungissa yhä on, että sillä ei vieläkään ole täysin valmista kehätietä, joten kaupungin läpi virtaa melkoisesti liikennettä, ja isot, leveät autotiet halkovat Varsovaa vähän siellä sun täällä. Kun välimatkat Varsovan turistikohteiden välillä vielä ovat melko pitkiä, tietää se sitä että kohteesta toiseen siirryttäessä pitää jalkapatikassa etsiä useaan otteeseen leveiden autoteiden ylitys- tai alituskohtia. Poliisit sakottavat kaupungissa hanakasti autoteitä laittomista kohdista ylittävää kansaa. Jalankulkijoita on kyllä pyritty huomioimaan rakennuttamalla eritoten alikulkuväyliä runsain määrin, mutta silti kaupungissa kuljeskelu ei ole ihan yhtä näppärää kuin vaikkapa sitten siellä Krakovassa tai Gdanskissa. Yhtä kaikki, visiteeraamisen arvoinen paikka Varsova ehdottomasti tätä nykyä on, mene jo sinne ellet ole jo menossa!

Kurkkaa perään vielä muutama muukin postaus Puolasta.

Herra Longfield työmatkailee: Vuoden yöt numeroina

Moxcel, Herra Longfield tässä.

Jos olette siellä ruudun toisessa päässä näitä blogin juttuja lueskelleet, olette ehkä saattaneet rivien välistä bongata ajoittaisia huomioita minun viimeaikaisten työmatkojen lukumäärästä. Niitä on nimittäin tuntunut sekä minun että Hulinkin mielestä olevan tässä viime aikoina vähän normaalia enemmän, suoraan sanottuna vähän liikaakin.

qatar7

Koska tilastot on kivoja, tein vuoden ajalta exceliin oikein listan että missä maissa ja kaupungeissa olen öitäni viettänytkään. Työmatkojen lisäksi setvin ja muistelin myös ihan omakivamatkojenkin takia muualla kuin kotona vietettyjä öitä, koska aloin miettimään että olenkohan ollut kokonaisuudessa enemmän öitä poissa kuin kotona. Aikaväliksi oli pakko ottaa 19.6.2015 – 19.6.2016, koska tuolloin sain listaukseen mukaan viime kesän Italian omakivareissun kaikki jännät kohteet, ja vielä pari yötä tämänvuotisesta Sveitsi-reissustakin.

italy firenze (18)

Muualla kuin kotona vietetyiden öiden maalistasta tuli tämmönen:

Matkayöt

Yli puolet vuoden 365 yöstä olen siis sentään ihan kotona kuitenkin viettänyt. Tuosta 166 muualla vietetyn yön kokonaissaldosta 35 kpl on ollut omakivamatkailua, joten työmatkaöiden määräksi tuosta jää 131. Siinä on kyllä mielestäni jo pikkasen liikaa, yli kolmasosan koko vuodesta oon herännyt jostain kummasta mestasta työmatkailun takia. Siihen kun vielä laittaa tuon rapean kuukauden omakivamatkailuöitä, niin ei paljoa jää puuttumaan siitä että olisi puolet vuodesta herännyt himasta, ja puolet jossain muualla. Mutta koti kuitenkin niukasti voitti muun maailman.

Kaupungeittain matkayöt jakaantuivat seuraavasti. Punaisella merkatut paikat on olleet työmatkakohteita, vihreällä taas omakivamatkojen jutskia:

Matkapaikat

Kaupunkien top5-listan muodostavat Qatarin Doha (28 yötä), Pakistanin Kasur (24), Suomen Varkaus (17) ja Espanjan Vigo (13) sekä Pontevedra (10). Omakivamatkojen ajan eniten öitä vietin Luostolla (7) ja Italian Bucinessa (6), muuten omakivamatkayöt oli yhden tai kahden yön visiittejä. Kuusi yötä vietin myös jossain päin maapalloa liikkuen, neljä lentokoneen kyydissä koomaillen ja kaksi Helsingin ja Tukholman väliä seilaavassa laivassa.

pakistan16

Ikimuistoisempien öiden joukkoon pääsee parin viikon pakistanilaisessa kontissa vietetyn rupeaman jälkeinen kotimatka, jonka aikana vietin ensimmäisen yön puoliksi Lahoressa ja puoliksi Lahoren lentokentällä seisoskelevassa lentokoneessa, ja sen jälkeisen yön vielä Qatarin Dohan lentokentällä nuokkuen. Tuon parin vuorokauden mittaisen kohtalaisen rasittavan matkan jälkeen lähdin vielä suoraan ruotsinlaivalle pariksi melko vähäunisiksi jääneeksi yöksi, ja sieltä kotiin päästyäni lähdin yhden kotona vietetyn yön jälkeen Espanjaan. Siinä kohtaa vähän mietitytti että onko missään mitään järkeä.

pakistan17

Lentokoneissa ja pakistanilaisissa konteissa vietettyjen öiden vastapainoksi on toki ollut sitten öitä oikein tasokkaissakin paikoissa, Qatarin Dohan luksuspilvenpiirtäjähotellit oli näistä varmaan hulppeimmat. Englannin Chesterissäkin oli melko päheä hotelli, ja oikeastaan Pakistania ja lentokoneita ja -kenttiä lukuun ottamatta kaikki nuo muutkin työmatkayösijat ovat olleet oikein hyviä ja inhimillisiä paikkoja kaikki.

Qatar, Doha

Euroopan ulkopuolisia matkoja oli vuoden aikana yhteensä 8 kpl, Qatarissa kävin 4 kertaa, Pakistanissa kahdesti ja USA:ssakin kahdesti. USA:n kahdella matkalla onnistuin jotenkin ripottelemaan yöni viiteen eri osavaltioon, Etelä-Carolinan Hartsvillessä tuli tuolla puolen Atlanttia vietettyä eniten öitä. Siellä myös ekan kerran oikein tosissani sairastuin kesken työmatkailun, kun sain jonkun ihme kuumetaudin itseeni iskostettua, se ei ollut kauhean mukavaa. Kuten ei ollut sitten se toinenkaan kerta, joka tuli melko pian sen ensimmäisen kerran jälkeen; Pakistanin kontissa vietetty oksenteluvuorokausi ei ollut sekään kaikkein hohdokkain hetki elämässä.

pakistan2työmatka usa new york (7)

Omakivamatkailun takia muualla vietetyt yöt ovat kaikki olleet pelkästään mukavia, Italiassa kaikki käydyt kohteet oli huikeita mestoja, ja ihan mukavasti on vuoden aikana näköjään tullut piipahdeltua ympäri koti-Suomeakin. Kahta laiva- ja yhtä Tampere-yötä lukuunottamatta Huli on ollut kaikilla näillä omakivamatkoilla mukana, which is nice.

venetsia14_c_matka_

Semmonen tilastokatsaus tällä kertaa. Matkailu avartaa, sanotaan jossain, ja kyllähän se sitä tekee, mutta toisinaan oon huomannut että sellainenkin jostain bongaamani mietelause kuin ”Matkailu v*tuttaa” pitää kyllä sekin joskus aika hyvin paikkansa – ainakin jos tuon ajatelman ekaan sanaan lisäisi vielä etuliitteen ”Työ”. Mutta onneksi ei kuitenkaan ihan aina!

bali nusa lembongan devils tears (7)

Herra Longfield työmatkailee: Louisiana

Morningstar, Herra Longfield tässä. Nyt olisi tarkoitus jatkaa taannoisen USA:n matkan puimista. Viimeksi jo terapoin läpi Alabaman Selmat ja Mississippin Jacksonit, ja nyt täytyisi vielä jaksaa kahlata läpi Louisianan Natchitoches eli Näkedääs, jonne Jacksonista lähdin eräs sunnuntaipäivä suhailemaan.

USA_herra longfield10

Matkallani Jacksonista Näkedeshhiin jouduin kuitenkin koukkaamaan ensin sellaiseen paikkaan kuin Poverty Point. Sinne oli mentävä, koska matkalla Natchitochesiin tiellä tuli vastaan kylttejä, jotka sanoivat että tästä seuraavasta kun käännyt oikealle ja ajelet joitakin maileja eteenpäin, niin pääset Poverty Pointtiin, ja se on UNESCOn maailmanperintökohde se. Ei mulla ollut silloin sunnuntaina mitään järkevää tekemistä suunnitteilla, joten koukkasin sitten hetken mielijohteesta katselemaan että mikä se tämmönen Köyhyys Piste oikein on.

Eipä se nyt rehellisesti sanottuna mikään maailman huikein nähtävyys ollut, kyseessä oli jonkinlainen Amerikan alkuperäisasukkaiden kolmisen tuhatta vuotta ennen Kolumbusta asuttama alue, jonne inkkarit olivat jostain syystä kasanneet kauhealla vaivalla maasta semmosia isoja maakumpuja geometrisesti jänskään muotoon. Ei ne läheltä katsottuna näyttäneet oikein muulta kuin normaaleilta luonnon muovaamilta kukkuloilta, mutta kun selvisi että luonnon sijaan kukkulat on kasautuneet siten, että kaverit on kasanneet maata kekoon yksi repullinen kerrallaan, ja että niitä repullisia on kolmen neliökilometrin kokoiselle alueelle kannettu vuosien saatossa ehkä semmonen sata miljoonaa, niin joutuihan siinä vähän miettimään että kuka hemmetti on joskus saanut ajatuksen tehdä jotain tämmöstä, ja ennen kaikkea, millä ilveellä se joku on saanut muut vakuutettua, että tää on nyt hei tosi järkevää ja tärkeetä kasata tähän mestaan maasta tämmösiä kasoja. Tiedä vaikka olisi sen yhden suuruudenhullun peruukkipään esi-isä siellä aikanaan suunnitellut omaa muuria pitääkseen inhottavat naapurimetsän inkkarit loitolla. On arvioitu, että Poverty Pointin käsintehdyillä kukkuloilla on asustellut aikoinaan semmonen 4000-5000 ihmistä, joka on tuon ajan asumukseksi ollut varsinainen metropoli.

USA_herra longfield9USA_herra longfield6

Vaikka mesta oli tavallaan aika mitäänsanomaton, oli silti jotenkin mukava nähdä, että amerikkalaisetkin jollain tavalla sentään muistavat ja huolehtivat oman mantereensa historiasta ja menneistä ajoista. Oon saanut semmosen mielikuvan, että jenkit vähän nolostelevat omaa nuorta valtiotaan ja sen vaikkapa Eurooppaan, Afrikkaan tai Aasiaan verrattuna olematonta historiaa. Ehkä jostain tämmösestä alemmuuskompleksista johtuen jenkkilän väki ei aikoinaan ole pitänyt vaikkapa jotain 1800-luvun tai sitä aikaisempiakaan asumuksia oikein mitenkään säilyttämisen arvoisina paikkoina – oon joitain tämmösiä vanhojen, Amerikan asuttamisen aikaisten asuinpaikkojen alueille pystytettyjä museon tapaisia alueita käynyt kattelemassa, ja useimmissa on vain metsien ja niittyjen seassa kylttejä, missä kerrotaan että tässä kohtaa oli aikoinaan Alabaman pääkaupungin keskustori ja tossa kaupungintalo ja tossa seriffin talo, mutta ne kaikki purettiin aikanaan ja tiilet ja laudat ja kaikki käytettiin hyödyksi jossain muualla. Ei ole oikein koettu, että tämmösten vanhojen, vähän turhiksi käyneiden mestojen kunnossapito ja entisöinti olisi ollut rahan ja vaivan arvoista puuhaa. Tuntuu että vielä nykyäänkin melkeinpä jätetään syystä tai toisesta käyttämättömiksi ajautuneet mutta aikaisemmin merkittävissäkin rooleissa olleet talot ja paikat melko herkästi vain mätänemään paikoilleen, ja odotellaan että joku ohimenevä hurrikaani vetäisi ne ilmaiseksi ketoon.

USA_herra longfield7USA_herra longfield8

Louisianan Natchitoches toki sitten oli poikkeus tähän sääntöön. Sieltä löytyi melko pittoreski joenvarsialue, jota on viime aikoina kovalla innolla ja vimmalla kunnostettu ja entisöity viime vuosisataiseen kuosiinsa. Siellä hortoillessani kävi mielessä, että tämmösessä paikassa voisi piipahtaa Hulinkin kanssa turisteeraamassa. Oon joskus ajatellut, että olisi hauska tehdä Hulin kanssa jonkunnäkönen road trip kaikkien näiden mun etelävaltioissa tutuiksi tulleiden paikkojen läpi, vaikkei ne nyt varmaan Hulia ihan hirveesti kiinnosta. Vein Hulin aikoinaan Puolan läpiajelulla pikkuseen Chelmnon kylään, missä aikoinani vietin työhommien takia liian monta yötä, ja olin ihan tulessa kun pääsin vaahtoamaan Hulille että kato, tässä mä kerran söin aamupalaa, ja hei, tuolta kaupasta kerran ostin limupullon, ja voitko uskoa, kattelin kerran tossa puussa istuvaa lintua. Vois olla Hulille aika rankka reissu jos joskus joku tämmönen etelävaltio-roadtrip saataisiin aikaiseksi.

USA_herra longfield4

Natchitochesissa käväisin muutamana päivänä yhdessä ja samassa hotellini läheisyydessä sijaitsevassa dinerissä syömässä kaikenlaista moskaa, ja jostain syystä paikan henkilökunta, joka koostui lähinnä jostain osa-aikaisista college-opiskelijoista, otti minut siellä silmätikukseen. Sain taas kauheeta kuittailua aksentistani, ja kovasti jouduin jälleen keksimään Suomesta kaikenlaista legendaa kun yritin selvittää että mikä se sellainen Finland oikein on, ja miksi hitossa sieltä on joku eksynyt pienen ja syrjäisen Natchitochesin pieneen ja syrjäiseen dineriin syömään. Eräs ilta diner oli tyhjä lukuun ottamatta töissä ollutta henkilökuntaa, ja jostain syystä ravintolaan työvuoronsa jälkeen hengailemaan jääneitä muita henkilökunnan edustajia. Ne töistä päässeet olivat ilmeisesti jokseenkin kännissä kaikki, ja niin oikeastaan taisi olla ne grillin ääressä pelleilleetkin, ja tästä johtuen tyypit ahdistelivat minua normaaliakin enemmän. En toki siitä kauheasti jaksanut häiriintyä, vaan tilasin jotain ruokaa ja jäin ylikierroksilla käyvien junnujen kanssa juttelemaan.

