Pieni ihme on täällä ♥

Maailma kiinnosti häntä niin paljon, että se piti päästä näkemään omin pienin silmin jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa.

Keskiviikkona, 22.3.2017 maailmaan putkahti jotain kovin ihmeellistä. Ihme oli pituudeltaan 51 cm ja painoi 3808 g.

Allekirjoittaneen mieli on sekaisin. Kyyneliä valuu tuosta vaan, sydän pakahtuu, syvä hymy kaivertuu kasvoille samalla kun olo on täysin absurdi. Jokainen tämän kokenut varmasti tietää miten sekaisin sitä juuri nyt on. ♥

idnewborn

Laskettu aika

28.3.2017

Päivämäärä, jota olen makustellut jo pitkään.

Päivämäärä, jota hoin itselleni sekä kaikille tutuille onnesta sekaisin raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Päivämäärä, jonka olen yrittänyt unohtaa raskauden viimeisellä kolmanneksella.

Pienen ihmeen laskettu aika.

raskauden viimeinen kolmannes

Näin raskauden viimeisinä hetkinä sitä toivoisi, ettei olisi tietoinen koko lasketusta ajasta. Äitiyskorttiin kirjattua päivämäärää pitää tietynlaisena maaliviivana – vaikka maaliin voidaan päästä jo aiemmin, taikka vastaavasti viikkoja myöhemmin tuota maagista päivämäärää.

Totuushan on se, että laskettu ajankohta on lasketusta ajasta plus/miinus 14 vuorokautta. Eli laskettu aika on yhden maagisen päivämäärän sijasta neljä kokonaista viikkoa. Ja näillä neljällä viimeisellä viikolla me nyt mennään.

idraskauden viimeinen kolmannes

Aika on mennyt hurjan nopeasti, jonka lisäksi raskauteni on ollut todella helppo. Liian helppo ollakseen totta. En tiedä johtuuko kaikki tämä iisistä viimeisestä 9 kuukaudesta, mutta jos ihan totta puhutaan, en käsitä vieläkään mihin olemme herra Longfieldin kanssa ryhtymässä.

Olemme hoitaneet kaiken kuntoon pientä ihmettä varten varmoin ottein, yhdessä. Meitä ei pelota taikka jännitä tuleva, mutta silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa. Ja samalla tuntuu, ettei mikään ole muuttumassa. Tai enemmänkin ehkä siltä, että miksi muutoksen pitäisi tuntua joltakin erikoiselta ja ihmeelliseltä.

raskauden viimeinen kolmannes

Pieni ihme tuntuu aivan raskauden viime metreillä niin kovin luonnolliselta asialta. Ei elämää mullistavalta, jännittävältä taikka kaiken muuttavalta asialta, vaikka varmasti hän tuleekin näitä kaikkia meille olemaan. Mutta juuri nyt olo on todella rauhallinen, levollinen ja ennen kaikkea normaali. Olen jännittänyt ja stressannut molempia yhdessä hankkimiamme koiranpentuja enemmän kuin vatsassa kasvavaa lastamme, se on aika hassua.

Kun yritän ajatella itseäni äitinä, menen solmuun. En pysty suunnittelemaan äitiyttä etukäteen. En osaa ajatella miltä tuntuu olla äiti tai miltä äidinvaisto tuntuu – syttyykö se heti vai meneekö siihen pieni tovi. Minulle on myöskin täysin mahdotonta miettiä kuinka suurelta rakkaus lasta kohtaan voikaan tuntua.

raskauden viimeinen kolmannes

Uneni ovat olleet aika villejä lähes koko raskauden ajan. Nyt viimeisellä kolmanneksella ne ovat hieman rauhoittuneet, ja pieni ihmekin vierailee niissä entistä useammin. Olen leikkinyt, pidellyt pientä ihmettä tiukasti sylissä, imettänyt sekä katsellut pienen ihmeen touhuja unissa näkemättä koskaan hänen kasvojaan. Vasta ihan vähän aikaa sitten näin pienen ihmeen kasvot unessa täysin selvästi ensimmäistä kertaa. Muistan, että tuijotin ryppyistä, juuri syntynyttä punaista naamaa herkeämättä, haluten painaa jokaisen sentin siitä tarkasti mieleeni. Pienellä ihmeellä oli unessani ihan hassu tumma tukka, ruskeat silmät sekä tiukan kiukkuinen ilme naamallaan (selkeästi äitiinsä tullut).

Pienen ihmeen näkeminen ensimmäistä kertaa on meistä molemmista koko synnytyksen odotetuin hetki. Itse synnytystä en osaa pelätä. Olen tankannut synnytyksestä valtavasti tietoa ja tiedän mitä missäkin vaiheessa pitäisi tapahtua. Taito vaan puuttuu, eikä sitä paljon kuivaharjoitellakaan voi, joten mitäpä sitä sen enempää miettimään etukäteen. Minulle on luvattu, että tiedän kyllä kun homma käynnistyy ja sen jälkeen katsotaan mitä tuleman pitää. Ainoa vieno toive minulla on synnytyksen osalta se, että kaikki saataisiin vietyä läpi alusta loppuun mahdollisimman luonnollisesti.

raskauden viimeinen kolmannes

Laskettu aika lähestyy – tai oikeastaan laskettu ajankohta on koko ajan läsnä. Koko tämä upea raskauskokemus saadaan päätökseen alle kuukaudessa, se taitaa olla ainoa varma asia tällä hetkellä. Lupaan nauttia tästä kaikesta viimeiseen asti täysin rinnoin (heheh, kylläpäs olikin osuvasti sanottu) ja toivoen edelleen koko sydämestäni, että kaikki menee hyvin. Tulevaisuutta pienen ihmeen kanssa emme osaa ennustaa, voimme vain toivoa, että rahkeemme riittävät ja hoidamme homman kotiin yhdessä perheenä.

raskauden viimeinen kolmannes

Suklaajuustokakku mutakakkupohjalla & viimeinen työpäivä

Tää on niin outoa. On maanantai, olen kotona, olen pessyt neljä koneellista pyykkiä, järjestänyt paikkoja kuin sekopää, tiskikone pyörii toistamiseen, Horation kanssa on lenkkeilty ilman mitään kiirettä aamupalan jälkeen täysin hiljaisessa metsässä ja nyt ajattelin kirjoitella blogia seuraavien tuntien ajan. Jossain välissä pyöräytän lounasta.

Äitiysloma on alkanut. Ja se tuntuu niin väärältä.

Mutta jos tuntuu äitiysloma näin alkuun oudolta, niin viimeiset viikot töissäkin olivat ihan hassuja. Kehuja, kiitoksia, halauksia, lahjoja, muistamisia ja herkkuja sateli niin paljon, että välillä pää meni jo aivan pyörälle. Koko syksy ja loppuvuosi oli ehdottomasti raskainta ja kiireisintä aikaa mitä tämänhetkisessä työpaikassani olen viettänyt ( ja työvuosia on kertynyt jo kymmenen!). Töitä paiskittiin tämänkin vuoden puolella niin pitkälle, että vasta viikkoa ennen äitiysloman alkamista aloin vain tuijottaa tietokoneen ruutua ja miettiä, että mitä ihmettä teen nämä viimeiset päivät.

Perjantaina se viimeinen päivä sitten koitti. Olo oli perjantaina (ja on edelleen varmasti vielä jonkin aikaa) täysin absurdi. Pakata nyt koko työhuone muuttolaatikoihin, luovuttaa kulkuluvat, läppärit ja kaikki mahdollinen irtaimisto pois, napsauttaa päivän päätteeksi tyhjän työhuoneen valot pois ajatellen, että tulen tänne takaisin ehkä joskus vuonna 2018.

Ennen kuin päästiin siihen asti, että työhuoneen valot sammutettiin ”viimeisen” kerran, juttelin kymmenien ja taas kymmenien työkaverien kanssa äitiysloman alkamisesta ja kaikesta raskauteen liittyvästä. Lupasin tulla mahdollisimman pian pienen ihmeen kanssa moikkaamaan työkavereita. Pitää vain toivoa, että kaikki menee hienosti loppuun asti, ja toipuminen tapahtuu mahdollisimman nopeasti. Tai ei sen nopeasti tarvitse tapahtua, omalla painollaan riittää oikein hyvin.

Eikä se viimeinen työpäivä kyynelittä onnistunut. Kahvitauon jälkeen totuus iski vasten kasvoja – mun pitäisi ihan kohta lähteä täältä pois. Pois.. Satun kuulumaan niihin onnekkaisiin, jotka nauttivat työstään ihan aidosti. Tykkään työstäni, tiedän olevani hyvä sekä tarpeellinen siinä mitä teen, ja kun siihen päälle lisätään vielä mahtavat työkaverit, ei töistä voi sen suuremmin valittaa. No okei, en minä joka päivä leiju suuressa hurmoksessa pitkin työpaikan käytäviä, mutta ison osan ajasta olen tyytyväinen.

No, mutta siis sen kahvitauon jälkeen alkoi äkkiä tuntua siltä, että nyt äkkiä vessaan piiloon. Kipitin vessaan, ja siellä ne kyyneleet sitten puskivat ulos. Istuskelin vessassa vartin ja annoin tunteiden tulla, viedä mukanaan. Vessahetken jälkeen kaikki oli taas hyvin ja olin valmis päivän viimeisiin halauksiin!

Viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ei varmasti unohdu koskaan. Se absurdi, haikea sekä jotenkin luvaton olo ei kyllä hevillä muistojen arkusta lähde karkuun. Tässä pitäisi nyt sitten viitisen viikkoa keksiä itselleen tekemistä. Touhotan varmasti tuttuun tapaani niin pitkälle kuin vain jaksan. To do -lista on aika muhkea – kirjoitin sen eilen illalla valmiiksi. Katsotaan, kuinka paljon siitä saadaan asioita ruksittua yli ennen kuin pikkuinen poika on täällä. Jestas, tämä kaikki tuntuu niin uskomattoman oudolta.

Apua! Unohdin ihan kertoa mikä tämän postauksen pääjuttu oli! Leivoin töihin viimeisen päivän kunniaksi uusimman Maku-lehden ohjeella suklaajuustokakkua mutakakkupohjalla. Lisäksi ostin kasan sinisiä karkkeja ja erilaisia lapsellisia keksejä työkavereita piristämään. Kakku oli taivaallisen hyvää, niin tuhtia ja makeaa, että oksat pois.

Nyt jatkan äityslomaan totuttelua. Mainiota alkuviikkoa kaikille – kotiin tai töihin!

Suklaajuustokakku mutakakkupohjalla

noin 15 annosta

Pohja

  • 200 g tummaa suklaata
  • 150 g voita
  • 2 kpl kananmunaa
  • 2 dl sokeria
  • 1½ dl vehnäjauhoja
  • ½ tl leivinjauhetta

1. Voitele irtopohjavuoan (halkaisija noin 26 cm) reunat. Vuoraa pohja leivinpaperilla.

2. Sulata pohjan suklaa ja voi varovasti kattilassa. Anna hieman jäähtyä.

3. Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita suklaa-voiseos varovasti muna-sokerivaahtoon.

