Baby bluesin täyteiset viikot

On niin mukavaa kun ystäviä ja sukulaisia on käynyt kylässä moikkaamassa pientä ihmettä. Vieraita on ravannut tasaiseen tahtiin nyt nelisen viikkoa, ja on ihan pakko kiittää kaikkia kyläilijöitä! Ette usko miten voimaannuttava ja hyvä olo mulla vierailujen jälkeen on aina ollut. Jokaisella vierailulla on ollut ihan aidosti todella suuri merkitys.

baby blues

Ensimmäiset kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen podin nimittäin ns. baby bluesia, turha sitä on kiistää. Vaaleansinisestä vauvakuplasta ei ollut tietoakaan, kyyneleitä valui valtoimenaan pitkin päiviä ja olotila heitteli hormonien vuoksi laidasta laitaan. Herra Longfield ymmärsi mistä on kyse, antoi mulle tilaa, omaa aikaa, tukea, helliä sanoja sekä myös naurua niissä kohdin jossa sitä kipeimmin tarvittiin. Muistan miten herra nauroi ja minä yhdyin lopulta nauruun, kun itkeä pillitin sitä, ettemme pääse enää koskaan herran kanssa kahdestaan saunaan! Tai kun tirautin jokusen kyyneleen harmitellen sitä, etten halua/jaksa tutustua pienten vauvojen äiteihin, vaan haluan, että kaikki mun nykyiset ihanat ystävät saavat samanikäisen vauvan mun kanssa.

baby blues

Baby bluesin niska taitettiin katki parin viikon jälkeen pienen ihmeen syntymästä. Juttelin asiasta neuvolassa, perheelle sekä ystäville. Tiesin mistä on kyse ja en pelännyt pitkiä itkukohtauksia, mielialan vaihteluja taikka omituisia ajatuksia itsenäisyyden ja elämän menettämisestä. Annoin tunteiden tulla, mietin niitä ja kerroin niistä heti herralle ja monesti myös ystäville sekä perheelle viestien ja puheluiden muodossa. Päivä päivältä kaikki näytti positiivisemmalta ja sitten piti vain odottaa, että homma saatiin painaa lopullisesti villaisella.

baby blues

Ystävät sekä perhe olivat eniten tukenani. Moni kertoi muistaneensa, että suuret muutokset ovat aina olleet mulle kova paikka. Sisko kertoi, että muistaa miten soitin hänelle kun Horatio tuli meille. Kerroin siskolle, etten osaa/voi rakastaa Horatiota, koska se tuntuu väärältä edesmenneen Kodan takia. Eräs ystävä kertoi, että olin tosi allapäin muutettuamme vihreään Vihervaaraan, koska pihatyöt olivat tekemättä ja piha oli pelkkää mutaa. Herra Longfield muisteli miten jouduin palaamaan ekoiksi öiksi takaisin vanhempien luokse kun muutimme herran kanssa ensimmäiseen yhteisiin kotiimme. Itkin kuulemma niin lohduttomasti opiskelijakämpässä, että lopulta äiti ja isä soitettiin hakemaan mut takaisin kotiin. Herra myös kertoi, että olin aivan shokissa kun hän kosi minua. Hoin monta päivää kosinnan (ja totta kai myöntävän vastauksen) jälkeen, että mua pelottaa jos meidän täytyy nyt muuttua tylsiksi aikuisiksi kun menemme naimisiin. Epäilin kovasti, ettemme voisi enää olla hölmöjä ja sekoilla yhdessä kuten kosintaan asti olimme tehneet. Niin ja sitten oli vielä sellainen juttu, että kun jätimme Kodan ensimmäisen kerran pidemmäksi aikaa hoitoon Tahkovuoren reissun ajaksi, tuli mulle niin kamalan huono omatunto nähdessäni Kodan valokuvan kirjan välissä reissussa, että oksensin koko aamun.

baby blues

Mutta enkös mä sanonut vain joitain päiviä ennen pienen ihmeen syntymää, että hänen tulonsa tuntuu just nyt tavattoman luonnolliselta asialta..? Taidan olla luonteeltani vähän sellainen tyyppi, etten osaa stressata asioita kovin kattavasti etukäteen. Intoilen vaan onnesta soikeana kaikkea uutta, mutta en ajattele etukäteen kuin kaikkea sitä ihanaa ja positiivista, ja lakaisen kaiken muun jonnekin syvälle mattojen alle. Ja ainahan se sotku sieltä mattojen alta jossain välissä esiin tulee.