USA_herra longfield5

Siinä kun katseltiin ruokani valmistumisen aikana hassusti syttynyttä pientä rasvapaloa, ja seurattiin kuinka grillinkäyttäjä yritti sitä mukamas kauhuissaan jollain lastalla hakkaamalla sammuttaa, sain näiltä tyypeiltä jopa kutsun tulla viikonloppuna pelaamaan beerpongia. Se on jotain missä pöydälle asetellaan semmosia leffoista tuttuja punaisia muovimukeja, joihin sitten pitää heitellä pingispalloja pöydän kautta pompauttaen, ja jos onnistuu pallon lasiin pompauttamaan, vastapuolen joukkueen tyyppien täytyy juoda kaljaa. Minä toki ihmettelin että minkä hemmetin takia siinä pitää niiden pallojen ja mukien kanssa pelleillä, miksi ette vain juo sitä kaljaa niin kuin me Finlandiassa teemme. Tavallaan olisi ollut ihan hauska päästä paikallisten college-junnujen typeröintiä vierestä seuraamaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen että pystyin hyvällä omatunnolla sanomaan että valitettavasti lähden jo ennen viikonloppua takaisin kotiin, enkä nyt millään pääse teidän kanssa pingispalloja pomputtelemaan. Olen jo niin vanha ja raihnainen, että olisin varmasti kuollut sydänkohtaukseen jos olisin näiden diner-junnujen kaltaisten sähköjänisten kanssa lähtenyt jotain kaljanjuontikilpailua sun muuta urpoilua harrastamaan.

USA_herra longfield3

Sellainen oli se piipahdus Atlantin väärälle puolelle. Oli ihan mukava käydä näiden viimeaikaisten pakistanien ja qatarien vastapainona vähän toisenlaisessakin ympäristössä haahuilemassa, mutta yhteistä näille kaikille paikoille on kyllä aina se, että kaikista on aika kiva tulla takaisin kotiin.

USA_herra longfield2USA_herra longfield1

Herra Longfield työmatkailee: Alabama ja Mississippi

Moccamaster, Herra Longfield tässä.

Viimeaikainen työmatkasarjatuli jatkui eräs kaunis sunnuntaipäivä matkalla ison meren väärälle puolelle, Ameriikan Yhdysvaltoihin.

Tällä kertaa tarkoitus oli käydä piipahtamassa tuttuakin tutummassa Alabaman Selmassa moikkailemassa ja jotain työasioitakin siellä piti viikon verran tehdä. Sieltä piti sitten siirtyä jollain ilveellä Louisianaan seuraavaa viikkoa viettämään, sielläkin kohteena oli jo aiemmin tutuksi tullut paikka nimeltään Natchitoches. Ja koska valitsin siirtymisilveekseni autolla köröttelyn, ajattelin näiden viikkojen välisen viikonlopun oleilla jossain Alabaman ja Louisianan osavaltioiden väliin jäävässä Mississippin osavaltiossa. En googlettelulla löytänyt paikasta oikein mitään erityisen mielenkiintoista mestaa, joten valitsin viikonloppuasuinpaikakseni osavaltion pääkaupungin virkaa tekevän Jacksonin.

amerikka_herra longfield2

Matkan ensimmäisen yön tosin vietin sellaisessa paikassa kuin Montgomery. Se sijaitsee Selman tapaan Alabaman osavaltiossa, ja siellä on sellainen jännä juttu kuin lentokenttä. Montgomeryn kaupunki ei ole mikään maailmoja järisyttävän iso paikka, joten paikan lentokenttäkin on melko pikkuinen. Minusta on aina kiva päättää lentomatka johonkin tämmöseen pikkukenttään, missä ei oo mitään hirveetä härdelliä eri terminaaleineen ja käytäväkilometreineen, ei oo ryysiksiä, ei oo kiirettä. On vain yksi matkalaukkuhihna, pari pikku vuokra-autokojua ja ei yhtään jonoa missään. Jenkkilään meno on aina pienimuotoinen urakka jo itsessään, joten on kiva jos lentelyiden jälkeen pääsee nopeasti ja kivuttomasti kentältä ulos. Useimmiten nämä mun työmatkakohteet sijaitsee kaukana myös näistä ihan pieniäkään lentokenttiä omistavista kaupungeista, joten tavaksi on tullut mennä ekaksi yöksi nukkumaan johonkin lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Yleensä sitä on menomatkan jälkeen sen verran väsymyksestä pöllyssä, että ei oo hyvä idea lähteä siitä vielä autolla suhailemaan jonnekin kauemmas. Niinpä tälläkin kertaa etsiydyin vain Montgomeryn lentokenttää lähimpään Hampton Inniin, kirjauduin sisään ja kaaduin sängylle korisemaan.

Seuraavana aamuna reippaana poikana sitten matkasin Montgomerystä Selmaan. Selmahan on tätä nykyä huippukuuluisa mesta, koska joku amerikkalainen tyyppi teki sellaisen leffan, jonka nimi on Selma. Ja se Selma-leffa ei kerro Marge Simpsonin siskosta, vaan ihan oikeesti tästä liian usein varakotinani toimineesta alabamalaisesta pikkukylästä, ja siitä mitä siellä kerran tapahtui kaupunkiin piipahtamaan tulleelle Martin Luther King Jr. -nimiselle herrasmiehelle ja hänen seurueelleen. Martin Luther King Jr. on tullut näiden jenkkimatkojeni aikana hyvinkin tutuksi, olenhan Selman lisäksi käynyt Washingtonissa katsastamassa jampalle pystytetyn massiivisen muistomerkin, kuin myös Memphisissä ihmettelemässä kaverin viimeiseksi lepopaikaksi jäänyttä motellia. Selmassa tummaihoisten kansalaisoikeuksien puolesta tapellut Martti seurueineen lähti eräs päivä marssimaan Montgomeryyn, mutta päästyään Selman Edmund Pettus -sillan yli, otti marssiväen vastaan valkoihoisten poliisisetien ryhmä, jotka hyökkäsivät marssijoiden kimppuun pampuin ja kyynelkaasuin. Väkivallattomuuteen viimeiseen asti vannonut Martti joukkoineen ei tehnyt vastarintaa, joten hommasta muodostui aika yksipuolinen ja ruma näytös, joka sai lehdistössä nimen Bloody Sunday. Tapaus oli tietenkin omiaan kasvattamaan Martin aatteiden ja myös sen Selman sillan kuuluisuutta, ja nyt monta vuotta tapauksen jälkeen, joku sitten meni ja teki koko Selmasta ja sillanylityksestä oikein leffankin.

amerikka_herra longfield9

Ensimmäisiä kertoja Selmassa haahuillessani menin eräs päivä kylän pikkuiseen keskustaan autollani, ja lähdin kamera kädessä haahuilemaan paikan katuja pitkin. Kuvia räpsiessäni yhdeltä talon terassilta alettiin huutelemaan, pelkäsin jo että kuka naapurivahti sieltä tulee haulikon kanssa räiskimään, mutta huutelija osoittautuikin ihan ystävälliseksi alabamalaiseksi, joka muuten vaan tervehti satunnaista ohikulkijaa. Kaverille vastatessani jotakin jamppa kutsui minut oitis terassilleen, koska aksenttini oli kuulemma niin vänkä että nyt oli otettava selvää missä päin maailmaa tuollaista mongerrusta oikein harrastetaan. Minähän toki terassille menin kun kerran pyydettiin, huutelijalla oli siellä vaimonsa, lapsensa ja vielä naapurin vanhempi ukkokin seuranaan, ja piakkoin istuskeltiinkin siellä terassilla kukin omalla keinutuolillamme olutta särpien. Lapsen kanssa katottiin karttakirjasta, että missä se semmonen Finland oikein on, ja muistaakseni valehtelin siinä taas Suomesta kaikenlaista yliampuvaa samalla kun keinutuoleissamme eestaas kiikuttiin. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että terassilla kiikkusteleva tummaihoinen, vanhahko huutelijan naapuri, oli ollut mukana tässä Martin Luther Kingin kuuluisassa marssissa, ja muutenkin oli aikoinaan pyörinyt Martin mukana ties missä. Silloin en oikein osannut muuta kuin sanoa ”oh, thats great”, koska en oikein edes tiennyt että mistä hiton marssista nyt oli kyse. Martin nimen nyt sentään tunnistin silloinkin, joten osasin vähän päivitellä että onpas upeeta ja mahtavaa, kuten asiaan kuuluu. Selma-leffasta viisastuneena osaisin nykyään olla paljon vakuuttavammin ihmeissäni, jos Martin marssille osallistuneen kaverin kanssa vielä joskus pääsen keinutuolissa terassille istumaan.

amerikka_herra longfield8

Selmassa ei tällä kertaa käynyt mitään Martin marssin tapaista merkittävää, ainoa merkillepantava tapahtuma oli kun paikallisen tehtaan lähellä sijaitsevassa Hog Heaven –grilliruokahökkelissä kävi viikon aikana monta kertaa joku ulkomaalainen tahvo tilaamassa rallienglannilla Parpekjuu Sändvitsiä ja Daiet Dokhtor Peppäriä. Viikon selmailun jälkeen olikin aika pakata kimpsut ja kampsut vuokra-autoon, kirjoittaa navigaattoriin Mississippin Jacksonissa sijaitsevan hotellin osoite, ja suhailla pitkin interstate-teitä sinne. Olen joskus aiemminkin tainnut hösöttää siitä kuinka mukavaa Ameriikassa on ajella autolla, ja niin oli nytkin, jokusen tunnin ajelujen jälkeen huomasin olevani Jacksonissa, ja melko kivuttomasti löysin hotellini edustallekin. Ja koska hotellilla oli valet-parking meininki, pomppasin hotellin etuovilla autosta ulos, otin kampsut ja kimpsut kantoon ja annoin parkkipoitsun ajella autoni jonnekin. Se on kyllä aina ihan kätevää kun ei itse tarvitse lähteä jonnekin parkkikompleksiin hätiköimään.

Mississippi ei ole sieltä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä kun Jenkkilän osavaltioita aletaan laittaa riviin. Pinta-alaltaan USA:n 32. ja väkiluvultaan 31. isoin osavaltio on saanut nimensä Pohjois-Amerikan pisimmän joen mukaan, joka myötäilee osavaltion länsirajaa. Osavaltiolla ei ole mitään hienoa ja kuuluisaa seuraa oikein missään urheilulajissa, eikä sieltä tahdo oikein mitään tunnettua kaupunkiakaan löytyä – pääkaupunki Jackson on isoin, enkä minulle ainakaan tullut kaupungista minkäänlaista mielikuvaa kun yritin osavaltiosta jotain viikonloppuviettopaikkaa etsiä. Joskus kävin Mississippin ja Louisianan rajalla sijaitsevassa Vicksburgissa, missä oli ihan hieno Amerikan sisällissotaa käsittelevä kansallispuisto, joka piti sisällään joitain sodanaikaisia taistelutantereitakin. Osavaltion lainsäädännössä on jotenkin määritelty, että uhkapelaaminen on Mississippin maiden alueella kielletty, mutta koska vesialueista ei sanota laissa mitään, Mississippi-joella ja osavaltion etelärannikolla lilluu useita kasinolaivoja, jotka jonkun verran turisteja ja rahaa sentään vetävät, mutta siinäpä se sitten melkein onkin.

amerikka_herra longfield7

Viikonloppuna Jacksonin keskustassa hortoillessani sain taas törmätä muissakin USA:n isommissa kaupungeissa tutuksi tulleeseen ilmiöön, eli ihmisiä ei ainakaan viikonloppuna tullut oikein missään kaupungin kaduilla vastaan. Kaupunkia pitkin vaellellessani laskeskelin huvikseni, että näenkö kaduilla enemmän ihmisiä vai oravia. Oravat pitivät kärkitilaa melko pitkään, mutta lopulta törmäsin sentään yhteen hääkuvia ottavaan seurueeseen, ja eräällä muistomerkillä tuli vastaan myös tämmösen naisten hassun Rollerderby-jengin jonkunnäköiset kalenterikuvaussessiot, joiden avulla ihmiset veivät lopulta tilaston kärkipaikan itselleen.

Hääkuvausjengi otti kuviaan jonkun paikallismuseon pihalla, ja minä kävin ovia vähän kiskomassa ja kokeilemassa että onkohan mesta auki. Olihan se, joten sinne sitten menin Mississippin ja Jacksonin historiaan tutustumaan. Ihan hyvää tarinaa siellä oli varsinkin Amerikan sisällissodasta ja siihen johtaneista tapahtumista.

Mississippi oli yksi ns. orjaosavaltioista, joiden rikkaat, valkoihoiset plantaasiomistajat ei yhtään tykänneet pohjoisemmassa USA:ssa heränneestä ajatuksesta, että ruoskapalkalla töitä tekeviä tummaihoisia voitaisiinkin yhtäkkiä alkaa kohtelemaan kuten ihmisiä. Tämä pienimuotoinen erimielisyys johti siihen, että muutamat näistä etelän osavaltioista irtaantuivat koko USA:sta, ja homma eskaloitui lopulta ihan aseelliseen sotaan asti pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille. Etelän orjavaltion reipas väki siinä leikissä sitten lopulta otti edistyneemmiltä pohjoisen pojilta koteloonsa, mutta vaikka orjuus tavallaan USA:sta sodan seurauksena lakkautettiinkin, oli tummaihoisten kohtelu maassa senkin jälkeen melko kammottavaa vielä pitkään. Vaadittiin vielä monta vuotta aikaa ja mm. se yksi Martti marssimaan ihmisten kanssa alabamalaisten siltojen yli päin valkoihoisten poliisien pamppuja, jotta hommasta tuli edes jotenkuten tolkullista.

amerikka_herra longfield4amerikka_herra longfield5

Vaikka maan presidenttinä kikkaileekin nykyään jo samanvärinen kaveri kuin nämä aikoinaan ruoskaa syöneet, ja ihmisten asenteessa on toki menty kovastikin paljon inhimillisempään suuntaan niistä ajoista, kun vielä oli ihan OK käydä viikonloppuostoksien lomassa nappaamassa pari heräteosto-orjaa, on rasismi silti vielä melko voimissaan varsinkin näissä etelävaltioiden syvissä sopukoissa. Jotkut yhä jaksavat toisten amerikkalaisten ihonväristäkin kitistä, mutta enimmäkseen nykyään kiukutellaan muiden maiden kansalaisten olemassaolosta USA:n mahtavan ja hienon maaperän alueella. Jännä nähdä, saako ne nyt sen yhden peruukkipäisen kaverin sinne Valkoiseen taloon Obaman tilalle, tiedättekö sen tyypin, joka telkkarissa aina ennen huusi potkuja kaikille. Sillä tuntuu olevan aika jänniä ideoita, jotain jättimäistä muuriakin se on suunnittelemassa USA:n ja Meksikon väliin koska sillä tavalla Amerikasta tulee taas suuri tai jotain.

amerikka_herra longfield6amerikka_herra longfield1

Jackson oli hiljaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan mukava paikka vähän latailla akkuja, ja sunnuntaina lähdin hyvissä ruumiin ja mielen voimissa ajelemaan kohti seuraavan viikon asuinpaikkaa, joka oli Louisianan osavaltiossa sijaitseva kylä nimeltä Natchitoches. Tässä mestassa – mikä muuten jostain syystä lausutaan jotenkin tyyliin näketesh – olin aikoinani yhden parin viikon rupeaman viettänytkin. Sen samaisen visiitin aikana kävin siellä Vicksburgissakin silloin, mutta muuten en muistanut paikasta oikeastaan yhtään mitään.