4. Yhdistä kuivat aineet ja siivilöi ne taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Kaada taikina vuokaan ja paista sitä 200-asteisen uunin alimmalla tasolla 15 minuuttia. Anna jäähtyä. Huom. Pohja on mutakakkupohja, joten sen kuuluukin jäädä sisältä löysäksi.

Täyte

  • 200 g tummaa suklaata
  • 200 g maitosuklaata
  • 3 kpl liivatelehteä
  • 3 rkl kuumaa, vahvaa kahvia
  • 4 dl kuohukermaa
  • 400 g maustamatonta tuorejuustoa
  • ½ dl tomusokeria
  • ¼ tl vaniljajauhetta

1. Sulata täytteen suklaat varovasti vesihauteessa tai kattilassa. Anna hieman jäähtyä.

2. Upota liivatteet kylmään veteen noin viideksi minuutiksi. Keitä vahvaa kahvia, ja purista liivatteet kahvin sekaan. Sekoita tasaiseksi. Anna hieman jäähtyä.

3. Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi. Notkista tuorejuusto toisessa kulhossa. Lisää tuorejuuston sekaan vatkattu kermavaahto, sokeri sekä vaniljajauhe. Sekoita tasaiseksi. Lisää täytteeseen ensin liivateseos ohuena nauhana, ja sen perään vielä suklaa voimakkaasti sekoittaen.

4. Kaada täyte jäähtyneen pohjan päälle ja tasoita pinta. Anna kakun hyytyä jääkaapissa vähintään 4 tunnin ajan (tai seuraavaan päivään).

5. Irrota irtopohjavuoan reuna kakun ympäriltä. Nosta kakku tarjoiluvadille, ja koristele haluamallasi tavalla.

Babyshowerit

Eilinen ei ollutkaan ihan tavallinen päivä. Sen kyllä taisi jo osa huomata Instagramin puolella.

babyshower

Herra Longfield oli jo reipas kuukausi sitten sanonut minulle, että tänä sunnuntaina hän keksii meille pitkän työmatkarupeaman ja seuraavalla viikolla olevan ystävänpäivän takia jotain kivaa yllätystekemistä. Nukuimme pitkään, söimme aamupalan tuttuun tapaan hitaasti, katsoimme jakson House of Cardsia ja sen jälkeen lähdimme autolla jonnekin. Herra vei minut kurkkaamaan Juuso-karhun taideteoksia Ruplaan, jossa olemme molemmat halunneet päästä kovasti käymään.

Päivän kulttuurielämyksen jälkeen kävimme kahvilla ja suolaisella palalla Fazerin Munkkivuoren kahvilassa. Tämän jälkeen meidän piti kuulemma käydä vain kääntymässä kotona, laittaa päälle jotain lämmintä, napata Horatio mukaan ja lähteä seuraavaan yllätyspaikkaan. Olin aivan messissä!

babyshowerbabyshower

Mutta mitenkäs sitten kävikään? Tulimme kotiin ja laittaessani takkia vaatekaappiin katsoin samalla olohuoneeseen. Siinä pääsi aika komea MITÄ?!-huuto, sillä huomasin, että ruokapöytä oli täynnä herkkuja ja siellä komeili myös valtavan iso vaippakakku! Oli ilmapalloja ja vaikka mitä. Olin aivan äimänä, siis aivan! Mua on niin vaikea päästä yllättämään, ja nyt mua vedätettiin niin komeasti, että pää meni sekaisin. Koti oli kuitenkin ihan hiljainen, mutta pienen ihmeen huoneen ovi oli laitettu kiinni. Ryntäsin sinne ja siellähän mua odotti maailman parhaat ystävät yllätys-huudon sekä hymyilevien naamojen kera. Jestas, se oli ihan parasta!

Pienen ihmeen huoneesta salakuvattiin mun reaktio kun tulin kotiin. Heheheh! Törkätään video nyt tännekin muistiin.

Herra Longfield lähti pakoon ja me jäimme ystävieni kanssa herkuttelemaan, vaihtamaan kuulumisia, hiplailemaan pienen ihmeen vaatteita, vaunuja ja muita maailman söpöimpiä tarvikkeita. Otettiin vähän kuvia, tehtiin yhdessä arvauksia vauvan syntymäajasta, painosta, pituudesta ja nimestä (viimeisen kohtaan vain minä tiesin varmasti oikean vastauksen, heh), ja piti mun myös täytellä puuttuvia sanoja lastenlauluista (ei mennyt ihan putkeen) ja arvailla ystävien vauvakuvista kuka kukin oli. Niin ja ehkä koko illan kohokohta taisi olla ison yllätyksen lisäksi se kun avasin valtavan vaippakakun! Herra Longfield sai myös oman kakkunsa, mutta se oli sellainen söpö ja pieni, mun oli muhkea kuin mikä.

babyshower

Tuntui niin oudolta tutkia vaippakakun sisältöä, jotenkin koko vauva on vieläkin niin kovin epäkonkreettinen asia, eikä sitä osaa käsittää, että viiden viikon päästä meitä on vihreässä Vihervaarassa kolmen sijaan neljä. Ihan hassua.

Vaippakakun uumenista putkahti esiin läjäpäin vaippoja (kotimaisia Muumi-vaippoja tietenkin), sampanjaa, maailman ISOIN kylpyankka, Chjokon suklaakonvehteja, vauvaöljyä, Pentikin ihana pehmopupu, kotimaisia Myllymuksujen liivinsuojia, Sophie la girafe -purulelu, vauvan/lapsen nenänniistäjä, food feeder, sellainen savinen taulu, johon voi painaa pienen ihmeen käden-/jalanjäljet sekä tyhjän canvas-taulun, johon voimme pienen ihmeen kanssa maalailla sitten meidän omaa taidetta. Lisäksi sain vielä muhkean Body Shopin hemmottelupaketin. Oih!

babyshower

Siinä me sitten sohvan uumenissa istuttiin ja pölöteltiin niitä näitä raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Töitä olisi enää tämä viikko jäljellä. Olo on töiden osalta haikea, kotiin tuntuu niin hassulta jäädä ihan yksin. Jännittää mitä tekemistä keksin, saanko aikani kulumaan, kuinka ikävä kaikkia mahtavia työkavereita (ja juoruja!) tulee ja kuinka kauan joudun odottamaan, että saan pienen ihmeen seurakseni. Muutamia hankintoja pitää vielä tehdä, ja varmasti järjestän vauvanvaatteet vielä kymmenen kertaa uuteen järjestykseen, muuten kalenteri näyttää aika tyhjältä ja mieli on odottavainen.

Horation kanssa lähdemme kyllä herra Longfieldin työmatkalle mukaan viikolla 9, niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Kuopioon. Siitä tulee varmasti kiva viikko! Olen varannut Kuopiosta jo kauneushoitoja, tutkinut kaupungin museo- ja ravintolatarjontaa sekä tiedustellut pääsisimmekö käymään ensimmäistä kertaa savusaunassa.

Mutta ennen Kuopion reissua fiilistellään ainakin pari päivää vielä ihanien vauvakutsujen tunnelmissa!

Kiitos ystävät rakkaat! ♥

babyshower

Raskauden toinen kolmannes on takana

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva. Ensimmäisen kolmanneksen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa, ja nyt ollaankin sitten siinä vaiheessa, että toinen kolmannes on selätetty ja olisi aika kurkistaa miltä raskausviikot 14-26 tuntuivat kiireisen syksyn ja talven aikana. Edessä olisi enää loppurutistus, joka päätetään varmasti elämäni suurimpaan rutistukseen sitten joskus aivan maaliskuun lopussa!

Mutta millä sanalla kuvaisin raskauden toista kolmannesta? Se on helppo sanoa, sana on ehdottomasti odottava. Odotin ja odotin. Odotin ensimmäisiä potkuja, odotin ensimmäisiä selkävaivoja, odotin ensimmäisiä ruokaoutouksia, odotin turvotusta, odotin reipasta painonnousua, odotin etten jaksa enää käydä jumpissa, odotin suuria tunteenpurkauksia, odotin vatsan kasvamista (voi, sitä odotin ihan valtavasti), odotin ihmisten ensimmäisiä vatsaan kohdistuvia katseita ja ennen kaikkea odotin, että tuntisin olevani raskaana.

Pääni sisällä kasvoin viikko viikolta äitiyteen, tunsin oloni valtavan onnelliseksi, rakastetuksi ja nautin jokaisesta hetkestä! Tämä kaikki on niin upeaa kokea – yhdessä herra Longfieldin kanssa.

raskauden-toinen-kolmannes1

Raskausviikko 14

Raskaudesta kerrottiin heti ensimmäisenä vanhemmilleni ennen Lontoon matkalle lähtöä. Olin väsännyt kortit, isälle oman ja äidille oman. Isä tajusi heti ja alkoi hymyillä leveästi. Äidillä meni hieman pidempään, ja hän kysyi ultrakuvaa hetken katsottuaan, että Huli onko tämä siis sun vatsasta? Sen jälkeen asiaa piti hieman sulatella. Herra Longfieldille hän tokaisi söpösti, että ajatella, sinusta tulee isä! Onhan se aika hurjaa, ihan yhtä hurjaa kuin se, että minusta tulee äiti. Mutta jo tovin jälkeen äiti alkoi kaivella lanka- ja kangasvarastojaan, miettien mitä kaikkea ihanaa niistä voi pienelle ihmeelle tehdä. Äiti oli selkeästi onnellinen, kyseessä on hänen ensimmäinen ihka oikea lapsenlapsi, isälläni niitä on entuudestaan jo kolme. Isäni alkoi uutisen kuulemisen jälkeen pohtia, minkälaisen kehdon hän pienelle ihmeelle väsää. Isäni on väkertänyt minulle lapsuudessani pinkin puisen kehdon nukkeleikkeihin. Kehto oli kaunis, se oli vanhan roosan värinen ja päissä oli pienet sydämenmuotoiset kolot. Saa nähdä minkä väriseksi hänen tulee tällä kertaa kehto maalata..

Lontooseen lähdimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa. Heille kerroimme uutisen lentokentällä. Varoitin heitä jo etukäteen, etten välttämättä jaksa tuttuun tapaani koko päivää juosta pää kolmantena jalkana, sillä väsymys on ollut niin kovaa. Hyvin Lontoon reissu kuitenkin meni, jaksoin kuin jaksoinkin päivät ilman päikkäreitä, vaikka iltaisin hotellille kömpi aina todella väsynyt matkaaja. Lontoosta tarttui pienelle ihmeelle mukaan jokunen vaate ja muu vauvajuttu. Neutraaleissa väreissä oli ostosten kanssa pysyttävä, sillä keväällä vatsasta saattaa putkahtaa tyttö tai poika.