baby blues

Baby blues ei ole mikään harvinainen juttu, jopa 70-80 % uusista äideistä kokee sitä ensimmäisten päivien, viikkojen sekä kuukausien aikana. Osalla se menee ohi tosi nopsaan ja osan se pitää otteessaan hieman pidempään. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aletaan puhua sitten siinä vaiheessa, jos olotila ei ota parantuakseen. Omista fiiliksistä ja tuntemuksista kannattaa puhua avoimesti synnytyksen jälkeen. Neuvolassa, puolisolle, ystäville, perheelle tai vaikka nimettömänä netissä. Toisten kokemuksista ja tsemppaavista sanoista saa voimaa ja uskoa omaan jaksamiseen uuden ja ihmeellisen edessä!

Sillä uutta ja ihmeellistä tämä kaikki totisesti on! Itse ainakin koen, että tässä meni yhdessä hetkessä koko elämä tavallaan uusiksi, tuntui tämä kaikki sitten etukäteen kuinka luonnolliselta tahansa. Arki tulee saada toimimaan ja rullaamaan uudestaan, siihen pitää saada ynnättyä entisen ja uuden elämän parhaat jutut, niin että meillä kaikilla on hyvä olla. Uutta arkea ei rakenneta hetkessä, ei viikoissa eikä edes ehkä kuukausissakaan. Mutta se työ on saatu nyt vauhtiin kun aivot alkavat toimia normaalisti ja hormonit ovat tasoittuneet.

baby blues

Nyt – noin neljä viikkoa synnytyksen jälkeen – naputtelen tätä tekstiä kännykälläni sydän pakahtuen. Itkeä tirautan edelleen melkein päivittäin, mutta itken siitä käsittämättömästä tunteesta, että olen jollekulle äiti. Tuohon nelikirjaimiseen sanaan mahtuu niin paljon, että kyllä sitä saa vähän herkistellä aika ajoin!

Juuri nyt pieni ihme nukkuu olkapäälläni tuhisten ihan överisöpösti. Tuntuu oikealta olla juuri tässä ja nyt. Sain piipahtaa aiemmin päivällä Sellossa shoppailemassa ja parin tunnin oma aika teki taas hurjan hyvää. Nyt jaksan taas painaa pepun sohvalle ja nököttää tässä niin kauan kun pieni ihme minua vain tarvitsee.

idbaby blues

 

Pienen ihmeen synnytyskertomus

Elettiin tiistaita 21.3.2017. Olimme menossa nukkumaan ja kello näytti 23.45. En ollut koko raskauden aikana tuntenut yhden yhtä supistusta, joten en tiennyt yhtään miltä ne tuntuvat. Tuolloin varttia vaille kaksitoista alavatsassa tuntui kuitenkin jotain. Se oli hyvin vieno tunne ja en ensin ajatellut sen tarkoittavan mitään. Sama vieno tunne palasi kuitenkin keskiyöllä, varttia yli kahdentoista, puoli yksi jne. Herra Longfield nukkui jo sikeästi, enkä minä vieläkään ollut varma mistä nyt oli kyse. Jossain syvällä aivoissa tuli kuitenkin tunne, että tästä se lähtisi.

synnytyskertomus

Googletin pimeässä makkarissa supistuksista ja yritin selventää päätäni sen osalta, että vartin välein tulevat tuntemukset ovat ihan totisesti supistuksia. Siirryin olohuoneen matolle Horation viereen, sillä en halunnut herättää nukkuvaa herra Longfieldiä. Jos tässä olisi tosi kyseessä, niin olisi hyvä, että edes hän olisi nukkunut yöllä.

Kahdelta yöllä kuitenkin herätin herran. Sanoin, että nyt on sellainen tilanne, että mulla on ollut kahden tunnin ajan aika säännöllisesti supistuksia vartin välein ja ne muuttuvat jatkuvasti voimakkaammiksi. Sopersin kyllä perään, että tämä vaihe voi kestää ensisynnyttäjillä vaikka kolmekin vuorokautta, jos supistukset sattuisivat vielä loppumaan.

Herra Longfield kaivoi vihkon esiin ja alkoi merkata supistuksen välejä ja kestoja ylös. Vielä tässä vaiheessa supistukset olivat täysin hallittavissa, mutta ne muuttuivat jatkuvasti voimakkaammiksi ja niiden väli harveni.