Näketeshistä kuitenkin lisää seuraavalla kerralla. Postauksen toinen osa julkaistaan tasan viikon päästä sunnuntaina. Tämä romaani loppui nyt tähän.

amerikka_herra longfield3

Herra Longfield työmatkailee: Galicia, Espanja

Monqistador, Herra Longfield täällä.

Galicia, spain8_c_matka_

Pakistanien sun muiden Qatarien vastapainoksi oon tässä viime aikoina päässyt välillä ihan inhimillisiin ja normaaleihinkin paikkoihin matkustelemaan työn merkeissä. Espanjan Galiciassa sijaitsevasta Vigosta oon täällä aiemminkin hölissyt, ja nyt menin samalle seudulle taas pariksi viikoksi asustelemaan, mutta ekaa yötä lukuunottamatta majailin tällä kertaa Pontevedra-nimisessä kaupungissa.

Galicia, spain2

Pontevedra olikin oikein mukava pieni kaupunki, yksi harvoista työmatkakohteista jonne voisin ihan hyvin kuvitella tuovani Hulinkin joskus mukanani jos tilaisuus aukenee. Pontevedrasta on hyvä tietää semmonen pieni knoppi, että siellä muinoin rakennettiin semmonen laiva ku Santa Maria. Tällä botskilla sitten eräs kaunis päivä tuossa viitisensataa vuotta sitten kaveri nimeltään Kristoffer Kolumbus lähti kavereidensa ja parin muun venhon kanssa vähän purjehtimaan, ja he saivat päähänsä että hei, mennäänpä nyt niin pitkälle tota Atlanttia kun kyetään, ja siinä tohinassa tulivat vahingossa löytäneeksi Amerikan.

Galicia, spain7

Hotelli, missä asustelin, sattui sijaitsemaan ihan Pontevedran vanhan kaupungin rajalla, joten mikäs sieltä oli tehdä iltaisin pistohyökkäyksiä vanhoja katuja ja taloja ihmettelemään. Ei haitannut, vaikka useimmiten työpäivät menivät tosi myöhään, ja hotellille pääsi vasta joskus iltakahdeksan jälkeen. Kaduilla oli iltaisinkin mukavan leppoisa meininki. Siellä pelattiin futista ja turistiin niitä näitä ja juotiin katukahviloissa kahvia tai jotain vahvempaa vielä iltayhdenkintoista aikaan arkipäivinä. Oikeastaan haittasi, jos töistä pääsi joskus normaaliin skandinaaviseen aikaan, koska sitten piti odottaa monta tuntia ennen kuin ravintolat aukaisivat ovensa. Espanjassa tuntuu edelleen olevan valloillaan aikoinaan siestasta johtunut elämäntapa, eli se että ihmiset tekevät asioita vasta hemmetin myöhään illalla. Se taas aiheuttaa sen, että mm. ravintolat avaavat ovensa vasta joskus iltakasin jälkeen, koska ennen sitä ei asiakkaita tule. Ennen, kun siestaa vielä vietettiin, työpäivä ihmisillä katkesi aina joskus lounasajan jälkeen pariksi kolmeksi tunniksi. Sitten käytiin himassa, syötiin perheen kanssa ja vähän ehkä jotain muutakin siinä puuhailtiin, ja sitten mentiin takaisin töihin ja töitä jatkettiin iltaan asti. Nykyään ei siestaa enää vietellä, mutta silti työpäivien pituus ei kuulemma ole entisajoista juurikaan lyhentynyt, ja normaali elämä keskittyy sen takia yhä hyvinkin painavasti myöhäisiltoihin. Turisteille ja muille vierailijoille toki kiva asia tuollainen, kun voi sitten myöhään illallakin lampsia pitkin paikkoja mukavassa ihmisvilinässä, mutta parin paikallisen suusta kuultuna tuo meininki on kuulemma ihan älytöntä. Ihmiset on vaan töissä eivätkä pysty olemaan perheidensä ja kavereidensa kanssa, unet jää vähiin ja viikonloppuna sitten lähinnä levätään että jaksaa taas viikolla olla espanjalainen. Yksi paikallinen kaveri oli ollut Norjassa joskus vaihdossa, ja häntä oli siellä alkanut oikein ärsyttämään miten ihmiset oli jo viiden aikoihin perheidensä kanssa jossain puistoissa tai ravintoloissa tai jossain. Miksi nuo voi tehdä tuolla tavalla, mutta meidän pitää olla 12 tuntia vuorokaudesta töissä?

Galicia, spain4

Yksi syy, miksi Espanjassa on melko kovat työajat, on maan yleinen jama. Se ei ole ihan kovimmassa tikissä meinaan. Suomessa voivotellaan nuorisotyöttömyyttä, mutta Espanjassa se on ihan eri sfääreissä Suomeen verrattuna – jostain luin että 15-24 -vuotiaiden espanjalaisten työttömyysprosentti on luokkaa 50 %, se on ihan karmean paljon enemmän kuin Suomessa (22,1 %, googlasin). Käytännössä siis puolet espanjalaisista vastavalmistuneista junnuista ei saa töitä, ja ne jotka saa, on vähän niinku pakotettuja sitten tekemään mitä pomo käskee, tai muuten tulee lähtö ja oven takana hattu kourassa pyörivästä 4000 innokkaasta odottelijasta valitaan joku toinen korvaamaan. Firmoilla on nykyään tapana ottaa ”trainee”-nimikkeellä koulusta valmistuneita tyyppejä töihin, määräaikaisella vuoden sopimuksella. Näille ympärivuosihessuille ei tarvitse maksaa kuin 600€ kuukausipalkkaa, joten firmoille on kiva juttu napsia innokkaita/epätoivoisia koulusta päässeitä ties mihin hommiin hanttiliksalla, ja vuoden jälkeen heittää kaikki pois ja ottaa uusi satsi tilalle. Jos joku junioreista oikein toden teolla näyttää vuoden aikana kyntensä, se saattaa ehkä saada peräti ihan oikeankin työpaikan, mutta kuulemma melko pienellä prosentilla tommonen onnistuu. Sama homma toki on sitten niillä vanhemmillakin työntekijöillä, jos alkaa hankalaksi ja valittaa että miksi on työaika näin pitkä, se helposti lyhenee nollaan ja sitten on joku innokas nuori siellä tilalla vetämässä naama väkinäisessä hymyssä 14-tuntista työpäivää.

Galicia, spain11

Espanjasta onkin kuulemma tätä nykyä käynnissä jonkinnäköinen pienimuotoinen nuorien maastapako. Se on toki ihan ymmärrettävää, jos ei kotimaasta meinaa töitä löytyä. Etelä-Amerikka varsinkin on espanjalaisille hyvä mesta, koska siellä puhutaan samaa kieltä, ja eurooppalainen koulutus on arvossaan. Tämä muuttoliike kyllä näkyi Pontevedrassakin, siellä nimittäin tuli vastaan huomattavasti enemmän vanhoja, eläkeikäisiä ihmisiä kuin nuoria tai edes keski-ikäisiä. Pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan hyvä kehityssuunta tämmöinen.

Tiedä sitten johtuiko asia nuorisotyöttömyydestä vai rasismista vai ihan vaan siitä että jollain oli huono päivä ja mulla oli huono tuuri, mutta minä pääsin matkani aikana ehkäpä oikein viharikoksen uhriksi. Tai no, en minä oikeastaan, mutta minun vuokra-autoni kuskinpuoleinen ovi sai eräs päivä työpaikalla ollessani melkoiset avaimella raavitut ristinollanaarmut pintaansa. Tuona päivänä en mitenkään kusipäisesti ollut autoani pysäköinyt edes, joten kiukkukohtauksen syyn on täytynyt olla jotain muuta kuin liian lähelle parkkeerattu auto. Paikallisten kanssa asiaa pohtiessamme emme saaneet mitään selkeää syytä aikaiseksi. Kovasti siellä vakuuttivat, että eihän nyt kellään voi henkilökohtaisesti minua vastaan mitään olla, koska olen niin kiva ja mukava ja kaikenkaikkiaan ihan mahtavan hieno ja super ja paras kaikista ihmisistä. Autossani ei ollut väärän maan kilpiäkään, joten perusrasismikaan ei kuulemma oikein tuntunut uskottavalta selitykseltä, koska mistä joku olisi voinut tietää että se auto on ulkomaalaisen käytössä.

Galicia, spain1

Itse veikkasin, että muiden kivoista sanoista ja kehuista huolimatta varmaan jollain oli minua vastaan jotakin, ja se sitten jotenkin näki joku aamu että tuosta autosta se nyt nousi, ja sitä pitää nyt kolhia koska perkeleen suomalainen täällä vie meidän työt ja naiset tai miehet ja espanja espanjalaisille, rajat kiinni ja paikallinen Timo Soini ja kansa kyllä tietää, ja sitten olikin ovessa jo isot ristit ja ympyrät ja oliko neliökin siihen vielä hahmoteltu. Onneksi asia hoitui minun kannaltani ilmoittamisen jälkeen todella vaivattomasti, paikalliset turvallisuustyypit vähän yritti selvittää että näkyisikö turvakameroista kuka tempun oli tehnyt, ja ilmoittivat sitten että he hoitavat vuokrafirman kanssa asian kuntoon, mun ei enää tarvinnut sen jälkeen tehdä asian eteen yhtään mitään. Eikä kukaan ees tullut räkimään mua naamaan tai puukottamaan loppumatkallakaan.

Galicia, spain6

Vigo, Pontevedra ja Santiago de Compostela kuuluvat kaikki Galician itsehallintoalueeseen. Viimeisenä päivänäni tein suhailumatkan paikallisen junnun kanssa, koska heitin kaverin vähän matkan päässä sijainneeseen kotikyläänsä, jottei hän joutunut bussilla menemään ja sinne pennosiaan haaskaamaan (se oli yksi niistä 600 euron kuukausipalkan traineeista). Vastineeksi jamppa lupasi esitellä mulle mestoja. Se olikin oikein mukava suhailutuokio se, ja siinä erinäisiä rantoja, kukkulanhuippuja ja rannikkokyliä kierrellessä pääsi kaverin juttujen ansiosta vähän paremmin sisään paikallisten sielunelämään. Yksissä tuumin teimme reissun aikana sellaisen johtopäätöksen, että Galicia on Espanjan Suomi, ja Suomi Euroopan Galicia. Molemmat on muista vähän syrjässä olevia, kohtalaisen tuntemattomia kolkkia, joissa asuvat ihmiset eivät ole niin ulospäin suuntautuneita, mutta ovat keskimäärin ihan fiksuja ja ahkeria tyyppejä, ja molemmissa on oikein puhdasta ja nättiä luontoa vaikka muille jakaa.

Galicia, spain10

Galicialaiset kuulemma inhoavat madridilaisia, jotka ovat leuhkoja ja ylimielisiä ja haukkuvat Galician asukkaita junteiksi ja pölvästeiksi. Kaikesta näki, että tämä galicialainen junnu oli kotiseudustaan ylpeä, vaikka esittelikin paikkoja välillä semmosen pienen itseironian ja ehkä noloudenkin häive äänessään, vähän niinku suomalaisilla tiettekö, mitä ne nyt meistä ajattelee. Kaveri oli selkeästi oikein ajatuksen kanssa miettinyt että mitä paikkoja käydään katsomassa ja missä järjestyksessä. Jänskin paikka ja tarina oli eräällä kukkulan huipulla sijainneella puulla, johon paikkakunnan asukkaat olivat kuulemma joskus kauan aikaa sitten hirttäneet paikallisen aatelisen, jota kukaan ei voinut sietää. Kun paikalle oli tullut viranomaiset murhaa selvittämään, oli sitten paikallisilta alettu kysymään että kukas tän jätkän nyt oikein meni tähän puuhun hirttämään. Ylitsevuotavassa yhteishengessään paikalliset oli kuulemma kaikki vastanneet ”Me kaikki murhasimme aatelisen”, ja koska viranomaiset eivät koko kylää voinut oikein vankilaankaan passittaa, painettiin koko murha lopulta villaisella. Tuo puu kasvaa paikalla vieläkin, tosin se on nykyään jotenkin käpristynyt joksikin valkoista, puolikuollutta pensasta muistuttavaksi oksaryppääksi.

Galicia, spain5

Toinen jänskä paikka oli rantabaari, jonka terassille mekin mentiin muun väkijoukon sekaan istumaan. Siinä aikamme odoteltuamme lähdimme sisätiloihin katselemaan että missäs henkilökunta oikein luuraa, mutta baari oli sisältä ihan tyhjä, lukuunottamatta esiintymislavalla makoilevia kahta isoa koiraa. Se oli jotenkin absurdi tilanne, terassilla oli kymmeniä ihmisiä, kaikilla niillä oli juomat tai ruoat edessään mutta henkilökuntaa ei ollut, ainoat olennot baarin sisällä oli kaksi koiraa. Kyllä sitä henkilökuntaakin jostain sitten lopulta paikalle pelmahti, mutta ennen sitä baariin tuli vielä kolmaskin koira, jonka kanssa ne lavalla makoilleet hurtat alkoivat temmeltämään.

Galicia, spain12

Jampan kanssa tuli lopulta ajettua ympyrää koko ilta, pääsin näkemään mm. simpukankuorikirkon ja aasiaitauksen ja kiviveistoksia täynnä olleen rannan, ja siinä samalla tuli Galician ja Suomen lisäksi hölistyä myös muunmuassa koripallosta, Jari Litmasesta, ISISistä, Apocalypticasta, Wire-TV-sarjasta, appelsiineista ja Laplace-muunnoksista. Oikein mukavat suhailut oli, vaikkei meille käynytkään niin hyvin kuin Kristofferille, Amerikan sijaan löydettiin perille sinne minne pitikin. Mutta Galiciasta kyllä löytyi katseltavaa ja ihmeteltävää, seudulle voisi ihan tosissaan joskus jonkun turisteerausreissun Hulinkin kanssa joskus tehdä. Tee sinäkin! Tai jos et Hulia mukaasi tahdo, niin mene sit ilman.