Raskausviikko 15

Lontoon reissun jälkeen minulle iski flunssa. Olen hurjan harvoin kipeänä (varmaan keskimäärin kerran vuodessa) ja silloinkin flunssa selätetään parissa päivässä. Nyt flunssa piti minut otteessaan yli viikon! Tiedä sitten, oliko pienellä ihmeellä mitään tekemistä sen kanssa, että parantuminen vei niin kauan aikaa, mutta kyllä oli pahin flunssa melkein miesmuistiin. Raskausviikolla 15 laskettuun aikaan oli tasan 6 kuukautta, se tuntui lyhyeltä ajalta. Erityisesti siitä syystä, etten edelleen tuntenut olevani raskaana. Tulevaisuus äitinä ja kaikki se vastuu pelotti paljon. Mielessä paloi kuitenkin jokin pienen pieni toivonkipinä siitä, että tästä urakasta selvitään – niin vahva rakkaus pieneen ihmeeseen oli sisälläni tekeytymässä. Välillä mietin, että voikohan vauvaa rakastaa liikaa.

Raskausviikolla 15 saimme vihdoin kerrottua suuren uutisen myös herra Longfieldin vanhemmille. Päivän ensimmäinen visiitti tehtiin anopille, josta matka jatkui appiukolle. Olin askarrellut appivanhemmille paperiset uunit, joiden sisällä oli pieni pulla sekä ultraäänikuva. Kun uunin kannen avasi, luki siinä Parasta ennen 28.3.2017. Anoppi tajusi koko homman aika nopeasti, appiukolla meni jokunen tovi ultrakuvaa sekä pullaa ihmetellessä. Onnitteluja ja iloisia ihmisiä riitti ja tuntui niin hyvältä saada asia kerrottua.

Ennen kuin julistin asian töissä työkavereille, tuli muutama työkaveri tökkäämään olkapäätäni koska heillä oli asiaa. Arvaatteko mitä asiaa? Se meni jotenkin näin:

Työkaveri: Moi! Me ollaan kuules Annen kanssa tehty vähän johtopäätöksiä ja tuumattiin, että nyt on onnittelujen aika.

Minä: Täh? Mitä päätelmiä ja onnitella mistä?

Työkaveri: No kyllä sä tiedät (katse vatsaani). Teistä tulee varmasti niin hyvät vanhemmat.

Minä nauraen: Olette te uskomattomia, mistä ihmeestä te voitte tietää, en ole puhunut asiasta kellekkään?

Työkaveri: No kun sä olet ollut kesälomalta paluun jälkeen aivan liian rauhallinen!

Minä nauraen vielä enemmän: Jaahas, no onnitelkaa nyt sitten, johtopäätöksenne ovat osuneet oikeaan.

Keskustelun pohjalta arvaatte varmaan, että olen aika sekopäinen töissä, aina äänessä ja toheltamassa jotakin.

Lähimmille työkavereille kerroin asian lounas- sekä iltapäiväkahvipöydässä. Tokaisin vain, että ”en nyt yhtään tiedä miten tällaiset asiat kuuluu kertoa, mutta meille tulee vauva maaliskuussa”. Ja se oli sitten siinä. Jestas sentään sitä halausten ja lämpimien onnittelujen määrää – niitä sateli vielä viikkoja uutisen kertomisen jälkeen, kun tieto hiljalleen levisi tasaisesti työpaikalla. Mulla on kyllä maailman ihanin työpaikka.

Raskausviikko 16

Raskausviikolla 16 jatkoin edelleen 1-3 tunnin mittaisia päikkäreitä. Herra huiteli jälleen työmatkoillaan ja minä päätin, että koti saa näyttää just niin rähjäiseltä kuin näyttää. Pääasia oli, että raahasin itseni töistä kotiin, söin, vein Horation metsään, nukuin, vein Horation uudestaan ulos ja menin takaisin nukkumaan. Tiskiallas oli kamalassa kunnossa, ja lattia aivan p*skainen, mutta siltä kaikelta piti nyt vain sulkea silmät.

Loppuviikosta näin lisää ystäviä, joille kerroin pienestä ihmeestä illallisen ja sunnuntaibrunssin merkeissä. Kaikkien kasvoilta paistoi niin mahtava ilo, että kyllä siinä melkein herkistyi itsekin. Viikonloppuna kävimme ostamassa mulle jo valmiiksi Icebugit liukasta talvea varten ja kaksi erikokoista toppatakkia, joilla mun pitäisi pärjätä talven yli, kasvoi vatsa sitten miten isosti tahansa. Älkää pitäkö mua kroisoksena – ne toppikset maksoivat 14 euroa kappaleelta. Löysin molemmat Hobby Hallin superale-rekistä.

Lähes koko raskauden ajan olin huomaavani Horation käyttäytymisessä muutoksia. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä varmemmaksi tulin (ja tulimme) siitä, että Horatio aistii jotain. Erityisesti kun olin herran työmatkaviikot yksin koiran kanssa kotona, oli Horation meno välillä todella omituista. Horatio piti minusta aivan selvästi huolta, seurasi joka paikkaan ja vartioi kotia kuin viimeistä päivää. Yöt olivat raskaimmat. Horatio heräsi pieneenkin pihalta kuuluvaan narahdukseen ja säntäili asunnossa haukkuen ja muristen kuin mikäkin vartiokoira. Ja tätä tapahtui pahimmillaan parin tunnin välein.. Minä kun luulin, että valvon yöt vasta vauvan synnyttyä!

Jos taas menin lepäämään vaikka sohvalle, tuli Horatio noin 10 sekunnin päästä perässä sohvalle ja jäi nököttämään jalkopäähääni. Jos olin koneella, Horatio makasi jalkojeni päällä. Jos olin vessassa, Horatio istui jalkojeni päällä. Jos olin saunassa, Horatio puski nukkumaan saunan oven eteen niin, että kuuma ilma karkasi saunasta pois. Jos olin suihkussa (ovi auki), Horatio tuli suihkuhuoneeseen makaamaan. Jos istuin keittiön pöydän ääressä, Horatio istui vieressä. Jos menin sänkyyn, Horatio tunki päätään sänkyyn (sänkyyn se ei tule) ja mätkähti sen jälkeen aivan pääni viereen lattialle nukkumaan. Että semmoista! Kiva kyllä seurata miten tämä käyttäytyminen muuttuu kun raskaus etenee..

Raskausviikko 17

Raskausviikolla 17 täytin 32 vuotta. Jee! Samana päivänä kerroin positiivisesta raskaustestistä blogissa sekä omassa Facebookissani. Tuona päivänä sain niin tuhottomasti onnitteluviestejä ja -soittoja, että vastailin viesteihin vielä monen päivän jälkeen. Kaikki viestit olivat lämpimiä ja täynnä sydämiä, ne tuntuivat niin hyvältä!

Raskausviikko 17 oli kaikella tapaa mahtava. Se oli ensimmäinen viikko jolloin en tarvinnut enää päiväunia! Jaksoin touhuta kotona töiden jälkeen vaikka mitä, ja tekemättömiä töitä saatiin hienosti eteenpäin. Voi sitä energian määrää joka kropassa velloi! Painoin töitä kuin hullu ja silti olin kotiin tullessa täysin pirteä. Oih, se tuntui hyvältä.

Tällä viikolla matkasimme myös työkaverin kanssa moikkaamaan ystäväämme Frankfurtiin. Matka teki terää ja viimeistään reissussa tajusin, että väsymys on vihdoin tipotiessään. Ostin pienelle ihmeelle jälleen kasan mitä ihastuttavimpia vauvajuttuja, vaikka edelleen ajattelin takaraivossa, että annan ne sitten eteenpäin jos kaikki ei mene meillä loppuun asti hyvin.

Frankfurtin reissun jälkeen meillä oli herran kanssa yksi yö yhteistä aikaa ennen kuin herra lähti taas työmatkoille. Minulla oli herralle lähtöaamuna yllätys hihassa.. Herran kello soi ennen viittä ja kun hän oli kömpimässä sängystä, laitoin hänen kätensä alavatsalleni. Sitten kuului muistaakseni sanat OHO. Vatsa oli viimein alkanut näyttää kasvamisen merkkejä, ja erityisesti aamuisin alavatsalla tunsi selkeästi kovan kohdun, joka oli hieman koholla. Ei sitä vaatteiden alta vielä erottanut (ainakaan omasta mielestäni), mutta sen tunsi selvästi. Ajattelin, että edes näin herra pääsee kiireisen työrupeaman välissä olemaan läsnä raskaudessa ja ymmärtämään paremmin, että jotain meille hyvin tärkeää ja mystistä on sisälläni kasvamassa.

Raskausviikko 18

Raskausviikolla 18 ei tapahtunut oikestaan mitään sen kummempaa raskauteen liittyvää. Paitsi yksi iso juttu. Vatsa alkoi (viimein) kasvaa. Puin eräänä aamuna mustan kynähameen ja raidallisen paidan päälle, ja kun tupsahdin asussa peilin eteen ja käännyin sivuttain, huomasin heti, että nyt vatsa pömpöttää normaalia enemmän. Laitoin sivukuvan parille työkaverille ja kysyin kehtaanko tulla töihin valitsemassani asussa. Oli pakko tarkistaa näytänkö siltä, että olen raskaana vai ainoastaan pyöreältä. Nopean viestittelyn jälkeen lähdin reippaasti töihin (ottaen kuitenkin varulle mukaan pitkän neuleen). Neuletta ei töissä kuitenkaan tarvinnut käyttää, tosin on pakko tunnustaa, että kävelin käytävillä hyvin pitkälti kädet vatsan edessä. Tuntui edelleen niin oudulta olla raskaana kun ei ite tajunnut vieläkään olevansa raskaana. Odotan niin kovasti rakenneultraa ja sitä, että näen jälleen kerran pienen ihmeen sykkivän sydämen.

Lähetin samaisen pömppömahakuvan myös äidilleni. Vastaukseksi sain sydämen. ♥

raskauden-toinen-kolmannes4

Raskausviikko 19

Tälle viikolle osui päivä, josta oli tasan 5 kk laskettuun aikaan. Olen merkannut nämä tärkeät virstanpylväät kalenteriin ja sydän pomppaa aina yhden ylimääräisen kerran kun näen päivän kohdalla aina vain pienemmän kuukausiluvun.

Raskausviikolla 19 odotin kuumeisesti, että raskaus etenisi nopeammin. Voin niin hyvin, että unohdin lähes päivittäin koko asian ja se harmitti. Toki on vähän tylsää valittaa siitä, että voi hyvin raskausaikana, mutta kun koko homma ei edelleenkään tuntunut konkreettiselta tai todelta.. Halusin niin kovasti tuntea jotain, jotta tietäisin homman etenevän. Mutta eiköhän nekin ajat ole vielä edessä päin.

Huomasin, että jumpissa lattialla vatsan päällä makaaminen ei tuntunut enää mukavalta. Jokin kova painoi alavatsassa maatessani jumppamaton päällä. Kaivoin fyssarilta saamiani ohjeita läpi ja etsin korvaavia liikkeitä mahallamakuuliikkeiden tilalle. Johan helpotti oloa.