Yritin kokeilla alkuvaiheessa erilaisia asentoja supistusten tullessa, olinhan vakaasti päättänyt, että kävelen ympäri taloa niin pitkään kuin mahdollista ja otan supistukset vastaan seisten tai polviltaan. No ei se ihan niin mennyt. Kun supistukset alkoivat olla kivuliaita, oli ainoa hyvä asento maata oikealla kyljellä (vasen ei toiminut yhtään). Kylkimakuu oli siitäkin hyvä asento, että siinä sai täristä rauhassa. Supistusten välissä jalkani tärisivät nimittäin aivan holtittomasti. Kylmä minulla ei ollut, mutta jalat vain vispasivat.

Kuumassa suihkussa oli myös ihana olla. Retkotin jumppapallon päällä ja pyörittelin lantiota minkä pystyin ja supistusten ajan ohjasin hurjan kuuman suihkun alavatsalle. Se tuntui niin hyvältä kun siinä tilanteessa saattoi tuntua. Herra Longfield oli laittanut lämminvesivaraajan luksus-asentoon, mutta silti tulikuuma vesi loppui yön aikana kolme kertaa. Onneksi säiliö täyttyi nopeasti uudestaan, ja pääsin ottamaan pitkät kuumat suihkut yön ja aamuyön aikana kolme kertaa.

Yhden suihkusetin jälkeen kävi hassu juttu. Kuuma vesi loppui ja käärin itseni pyyhkeeseen. Kodinhoitohuoneen ikkunassa välähti yhtäkkiä oikein kunnolla ja ajattelin, että alanko nähdä kipujen takia harhoja. Köpöttelin keittiöön, jossa herra Longfield minua odotteli ja siinä samassa ulkona jyrähti oikein kunnolla. Meille oli tulossa ukkospoika oikein rytinällä!

Jossain välissä alkoi oksentelu. Harrastin sitä kovimpien supistusten ajan usean tunnin ajan aika ahkerasti. Se ei nyt sinäänsä oloa huonontanut tai parantanut – oksennus tuli supistusten aikana ja se siitä. Kyllä siinä vaiheessa supistuskipu oli se joka oli päällimmäisenä mielessä. Supistuskipujen lisäksi lähes kaikki energia meni hengityksen miettimiseen sekä siihen, että uskalsin ottaa supistukset rentona vastaan – pitää lantion sekä leuat rentoina ja jollain sairaalla tavalla nauttia supistuksesta ja sen elinkaaresta: alusta, huipusta sekä siitä tunteesta kun huippu on saavutettu ja kipu alkaa väistyä.

Herra Longfield oli upeana tukena. Piti käsistä kiinni, muistutti miten pitää hengittää, kirjasi kaikki ajat ylös, toi ruokaa sekä vettä, kiikutti ämpäriä kun oksennus teki tuloaan ja kehui miten upeasti jaksan.

Soitimme Jorviin kolmesti yön aikana. Oli hurjan vaikeaa arvioida kuinka kauan kipuja kotona jaksaa, joten oli parempi soittaa ja kysellä apuja. Jorvi oli (hieman odotetusti) tupaten täynnä, joten lopulta meidät ohjattiin Naistenklinikalle. Kotona jaksoin olla 8.30 asti. Tässä vaiheessa kipeitä supistuksia oli tullut jo noin viiden tunnin ajan suunnilleen viiden minuutin välein.

Menin pötköttämään auton takapenkille samalla kun herra Longfield kaahasi Turun motaria. Olihan se aika erilainen automatka.. Naputtelin supistusten välissä muutamia viestejä ystäville kertoen missä mennään. Oli mukava keskittää ajatukset edes toviksi viestin naputteluun ja lukemiseen, vaikkakin supistusten aikana saattoi tässä vaiheessa enää melkeinpä vain huutaa.

Automatkan jälkeen omat muistikuvat ovat hieman heikot. Herra Longfield heitti minut Naistenklinikan aulaan, josta minut ohjattiin info-naisen avulla ilmoittautumispisteelle. Sen verran muistan, että söngersin ilmoittautumisessa nimeäni sekä hetua ja samalla puski supistus päälle. Puhkuin ja pihisin ja yritin siinä tiskillä seistessäni saada puhuttua, kunnes tiskin takana oleva nainen sanoi, että otetaanpas se supistus tässä välissä ihan rauhassa. No se oli ja meni, ja nainen sanoi supistuksen päätteeksi, että hengität hurjan hyvin ja supistus oli oikein hyvän pituinen. Jeeee!