Galicia, spain9

Tunnin pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan

Moomen, Herra Longfield tässä.

Vietin tuossa tovi sitten pari viikkoa työmatkalla Espanjan Galiciassa. Kaksiviikkoisen reissun väliin osunut viikonloppu piti sisällään reissuni ainoan vapaapäivän, kun 16-tuntiseksi venyneen lauantain jälkeen sain sunnuntain pitää vapaata. Majapaikastani Pontevedrasta ei ollut kovinkaan pitkä matka läheisien ja melko kuuluisienkin pyhiinvaellusreittien päätekohteena sijaitsevaan Santiago de Compostelaan, joten sinne minäkin päätin sitten lähestyvän pääsiäisen kunniaksi tehdä vuokra-autollani pyhiinvaellusreissun moottoriteitä pitkin. Itse asiassa minä en ollut vielä jokin aika sitten koskaan kuullutkaan mistään Santiago de Compostelasta, mutta eräs kerta Hulin vanhempien luona vieraillessamme anoppini tästä paikasta kertoi, ja paikan nimi oli sitten jäänyt jonnekin aivonystyröihin muhimaan. Kun huomasin että hemmetti, toihan on tossa ihan vieressä, oli vapaapäivän suhailukohde nopeasti selvillä.

Santiago de Compostela1

Tarinan mukaan joskus vuoden 800 paikkeilla paimenukko tuli kiihkoissaan jonkun piispan juttusille lähellä Santiago de Compostelaa. Piispa piirteli siinä just tikku-ukkoja Raamatun takakanteen, ja kuunteli sivukorvalla kuinka paimen kertoi että oli nähnyt metsässä kummia valoja. Yhtäkkiä piispalla välähti. Kynä tippui kädestä, ja piispanhattukin varmaan kaatui tohinassa lattialle, kun piispa nousi ylös, ja kertoi että kuule paimenukko, sinä löysit Jeesuksen opetuslapsen haudan, Jaakoppi tai joku semmonen on varmana haudattu just siihen missä ikinä niitä valoja näitkään. Näiden kiistattomien todistusten valossa paikalle riensi oitis joukko ihmisiä, jotka paimenen neuvojen ja piispan valvovien silmien alla rakensivat kirkon siihen missä niitä valoja oli ollut, ja missä aivan varppina on Jaakkiman hauta. Vielä nykyäänkin tuossa samassa paikassa seistä nököttää kirkko, ja oikein todella hieno ja iso sellainen nököttääkin. Ja siellä kirkon kellarissa on yhä sen Jarpin hautakin, se toimii samalla näppärästi näiden kuuluisien pyhiinvaellusreittien päätepisteenä. Tuonne kirkkoon minäkin sitten noin tunnin mittaisen pyhiinvaellusmatkani päätin.

Koska tein matkani palmusunnuntaina, oli kirkossa meneillään jumalanpalvelus, ja siellä oli karmea määrä ihmisiä. Minä en siitä toki lannistunut, vaan menin sinne muiden mukana paikkaa ihmettelemään, enkä pahoittanut mieltäni edes siitä että siellä kirkon keskellä seisovalla lavalla oli joukko vanhoja punaviittaisia ukkoja espanjaksi jotain juttujaan kertoilemassa. Tosin vähän kyllä mieleni pahoitin siitä, että Santiago de Compostelan kirkon kuuluisuus, hemmetin iso suitsukeastia, joka parhaimmillaan viuhtoo pitkin kirkkoa ku mikäkin Linnanmäen Viikinkilaiva, oli nyt pysähtyneenä, koska just siinä alla ne punaviittaiset miehet kertoilivat ilmeisen huonoja kaskujaan joille kukaan ei nauranut. Tämä Santiago de Compostelan katedraalin suitsukeastia on lajissaan maailman suurin, se painaa 80 kiloa ja on parin metrin luokkaa halkaisijaltaan. Kun se on käytössä, mötikän sisään lapataan 40 kiloa palavia hiiliä ja suitsukkeita, ja kahdeksan ukkelia keinuttaa sitten astiaa jollain jännällä köysihässäkällä pitkin kirkkoa, niin että suitsukesavu leviää joka paikkaan – parhaimmillaan astia kuulemma kiihtyy jopa 80 km/h vauhtiin heiluriliikkeessään. Suitsukeastiasta piti aikanaan tehdä niin iso, että satojen kilometrien pyhiinvaellusreiteillään likaantuneiden pyhiinvaeltajalaumojen hajut saatiin edes vähän peitettyä suitsukkeen käryyn.

Santiago de Compostela3

Kävin muun juhlakansan mukana myös morjenstamassa sitä Jalmarin hautaakin – Jaakob vanhempi tämä Jeesuksen opetuslapsi oikeasti on Wikipedian mukaan suomalaiselta nimeltään. Jaakob lähti tarujen mukaan kertoilemaan tarinoita Jeesuksesta Espanjaan, ja ikäväkseen sattui matkoillaan törmäämään Herodes Agrippa -nimiseen hahmoon, joka ei ilmeisesti tarinoista vakuuttunut vaan otti ja mestautti Jaakob-raukan. Sitten Jaakobin ruumis makasi maassa muutaman sata vuotta, kunnes paimen sitten viimein näki metsässä valoja, ja piispa tajusi että ne valot merkkaa Jaakobin hautapaikkaa. Jotenkin vähän epäilevin fiiliksin kattelin kirkon kellariin sijoitettua hautaa, että näinköhän sittenkään.. Mutta samapa tuo kai on mitä minä olen mistään asiasta mieltä, tarina on silti ihan jänskä ja kertomisen arvoinen. Kovasti sinne Jaakobin haudalle oli menijöitä, ja hartaasti ihmiset siihen eteen polvistuivat ja taisipa jokunen jopa muutaman kyyneleenkin siinä tirauttaa, tiedä vaikka olisivat juuri saaneet pitkän pyhiinvaelluksensa päätökseen. Minä en ihan samoihin sfääreihin päässyt tunnin ajomatkani jälkeen, mutta tulipa käytyä. Roomassa käytiin aikoinaan tsekkaamassa Pietarin oletettu hautapaikka, nyt olisi siis jo kaksi kahdestatoista opetuslapsen viimeisestä sijasta käyty tsekkaamassa, melkein tekisi mieli kerätä koko sarja.

Santiago de Compostelaan päättyvistä pyhiinvaellusreiteistä kuuluisin on Ranskasta lähtevä noin 750 kilometrin pituinen vaellus Camino Frances. Pyhiinvaellusreitit on merkitty pitkin pientareita keltaisilla nuolilla ja simpukoilla, ja ilmiöstä oli toki otettu ilo irti Santiago de Compostelan kaupungissa, siellä sun täällä myytiin näillä nuolimerkinnöillä ja simpukankuvilla varustettua roinaa. Eräs paikallinen tiesi kertoa, että jossain vähän Santiago de Compostelasta kaueampana on vielä olemassa paikka, johon kunnon true-pyhiinvaeltajien olisi matkan lopulliseksi päätteeksi mentävä polttamaan vaelluksessa käyttämänsä kengät. Ei niillä varmaan paljoa käyttöä olisikaan enää tommosen 750 kilsan yhtämittaisen talsimisen jälkeen. Minä en sinne mennyt autoani polttamaan.

Santiago de Compostela4

Kirkkoon tutustuttani etsin jostain ravintolan, ja tilasin sieltä annoksen nimeltään Pulpo a Feira. Tämä annos oli kuulemma Santiago de Compostelan ja myös koko Galician kuuluisuus, ja se pitää sisällään mustekalaa, joka on maustettu oliiviöljyllä ja paprikamausteella. Ei kuulosta oikein miltään, mutta voi hyvä ihme, miten hyvää se oli! Minä en normaalisti ole mustekalan ystävä ollenkaan, mutta tätä herkkua olisin voinut vetää muutaman pesuvadillisen verran! Mustekalojen lisäksi muutkin merenelävät olivat sekä Santiagossa että Pontevedrassa arvossaan, merellä kalastettiin jos jonkinlaista otusta, ja eritoten Vigon ja Pontevedran välissä sijanneissa vuonomaisissa lahdelmissa oli kuulemma oikein hyvät olosuhteet simpukoiden viljelyyn. Näitä viljeltiin semmosilla keskellä merta möllöttävillä laitureilla, joita saattoi olla vieri vieressä kymmeniä, jopa satoja. Niistä sitten riippui merenpinnan alla jotain ihme köysi- tai kettinkiviritelmiä, joihin kiinnittyneinä simpukat elelivät elämäänsä, eli söivät mitä kiinni saivat ja kasvoivat tarpeeksi isoiksi.

Santiago de Compostela5

Lähestyneen pääsiäisen takia törmäsin sekä Santiago de Compostelassa että pariin otteeseen myös Pontevedrassa kulkueeseen, jota vähemmän tietävä olisi voinut kuvitella paikallisen Ku Klux -klaanin kevätmuotinäytöksen ja jonkunnäköisen X-factor -karsinnan yhdistelmäksi. Kaduilla tuli nimittäin aina silloin tällöin vastaan kulkueita, joissa normaaleja kukluxklaani-asusteita huomattavasti värikkäämmissä huppu-kaapu-yhdistelmissä joukko ihmisiä musisoi milloin säkkipilleillä, milloin marssirummuilla, tai sitten ihan vaan perinteisesti laulamalla. Niiden perässä tuli aina joukko voimailijoita, jotka kannattelivat harteillaan isoa aasilla ratsastavaa Jeesusta esittävää patsasta. Palmusunnuntain paraatia Santiago de Compostelaan katselemaan tulleet paikalliset olivat vieläpä varustautuneet ties minkälaisilla saniaisen oksilla tai ruohokimpuilla kulkueelle huiskuttelemaan, kai siinä mallattiin sitä kuinka aikoinaan Jeesus tuli aasilla ratsastellen mestoille ja miestä fanittaneet tytöt ja varmaan pojatkin viskoivat jampan ratsun eteen innoissaan palmunlehtiä. Siitä se nimikin, palmusunnuntai. Pientä on varmana tämä nykypäivän puljujärvien ja laineiden ja ahojen saama huomio siihen verrattuna kun on itse Jumalan poika tullut kadulla vastaan! Varmana olisivat palmunlehtien heittelyn sijaan ottaneet Jeesuksenkin fanit tapahtuneesta johonkin Instagramiin videota, jos vain älypuhelimet ja internetit oltais keksitty vähän aiemmin, ja nyt ei oiskaan palmusunnuntaita vaan Snapchat-sunnuntai. Tämä Santiagoon lopulta mestatuksi tullut Jaakobkin siellä on Jeesuksen perässä jollain klenkkaavalla kopukalla painanut menemään, salettiin on sillekin jotain voikukan lehtiä heitetty eteen, vaikka onkin varmaan jäänyt Jaakob vielä enemmän Nasaretin Jessen varjoon kuin vaikkapa joku Sami Niku jäi junnulätkän MM-kultajuhlissa sen toisen, alkuperäistä paljon hymyileväisemmän Puljujärven Jessen varjoon. Mutta sentään on jälkikäteen nevahöörd-Jaakobillekin tehty omat kirkot ja pyhiinvaellusreitit, ties vaikka siis Sami Nikustakin vielä tulee Stanley Cup -voittaja!

Santiago de Compostela2_c_matka_

Espanjalainen papukeitto

Monjo, Herra Longfield tässä.

Viime aikoina olen viettänyt aikaa Espanjan luoteiskolkassa sijaitsevassa Galician alueella, lähinnä Vigon ja Pontevedran kaupungeissa. Yhdeltä matkalta toin kotiin lentokentältä mukaani kaappaamani setin, joka piti sisällään asturialaisen papupadan ainekset. Söin tätä muhennosmaista mössöä eräs päivä töissä, ja se oli aika hemmetin hyvää, joten kun paketti lentokentällä vastaan tuli, oli se toki kaapattava ostoskoriin jotta Hulikin pääsee tätä herkkua himassa kokeilemaan.

espanjalainen papukeitto1

Papumuhennos, joka pitää sisällään valkoisia papuja, possunlapaa, verimakkaraa, mausteista kastiketta ja sahramia, on tunnettu nimellä Fabada Asturiana. Se siis jo nimessään viittaa Galician sijaan viereiseen Asturian maakuntaan. Siellä en ole käynyt edes piipahtamassa matkoillani, mutta tämä möhnä on kuulemma hyvin suosittua ja perinteistä purtavaa myös Galiciassa, ja vaikka ilmeisesti galicialaisessa versiossa on jotain vähän erilailla kuin kuuluisammassa asturialaisessa, niin nyt saa asturialainen turistilaatikkoversio luvan edustaa myös Galiciaa, olkoon se sitten kuinka iso pyhäinhäväistys tahansa.

Himassa kun sitten alettiin pakettia availemaan, paljastui sieltä vakuumipakattu pussi täynnä isoja valkoisia raakoja papuja, ja kunnon viipaleet rasvaista possunlapaa ja verimakkaraa. Ruoan valmistus piti aloittaa jo edellisenä päivänä kumoamalla kovat valkoiset pavut kylmään veteen, ja antamalla niiden lillua siellä yön yli. Pavut rypistyivät siellä kylmässä vedessä kummallisesti, mutta se kai siinä oli tarkoituskin.

Paketissa olleet ruoanvalmistusohjeet oli ilmeisesti jollain Google-kääntäjällä käännetty sen verran hämärästi (ohjeissa luki mm. ”Ensuring that the beans are always coveder in water (but it was well add cold water)”, ”Serve the beans in a soup source and compango all cut into small pieces in a bowl” ja ”Some people do not seasoned because cured meat gives salt”), että oli pakko googletella vähän tolkummin käännettyjä reseptejä, eritoten jotta tajuaisin mitä niille possunpalasille ja verimakkaralle oikein piti tehdä. Jossain ohjeissa sanottiin, että niitäkin piti liotella vedessä, toisissa ne taas piti huuhtaista ja jossain ei mainittu esikäsittelystä mitään. Minä heitin possunpalat hetkellisen panikoinnin jälkeen vesikulhoon, ja annoin niiden lillua siellä varmaan joku puolisen tuntia ennen kuin huuhtelin ne veden alla, ja sen jälkeen pyörittelin myös sitä verimakkaraa juoksevan veden alla.