Aivan raskausviikon 19 lopussa oli ensimmäinen neuvolalääkäri. Herrakin pääsi sinne mukaan. Kovin kummoista ei neuvolalääkärin vastaanotolla tehty, sillä voin niin hyvin. Lääkäri kysyi onko meillä jotain mietteitä joista haluaisimme puhua, ja osasin sanoa vain, että mua huolestuttaa kun voin niin hyvin. Siihen kommenttiin sain lääkäriltä naurut ja kehotuksen nauttia olostani kun se vielä on niin hyvä. Okei okei, lupaan rauhoittua.

Pienen ihmeen sydänäänet lääkäri kuunteli, ja se olikin aika jännää. Nimittäin niitä sydänääniä ei meinannut löytyä sitten millään. Lääkäri valehtelematta kolme minuuttia paineli kohtua, etsi ja etsi ja etsi vielä lisää. Naama väänteli kun hän yritti kuunnella saisiko pientäkään pumpahdusta kuulumaan. Vähän siinä alkoi jo hikoiluttaa. Reppana herra Longfieldkin istui penkillä ihan hölmönä, teki mieli pyytää hänet viereen ja napata kädestä kiinni.

No lopulta tykytys alkoi kuulua. Huh. Tykytys tosin loppui samalla hetkellä kun se alkoi. Siinä vaiheessa lääkärin ilme oli jo iloisempi ja hän sanoi, että pieni ihme liikkuu juuri nyt niin paljon kohdussa, ettei hän saa kiinni sydänäänistä. Kissa-hiiri-leikkiä jatkui vielä tovin, kunnes sykkeet saatiin kunnolla kuulumaan. Aika veitikka meidän pieni ihme.

Raskausviikko 20

Raskausviikolla 20 tiedossa oli kolmet pirskeet. Ensimmäisissä, firman pikkujouluissa, oli ihan mahtia olla selvinpäin! Näin vaikka mitä kummia juttuja kun koko ajan ei pitänyt keskittyä omaan mesoamiseen ja häsäämiseen, heh! Kaikissa kolmissa juhlissa oli porukkaa, jotka eivät olleet minua nähneet livenä pienen ihmeen julkistamisen jälkeen. Tiedossa oli siis paljon halauksia ja lämpimiä onnitteluja.

Moni kysyi juhlissa kumpi sieltä on tulossa. Vastasin aina, ettemme ole vielä rakenneultrassa olleet, mutta poika se on. Tunne on ollut melkein alusta asti niin vahva, että sitä on oikeasti vaikea pukea sanoiksi. Teinistä asti tyttölapsi on ollut se, josta olen puhunut, mutta kun raskausviikkoja alkoi tulla, katosi päästäni koko mahdollisuus tyttövauvasta. Se oli tosi outoa. Olemme useina iltoina miettineet yhdessä herran kanssa lapselle nimeä, ja jokainen päähän putkahtanut nimi on ollut pojalle. Ihan jokainen.

En oikeasti tiedä voiko tässä olla mitään päätä taikka häntää, mutta tunne pojasta on valtavan vahva. Parin viikon päästä saamme kaiketi tietää ainakin arvauksen sukupuolesta, tosin ihan turha sitä on arvailla, se on poika. Piste. Voi kamala miten noloa on jos päiväkirjaan pitää kirjoittaa parin viikon päästä, että meille tulee tyttö. Tosin se ja sama kumpi sieltä tulee, rakas hän tulee meille olemaan, mutta tää tunne pojasta on jotain hurjan outoa. Katsotaan miten käy.

Raskausviikko 21

Raskausviikolla 21 etelä-Suomeen tuli talvi. Herra Longfield oli taasen työmatkoilla, ja minä kolasin pihaa kahdesti päivässä kolmen päivän ajan. Hyvää treeniä! Kävin myös tuttuun tapaan body balance sekä yoga-tunneilla, ne passaavaat mulle parhaiten tällä hetkellä.

Raskauden puolessa välissä tunsin myös ehkä pienen ihmeen ensimmäiset liikkeet. Tunsin ne illalla sänkyyn mennessä. Ne olivat kuin kolme pientä elohiirtä olisi vipattanut jossain alavatsassa. Ja sitten se oli siinä.

raskauden-toinen-kolmannes5

Raskausviikko 22

Minä urpo en uskonut ystäviäni, vaan menin muutamaa päivää ennen rakenneultraa lukemaan asiasta googlen syövereistä. Virhe. Kahden tunnin googlettelun jälkeen olin varma, että kaikki on pielessä. En voinut olla vielä(kään) varma, että tunnen pienen ihmeen liikkeitä, ja tämähän tarkoittaa auttamatta sitä, että pienen ihmeen aivot ovat täynnä kystia, reisiluut ovat ihan väärän mittaiset, toinen munuainen on liian iso, lapsivettä on liian vähän, huulessa on halkio jne jne..

Urheilin kuin hullu tämän jälkeen pari päivää ennen ultraa, jotta varmistaisin sen, että saisin öisin nukuttua. Nukuin kuin tukki. Ultra-aamuna olin rauhallinen. Ehkä eniten siksi, että herra Longfield oli vihdoin kotona ja pääsi tulemaan ultraan mukaan.

Kipitimme yhdessä heti aamusta kätilön pakeille, ja menin makoilemaan kätilön huoneeseen. Siinä sitten maattiin puolisen tuntia toljottaen ruutua ja kuunnellen tarkasti mitä kätilö sanoi. Sydän oli ok, munuaiset olivat ok, aivot olivat ok, selkäranka oli ok, reisiluut olivat ok, olkaluu oli ok, huulet olivat ok, kaikki oli OK! Voi pientä ihmettä!

Pieni ihme vastasi päivälleen laskettua aikaa (jämpti kaveri, äitiinsä tullut) ja painoi 417 g. Itse en kuvaruudun kuvista paljon tajunnut, mutta herra Longfield oli aivan liekeissä. Oli ihana saada hänet vihdoin mukaan, hänelle oli varmasti hurjan tärkeää päästä paremmin osaksi tätä kaikkea.

Lopuksi mukava kätilö kysyi jännällä äänellä, olisiko meillä vielä jotain kysyttävää. Herra sitten kysyi, että vaikka sukupuolella ei väliä ole, pystyykö siitä jotain sanomaan. Kätilö kysyi onko meillä ollut aavistuksia suuntaan ja toiseen, ja siinä sitten yhteen ääneen sanoimme, että poika se on.

Pieni ihme oli paljastanut itsensä jo aiemmin kätilölle, mutta sitten ultrattiin vielä vähän lisää, jotta mekin näimme kumpi sieltä on tulossa. Selkeä peli se oli.

Pssst! Kurkkaa kumpi on tulossa, klikkaa tähän postaukseen.

raskauden-toinen-kolmannes2

Raskausviikko 23

Raskausviikko 23 alkoi neuvolalla. Erilaisten raskausaikaisten tapaamisten määrä on kasvanut toisen kolmanneksen loppupuolella hurjasti. Joka viikko saa ravata perhevalmennuksissa, ultrissa, lääkärillä, neuvolassa, laboratoriokokeissa jne jne. Loppukiri on selkeästi alkamassa, aika hurjaa!

Samalla kun vatsani alkoi (vihdoin) pyöristyä, istuin töissä pidempiä työpäiviä kuin koskaan. Olen tehnyt viimeiset viikot lähes 10-tuntisia työpäiviä, ja viikonlopuista on uhrattu melkein poikkeuksetta toinen päivä ylitöiden tekemiselle. Kyllä olen lähettänyt viimeisten viikkojen aikana kiitoksia yläkertaan siitä, että voin näin valtavan hyvin. Jos selkä alkaisi reistailla tai liitoskivut (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) puskisivat nyt päälle, olisin töiden kanssa suoraan sanottuna kusessa. Toki oma, ja pienen ihmeen terveys menee kaiken edelle, mutta olisi todella inhottavaa möllöttää saikulla kovissa kivuissa ja tuskailla vielä siihen päälle tekemättömien töiden pinoa. Joten kiitos, jollekin jonnekin.

Raskausviikolla 23 pääsimme myös vieraiksi isoveljeni kuopuksen ristiäisiin. Jestas sentään! Kastejuhlaa vietettiin hulppeassa Hirvihaaran kartanossa, ja itse juhlakalu valloitti kyllä sydämeni! Tämä 2 kk ja 2 vkoa vanha jässikkä alkoi juuri käyttää 68 cm vaatteita, ja oli niin valtavan muhkean söpö, että meinasin kaapata pienen pojan kainalooni ja juosta hänen kanssaan karkuun.

En ole liiemmin ollut mikään vauva-/lapsi-ihminen oikeastaan koskaan. Siis sellainen, että lapset aiheuttaisivat minussa suuria tunteita tai että olisin halunnut tulla suurperheen äidiksi jo 14-vuotiaana. Lapset ovat aina olleet ihania, mutta sellaista suunnatonta äidillistä oloa minulla ei ole koskaan ollut. Se on kehittynyt vähitellen oman raskauden aikana, ja on ihan hassua miten uusia tuntemuksia se minussa herättää.

Mutta palataan niihin veljenpojan ristiäisiin. En oikeasti tiedä mikä hormonihyrrä minut seremonian aikana valloitti, mutta itkin ihan koko kastejuhlan ajan – alusta loppuun. Tunteet olivat yksinkertaisesti liian pinnassa, suloinen poikavauva veljeni käsillä, kaunis tila, onnelliset ihmiset sekä papin kauniit sanat olivat minulle tuona lauantaina liikaa. Ja siinä kyyneliä pyyhkiessä tajusin, että noin puolen vuoden päästä olemme herra Longfieldin kanssa samassa tilanteessa. Se kuulkaas vasta liikaa olikin..

raskauden-toinen-kolmannes3

Raskausviikko 24

Raskausviikko 24 alkoikin sitten synnytysvalmennuksella. Tai sellaisella perhevalmennuksella, jonka tämänkertaisena aiheena oli synnytys ja kivunlievitys. Itse jopa odotan synnytystä, tunnen olevani etuoikeutettu kun pääsen kokemaan jotain niin normaalia ja alkukantaista kuin synnytys. Toki olen enemmän kuin onnellinen, että asun Suomessa ja saan synnyttää ammattilaisten avustuksella. Luolassa biisonien taljojen päällä homma saattaisi olla aika paljon jännempää. Haluan aidosti tietää miltä kipu tuntuu, miten otan sen vastaan, miten käyttäydyn ja miten selviydyn koko urakasta. Suurin toiveeni on, että kaikki sujuisi luonnollisesti ja hurja maratoni päättyisi siihen, että saamme pitää herra Longfieldin kanssa meidän aikaansaannostamme lähellämme tietäen, että pienellä ihmeellä on kaikki hyvin.

Pahimmat hetket synnytysvalmennuksessa olivat juuri ne, kun vastasyntynyt vauva nostettiin videolla äidin rinnalle. Siinä kuulkaas taas kyyneleet valuivat!