Kätilö otti minut piakkoin ilmoittautumisen jälkeen vastaan, ja hänen sekä herra Longfieldin kanssa köpöteltiin sitten tutkimushuoneeseen, jossa kävi ilmi, että olin 4 cm auki ja sain jäädä mestoille. Puin sairaalakoltut päälle ja matka jatkui omin jaloin kohti synnytyssalia. Siellä sain kuulla aivan mahtavia uutisia: pääsisin halutessani huoneen vieressä olevaan ammeeseen, jossa voisin vapaasti imeä ilokaasua. Sinne siis!

Amme täytettiin aivan piripintaan tulikuumalla vedellä. Valot sammutettiin ja katossa oleva tähtitaivas tuli esiin. Ihan kuin kylpylässä olisi ollut! Tosin harvemmin sitä kylpylässä vetää ilokaasua, kipristelee ja oksentaa altaan laidan yli, mutta tällä kylpyläreissulla nämä kaikki kuuluivat asiaan.

Lilluin ammeessa hyvin tyytyväisenä reilut kolme tuntia pitäen koko ajan herra Longfieldin kädestä kiinni. Toisella kädellä kiskoin ilokaasua aina kun siltä tuntui, eli aika usein. Ilokaasu ei vienyt supistuskipua pois, mutta vei ehdottomasti supistuksen kovimman kärjen tiehensä, jonka ansiosta supistukset oli helpompi ottaa vastaan.

Lilluin ammessa siihen asti kunnes koin supistuksen aikana ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. Tunne oli aivan uusi, ja kysyin siitä kätilöltä heti. Siinä sitten katsottiin mikä on tilanne, ja sehän oli sellainen, että olin auki jo 9 cm. Epiduraalia ei enää ennättänyt antaa, ja kätilö ehti jo kysellä haluatko synnyttää ammeessa, johon minä kaiketi mongersin jotain, että en mä ole sellaisia miettinyt, en varmaan. Juttelimme myös kivunlievityksestä ja lopulta joku päätyi siihen, että spinaalia annetaan ja äkkiä, sillä ponnistamista ei saanut vielä aloittaa.

Nousin altaasta ja kävelin elämäni tuskaisimmat metrit synnytyssänkyyn. Tästä alkoi minun synnytykseni pahin vaihe, tai siis kivuliain vaihe. Supistukset muuttuivat heti altaasta nousemisen jälkeen vähintään 10 kertaa kivuliaimmiksi, ja huusin niiden aikana oman muistikuvan mukaan jo aika komeasti yrittäen kiskoa ilokaasua samaan aikaan. Hengitystekniikka petti supistusten kovimmissa piikeissä, mutta pääsin hengitystekniikkaan hyvin taas käsiksi kun kuuntelin vierelläni hengittävää herra Longfieldiä, jonka kanssa yhdessä hengiteltiin kun pahin kipu supistuksesta oli mennyt ohi.

synnytyskertomus

Anestesialääkäri tuli jossain välissä. Tästä minulla ei ole kovin hyviä muistikuvia – ponnistuksen tarve ja supistuskipu vei kaiken energiani, enkä pystynyt keskittymään mihinkään mitä ympärilläni tapahtui. Kuulin sanoja sieltä ja sanoja täältä ja ymmärsin, ettei anestesialääkäri saanut spinaalia millään laitettua. Anestesialääkäri kyseli minulta jotain siitä missä tunnen piikin – enemmän vasemmalla tai oikealla, vaiko keskellä. Ensin vastasin rehellisesti, etten tunne piikkiä missään, mutta kun puudutteen laitto ei onnistunut millään ja paikalle kutsuttiin kokeneempi anestesialääkäri, joka kyseli asiaa taas, sanoin vaan, että joo keskellä tuntuu (mielessäni ajattelin, että ihan sama minne puudute menee, kai siitä jotain apua kuitenkin on). Kokeneempi anestesialääkäri sai spinaalin kerrasta oikeaan paikkaan, ja se tunne, joka valtasi kropan välittömästi sen jälkeen, oli jotain aivan taivaallista.

Spinaali vei KAIKKI kivut pois, siis aivan kaikki. Tärisin kauttaaltaani kylkiasennossa niin onnellisena, ettei tunnetta voi edes kuvata sanoin. Olin täysin liikkumatta vasemmalla kyljelläni ja tärisin. En tuntenut mitään kipuja, ja päälleni laitetut paksut peitot lämmittivät minua ihanasti. Puudutteen vaikutus kesti 1 h 15 minuuttia ja tässä välissä herra Longfield kävi syömässä ennen synnytyksen viimeistä etappia.