Kun lihanpalat oli huuhdeltu, otin papukattilan ja kaadoin sieltä haalenneen veden viemäriin, ja kaadoin uutta kylmää vettä tilalle. Sitten laitoin kattilan liedelle porisemaan. Melkeinpä kaikissa ohjeissa sanottiin, että papuja keittäessä veden päälle muodostuu vaahtoa, joka pitäisi jollain ilveellä saada sieltä pois haravoitua, joten sohin sitä vedenpintaa sitten semmosella reikäkauhasysteemillä ja suuresti iloitsin joka ainoasta vaahtohaituvasta, jonka osasin kattilasta pois onkia. Ne olisi varmana pilanneet koko ruoan jos ne ois sinne jääneet.

espanjalainen papukeitto2

Kun pavut oli kiehuneet ekan kerran, ja olin kerännyt reikäkauhalla ainakin 2 senttilitraa vaahtoa talteen, heitin sekaan vedessä liotetut ja veitsellä pienemmiksi palaksi leikellyt possunpalaset, ja annoin niiden ja papujen siellä keittyä keskenään joku puolisentoista tuntia. Pidin myös keittoprosessin edetessä huolen, että pavut oli aina veden alla, ja lisäsin vettä jos pavut meinasi sieltä paljastua (but it was well add cold water). Sitten heitin sekaan vielä makkaranpalat, ja annoin niidenkin siellä keitoksen seassa porista puolisen tuntia. Joissain ohjeissa kehoitettiin ottamaan muutamia papuja keitosta pois, ja soseuttamaan ne tehosekoittimella ja laittaa takaisin kattilaan, jotta sopasta tulisi enemmän muhennosmaista, mutta mun pavut oli keittelyn loppuvaiheessa jo muutenkin semmosta höttöä että ne hajosi pelkästä katseesta, ei niitä minnekään tehosekoittimeen tarvinnut sieltä ruveta onkimaan.

Sitten olikin edessä vaikein osuus, sillä se kattilan sisälle muodostunut papu-liha-möhnä piti syödä poiskin. Kyllä se oikein hyvää oli, vaikka olikin valmistettu turistilaatikkoon pakatuista aineksista, enkä lisännyt yhtään sahramia joukkoon vaikka ohjeissa käskettiin, kun ei meillä semmosta jauhetta ollut missään kaapissa. Syötiin Hulin kanssa soppaa vielä seuraavinakin päivinä, ja sen maku oikeastaan vain parani ajan kanssa. Tämä tosin luki paketin ohjeissakin: ”If you cook fabada the day before, it will be tastier.” Oikeassa oli!

Fabadan kanssa syötiin leipää, ja olin kanssa ostanut lentokentältä toisen turistilaatikon, jonka sisällä oli jotain ihmeellistä espanjalaista juustopannukakkua, ja sitäkin sitten tämän papumössön kanssa jälkkäriksi horittiin. Se oli sitten vähän niinku espanjalainen versio hernekeitto-pannari-kombosta. Toisin kuin suomessa, siellä Espanjassa tätä yhdistelmää ei tosin kyllä joka torstai ollut saatavilla. Täytyy yrittää opettaa niille tämmönen tapa seuraavalla visiitillä.

espanjalainen papukeitto3

Herra Longfield työmatkailee: Pakistan, taas

Mosama, Herra Longfield tässä.

Puolisentoista vuotta sitten käväisin ensimmäistä kertaa Pakistanissa, ja siltä reissulta tuli silloin kirjoitettavaa peräti kahden eepoksen verran. Ne löytyy täältä ja täältä, käypä niitä tavaamaan jos oot vaikka just nukkumaan menossa eikä oikein tuu uni silmään. Sittemmin olen käynyt tuolla liikennesääntöjen, tasa-arvon ja kaiken toimivuuden ihmemaassa kolme kertaa. Koska visiitit on aina sellasia, että matkustan lentokentältä suoraan työkohteeseen, ja olen sitten siellä muurien takana kunnes kotimatka alkaa, ja koska sieltä muurien takaa ei ole oikein soveliasta asioista tarkasti kertoa eikä kuvia saa ottaa, niin ei ole oikein ollut mitään kirjoiteltavaa. Lentokentällä ja muurien sisällä istuskelua lukuunottamatta Pakistania tulee lähinnä nähtyä automatkoilla, ja ne samat vanhat aasikärryt ja lammaslaumat ja joka suuntaan menevät viiden hengen skootterit siellä liikenteen kaaoksessa vieläkin suhailevat, ja niistäkin tuli jo ekan visiitin aikana turinoitua.

pakistan9_c_matka_

Työkohteessa asustelin näillä jatkovisiiteillä sen ensimmäisen visiitin vierasmajan sijaan konttikylässä, eli semmosessa toistensa viereen ja päälle kasatuista työmaakonteista rakennetussa kompleksissa. Mulla oli siellä oma kontti, missä nukuin ja vietin vapaa-aikani. Alkushokin jälkeen konttikylä oli itse asiassa tavallaan ihan toimiva asuinpaikka: kontissa oli kaikki perusjutut eli sänky, suihku ja nettikin toimi useimmiten. Yhteen konttiin ilmestyi aina tasaisin väliajoin ruokaa, ja sen lisäksi sieltä sai limua ja Pringlesejä, joten mikäs oli ollessa. Tappavan tylsäähän siellä tietty oli – muurien takaa ei edelleenkään ollut asiaa ulkomaailmaan – mutta se taas ei oikeastaan ollut kontin vika. En tiiä, tulikohan mulle joku Tukholma-syndrooma niitä kontteja kohtaan, yhteensä kuitenkin nelisen viikkoa elämästäni oon nyt niissä viettänyt niin kai siinä ehtii jo joku kieroutunut viha-rakkaus-suhde vankilaa kohtaan muodostumaan.

pakistan2

Nyt tällä kolmannella visiitillä minulle tosin avautui yksi vapaapäiväkin, jonka ajaksi pääsin työkohteen muurien sisältä pois, ja muutin vuorokaudeksi Lahoren kaupungissa järjestettyyn majoituspaikkaan asumaan. Tämäkin asumusto tosin oli samalla tavalla muureilla, piikkilangalla ja armeijalla ympäröity kuin varsinainen työkohdekin, joten vähän siinä tuntui kuin olisi siirtynyt vankilasta toiseen – joskin tämä Lahoren vankila oli hyvin paljon viihtyisämpi kuin työkohteen vastaava. Se oli ihan normaali, iso ja hyväkuntoinen omakotitalo. Ruoka sinnekin järjestyi itsestään, ja kaikki muutkin perusjutut oli taas kunnossa. Ainoa huono puoli oli ne muurit ja vartijat, ja tieto siitä että ulos ei sieltä saa yksinään lähteä haahuilemaan. Yritin jopa kysellä, että olisiko mahdollista järjestää visiitti Lahoressa sijaitsevaan linnakkeeseen, joka on Unescon maailmanperintökohde ja paikallisten mukaan käymisen arvoinen paikka, mutta eipä se tai mikään muukaan turisteerauskohde nyt sitten järjestynyt, joku turvallisuusriski siinä oli.

Sen sijaan pääsin käymään yhdessä ostoskeskuksessa, jota taas vartioitiin muurein ja vartijoin. Ostoskeskusvisiitti oli harvinaisen turha, koska vapaapäiväni sattui osumaan johonkin muslimien juhlapyhään, ja kaikki kaupat oli ostoskeskuksessa kiinni. Ainoastaan Burger King oli auki, joten siellä söin sitten hampurilaisen. Sitten vähän haahuilin nelikerroksisen, homssuisen ostarin pimeillä ja tyhjillä käytävillä, katselin kiinni olevien kauppojen ikkunoista sisään, ja ajattelin että mitä hittoa tässä on järkeä. Pian lampsinkin takaisin ostarin vartioidulla parkkipaikalla odottavaan autoon, ja pyysin jamppoja viemään mut takas Lahoren vank.. asumukseen. Muurien sisällä ja mitään järkevää näkemättä meni siis sekin vapaapäivä.

pakistan11

pakistan10

Parin viikon vankilareissun jälkeen olin melkoisen valmis viimein lähtemään kotimatkalle, paluulento lähti niinkin mukavaan aikaan kuin aamukolmelta, mutta se ei haitannut, innoissani odotin vain että kohta pääsen koneeseen, ja sitten sen renkaat irtoaa maasta ja Pakistan jää taakse. Koneeseen päästiinkin ihan ajallaan, mutta siitä alkoikin sitten pienimuotoinen kidutussessio. Kone ei nimittäin saanut lähtölupaa, koska kentällä oli sumua. Sitten jäätiinkin sinne koneeseen istuskelemaan, ja odotettiin että joskohan piakkoin vaikka saataisiin se lähtölupa. Meni tunti, meni toinen, meni kolmas, kone kökötti kentällä, ikkunoista näkyi sumua, ja ketutus alkoi nousta päähän. Muistelin nimittäin, että ne kerrat kun Pakistanissa oli sumua ollut, se kesti aina johonkin lähelle puolta päivää ennen kuin hälveni kokonaan, ja jos kerran sumun katoamista odoteltiin niin sitähän sitten saataisiin odotella. Laskeskelin, että olin jo missannut jatkolentoni, eikä yhtään kiinnostanut alkaa jotain vaihtoehtoista reittiä siellä Dohan lentokentällä sitten arpomaan. Finnair tai mikä lie oli lisäksi juuri vähän aikaa sitten julkistanut semmosen uuden mainosvideon, missä mainostettiin että Helsinki-Vantaan lentokenttä on ollut läpi talvienkin auki, lukuunottamatta jotain puolen tunnin aikaa kymmenen vuotta sitten. Mutta nytpä ei oltukaan siellä, vaan Lahoressa, ja siellä tosiaan oli koko kenttä suljettu nyt jo monen tunnin ajaksi, koska oli vähän sumua. Kierrokset päässä kasvoi kun tätä asiaa mielessäni ihmettelin.

pakistan17

Lopulta kävi niin, että lähtölupaa ei koskaan tullut, ja lentokoneen miehistön oli päästävä lepäämään, joten kuuden tunnin kentällä nököttävän lentokoneen sisällä istuskelun jälkeen me sitten lampsittiin sieltä koneesta takaisin Lahoren kentälle. Hampaat kirskuen paiskoin kamojeni kanssa koneesta ulos, en siinä kasvavan raivoni keskellä oikein ollut saanut koneessa edes nukuttua, joten väsymyskin heitti jo oman vaihteen kiukkuuni mukaan. Siellä kentällä sitten olikin vastassa kaaos, koska moni muukin kone oli joutunut lähtönsä peruuttamaan, ja suurin osa ohjeista annettiin urdun kielellä, jota en tietty osaa yhtäkään sanaa. Sen verran taisin olla mieleni pahoittaneen oloinen, että kun huidoin, huusin ja raivosin englanniksi että mitä puhukaa englantia, mitä helvettiä tässä nyt pitää tehdä, aina löytyi jostain joku henkilökunnan tyyppi minua neuvomaan. Niissä neuvoissa vaan tuppasi raivostuttamaan se, että ne oli mitä ihmisille ikinä sattuikaan sylki suuhun tuomaan. Joku sanoi että nyt on kone myöhässä, mee istumaan, kohta meette takaisin, ja toinen että joo, lento peruttiin, mee hakee kamasi, ja kolmas että kohta tässä saadaan lisätietoa että odota tässä, ja neljäs että minä selvitän asian, seiso tuolla. Lentokentän tyyppien häpeilemätön valehtelu ja paskanpuhuminen ei oikein onnistunut mielipahaani liennyttämään.

Lopulta selvisi, että se lento tosiaan oli peruttu, ja meidän piti hakea matkatavaramme, käydä mitätöimässä passiin isketty leima ja sitten olisi kuljetus hotellille. En tiedä montako tuntia siellä kentällä vielä meni näiden asioiden kanssa häröillessä, alkuun menin melkoisella raivolla ihmisjoukkojen läpi, suomeksikin taisin lopulta siellä kiroilla ja yrittää selvittää että miten täältä pääsee pois, mutta kun lopulta sitten etsin matkalaukkuani semmosesta laukkukasasta, eikä sitä löytynyt, lannistuin ja aloin vaan mököttämään. Laukkuni sentään lopulta löysin eräästä toisesta kasasta, mutta sen kanssa sitten ilmeisesti seistä nökötin niin hajonneen näköisenä jossain tuloaulan nurkassa, että eräs mukava pariskunta tuli kysymään että olenko ihan kunnossa. Niille sitten selitin, että en tiedä mitä pitäisi tehdä, kaikki selittää omiaan, jonnekin hotelliin mun kai pitäis täältä päästä, mutta en jaksa enää kysyä keneltäkään mitään koska puolet ei osaa englantia ja ne jotka osaa, valehtelee.

Tämä pariskunta meni sitten omaa kohtaloaan kyselemään urdun kielellä, ja siinä samalla minunkin tilanteestani tiedustelivat. Joku lentoyhtiön kaveri tuli kysymään, että oonko minäkin business-luokan matkustaja. Enhän minä ollut, mutta koska valehtelu oli maassa tapana niin sanoin että olen olen. Siitä sitten lähdin tämän lentokenttätyypin ja business-pariskunnan kanssa etsimään eliittiluokan kuljetusta hotellille, kun loput jäi sekavaan häröpalloon odottamaan normirahvaan kuljetuksia. Pienen haahuilun ja kyselyiden ja valehtelujen jälkeen se kuljetus löytyikin, ja minäkin sinne pokkana lampsin vaikka rahvaan kastiin kuuluinkin.

pakistan3

Matkalla hotellille joku armeijan tyyppi vielä tuli ja pysäytti auton, ja sitten jäätiin tien sivuun odottamaan, kun kuski lähti semmosen panssaroidun auton viereen jotain papereitaan selvittelemään. Siinä vaiheessa mua ei enää jaksanut edes kiinnostaa että mitä niillä oikein oli meneillään, halusin vaan pois koko maasta, ja jos se ei nyt ilmeisesti ihan heti näyttänyt onnistuvan, niin edes pariksi tunniksi nukkumaan. Ei ne armeijen miehet meidän kuskia saatikka sitten meitä matkustajia siihen tienvarteen onneksi teloittaneet, joten hetkellisen arpomisen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja lopulta saavuttiin hotellille – se oli sattumalta se sama hotelli, mihin minut oli ensimmäisellä Pakistanin matkallani ”kidnapattu”. Hotelli oli kuitenkin yhä varsin hulppea ja toimiva, ja vaikka sainkin sieltä tupakoivien huoneen, en jaksanut alkaa rähjäämään asiasta vaan lampsin vaan sinne röökinsavuun ja kuukahdin sängylle. Uusi lentoaika oli joskus illalla kuulemma, ajattelin että nyt meen suihkuun, nukun muutaman tunnin, syön jotain ja sitten selvitän että koska se tarkka lähtöaika on.

pakistan12

Uni röökinhajuisessa huoneessa teki hyvää, kolmen tunnin koisimisen ja ruoan jälkeen alkoi taas jo vähän usko palata että ehkä täältä joskus vielä pääsee kotiinkin. Lentoajan selvittämisessä kävi tietty taas niin, että hotellin respasta tuli yksi aika, lentokentän nettisivuilta toinen, ja nekin oli molemmat eri aikoja kuin mitä sieltä kentältä oli meille kerrottu. Respalta sitten ihan suoraan kysyin että valehteletko sinä tästä lentoajasta, ja jos et, niin mistä minä tiedän että et valehtele? Respa vähän kummastui kysymystäni, taisi loukkaantuakin, mutta selitin sille sitten että mun kokemuksieni mukaan tässä maassa ei oikein voi luottaa yhteenkään sanaan mitä joku sanoo, siitä syystä tässä nyt yritän selvittää että tiedätkö sinä oikeasti koska lento lähtee, vai sanotko vaan jotain jotta häviäisin tästä paikalta.