Tällä viikolla huomasin myös, että vatsani alkoi kerätä työpaikalla katseita. Minua moikattiin ”huomaamattomasti” niin, että moikat ja hyvät huomenet menivät vatsalleni ja katse nousi kasvoihin vasta useita sekunteja perässä. Se oli hauskaa! Ruokalassa kävi samoin, kun kävelin tarjottimen kanssa pöytääni tai sieltä pois, saatoin vain hihitellä kun tutut työkaverit toljottivat vatsaani viereisistä pöydistä tajuten selvästi, että no nyt näkee, että Huli on raskaana. Kovin moni ei tullut kuitenkaan asiasta minulle sanomaan, jokunen sentään totesi naurahtaen, että no nyt jäin kyllä tuijottamaan pyöristynyttä vatsaasi. Saa sitä katsella! Mutta ei koskea!

Raskausviikko 25

Raskausviikolla 25 oli vuorossa vauvan hoitoon sekä imetykseen liittyvä valmennustuokio. En voi ymmärtää mikä show imetyksestä on mediassa viime aikoina noussut. Multakin on muutama tuttava tullut kysymään hieman sillä tavalla varovasti, että mitä mieltä olen imetyksestä ja aionko alkaa imettää. Totta hitossa imetän, jos se vaan toimii. Mitä sitä turhaan stressaamaan ja/tai miettimään liikaa etukäteen. Katsotaan sitten miten homma lähtee käyntiin kun pieni ihme nostetaan rinnalle ja hän alkaa metsästää henkilökohtaista ruokavarastoaan ensimmäisiä kertoja.

Voi jestas sentään ne imetysvideot olivat rankkoja. Eikä nyt päässyt kyyneleitä, vaan olin lähinnä aika ”järkyttynyt” kuinka luonnolliselta imetys näytti. Tämä kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta odotin, että imetys olisi ollut sellaista söpöä ja vaivattoman näköistä. Mutta kyllä se ihan työltä näytti ja kuulosti. Rintaa tungettiin ihan tosissaan mitä kummallisimmissa asennoissa vauvojen suuhun, ja samalla kerrottiin, että imetys voi viedä ensimmäisinä viikkoina jopa yli 10 tuntia päivässä aikaa. Huhuhuh! Ja taidettiin siellä kertoa myös verestävistä nänneistä ja nännipihoista sekä siitä miten rikkinäistä rinnan ihoa voidaan hoitaa. Kynä siinä vain sauhusi kun kirjoitin muistiinpanoja ylös.

Raskausviikko 26

Raskauden toisen kolmanneksen viimeinen viikko sujui siinä missä kaikki edellisetkin. Vaivoitta ja töissä istuessa. Hurjan, syksystä asti kestäneen työrupeaman maaliviiva alkoi näkyä aivan kulman takana. Ylitöitä oli tullut tehtyä valtavasti niin arkisin kuin viikonloppuisin. Projekti projektin perään saatiin päätökseen ja työsähköpostiin alkoi tulla ihania kiitosviestejä hienosti tehdystä työstä. En tiedä vaikuttivatko kauniit sanat olooni, mutta pitkin viimeisiä viikkoja kropan valtasi useamman kerran ihan uudenlainen onnen tunne. Sellainen todella vahva tunne siitä, että olen onneni kukkuloilla. Elämä tuntui mystisten onnen tunteiden aikana ihan mahtavalta. Sellaiselta, että en malttaisi odottaa enää hetkeäkään, että saan pienen nyytin syliini ja pääsen kokemaan herra Longfieldin kanssa jotain täysin uutta, ihmeellistä ja kauan odotettua. Kyllä siinä rakkauden tunne pörräsi kropassa sellaista vauhtia, etten ole ihan hetkeen (koskaan) vastaavaa tuntenut. Hormonit, heh! ♥

raskauden-toinen-kolmannes6

Joulukalenteri 23 & 24: Pieni ihme

Joulu tunnetaan suuren ihmeen juhlana. Meitä odottaa alkukeväästä ihan oma ihme, pieni ihme, joka mullistaa varmasti pienuudestaan huolimatta meidän elämät kertaheitolla.

Haluamme toivottaa vihreästä Vihervaarasta tämän joulutervehdyksen myötä kaikille tavattoman upeaa joulua!

Sydämessä pienessäkin
asuu joulun taika.
Pysähdy siis Sinäkin,
nyt on juhlan aika.

it's a boy

Savulohi-kevätsipulimunakokkeli

Viime viikot ovat menneet ihan hujauksessa. Painan just nyt töitä enemmän kuin varmaan koskaan ennen.. Olen istunut useampia viikonloppuja toimistolla, ja huomenna olisi taas aika paahtaa tekemättömiä töitä ihan tosissaan, jotta tästä vuodenvaihteesta selvittäisiin edes jotenkin.

munakokkeli_jamie-oliver2

Toisaalta on mahtavaa kun aika kuluu nopeasti. Raskaus etenee omaa tahtiaan, ja en yksinkertaisesti ehdi miettiä sitä nyt kovin paljon. Mitä nyt aika ajoin huomaan, että oho, eihän tää paita enää istukaan yhtään päälle, tai että nyt nämäKIN housut pitää siirtää sivuun määrittelemättömäksi ajaksi. Se että pieni ihme saa kasvaa kaikessa rauhassa on kyllä mahtavaa. Olen voinut todella hyvin, jumpannut lähestulkoon normaalisti, hiihtänyt (kerran jopa ehdin!), kävellyt metsässä (Icebugit visusti jalassa) Horation kanssa, yrittänyt nähdä ystäviä ja perhettä ja lopun ajan paiskinut töitä.

Toisaalta on tylsää, kun ei oikein ehdi pysähtyä ja nauttia ainutlaatuisesta raskausajasta. Välillä tuntuu, että haluaisin töissä käydä lattialle pitkäkseen ja alkaa kuulostella olisiko pieni ihme hereillä ja sattuisinko tuntemaan pieniä elohiirimäisiä tuntemuksia vatsan pohjalla. Lisäksi olisi ihana fiilistellä tulevaa joulua, joka on ehdottomasti suosikkiaikaani vuodesta..

munakokkeli_jamie-oliver1

Eilen päätimme herran kanssa nauttia täysin rinnoin lauantaista. Ottaa vähän aikaa vain olemiselle. Suunnittelimme illalla salin jälkeen herkullisen aamupalan, ja kävimme kaupassa ostamassa kaikki ainekset valmiiksi. Aamulla nukuimme pitkään. Lopulta heräsin siihen, kun herra oli alkanut väsätä keittiössä suklaisia piparkakkupalloja, hah!

Ennen kuin pääsimme maistelemaan jouluisia piparkakkupalloja, oli vuorossa aamupala, jonka kirkkaimpana tähtenä olivat ylihyvät savulohi-kevätsipulimunakokkelileivät, voi nam.

munakokkeli_jamie-oliver4munakokkeli_jamie-oliver6munakokkeli_jamie-oliver5

Aamu(päivä) startattiin käyntiin siis varsin herkullisesti. Illalla suuntaamme moikkaamaan serkkuni perhettä, paikalle tulee myös siskoni sekä vanhempani, joten tiedossa on aika mahtava loppupäivä.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille! Ja tähän perään vielä herkullisten munakokkelileipien resepti.

Savulohi-kevätsipulimunakokkeli

2 annosta

  • 4 palaa lempileipääsi (meillä oli Vaasan Kaurasydämiä)
  • 4 kpl kevätsipulia
  • 50-100 g savulohta
  • 4 kpl kananmunia
  • rouhittua mustapippuria
  • 2 kpl sitruunanlohkoja

1. Siisti kevätsipulit ja viipaloi ne varsineen päivineen (valkoinen ja vihreä osa).

2. Sörssää savulohi käsin (muovihanska voi olla hyvä pitää kädessä) sopivan pieniksi paloiksi.

3. Vatkaa kananmunat rikki ja mausta ripauksella mustapippuria. Suolaa ei ole tarvetta lisätä, sillä savulohi on itsessään suolaista.

4. Sekoita kevätsipulit ja lohi kananmunien joukkoon.

5. Esilämmitä paistinpannu keskikuumaksi liedellä. Lisää paistinpannulle tilkka öljyä.

6. Kaada munakokkeliseos lämmenneelle pannulle ja sekoita noin 10 sekunnin välein muovi- tai kumilastalla niin, ettei munakokkeli pääse kypsymään kuten munakas. Munakokkeli on valmis, kun seos on pehmeää ja hieman raakaa.

7. Paahda leivänpalat paahtimessa ja nostele munakokkelia paahdettujen leipien päälle. Tarjoa herkulliset leivät sitruunanlohkojen kera.
munakokkeli_jamie-oliver3

Raskauden ensimmäinen kolmannes on selätetty

Raskauden ehkä jännittävin ja pelottavin vaihe on viimein selätetty. Tällä hetkellä huidellaan turvallisilla (tai no, ainakin hiukan turvallisimmilla) vesillä kuin viikoilla 1-13.

Raskausviikoista on ennen postauksen varsinaista sisältöä pakko kertoa sellainen vähän hauskempi juttu. Mähän olen siis melkein näihin päiviin asti kuvitellut, että RV28 tarkoittaa jotain aivan muuta kuin raskausviikko 28. Kehtaankohan edes kertoa.. No, siis olen ihmetellyt aina, että miksi hitossa jengi käyttää #RV28 tai allekirjoittaa jonkin keskustelupalstan kommentin ”RV28”. Mä kun olin luullut, että se tarkoittaa ROUVA 28 vuotta. Mietin, että ehkä ihmisillä on tapana kertoa minkä ikäisenä vauvaa odottavat. Heh. Ja paras oli nää RV28+5 -merkinnät. Niiden kuvittelin tarkoittavan sitä, että ROUVA 28 vuotta odottaa nyt uutta vauvaa, ja kotona on jo viisi muuta. Että näin. Mutta olisihan se nyt aika loogista, eikö?

Olen koonnut tähän postaukseen omia fiiliksiä raskauden ensimmäiseltä kolmannekselta. Päiväkirjaa alettiin pitää heti kun raskaustesti oli tehty, siitähän kerroinkin teille jo omassa postauksessa viime viikolla. Halusin kirjata ylös, miltä tämä jännittävä ja ajoittain hurjan pelottava vaihe elämässä minusta tuntuu. Asiat tuppaavat unohtumaan melko pian, ja tämä jos joku on asia, jota en halua unohtaa. Haluan muistaa miltä elämämme isoin, tärkein ja eittämättä upein päätös on matkan varrella tuntunut.

Oletteko valmiita käymään läpi raskauden ensimmäisen kolmanneksen kanssani?

pregnancy announcement

Positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen alkoi aika pian väsymys, mutta ei niin pahasti kuin olin odottanut. Lisäksi ensimmäiset väsymyskerrat saattoivat johtua venyneestä lauantai-illasta tai ihan vain siitä, että ajattelin, että nyt pitää olla väsynyt, kun olen kerran raskaana.