Respa lopulta perusteli, että hänen kertomansa lähtöaika on parempi kuin netissä oleva, koska netissä on aina kaikki väärin, ja hän tietää koska meidän lennon henkilökunta on lähdössä takaisin kentälle (ne oli siinä samassa hotellissa kuulemma), joten hänen ilmoittamaansa aikaan kannattaisi luottaa. No, minä luotin, niin luotti ne kentällä tapaamani pariskuntakin, ja respan ilmoittamaan aikaan sitten mentiin takaisin kentälle. Väärässähän se respa oli tietenkin ollut, mutta tasapuolisuuden nimissä, niin oli ollut nettikin ja se kentän virkailijakin. Netin aika kuitenkin osui lähemmäksi, lento lähti lopulta puolitoista tuntia sen jälkeen kuin mitä netissä oli lukenut, kolme tuntia respan ilmoittamaa aikaa jäljessä ja peräti viisi tuntia myöhemmin kuin mitä kentältä oli kerrottu. Mutta ihan sama, pääasia että se lähti tällä kertaa.

pakistan16

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen ja helpottunut koneen noususta, kuin silloin kun Qatar Airwaysin kone vihdoin nousi Lahoren maaperältä, ja Pakistanista poistuminen oli tosiasia. Paluumatkassa toki kesti vielä mukavasti, jatkoyhteydet oli arvottu vähän miten sattuu, joten Qatarissa vietin Dohan lentokentällä sitten seuraavan yön, taisi olla joku 6 tunnin vaihto siellä, ja sitten vielä muutaman tunnin venailu Tukholmassa. Kun lopulta pääsin kotiin, oli kulunut 44 tuntia siitä kun olin Pakistanin Lahoresta ensimmäisen kerran paluumatkalle lähtenyt. Paskin matka evör, mutta semmosta se välillä on. Ja oli muuten Suomeen päästyäni mukava kysellä ihmisiltä asioita, kun vastauksiin pystyi luottamaan. Käyttäkää ihmiset tätä ilmiötä hyväksenne!

pakistan4

Herra Longfield työmatkailee: Lappeenranta

MoiPa, Herra Longfield tässä.

Viime maanantai minun piti käväistä nopealla ja kivuttomalla reissulla Lappeenrannassa. Lappeenranta on minulle hyvin tuttu ja turvallinen paikka, työreissujen lisäksi olen ihan vapaa-aikananikin monesti paikkaan matkustanut katsomaan maailman parhaan jääkiekkojoukkue SaiPan pelejä – vietinpä minä polttarinikin aikanaan Lappeenrannassa Darius Kasparaitiksen Venäjän maajoukkuepaitaan ja munasuojia myöten täydelliseen jääkiekkovarustukseen verhoutuneena. SaiPan peliä tuolloinkin käytiin tietty katsomassa, oli hauskaa istua siellä katsomossa lätkäkamoissa, häkkikypärä päässä ja lätkämaila kädessä. Erätauolla tiputin hanskat ja tappelin vetyjonossa bestmanin kanssa, kierien lopulta muiden jonottajien jaloissa siellä Kisapuiston lattialla, ja myöhemmin hotellissa jouduin silloisen espoolaisen naapurini taklaamaksi – naapuri, joka vain sattui omista syistään olemaan omassa porukassaan siellä samassa hotellissa pienoisessa nousuhumalassa, ei tosin minua kamojen alta ennen taklaustaan tunnistanut, katsoi vaan että joku urpo lätkäkamoissa, niittaanpa tuon tohon seinään koska se on varmasti kaikista hauskaa. Ja olihan se, hauska ilme sille ainakin tuli, kun otin kypärän pois, tervehdin naapuria ja kysyin että käytkö täällä usein.

SaiPa

No, se SaiPasta, ja jääkiekosta ja oudoista varustuksista, naapureista ja sattumuksista. Maanantainen työmatka oli paperille hahmoteltuna siis varsin helpon oloinen: minun piti aamulla käyttää auto nopeasti huollossa, ajaa se sitten Hulin työpaikalle, ja jatkaa siitä toimistolle vähän papereita tulostelemaan ja työhommia hoitamaan, ja sieltä sitten näppärästi suhailla junalla Pasilaan ja hypätä siellä Lappeenrannan junaan. Puoli kuudelta olin kaavaillut astelevani hotelliin, ja sitten ehkä käydä vähän kaupungilla, syömässä ja saunassa, ja vähän vielä valmistella seuraavan päivän työjuttuja jos tarttee.

Aamusta ajoin auton huoltoon, ja jäin hyvillä mielin huoltomestaan odottelemaan auton valmistumista. Alkuperäisen tunnin sijaan huollossa kestikin kolme tuntia, koska samaan paniikkiin kannatti kuulemma tehdä seuraavakin vastaantuleva huolto jo tällee etukäteen ajoissa pois. No, ei se mitään, siellä kahviautomaatin vieressä sitten vähän jo sähköposteja lueskelin, räpläsin vastikään löytämääni mahtavaa Garage Band –appsia, ja kaikenlaista häsäilin, oikein leppoisasti meni kolme tuntia. Huollosta ajoin Hulin työpaikalle, näpsäkästi siinä nähtiin parkkikellarissa, ja siitä sulavasti moikat sanottuani lähdin matkaamaan kohti omaa toimistoa. Matkalla jotain kaivelin taskujani siinä, ja tajusin, että voi helvetti, mulla on vielä auton avaimet taskussa. Ne piti jättää Hulille, että se voisi sillä sinne työpaikkaansa ajetulla autolla sitten ajaa himaankin peräti. Kirosin ensin itsekseni mielessäni, ja sitten WhatsAppin välityksellä myös Hulille että voi hitto, joudun tulemaan sinne uudestaan. Vähän aikaa ketutti, mutta sitten ajattelin että kyllä mä ehdin, käyn vaan nopeesti töissä syömässä ja ehdin jo huoltoa venatessa tehdä vähän työjutskia pois alta, joten voin vähän aikaisemmin lähteä sitten Lappeenrantaankin ja siinä matkalla koukata taas Hulin työpaikan kautta.

lappeenranta2

Töissä oli mitä oli, härväsin aikani ja sitten lähdin reippain mielin matkustelemaan takaisin Hulin työpaikkaa kohti. Huli kovasti yritti maanitella mua ottamaan taksin, ettei tarvitsisi turhaan hortoilla, mutta oon niin pihi että en todellakaan millään taksilla ajele kun kerran julkisilla ja parin kilometrin kävelylläkin selviää! Lyhyen paikallisjunamatkan jälkeen tallustelin lumisateessa Hulin työpaikalle viemään ne hiton auton avaimet, ja sieltä jatkoin bussilla Pasilaan, mistä ajattelin lähteä kolmen junalla kohti Lappeenrantaa. Pasilassa huomasin kuitenkin myöhästyneeni kolmen junasta viitisen minuuttia, mutta ei hätää, seuraava lähtee jo neljältä. Kävin kaupassa ostamassa vissyä ja suklaapatukan, ja menin niitä naamaani survoen istuskelemaan penkille.

Parinkymmenen minuutin istuskelun jälkeen suklaapatukka oli horittu ja vissypullo ryystetty, enkä jaksanut enää istua penkillä, joten lähdin hortoilemaan. Keräsin siinä kamani kasaan, ja huomasin että voi saatana, mun hanskat on pöllitty! Tai no, ekaksi aloin ihmettelemään että missä mun hanskat on, laitoinkohan ne reppuun, en näköjään, oon siis hukannut ne jonnekin. Mutta sitten muistin, että tempoilin niiden kanssa kyllä kun vissypulloa ja suklaapatukkaa penkillä availin, ja asettelin ne hanskat vielä sillee siihen penkille että vähän istuin niiden päälle. Mutta ei ne siinä enää olleet, joten pöllitty ne oli, hitto! Ne oli hienot hanskat vielä, just joululahjaksi saatu, semmoset nahkaset ja lämpimät. Ihmettelin että on se nyt kumma että on jengiä joka oikeesti jotain hanskoja jaksaa varastella, pöllis nyt ees lompakoita tai kännyköitä, sen vielä ymmärtäisin, mutta että jotain hanskoja.

Koska ulkona oli hemmetin kylmä, ja tiesin että joutuisin Lappeenrannassa kuljeskelemaan ulkona jonkin aikaa enkä välttis saisi käsiä aina taskuun sullottua, etsin Pasilan asemalta paikkaa mistä saisin jotkut hätävarahanskat ostettua, ja löysinkin suutarin joka hanskoja möi. Ostin siitä jotkut 12 euron reuhakkeet, ja vielä sille myyjällekin päivittelin että on se kumma kun jengi pöllii hanskoja, kyllä ennen oli paremmin, ei minun nuoruudessani, ja myyjä siihen että se on 12 euroa.

Uusien hanskanreuhakkeideni kanssa kävelin vielä siitä penkin ohitse, jolla istuessani minun hienot mustat nahkahanskani oli pöllitty, ja huomasin että siinä penkin edessä haahuili semmoinen vanhempi herra, jolla oli kädessään hienot mustat nahkahanskat. Yllättävän paljon vieläpä samannäköiset hanskat, jotka minulta oli ihan äsken pöllitty. Lähestyin herraa ja ehdin vain osoittaa sormella hänen kädessään olevia hanskoja, kun hän jo alkoi pyytelemään anteeksi, oli kuulemma ottanut siitä penkiltä hanskat jotka niin muistuttivat hänen omiaan. En minä osannut alkaa kiukkuamaan että menin just äsken ostamaan sun takia uudet hanskat, ihmettelin vaan että onko tämä totta ja kiittelin että kiva kun jaksoit tuoda ne takaisin. Ukkeli oli varmaan johonkin junaan mennessään siellä ulkona vetäissyt käteen ja ihmetellyt että ei tunnu nyt oikeelta tämä (siis ne hanskat, jotka hän oli käteensä laittanut, mitä oikein siellä kuvittelitte).

Siitä sitten kävelin kaksien hanskojeni kanssa aseman laiturille ja pomppasin neljän junaan, ja vasta kun juna oli Tikkurilassa, tajusin että olisinhan mä muuten voinut käydä palauttamassakin ne turhaan ostamani reuhakehanskat, mutta se oli myöhäistä nyt.

lappeenranta3

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun piti olla puoli kuuden maissa hotellissa, mutta nyt kun tunnilla myöhästyin, niin ynnäilin siellä junassa että puoli seitsemältä pitäisi olla perillä. Aloin lueskelemaan iPadilta Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista ja kuuntelemaan musiikkia, ja siinä naureskellessa aika vierähtikin rattoisasti. Juna meni Lahteen, ja jatkoi matkaansa kohti Kouvolaa. Jossain välissä juna pysähtyi jonnekin Lahden ja Kouvolan väliin, mutta niinhän junat välillä pysähtelee. Sitten juna lähti taas liikkeelle, kunnes pysähtyi kohta uudestaan. Piakkoin taas lähdettiin eteenpäin, ja kohta taas pysähdyttiin. Junakuuluttaja leppoisalla äänellään kuulutti, että on pienen pientä häikkää, ja siksi tässä vähän pysähdellään, ehkä pikkasen tullaan myöhässä Kouvolaan, mutta koettakaa kestää. No mehän koetettiin. Juna lähti taas, ja minuutin rullailun jälkeen se myös pysähtyi taas. Lähtöjä ja pysäytyksiä tuli melkoisen paljon lopulta, junankuuluttaja silti jaksoi leppoisasti rupatellen kertoa että on vielä pientä teknistä vikaa, jotain automaattisia pysäytyskäskyjä junan hieno, Suomen talvisiin olosuhteisiin selvästi suunniteltu järjestelmä kuulemma aiheettomasti antaa, ja siksi nyt vähän on tökkiväistä matkanteko. Kouvolassa junia vaihtavia kuuluttaja kehotti ottamaan rauhallisesti, jatkoyhteys kuulemma järjestyy.

Noin yhdeksännen pysäytyksen jälkeen junakuuluttaja sitten kehotti Kouvolassa junia vaihtavia unohtamaan rauhallisesti ottamisen, ja sen sijaan rohkaisi heitä ottamaan junan henkilökuntaan yhteyttä. Kouvola-vaihdokeille järjestettäisiin Kouvolasta taksikuljetus, ja junassa olevia varusmiehiä kehotettiin myös ottamaan konnareihin yhteyttä jotta heidänkin kuljetuksensa saataisiin myös järjestettyä ilman että sotilaspoikia teloitetaan varuskuntiensa paraatikentille opetukseksi muille myöhästelijöille. Kuuluttaja lohdutteli meitä muitakin vielä, että onneksi ollaan junassa eikä lentokoneessa, siellä tämmönen vaiva vois olla vähän kiusallisempi.