Eräänä päivänä raskausviikolla 5 simahdin töiden ja 27 kilometrin pyörälenkin päätteeksi sängylle niin totaalisesti, että yrittäessäni avata silmiä parin tunnin päikkärien jälkeen, tuntuivat silmäluomeni siltä, että ne olisivat painaneet valehtelematta tonnin. Silmiä ei vain saanut auki. Väsymys tuntui raskauden ensimmäisillä viikoilla erilaiselta kuin normaali väsymys. Se oli todella vahvaa väsymystä, sellaista joka valtasi koko kropan. Onneksi olin kuitenkin pääsääntöisesti pirteä, jaksoin liikkua, urheilla ja touhuta kotona suhteellisen normaaliin tapaan.

Aika pian alkoi myös huimaus. Useamman kerran tuolilta tai maasta noustessa päässä pyörähti jokunen tähti ja tukea piti ottaa lähettyvillä olevista pöydistä sekä seinistä.

Raskausviikolla 5 tuli myös ensimmäinen (ja oikeastaan myös ainoa) ruokaällötys. Olin syömässä tonnikalaa ennen kuin lähdin pyörällä töistä kotiin, mutta en vain pystynyt syömään tonnikalapurkista kuin neljäsosan. Haju ei tehnyt niinkään pahaa, tonnikala vain jostain syystä etoi. Etominen tuntui ihan uudelta, sellaiselta jota en ollut ennen kokenut. Tonnikalapurkki lensi roskiin ja söin sen sijaan kaksi juustonmakuista riisikakkua, nam!

Raskausviikolla 5 osallistuin ystäväni synttäribileisiin. Ne olivatkin hauskat. Suunnittelimme kuumeisesti herran kanssa miten bileissä olisin. Olin tehnyt vain muutama päivä sitten positiivisen raskaustestin, ja homma oli vielä niin kovin alussa, ettei asiasta vain voinut huutaa koko maailmalle. Lisäksi juhlakalu en ollut minä, vaan synttäreitä viettävä ystäväni. Lopulta ratkaisimme homman niin, että haimme mulle pieniä alkoholittomia skumppapulloja Alkosta. Jemmasin pullot kassiini, josta sitten aina sopivin väliajoin kaadoin juomaa lasiini niin, ettei se herättänyt suurempaa huomiota. Onnittelumaljat otimme vastaan, mutta vaihdoimme herran kanssa laseja sitä mukaa, kun herra oli lipittänyt omat onnittelujuomat sisuksiinsa.

skumppa

Raskausviikko 6 alkoi itkulla Subwayssä. Onhan se aika surullista, kun joutuu jättämään subin välistä juuston pois, kun ei jaksa alkaa tiedustella, onko juusto pastöroitua vai ei. Itku tuli siinä vaiheessa, kun herra sanoi myyjälle, että hänen subinsa väliin tulisi tulista juustoa (jota minäkin olisin halunnut).

Raskausviikolla 6 aloin myös odotella pahoinvointia ja aamuisia oksennustiloja. Eräänä aamuna piti ihan googletella, että koska pahoinvoinnin tulisi alkaa. Muutenkin alkuviikot olivat jotenkin hieman stressaavia. Sen suuremmin minulla ei mitään oireita ollut, ja sen seurauksena aloin jännittää sitä, onko kaikki masussa ok, vai onko siellä tuulimuna. Painelin rintoja pitkin päivää vain todetakseni, että ne olivat varmasti vielä (toooosi) arat. Tässä vaiheessa päädyimme myös varaamaan ajan varhaisultraan. Halusimme varmistaa asian, jotta päässä vellova epävarmuus saataisiin loppumaan.

Varhaisultran ja ensimmäisen neuvolakerran varaaminen oli jännää. Oli ihan hassua sanoa ääneen, että olen raskaana. Kun ei sitä ollut itsekään sisäistänyt vielä yhtään. Puhelimen toisesta päästä onniteltiin iloisesti, enkä osannut yhtään vastata onnitteluihin – totesin vain, että toivotaan nyt, että kaikki menee hyvin lääkäriin ja neuvolaan asti. Mahassa myllersi näiden kahden puhelun jälkeen monta tuntia, ja jotenkin koko homma konkretisoitui ainakin muutaman askeleen verran.

akileija

Raskausviikolla 6 kävimme ystävien luona kylässä. Kävi sitten niin, että tarjolla oli suolaisina paloina lohileipiä! Katsoin herraa silmiin ja molempien silmät näyttivät siltä, että mitä hittoa me nyt tehdään. Onneksi pöytään nostettiin myös makeita herkkuja, joten pelkkien lohileipien ääressä ei tarvinnut olla. Valkoviinipullo avattiin myös, mutta sen kanssa ei ollut ongelmia, sillä juon usein alkoholittomia juomia, vaikka tarjolla viiniä olisikin. Mutta ne lohileivät – kylmäsavulohesta tai graavilohesta tehdyt. Päässä pyöri listeriariski ja kaikki paniikki raa’asta kalasta. Sitten otin järjen käteen. Ei saamari tämä homma voi yhteen pieneen lohileipään kaatua. Söin yhden taivaallisen hyvän lohimousseleivän, ja sen jälkeen vaihdoin makeaan.

Raskausviikolla 7 tunsin kunnolla olevani raskaana. Pahoinvointi sekä väsymys puskivat päälle. Nukuin lähes päivittäin kolmen tunnin päiväunet, ja tunsin olevani töissä kuin muumio. Väsymys teki tiukkaa kaltaiselleni touhuttajalle, joka on tottunut saamaan asioita aikaan, ja paljon. Pahoinvointi oli myös ihan uusi (ärsyttävä) juttu. Nälkä tuli kuin puskista kovempana kuin koskaan ja olo oli hyvä. Lounaalle piti melkein juosta. Mutta kun sain ruoan eteeni ja söin pari ensimmäistä haarukallista, alkoi etominen, jota jatkui monta tuntia syömisen jälkeen. Tämä sama toistui tietenkin kaikkien päivän aterioiden kanssa.

Samalla viikolla oli myös anoppini yllärisynttärit. Siinä olikin vähän miettimistä että miten selviän juhlista, joissa tarjolla oli juustopöytä ja ohjelmanumerona mm. viinitasting. Juhlat menivät kuitenkin hyvin. Viinitastingin ajan kasasin juustopöytää, joten sain hyvän syyn olla osallistumatta tastingiin. Lisäksi yksin keittiössä häärätessäni saatoin helposti kaataa alkoholitonta viiniä salapaikastani viinilasiin, ja mennä sen jälkeen muina miehinä viinilasi kädessä kuuntelemaan viinitastingiä terassillemme.

viinitasting_hardys5_c_perhejuhlat_

Se juustopöytä oli sitten toinen juttu. Olimme ostaneet neljää juustoa, joista kolme oli pastöroitua. Mutta eihän mulle tullut mieleen, että brie-juusto on pehmeä juusto, vaikka pastöroidusta maidosta onkin valmistettu. Vetelin brietä sekä manchegoa ihan antaumuksella illan ajan jättäen vain SINIhomejuuston sekä parmesaanin väliin. Hyvä minä. Onneksi en ole näissä asioissa hysteerinen, ja kun tajusin asian muutama viikko juhlien jälkeen, kohautin vain olkapäitäni.

juustolautanen6

Raskausviikolla 8 alkoi kesäloma, vihdoinkin! En tiedä vaikuttiko loma, pitkät yöunet sekä stressitön olotila siihen, että väsymys sekä pahoinvointi vähenivät. Oli kuitenkin ihana saada kroppaan taas energiaa. Loma osui oikeasti tänä vuonna hurjan hyvään koloon, sillä sain vain olla kotona, tehdä juttuja sen verran kuin jaksoin, ja nukkua just niin paljon kuin huvitti. Olympialaisia katseltiin paljon, ja huomasin itkeväni aika usein, kun mestaruus selvisi ja onnelliset mitalistit tuulettivat riemuissaan. Laitan sen hormonien piikkiin.

Raskausviikolla 9 lomailtiin kaikessa rauhassa. Nukuin ja lepäsin paljon, kävin jumpissa, teimme lomajuttuja ilman suunnitelmia taikka kiirettä. Väsymyksen sekä ajoittaisen huonon olon lisäksi voin hyvin, niin hyvin, että mieltä alkoi taas painaa ajatus siitä oliko kaikki sittenkään hyvin.. Googletin kuin hullu tuulimunista ja keskenmenoista. Ajattelin, että miksi meidän kohdalla kaikki mukamas menisi hyvin. Varmaan aika perusmietintöjä jokaisella raskauden alkuvaiheessa. Onneksi raskausviikolla 9 oli varhaisultra. Ennen aamuista ultraa nukuin edellisenä yönä ehkä 4 tuntia, vaikka mua ei mukamas jännittänyt..

Ultraan menin omalle tutulle gynekologille Diacoriin. Nopeasti siinä juteltiin ja sitten vain pöydälle makaamaan. Hetken lääkäri tutki ruutua ja sitten hän sanoi ”täällä näkyy yksi alkio, jonka sydän sykkii hienosti”. Sitten ruutu käännettiin niin, että mekin saimme ihastella 1,6 senttistä ihmettä, jonka rinnassa sykki vimmatusti pienen pieni sydän. Lääkäri esitteli pienen otuksen kädet, jalat, sydämen, pään sekä vartalon. Me emme ihan niin tarkasti osanneet kuvaa tulkita, mutta pääasia oli, että kaikki oli juuri niin kuin pitää ja raskausviikot täsmäsivät omiin laskelmiini.

Saimme kolme kuvaa muistoksi, isot onnittelut ja sepustuksia tulevaan. Tästä oli hyvä jatkaa neuvolaan ja toivoa, että kaikki menee hyvin ensimmäisen kolmanneksen loppuun asti.

varhaisultra

Seuraavana yönä näinkin sitten aivan järkyttäviä painajaisia. Heräsin tuskanhiessä omaan huutooni ja olin sängyssä melkein poikittain. Taisi pienen ihmeen näkeminen saada pään hieman sekaisin, vaikka tunnekuohuilta ultran aikana vältyttiinkin.

En tiedä oliko syynä psykologiset jutut, mutta varhaisultran jälkeen olo huononi huomattavasti. Etominen lisääntyi, väsymys kasvoi, olo oli todella turvonnut ja vatsa oli jumissa.. Ehkä asian konkretisoituminen sai aikaan sen, että raskausoireet puskivat vimmatusti päälle. Nyt oli varmaa, että sisälläni kasvoi toinen ihminen, ja se varmasti sai alitajunnassa myrskyn aikaan.

Raskausviikolla 10 väsymys jatkui. Onneksi kesälomakin jatkui. Nukuin, nukuin ja nukuin. Herra Longfield ahersi kotona, teki ruokaa, vei Horatiota, siivosi jne. samalla kun minä vain nukuin. Raahauduimme kuitenkin kuumailmapalloajelulle, jonne olimme yrittäneet varata aikaa koko kesäloman ajan. Sieltäkin tietenkin myöhästyttiin aluks hieman, koska en vain päässyt sängystä ajoissa ylös..

Kuumailmapalloajelu oli toki huikea kokemus, mutta multa se ei mennyt ihan putkeen. Ensimmäisen vartin liitelin kopassa haltioituneena. Sitten tuli vähän kuuma ja vähän huono olo. Sitten tuli vähän enemmän kuuma ja vähän enemmän huono olo. Reilun puolen tunnin jälkeen noususta vääntelin itseäni kopassa ahdistuneesti – mahaan sattui, hikoilin, oksetti, pää oli kipeä. Homma eteni siihen pisteeseen, että herra Longfieldin oli pakko pyytää kuskilta muovipussia (jota hänellä ei ollut), jotta olisin voinut oksentaa. Koska pussia ei ollut, sanoi kuski, että anna mennä laidan yli. Ei hitto, ajattelin! Kyydissä oli meidän lisäksi 14 muuta matkustajaa hyvin tiiviissä muodostelmassa, ja minä alan vääntää laattaa laidan yli samalla kun meinaan pyörtyä.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun sitten yököttelin ja sain jonkun desin oksennuspallon suustani ulos, päästin siinä hässäkässä myös komean paukun. Kuski huusi siihen kannustavasti, että ei mitään hätää, anna mennä vaan.

kuumailmapallo2

Ei sitä noloutta siinä tilanteessa kyllä oikeasti edes tajunnut, olo oli niin kamala. Paniikissa aloin huutaa, että ei tässä mitään hätää, olen raskaana! Pahoinvointi on ihan normaalia. MIKSI huusin mitään? No ajattelin, että koko retki lopetetaan mun takia kesken jos kuski luulee, että sain jonkun sairauskohtauksen.. Ja se olisi muuten ollut noloa!

Kävin siinä sitten vielä ihan murto-osa sekunnin päässä pyörtymisestä, jonka onneksi vältin. Maisemat, ja sen värit sekoittuivat jo täysin silmissä ja muiden puhe alkoi kuulostaa oudolta mongerrukselta, mutta jostain kaivoin sen verran voimia, että sain lätkittyä itseäni naamaan ja sain virkeyden takaisin. Sen jälkeen iski sitten sellainen hiki, ettei ole totta. Niskasta ja selästä valui hikeä norona, samoin kävi rinnoille ja vatsalle, ja pian tuntui jopa siltä, että olin kussut housuun. Se olisikin vielä koko hommasta puuttunut..

Jossain välissä kuumailmapallo sitten laskeutui. Nolouden määrä alkoi vasta tässä vaiheessa selkeytyä – kuumailmapallon kuski sanoi, etten saa tehdä enää mitään, ja muut hoitavat ilman minua pallon kasaamisen takaisin kuljetusvaunuun. Lisäksi naiset alkoivat jutella mulle ja kertoa omista RASKAUSKOKEMUKSISTAAN. EIIIIIII!!

Tämän lisäksi tiedossa oli vielä kuumailmapallokaste sekä reippaan puolen tunnin yhteinen piknik, ennen kuin 45 minuutin kotimatka alkoi pienessä minibussissa. Jestas. Olisin halunnut vain kadota paikalta heti laskeutumisen jälkeen.. Mutta eiköhän jäänyt se kuumailmapallomatka muidenkin kuin minun mieleeni ikuisesti! Heh.

En kyllä oikeasti tiedä, oliko oudolla kohtauksellani mitään tekemistä raskauden kanssa, mutta muutakaan syytä en keksi. Mua ei pelota korkeat paikat, eikä siellä kyydissä jännittänyt muutenkaan yhtään. Ahdasta kyllä oli ja pirun kuuma, mutta tiedä sitten olivatko ne oikea syy kohtaukselleni. Oli miten oli, niin nyt meni näin.

kuumailmapallo1

Raskausviikolla 11 osallistuin vapaaehtoisesti verikokeisiin, joista selviteltiin onko vauvalla kaikki hyvin. Kävin myös uimassa, poljin fillarilla töihin ja isoveljelleni syntyi pieni poika. ♥ Sinä sunnuntaina olisi tehnyt mieli laittaa viestiä veljelle, että perässä tullaan! Mutta vielä ei ihan ollut sen aika, ultraan oli vielä reilut kaksi viikkoa ja olimme päättäneet pitää suut supussa siihen asti (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta).

Päivittäiset päikkärit jatkuivat edelleen. Odotin joka päivä, ettei päikkäreitä olisi tarvinnut enää ottaa. Mutta jokaisena päivänä töistä tullessa sänkyyn oli aivan pakko päästä. Oikeastaan kaikki muut oireet olivat tipotiessään, vain väsymys ei hellittänyt sitten millään. Mietin kyllä usein sitä, kuinka onnekas olen, pelkkä väsymys raskauden ensimmäisellä kolmanneksella ei ole kovin kummoinen vaiva. Varsinkin kun nukkuminen on niin valtavan mukavaa, paljon mukavampaa kuin oksentelu taikka jatkuva paha olo sekä mielialavaihtelut.

Raskausviikolla 12 suuntasimme Lahteen ystävien häihin. Jaksoin bailata limun voimalla 22.30 asti. Sen jälkeen tuli noutaja. Onneksi olimme ottaneet Lahdesta hotellin, sain nukuttua valtavan pitkät yöunet ja siihen päälle vielä lähes koko tulomatkan kotiin asti.

Wanha Bäckby häät

Raskausviikolla 13 osallistuimme herra Longfieldin siskon lapsen nimijuhlaan sekä kävimme moikkaamassa kahden viikon ikäistä veljenpoikaani. Meidän teki molemmissa paikoissa mieli huutaa ääneen, että teidän vauva saa serkun keväällä! Vatsassa kasvava salaisuus ei näkynyt vielä ulospäin mitenkään, joten mölyt pidettiin kirjaimellisesti tiukasti mahassa. Ja hyvä niin, näissäkään tilaisuuksissa ei ollut meidän aika olla jalustalla.

Samaisella viikolla kävin ensimmäisessä sokerirasitustestissä sukurasitteen vuoksi. Olin vähän jännittänyt testiä ja sitä miltä sokerilitku maistuu. Hyvältä se maistui, ja parituntinen meni laboratoriossa yllättävän nopeasti Better Call Saulia herran kanssa katsellessa. Samana iltana herra lähti työmatkoille.

Seuraavana aamuna ohjelmassa olikin sitten odotettu ensimmäinen virallinen ultraäänitutkimus. Herra ei päässyt ultraan mukaan, joten tallustin rohkeasti paikalle yksin. Käytävillä istui useampi pariskunta, mutta hekään eivät saaneet oloani epämukavaksi. Olin ultrassa yksin ja sillä selvä, turha siitä oli tehdä mitään ongelmaa.

Kätilö oli todella mukava. Alkujutustelun jälkeen oli aika käydä asiaan. Housut alas ja paita ylös. Ultraa alettiin ensin tehdä vatsan päältä mutta ei siitä mitään tullut. Kohtuni oli kätilön mukaan kallellaan taaksepäin, joten sisähommiksi se meni. Ensimmäiset viisi minuuttia kätilö jutteli niitä näitä ja tutki kuvaa tarkasti. Itse sain seurata kuvaa omalta telkkariruudulta, joka roikkui seinällä edessäni. Pieni ihme möllötti kuvassa mahallaan sikiöasennossa ja oli aivan paikallaan. Kuuntelin tarkasti mitä kätilö puhui ja en kuullut sanoja ”kaikki on ok” yms., joten toki siinä alkoi mielikuvitus laukata. Näin ruudulla täysin liikkumattoman sikiön ja odotin vain kuumeisesti, että kätilö olisi sanonut jotain siitä, että kaikki on hyvin. Viiden minuutin kohdalla olin jo ihan varma, että pieni ihme on kuollut kohtuun ja avasin suuni. Kun kysyin onko kuvassa makaava otus hengissä, kätilö alkoi pyydellä kovasti anteeksi ja sanoi, että kaikki on hienosti! Sen jälkeen katseltiin sykkivää sydäntä yhdessä pitkä tovi.

Kätilö yritti saada pienen ihmeen heräämään, mutta ei sitä huvittanut herätä, noin 20 minuutin kohdalla tyyppi alkoi vähän vispata käsiä ja jalkoja, käänsi kylkeä ja jatkoi unia. Kätilö sanoi, että eiköhän tämä ollut tässä, kaveri ei halua että häntä häiritään enempää.

ultra-rv-13

Ultrasta lähdin hymyillen pois. Kaikki oli hyvin. Laukussa poltteli uusia kuvia meidän pienestä ihmeestämme. Istahdin autoon ja soitin herralle jonnekin päin maailmaa. Juttelimme pitkään. Se oli ihana puhelu.

Ultran jälkeen asiasta saattoi vihdoin alkaa puhua! Ensimmäisenä syöksyin kahden esimieheni luokse. Heidän aito ilonsa ja kostuneet silmät kertoivat minulle enemmän kuin tuhat sanaa. Töiden takia minun olisi turha stressata nyt taikka tulevaisuudessa. Tärkeintä on, että minä voin hyvin valtavan kiireisestä loppuvuodesta huolimatta. Pyysin, etteivät esimiehet puhuisi asiasta vielä eteenpäin. Halusin saada uutisen kerrottua ensin perheelle sekä lähimmille ihmisille, ennen kuin alkaisin puhua siitä työpaikan käytävillä. Salassapitosopimus sinetöitiin, ja minä lähdin katsomaan tarkemmin ultrassa otettuja kuvia. Työn teosta ei tuona päivänä tullut juuri mitään.

Kukka

Näin kului raskauden ensimmäinen kolmannes omalla kohdallani. Kun luin postauksen nyt lokakuussa uudestaan, olin jo unohtanut kaiken muun paitsi armottoman väsymyksen. Pääsin totisesti helpolla ensimmäisestä kolmanneksesta. Tämän ensimmäisen jakson aikana en oikeastaan edes tajunnut koko raskautta. Maha ei juuri kasvanut, en tuntenut vatsassa mitään tuntemuksia ja olo oli väsymyksestä huolimatta yllättävän normaali. Tämä harmitti ajoittain, olisi ollut mukavaa tuntea olevansa raskaana, vaikka varmasti sitä tulen vielä seuraavien kuukausien aikana ihan riittävästi kokemaan.

Kurkataan raskauden toisen kolmanneksen kuulumisiin sitten kun siitä taipaleesta on päästy kunnialla ohi!

Terveisin RV 17+0 (ikä ei ihan täsmää, lasten lukumäärä kylläkin, heh!)

Brunssi: Uusittu Primula (HKI)

Primulan brunssi oli meille vuonna 2010 pettymys. Erityisesti muistan, että leipä oli brunssilla ihan kökköä. Koska Primulassa oltiin, olin odottanut taivaallisen tuoretta ja maukasta leipää, mutta brunssilla meitä odotti kuivahkot ja parhaat päivänsä nähneet leivänkannikat. Primulan brunssille ei pettymyksen jälkeen tullut mentyä uudestaan vuosiin – tarkasti ottaen tasan kuuteen vuoteen.