Pikkuriikkinen viivästyminen oli tässä vaiheessa tainnut kasvaa jo parin tunnin myöhästymiseksi. Juna yritti parhaansa mukaan kulkea, mutta tuli aina sikamaisen automaattipysäytysjärjestelmän pysäyttämäksi, jarrutkin jo kuulemma alkoivat siinä touhussa kuumenemaan sen verran että uusien starttiyritysten välillä piti niidenkin viilenemistä aina vähän jäädä odottelemaan. Piakkoin siitä meidän junamme ohi paineli juna, joka oli lähtenyt Pasilasta kuudelta, kaksi tuntia meidän jälkeemme. Siinä vaiheessa minun olisi pitänyt olla jo tunti sitten hotellissani Lappeenrannassa, mutta yhä vain kökimme jossain Lahden ja Kouvolan välisessä perämetsässä. Sen verran VR oli heltynyt, että tarjosi koko junalle ilmaiseksi kahvia ja munkkia ravintolavaunusta, vaikka tietenkin oli meidän omaa syytämme että oltiin siihen pysähtelevään junaan tultu murjottamaan ja huokailemaan. Minäkin kävin äkkiä oman munkkini ottamassa ennen kuin rahvaan edustajat olisivat ehtineet syödä ne kaikki. Eihän siitä meidän veturista enää ollut meitä kuljettamaan, joten lopulta Kouvolasta tuli varaveturi meitä kyyditsemään. En tiedä mitä sille automaattisesti pysähtyvälle veturille tehtiin, toivottavasti se hylättiin sinne metsikköön.

lappeenranta5
Lappeenranta kesällä

Lopulta olin joskus varttia yli yhdeksän Lappeenrannassa, ja asemalle päästyäni katselin, kuinka muut junasta ulostautuneet juoksivat päätä pahkaa jonnekin. Taksitolpallehan ne kirmasivat, ja nopeimmat veivät sieltä ne odottamassa olleet kaksi taksia, ja hitaimmat jäivät puuskuttaen odottamaan että me rauhallisemmat tultiin heidän kanssaan seuraavia takseja jonottamaan. Olin jo haudannut haaveeni iltakävelystä Lappeenrannan talvisella rantabulevardilla (ei mulla semmosta alun perin ollut, mutta näin jälkikäteen voin valehdella että oli, niin kuulostaa sitten katkerammalta ja surullisemmalta tämä minun kova kohtaloni), siinä taksitolpalla puuskuttavien takana jonottaessani toivoin vaan että hotellin ravintola olisi vielä auki, jotta saisin syödäkseni.

Yllättävää epäsuomalaisuutta osoittaen me taksijonottajat aloimme kysellä toisiltamme että minne päin ollaan kukin menossa, ja sen sijaan että oltaisiin jokainen otettu yksi taksi itsellemme sitä mukaa kun niitä jostain siihen tolpalle eksyi, ahtauduttiin takseihin porukalla sen mukaan minne oltiin matkalla. Junassa istuttu viisituntinen oli selvästi saanut kaikki selviytymismoodiin, ja adrenaliinipauhussa eräs meidän taksimme takapenkillä matkustanut työmatkailija lupasi maksaa koko taksin omasta (tai siis firmansa) pussistaan, niin onnellinen hän oli selviydyttyään Lahden ja Kouvolan välisestä metsiköstä hengissä ihmisten ilmoille Lappeenrantaan. Ei meillä muilla ollut siihen vastaansanomista. Se nainen oli ilmiselvästi johtaja-ainesta ja selviytyjä, ja olisi varmasti esiintynyt edukseen Jolon saarella Fräntin ja Vahasen kanssa.

Hotelliin päästyäni sain huomata, että vastoin päivän muiden tapahtumien takia muodostamia odotuksiani, hotellin ravintola oli kuin olikin yhä auki, ja kovasta koettelemuksesta selvinneenä menin sinne syömään hampurilaista. Vähän siinä viimeistä ranskalaista järsiessäni jo nauratti, että on tää nyt ihme, pari viikkoa sitten kävin Qatarissa eikä siltä matkalta jäänyt oikein mitään kerrottavaa, mutta nyt junamatkasta Lappeenrantaan tuli melkein Odysseuksen matkojen veroinen eepos.

Loppu.

lappeenranta4
Iso SaiPa-hiekkakakku Lappeenrannassa

Herra Longfield työmatkailee: Qatar, taas

Moottor, Herra Longfield täällä. Joulu on ohi ja nyt olisi aika palata hölisemään blogin puolelle muustakin kuin joulujutuista.

Syksyinen työmatkarupeama jatkui melkeinpä välittömästi Etelä-Carolinan vierailun jälkeen Qatarin reissulla, teknisesti ottaen oikeastaan vieläpä kahdella sellaisella, koska kävin neljän viikon aikana maassa kahdella kahden viikon reissulla. Näiden välissä kävin vain vähän himassa kääntymässä ja sanomassa Hulille ja Horatiolle moi.

qatar14

Qatarissakin olin käynyt joitain kertoja aiemminkin jo, ja kirjoittelin tänne blogiinkin yhdeltä reissulta jorinaa. Koska tällä kertaa olin kuitenkin maassa pidempään, ja pääsin vähän hölmöilemään uusiin paikkoihin, niin ajattelinpa jorista paikasta vielä lisää, ette te sitten sitä halunneet tai ette tosiaankaan.

Vierailujeni aikana majoituin melkoisen hulppeissa hotelleissa maan pääkaupunki Dohassa. En ehkä osannut matkan aikana näitä majoituskohteitani niin paljon arvostaa kuin olisi pitänyt (varsinkin, koska tämä jorina on kirjoitettu vähän eritasoisessa työmatka-asumuksessa, nimittäin pakistanilaisen tehtaan pihalla lojuvassa työmaakontissa). Pyrin asumaan koko matkan ajan Dohan Hilton –hotellissa, jonne meillä oli joku firma-alennus, ja josta saan aina kivoja HiltonHonors-pisteitä kerättyä. Muutama yö tuli tosin pakkovietettyä muissakin hotelleissa, koska Hilton oli molemmilla visiiteilläni niin tukossa että muutamille päiville sieltä ei löytynyt enää vapaata huonetta. Asuin semmoisessakin hotellissa jonka nimi oli Mövenpick, en minä tiennyt ennen että ne tekee hotellejakin siellä jätskipaikassa, mutta niin näköjään on asian laita.

qatar6

Hiltonissa koin hetken, jonka aikana sydämeni meinasi pysähtyä. Eräs ilta kävelin tilaamaan hissiä, ja kun hissin ovet sitten piakkoin avautuivat, siellä hissin sisällä seistä toljotti Diego Serrano. Diego Serrano! Kaikkihan tietää tämän Serranon perheen päämiehen, kaljupäisen partasuun, joka sekoili Madridin tavernassaan ja vaikka missä muuallakin velimiehensä Santiagon sekä lapsuudenkaverinsa Fructuoso ”Fiti” Martinezin kanssa. Huli aikoinaan katsoi koko muun Suomen kansan tavoin ihan tohkeissaan Serranon perheitä, minä en aluksi jaksanut sarjaa katsoa yhtään, mutta kerran tai pari jotenkin jumituin Serranon joukon edesottamuksia seuraamaan, ja kohtapa pitikin sitten alkaa katsoa tätä mainiota sarjaa alusta uudestaan Hulin kanssa. Varsinkin juuri tämä Diegon, Fitin ja Santin muodostama ukkokolmikko on ehkä yksi hauskimmista tv-sarjoista löytyvistä toilailijaporukoista, monet kerrat sai naama irveessä nauraa näiden tyyppien urpoiluille. Ja nyt minä menin Qatarissa samaan hissiin itsensä Diego Serranon kanssa!

Hississä en vielä osannut tehdä muuta kuin keskittyä hengittämään ja esittämään mahdollisimman normaalia, jotta Diego Serrano ja hänen seuranaan ollut naishenkilö – ilmeisesti vaimonsa – eivät olisi ihan kovasti häiriintyneet. Mutta kun Diego tuli vielä samaan hotellin ravintolaankin minun kanssani, oli minun pakko nopean Hulin kanssa käydyn WhatsApp-taktiikkapalaverin jälkeen rohkaistua miehen luokse juttelemaan, kun tämä oli noukkimassa katkarapuja buffet-pöydästä. Harpoin mukamas muina miehinä siitä ohitse, ja kuin ohimennen kysäisin sulavalla englanninkielelläni, että hei, anteeksi että häiritsen hyvä herra, mutta ettekös te olekin näyttelijä Antonio Resines (se on siis sen Diego Serranon näyttelijän nimi, olin sen ravintolan pöydässä äkkiä googlettanut – on olemassa joku oikea Diego Serrano –niminenkin näyttelijä, mutta hän on tietysti täysi turhuus tähän oikeaan – tai siis väärään – Diego Serranoon verrattuna). Diego Serrano – eli Antonio Resines – nosti katseensa katkaravuista, ja kysyi että mitä. Toistin kysymykseni, jonka jälkeen Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines pyysi vielä uudestaan toistamaan kysymyksen. Kolmannen kerran kysyin, että niin, olettekos te tämä näyttelijä Antonio Resines, jolloin viimein Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines vastasi: En ole. Klassista Diego Serranoa! Ei mukamas edes omaa oikeaa nimeään tiedä! Varmaan oli taas menossa joku pitkäsyinen juoni, jossa Fitin ja Santin näyttelijät olivat saaneet Diegon näyttelijän vakuutettua, että jos joku kysyy siellä Qatarissa sun oikeaa nimeä, niin älä myönnä sitä ikinä, ne on terroristeja!

Olin heti juonessa mukana, ja kerroin Diego Serranoa esittävälle Antonio Resinekselle, että ahaa, vai niin, anteeksi että häiritsin, mutta muistutatte hyvin paljon Antonio Resinestä. Diego Serrano sanoi ”No problem”, ja minä jatkoin kulkuani katkarapujen vieressä sijainneelle jälkiruokapöydälle, josta täysin sulavasti ja normaalia tapaa noudattaen noukin ateriani aluksi muutamia jälkiruoka-annoksia pöydästä mukaani ottamalleni keittolautaselle. Hiivin niiden kanssa yhä katkarapuja valikoimaan jääneen Antonio Resineksen eli Diego Serranon ohi pöytäni ääreen, laitoin selfie-tilaan asetetun kamerapuhelimeni vaivihkaa pois päältä, ja aloin syömään keittolusikalla syvälle lautaselle asettamiani keksejä ja melonin palasia. Onnittelin vielä siinä itseäni että hyvin meni hei! Suoritukseni olisi ihan sellaisenaan kelvannut suoraan Serranon perheeseen.

Eräs aamu luin jotain paikallista lehteä, ja sieltä pomppasi silmään mainos illalla pelattavasta jalkapallo-ottelusta Qatar-Kiina. Qatarhan on lahjomalla ja määrätietoisella korruptiolla onnistunut saamaan järjestettäväkseen vuonna 2022 pelattavat jalkapallon MM-kisat, ja rakennuttaa para-aikaa orjatyövoimalla aavikolle useita tuliteriä, täysin ilmastoitavia jalkapallostadioneita, joilla muutaman viikon ajan vuonna 2022 pelataan jalkapalloa, ja sitten ne hyvin todennäköisesti jäävät suurin piirtein tyhjälle käytölle. Ajattelin, että olisipa siis eettisesti hieno valinta mennä katsomaan Qatariin jalkapallo-ottelua, ja sinne myös sitten menin. Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!

qatar4

Otin hotellilta autokyydin, ja pyysin kuskia viemään minut jalkapallostadionille. Yritin myös tiedustella, että kuinkakohan paljon ennakkoon olisi hyvä aika soittaa paluukyydistä, mutta kuski sanoi, että jos herra tahtoo, niin hän voi jäädä sinne parkkipaikalle odottamaan pelin loppumista, jotta voi sitten viedä minut suoraan stadikalta takaisin hotellille. En minä tiennyt mitä siihen olisi pitänyt sanoa, joten sanoin vaan että OK. Stadionin ulkopuolella hulmusi sekavissa muodostelmissa hirveät määrät miehiä valkoisissa arabivaatteissaan, se näytti kauempaa katsottuna ihan siltä kuin lauma hattivatteja yrittäisi vallata stadionia. Minulle muuten selitettiin, että oikeat ja hienot hattivattipuvut, jotka niskassaan arabit käyvät kaikki tärkeimmät bisnes-neuvottelut ja edustustehtävät, itse asiassa maksavat useita tuhansia euroja. Ne teetetään japanilaisesta silkistä, ja hattivattipukuun kuuluu pöytäliinapäähineen lisäksi oleellisesti statuksesta kertovat symbolit, joita ovat kalvosinnapit (mieluusti sellaiset joissa on kultaa ja jalokiviä), hattivattipuvun rintataskusta sopivasti esiin pilkottava huippukallis kynä, ja länsimaiseenkin bisnes-kekosteluun oleellisesti kuuluva ranteessa killittävä ökykello. Aloin suunnittelemaan, että jospa tekisin itse itselleni hotellin lakanasta jonkunnäköisen toogan, lainaisin lähiravintolasta ruudullisen pöytäliinan ja sitoisin sen USB-johdolla pääni ympärille hatuksi, laittaisin kalvosinnappeja mallaamaan nippusiteet, teippaisin rintataskun kohdalle toogaani lyijykynän ja laittaisin ranteeseen muovisen muropaketista saadun digitaalikellon, ja tässä asussa polleana astelisin vaikkapa Lamborghini-kauppaan. Iskisin muutaman viisisenttisen tiskiin ja huutaisin että palvelua palvelua, ettekö te tiedä kuka minä olen? Varmana eivät tietäisi.

qatar2

No, kävelin kuitenkin sinne stadionin piirittäneiden hattivattien sekaan, ja etsiydyin lippuluukulle. Lippuluukulta minulta kysyttiin että Qatar vai Kiina, johon vastasin ”I dont care”. Lippumyyjä meni vähän hämilleen, mutta ojensi sitten minulle jonkun lipun. Kun kysyin että miten maksu järjestyy, myyjä ihmetteli että mitä, nää on ilmasia. Mene sisään siitä! Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!