Kuuden vuoden tauon jälkeen olikin sitten ihan ok käydä vetämässä masuunsa Primulan uusittu brunssi kahtena sunnuntaina peräkkäin!

Itse asiassa brunssi on tainnut uudistua omistajamuutoksen seurauksena jo noin vuosi sitten. Viisikulman paraatipaikalla oleva ravintola ei onneksi ole menettänyt charmiaan. Sisustus on edelleen ihanan rosoinen, seiniä koristaa punaiset tiilet ja ikkunalaudoilla suurien lyhtyjen sisällä palaa kynttilät. Tunnelma on mukavan lämmin ja kodikas.

primula-brunssi3

Mutta mennään sitten itse asiaan, eli siihen ruokaan.

Brunssi koostuu suolaisesta sekä makeasta noutopöydästä, sekä erikseen tilattavasta lämpimästä pääruoasta. Noutopöytien (erityisesti suolaisen) valikoima on laadultaan perussettiä. Tarjolla on muutamia salaatteja, katkarapuja, savulohta, perunasalaattia yms. Ei mitään kovin kummoista tai makuhermoja hivelevää. Tähän voisi omasta mielestäni panostaa hieman enemmän.

primula-brunssi6

Kahtena peräkkäisenä sunnuntaina näin melkein jokaisen erikseen tilattavan pääruoka-annoksen. Itse söin niistä kahta, brunssiseuralaiset söivät molemmat eri vaihtoehdon ja sen lisäksi tiirailin vieraisiin pöytiin ahkerasti.

Viime sunnuntaina pääruokatilauksen kanssa kävi aika hauskasti. Olin viimeisen kahden viikon aikana sopinut useammat treffit ystävien kanssa, jotta sain kerrottua suuren uutisen heille kasvotusten ennen kuin asia pärähti blogiin ja sitä kautta kaikkien tietoisuuteen. Sunnuntaina brunssilla oli mukana pitkäaikainen ystävä yläasteelta asti, ja hänelle halusin kertoa uutisen ehdottomasti kasvotusten.

Kaikkihan sen tietää, että tässä tilassa ei voi suuhunsa aivan kaikkea tunkea. Yksi ruoka, jonka kanssa pitää olla tarkkana, ovat juustot. Halusin ottaa sunnuntaina brunssilla Punavuori-nimisen annoksen, joka piti sisällään Comte-juustoa (joka ei tasan tarkkaan ole pastöroitua). Tilasin annoksen tarjoilijalta ihan normaaliin tapaan ”yksi Punavuori, ilman Comte-juustoa”. Ystäväni ei huomannut mitään. Mutta sitten tarjoilija tulikin parin minuutin päästä takaisin ja kysyi, että ”hei, haluisitko sä sen annoksen oikeasti kokonaan ilman juustoa, vai korvataanko Comte-juusto jollain toisella juustolla”? Siinä sitten mongersin, että kun sen juuston pitäisi olla pastöroitua. Tarjoilija kysyä kovahkoon ääneen ”mitä?!” ja kun toistin asian, alkoi ystäväni päässä raksuttaa. Se oli oikeastaan hauska tilanne, tarjoilija oli aivan ihmeissään, minä pidätin hymyä ja ystäväni näytti siltä, että on juuri laskenut yhteen yksi plus yksi, ja hänen suustaan alkoi tulvia ”mitäh”, ”ei oo totta”, ”siis oikeesti”, ”voi onnea” yms.

Ei mennyt tämä paljastus ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta ei sillä niin väliä. Tämä kerta jäi ainakin tosi hauskana sattumana mieleen!

primula-brunssi2

Pääruoat ovat ehdottomasti Primulan brunssin parhaimmistoa. Annokset ovat reiluja, ne ovat näyttäviä ja maistuvat hyviltä. Ensimmäisellä kerralla syömäni perinteinen Eggs Benedict oli uppomunineen ja rapeine pekoneineen oikein herkullista mussutettavaa (miinusta tulee vain omaan makuuni liian höttöisestä vaaleasta leivästä). Toisella kerralla söin tosiaan Punavuori-annoksen, joka piti sisällään ihanan rapeaa maalaisleipää, kinkkua, uppomunia sekä jotain pastöroitua juustoa.

primula-brunssi5

Brunssiseuralaiseni söivät Kungliga Segelklubbenin sekä Kylmä ja savuava olo -annokset. Kungliga Segelklubben oli kuulemma liian suolainen, siinä oli liikaa mätiä ja liian vähän vuolukermaa, joka olisi peittänyt suolaisten mätien makua. Kylmä ja savuava olo näytti ainakin omiin silmiin todella herkulliselta. Ja oli se ystäväni mielestä myös hurjan hyvän makuista. Kylmäsavulohta tulee varmasti seuraavan vajaan kuuden kuukauden aikana vielä tosi kova ikävä, ihan viimeistään jouluna saatan tirauttaa kyyneleitä kun en voikaan hotkia kylmäsavulohta sinappikastikkeen kera masuuni. Nyyh..

primula-brunssi1primula-brunssi4

Primulan brunssilla voi tilata erikseen lisähintaan (6 euroa) pirtelön. Brunssin hintaan (23 euroa) kuuluu kaikki muut juomat: vedet, mehut, teet sekä kahvit. En tiedä kuinka usein pirtelön maku vaihtuu (jos edes vaihtuu), mutta molempina kertoina kun minä brunssilla istuin, oli tarjolla mansikka-vaniljapirtelö. Molempina sunnuntaina pirtelön myös tilasin. Tämä ihan siitä syystä, että mystiset hormonit ovat saaneet aikaan sen, ettei mulle maistu (lainkaan) makea. Kakut, irtokarkit, keksit, suklaa sekä leivonnaiset eivät saa aikaan pahaa oloa, mutta niitä ei vain yksinkertaisesti tee yhtään mieli. Kotona on monta pussia karkkia ja useampi suklaalevy, joihin en halua koskea pitkällä tikullakaan. Jäätelö on ainoa herkku, jota tekee ajoittain hieman mieli. Pirtelö toimi brunssilla jälkiruokanani, sillä yhtäkään kakkua ei makeasta noutopöydästä tehnyt mieli. Hormonit on niin outoja..

Ystäväni kehui jälkkäripöydän brownieta hurjasti. Itse mussutin samaan aikaan tuoreita hedelmiä sekä imin sitä pirtelöäni, hyvää oli!

primula-brunssi7

Kaiken kaikkiaan Primulan uusittu brunssi toimii paljon paremmin kuin edellinen versio. Ehkä en Viisikulmaan ryntää enää kolmantena sunnuntaina putkeen, mutta voisin hyvin istahtaa kodikkaaseen ravintolaan vielä uudemmankin kerran kivalla porukalla.

Rohkeasti siis vain testaamaan Primulan uusittua brunssia!

primula-brunssi8

Kaksi viivaa

Joista toinen oli haalea.

Elellään heinäkuun loppua. Olen käynyt apteekissa edellisenä päivänä ja hieman sekavasta kierrostani huolimatta menkkojen olisi pitänyt alkaa viimeistään tänä aamuna. Herään kahdelta yöllä, vessaan pitää päästä. Nappaan pahvisen paketin keittiön tasolta ja menen sen kanssa vessaan. Heinäkuinen raskaustesti ei ole ensimmäinen tekemäni, joten en viitsi herättää herra Longfieldiä. Näitä on tehty yksin herran työmatkojenkin aikana viime syksystä asti.

Luen ohjeet kertaalleen tarkasti läpi, vaikka olen lukenut ne melkein joka kuukausi reilun kuuden kuukauden aikana. Silmät eivät ole kunnolla auki, väsyttää ja vessahätä on kova.

Sain testin kuitenkin tehtyä. Suljen korkin ja hoidan vessahommat loppuun pimeässä vessassa, jonne oli kyllä tosi fiksua hommata himmentimet, sillä silmät eivät revähdä silmäpusseista ulos kun yöllä käy vessassa. Voi tavallaan jatkaa unia koko vessareissun ajan.

Katson testin tulosta käsien pesun jälkeen. Siinä näkyy vain yksi vahva viiva. Selvä – ajattelin sen enempää asiaa murehtimatta.

Jostain syystä nappaan testin kuitenkin mukaani sänkyyn, tyynyn viereen. Selaan hieman nettiä sillä uni ei tule ihan heti takaisin. Muutaman minuutin päästä nostan testiä, ja valaisen sitä puhelimen näytöllä. Nyt silmät meinaavat tosissaan revähtää silmäpusseista ulos. Siis näinkö tosiaan yksinäisen vahvan viivan vieressä toisen, hyvin vaalean viivan, vai harittaako silmäni!?

Kääntelen testiä pimeässä huoneessa ja sohin sitä kännykällä. Ei hemmetti, on siinä toinen viiva, joskin hyvin vaalea. Alan hymyillä. Olen sanaton, käännyn nukkuvan herran viereen miettien tohdinko herättää häntä vain yhden vaalean viivan takia. Ennen kuin teen mitään, herra jostain syystä herää yhtäkkiä, avaa silmänsä, ja kysyy yllättävän virkeänä MITÄ? En saa pariin sekuntiin mitään sanottua, hymyilen vain pilkkopimeässä huoneessa, jota valaisee pinkin kännykän haalea valo.

Sitten kerron mistä on kyse. Ihmettelemme haaleaa viivaa, ja päätämme tehdä toisen testin heti seuraavana aamuna, tai ehkä kuitenkin vasta sitä seuraavana. Emme osaa päättää.

Nukahdamme uudestaan, ja aamulla katsomme jälleen testiä. Viiva on yön aikana tummentunut, tai sitten emme vain nähneet sitä unihiekkaisten silmien läpi keskellä yötä. Tai ehkä neljä tuntia on saanut viivan tummenemaan.

Aamutoimet sujuvat normaaliin tapaan. Toki siinä sivussa mietimme, että tuleekohan Horatiosta nyt isoveli ja sitä, että olipas onni ettemme varanneet matkaa helmikuulle alkuviikosta. Samalla emme ole testin tuloksesta yhtään varmoja. Herra sanoo käyvänsä apteekissa illalla.

Aamupalaa syön yksin, samalla kun herra ulkoiluttaa Horatiota. Yritän kaksi kertaa alkaa itkeä, mutta en saa kyyneleen kyyneltä ulos. Ajattelen, että olenpas kylmä äiti.

Töihin lähden yksin autolla. Popitan täysillä Jason Derulon ja Jennifer Lopezin Try me -biisiä ja jossain Turun motarilla itku tulee. Kylläpäs oli oikein romanttinen biisi joka sai tunteet pintaan. Hah! Kyyneleet valuvat aurinkolasien alta, ja toivon niin kovasti, että toinen testi näyttäisi jo vahvemman viivan, sen haalean sijaan.

Arvaatteko miten sen toisen testin kanssa kävi..?

pregnancy announcement