Lipun saanti sujui siis oikein sutjakkaasti, mutta stadionille meno olikin sitten vaikeampaa, ja se varmaan oli syy kaikkialla vellovaan hattivattimassaankin. Astelin lippuni kanssa lipussa lukeneelle portille, mutta sieltä sanottiin että ei ei, tää on armeijan portti, mene tuonne stadionin toiselle puolelle portille 8. Menin portille 8, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne toiselle portille. Menin sinne, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne portille mikä lipussasi lukee, eli siis sinne josta ensin olin sisään yrittänyt ja joka kuulemma oli armeijan portti. En minä enää tiennyt mitä tehdä, joten menin sitten mellakka-aitojen takana päivystäneille turvamiehille lippuni kanssa elämöimään ja tunkemaan valkoihoista naamaani sinne ja ihmettelemään että miksi en pääse sisään vaikka olen valkoinen ja on minulla tämmönen lippukin. Siinä kun olin aikani mölöttänyt ja käsiäni levitellyt, ne päästivät minut siitä aitojen läpi sisään. Hattivatit ja muu juhlakansa jäivät ulkopuolelle, niitä otettiin tipoittain vähän kerrallaan sinne sisälle, suuri osa oli vielä ulkopuolella siinäkin vaiheessa kun peli jo alkoi. Vähän on qatarilaisilla vielä tekemistä järjestelyjen kanssa ennen kuin voivat rahalla ja stadiontyöläisten verellä maksettuja kisojaan järjestää, jos näin vaikeaa oli saada n. 10 000 henkeäkin katsomaan yhtä alkusarjapeliä.

qatar3

Ottelutapahtuma oli kaikkineen melkoinen elämys. Lipuissa ei ollut paikkanumerointia, joten haahuilin vain jonnekin lähimpään katsomoon istuskelemaan. Kaikkialla ympärillä oli niitä valkopukuisia hattivatteja, lukuun ottamatta kiinalaisten puna-asuista faniryhmää, jotka oli kaikki istutettu yhteen ja samaan katsomoon – jos olisin vastannut lippujenojentajan kysymykseen Kiina, olisin varmaan saanut piljetin tuohon osastoon. Valkoasuisten ihmisten katsomonosassa meteliä piti megafonien kanssa joku porukka, ja ne tosiaan pitivät meteliä, koko pelin ajan ne jodlasivat jotain käsittämätöntä jollotustaan niihin megafoneihin, ja toiset hakkasivat rumpuja. Ainoastaan n. 20 peliminuutin kohdalla tuli ihan hiljaista. Hetken ihmettelin että miksi, kentällä ei tapahtunut mitään merkittävää tuolloin, mutta sitten katsoin valotaululle. Sinne oli ilmestynyt teksti ”Praying time” ja kuva jossa megafonin päälle oli vedetty ruksit. Osa ihmisistä siitä poistui sitten kesken pelin käytäville rukoilemaan, näyttipä jotkut ihan siellä katsomossakin kumartelevan länteen eli Mekkaan päin, vaikka peliä pelattiin koillisen suunnassa. Qatarin pelaajat ei sentään valotaulua totelleet, siellä rukousten keskelläkin peli jatkui kentällä ihan normaalisti. Se oli jotenkin hyvin kummallinen hetki elämässä. Sitten kun oli tarpeeksi rukoiltu, megafonit napsautettiin taas takaisin päälle, ja jollotus jatkui.

qatar1

Stadion tosiaan oli ilmastoitu, sitäkin pelin aikana välillä mainostettiin että ulkona on 33 astetta, mutta sisälläpä on 21 koska air condition. Stadionissa ei ollut kattoa, joten minä en tajua miten ilmastointi voi siellä toimia, mutta rahalla varmaankin. Itse futispeli oli ihan viihdyttävä, Qatarin jengi oli parempi ja voittikin pelin 1-0. Pelin jälkeen astelin ulos stadionilta, ja aloin soittaa kuskilleni, mutta siinä hän sattuikin seisoskelemaan ihan ulostuloporttini edessä. Kaveri oli tosiaan odottanut koko pelin ajan eli parisen tuntia minua siellä parkkipaikalla. Normaalisti en oikein osaa tippejä antaa, mutta tuolle tyypille annoin aika paljon ylimääräistä kun hän minut hotellille takaisin heitti.

Eräänä viikonloppuna käväisin myös Dohan islamilaisen taiteen museossa, vaikka islamilaisuus ja taide ei kummatkaan kuulu ihan kärkiharrastuksiini. Mutta tämä museo jostain syystä aina tuli vastaan kun googlettelin että mitä Dohassa voi tehdä, joten pakko sinne oli painostuksen takia mennä. Rakennuksena museo oli hieno, kuten rakennuksen yhteydessä ollut puistoaluekin, mutta en mä oikein jaksanut siellä museossa mitään katsella. Vanhoja ruukkuja ja sen sellasta siellä oli. Kun lähdin museosta pois, menin odottamaan rantaan pimeän tuloa, jotta saisin kuvia Dohan keskustan pilvenpiirtäjien muodostamasta skylinesta, se kun sijaitsi näppärästi ja komean näköisesti siinä semmosen lahdelman toisella puolella. Ei niistä kuvista mitään tietenkään minun kuvaustaidoillani ja kännykän kameralla tullut, mutta tulipa otettua. Hauska juttu oli, että kun kävelin iltapimeällä puiston läpi autolle, puistoon pakkaantui koko ajan enemmän ja enemmän väkeä. Eritoten lapsiperheitä kokoontui pimeään puistoon piknikkejä viettämään, ja pienessä puiston vieressä olleessa leikkipuistossa oli isien ja äitien valvovien, oletettavasti pimeässä näkevien silmien alla varmaan satoja lapsia keinumassa ja liukumäkeä laskemassa ja muuten vaan juoksentelemassa ja leikkimässä. Päivällä kun aurinko paistaa, on vissiin vielä näin talviaikaankin liian kuuma tehdä mitään, joten vasta illan pimeydessä tullaan puistoon aikaa viettämään. Jännä tapa.

qatar10qatar11qatar7qatar13

Toisena vapaapäivänä kävin vuokra-autollani ajelemassa aiemmassakin Qatar-postauksessa ihmettelemälläni The Pearl –alueella. Muutama vuosi ja arvatenkin karmea rahakasa oli ehtinyt kulua viime visiitistäni, mutta ei se Pearl vieläkään ollut lähelläkään valmista. Rakennustyömaita oli yhä kaikkialla, toki nyt oli muutama sellainenkin alue jo ihan tiptop-kunnossa, jotka muistin viime visiittini aikana olleen yhä remontissa. Pearlin feikki-Venetsiassa kävin taas pyörimässä, enkä oikein voinut taaskaan käsittää että mitä hemmetin järkeä tässä on. Alue on kieltämättä todella vaikuttava, feikki-Venetsiaa riittää useita kortteleita ja talot ja kanaalit on komeita, mutta kun siellä iltapäivän aikaan kävelin ristiin rastiin, näin yhteensä neljä muuta ihmistä kadulla, näistäkin kaksi oli siivoojia. Miksi tämmönen on tehty, ja vieläpä väkisin ja isolla rahalla keskelle merta? Kai niissä taloissa jotain ihmisiä asuu, oli siellä valoja päällä ja jotain telkkarin mölinää jostain kuului, mutta ketään ei näkynyt missään. Rakennusten kivijaloissa oli jotain liiketiloja, mutta ne oli joko suljettu tai tyhjillään kaikki, yhtäkään kauppaa ei ollut viikonloppuna iltapäiväaikaan auki. En ymmärrä.

qatar16qatar18qatar19qatar20qatar21

Enkä kyllä ymmärrä monia muitakaan asioita Qatarissa. Näiden neljän viikon aikana sain huomata moneen kertaan, että byrokratia on joko vuosien saatossa maassa kasvanut, tai sitten olen vain aiemmilla lyhyillä visiiteilläni ollut onnekas, enkä ole ilmiöön törmännyt. Mutta nyt siitä sai nautiskella oikein kunnolla. Jotta pääsin tekemään töitä, minun piti normaalien viisumijuttujen lisäksi käydä lääkärintarkastuksessa. Tarkastus oli alun perin tarkoitus tehdä Qatarissa, mutta jotenkin vierastin ajatusta ja otin selvää voisiko sen tehdä Suomessa, ja kyllähän se onnistui. Työpaikkalääkärillä sitten katseltiin Qatarista tullutta testilappunivaskaa, ja lääkärin kanssa ihmeteltiin molemmat että mitä tämä on. Kaikki piti tarkistaa. Verenpaine, verensokeri, keuhkot, kurkku, nenä, korvat, kauko- ja lähinäkö, nivelten liikkuvuudet, motoriset kyvyt, painoindeksi, kusitesti, kaikki. Enhän minä edes tee mitään oikeita töitä, istun ja puhun ja näpyttelen vähän tietokonetta. Myös peräsuolen tarkastus kuului listaan, mutta sen armollinen lääkäri jätti väliin, ja kirjoitti vain paperiin että OK. Ja siltikin kun näiden nivaskojeni kanssa sitten paikalliselle lääkärille menin todistamaan, että olen elävien kirjoissa, minulla ei ole ruttoa eikä koleraa, näen oikein hyvin sekä lähelle että kauas, olkapääni liikkuvat normaalisti ja osaan kävellä kantapäilläni, en silti saanut työlupaa, koska minulla ei ollut mukanani keuhkoröntgen-kuvaa ja niiden kusitestien tuloksia. Väliaikaisesti sain sentään töissä olla, mutta kun tulisin takaisin, pitäisi minun tulla esittämään röntgen-kuvat ja muut systeemit tai muuten ei työlupaa enää heru. No, viikonloppuvisiittini aikana Suomessa onnistuimme kuin onnistuimmekin työpaikkalääkärin kanssa hoitamaan minut röntgeniin ja kaikki muutkin jutut saatiin kuntoon, mutta sitten kun menin röntgen-kuvieni ja testituloksieni kanssa takaisin, ne ei enää kiinnostaneetkaan ketään, vaan minulle oli jostain syystä myönnettykin se työlupa tällä kertaa ilman mitään tarkistuksia. En ymmärrä.

qatar5

Auton vuokraus oli toinen byrokratian ja sekavuuden yhdistelmä: ensimmäisellä kerralla en saanut ajaa autoa kuin 2 päivää, koska minulla ei ollut kansainvälistä ajokorttia tai Qatarissa suoritetun ajotestin tulosta. Navigaattoria en autoon saanut koska en nyt vaan saanut, ja vakuutuksenkin myönsivät vain melko kovalla omavastuulla­. Toisella kerralla sain auton navigaattorilla kahdeksi viikoksi ja ihan OK omavastuulla, suomalainen ajokortti körkort kävi ihan hyvin, eikä mitään qatarilaisen autokoulun todistusta kyselty yhtään. En ymmärrä.

Byrokratian ja turhalta tuntuvan rahalla pelleilyn sijaan eniten Qatarissa kuitenkin häiritsee sinne Intiasta, Indonesiasta, Nepalista ja Afrikan maista sun muualta tulleiden työläisten kohtelu. Jalkapallostadionien ja pilvenpiirtäjien rakennustöissä kuolee viikottain väkeä onnettomuuksissa, ja työläiset tekevät maan hintatasoon nähden orjapalkalla töitä huonoissa olosuhteissa ja ovat täysin työnantajansa armoilla. Joiltain jopa kerätään maahantulon yhteydessä passit talteen, jottei niillä ole mitään mahdollisuutta päästä maasta pois ellei työnantaja niin päätä. Jouduin työlupani takia myös käymään jonkun ihme kaasunaamarikoulutuksen paikallisessa koulutuskeskuksessa. Olin siellä ainoa valkoihoinen, muut olivat jostain päin Aasiaa ja Afrikkaa tulleita miesporukoita, joita paimennettiin tiskeiltä toiselle ja luokkahuoneesta seuraavaan ryppäissä joissa ihmiset pitivät edelläkulkevia olkapäistä kiinni ja harppoivat puolijuoksua seuraavaan kohteeseen kärsimättömien ohjaajien käskyttäminä. Ihan vankileirimeininkiä. Työpaikalla, autokuljetuksissa ja tankkaushetkillä juttelin joidenkin näiden ilmeisen huonoissa oloissa töitään tekevien ihmisten kanssa. Yksi nepalilainen kaveri, joka työkseen seisoskeli huoltoasemalla bensan huurussa ja tankkasi autoja, kertoi että hän on nyt seitsemän vuotta ollut huoltoasemalla töissä, parin vuoden jälkeen alkoi keuhkoihin sattumaan ja nykyään yskittää koko ajan, mutta ei töitä voi lopettaa koska perhe Nepalissa elää hänen palkallaan, eikä hän mitään muuta työtäkään mistään saa. Yksi autokuski oli ajanut autoa Qatarissa 15 vuotta, ja hänkin sanoi että ei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ajaa niin kauan kuin pystyy, jotta perhe Intiassa saa rahaa ja ruokaa. Todella paska fiilis tuli näitä tarinoita kuunnellessa. En todellakaan ymmärrä.

qatar15qatar12

Rasismi myös kukoistaa oikein voimakkaana Qatarissa, mutta normaalin ”noi on huonoja kun ne ei oo täältä”-ajattelun sijaan rasismi oli vähän erilaista. Erä sentään oikein hyvään työpaikkaan edennyt indonesialainen kaveri kertoi, että hänelle oli lapsesta asti toitotettu sekä kotona että koulussa, että me olemme indonesialaisia, ei me olla yhtä hyviä ihmisiä kuin nuo eurooppalaiset ja amerikkalaiset, joten käyttäytykää sen mukaan. Katsokaa nyt kuviakin niistä, ne on isoja, voimakkaita ja komeita, me ollaan tämmösiä apinan näköisiä, kitukasvuisia ali-ihmisiä, ei me osata ja ymmärretä sitä mitä nuo kalpeaihoiset puolijumalat. Pari intialaista kaveria taas kertoi, että eniten maailmassa he inhoavat intialaisia. Niiden kanssa ei kuulemma tule työnteosta mitään, intialainen esimies ei muuta tee kun keskittyy mollaamaan ja tönköttämään alaisiaan, ja intialaiset työntekijät ovat laiskoja ja saamattomia ja ne yrittää luistaa hommista kaikella tavalla. Kuuntelin näitä juttuja ihan ihmeissäni, teki mieli kysyä että kai te muuten olette passeistanne huomanneet että tekin olette intialaisia. Sanoin näille ja sille indonesialaiselle sentään että en oo pahempiin rasisteihin törmännyt missään, olkoonkin että olette muualta tulleiden sijaan itseänne ja maanmiehiänne kohtaan rasistisia. En ymmärrä tätäkään.

Reissun loppua kohden aloin olemaan jo niin täynnä koko maata ja sen epäreilua ja käsittämätöntä kulttuuria, että olin oikeastaan mielissäni kun ajattelin että kohta pääsen sentään seuraavaan työmatkarupeamani kohteeseen eli Pakistaniin karkuun tätä hulluutta. Takaisinhan tänne Qatariin on vielä todennäköisesti tultava, melkeinpä tässä toivoo että niissä mun keuhkoröntgen-kuvissa ois joku ebola jemmassa tai muuten vaan joku keksisi jonkun kumman byrokraattisen käänteen jonka takia en maahan enää pääsisikään. En ihan hirveästi olisi sellaisesta käänteestä pahoillani.

qatar9qatar17