Saimme olla huoneessa kahdestaan niin kauan kun puudute tehosi. Se oli mukavaa, ei turhaa hössötystä ympärilläni. Ihan uneen asti en spinaalin kanssa päässyt, mutta sain todella tärkeän kivuttoman lepohetken ennen ponnistusvaihetta.

synnytyskertomus

Kun puudutteen teho alkoi heikentyä, pyysimme kätilöt paikalle. Paikalle saapuikin uudet tyypit – aivan ihana vanhempi nainen sekä hurjan mukava nuorempi nainen. Mukana oli myös vuoroaan päättävät kätilöt, jotka olivat pitäneet meistä tähän asti huolta. Henkilökunta vaihtoi kuulumiset sekä kävivät läpi tilanteeni, ja sitten todettiin kaiken olevan valmiina ponnistukseen.

Olin vielä tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin spinaalin vaikutuksessa, vaikka supistukset alkoivatkin taas tuntua. Kun käsitin, että tässä ollaan nyt ihan loppumetreillä, valtasi mieleni sellainen hormonipyrähdys ettei totta. Aloin itkeä aivan valtoimenaan. Itkin ja hoin miten en osaa olla äiti, miten pieni vauva ei osaa mitään kun hän tulee maailmaan ja miten me selviämme tästä kaikesta kahdestaan herra Longfieldin kanssa. Itkupurkaus oli pitkä ja sai kätilötkin hieman nauramaan. Olin kyllä siinä vaiheessa päästäni niin pyörällä.

Ponnistusvaihe kesti sitten lopulta hieman yli 2 tuntia. Vaikka olin tankannut synnytyksestä kovasti tietoa, en vain käsittänyt miten mun pitää ponnistaa. Saatoin olla kyllä vielä hieman spinaalin huurteissa, enkä tuntenut supistuksia niin kovasti kuin ennen puudutteen antamista. Tosin en myöskään käsittänyt ponnistusvaiheen hengitystekniikkaa yhtään. Puhisin ja pihisin ja päästelin ilmaa ulos suustani aivan väärissä kohdin. Kätilöt antoivat koko ajan neuvoja, mutta ponnistaminen ei vain sujunut. Vauva kuulemma laskeutui kyllä alaspäin, mutta kyllä siinä puolentoista tunnin äheltämisen aikana alkoi jo usko välillä loppua!

synnytyskertomus

Ponnistaminen itsessään ei ollut minusta lainkaan kivuliasta, se tuntui minusta jopa hyvältä. Mutta ponnistusasentoihin (kokeilimme useampaa) meneminen supistuksen alussa sattui hirmuisesti. Olin niin kuvitellut, että hoidan ponnistusvaiheen polviseisonnassa, mutta jalat tärisivät sen verran reippaasti edelleen, etten olisi varmasti edes pysynyt polvieni päällä pystyssä. Lisäksi jo ajatuskin kääntymisestä ja polvilleen nousemisesta tuntuivat tässä vaiheessa liian suurelta urakalta. Niinpä sitä sitten ponnisteltiin lähinnä kyljeltään sekä semmoisessa soutaja-asennossa, joka osoittautui itselleni mieluisemmaksi kuin kyljellään ponnistelu.

Uskon loppuessa manasin jo omaa kuolemaani sekä sitä, ettei tästä tule mitään eikä vauva vaan tule ulos, koska en osaa ponnistaa. Siinä vaiheessa vanhempi kätilö teki aika hienosti. Hän sanoi, että osaat upeasti ja vauvan pää näkyy jo, anna mennä vaan. Huusin takaisin, että eikä näy ja sen jälkeen kätilö poistui huoneesta hetkeksi, haki käsipeilin ja näytti minulle, että kyllähän näkyy! Sain peilikuvasta hurjasti lisää voimaa ja uskoa siihen, että vauva voi ihan oikeasti tulla ulos.

Ponnistusvaiheen loppusuoralla sain viimein kiinni siitä ponnistamisesta! Tajusin hengitystekniikan ja mitä missäkin vaiheessa supistusta tulee tehdä. Ja sitten pieni ihme putkahtikin minusta ulos. Se jos joku oli maagista. Nähdä miten pieni ihminen on yhtäkkiä siinä täysin valmiina ja täydellisenä. Näyn seurauksena ja täysin autuaan fiiliksen vallatessa kropan, aloin itkeä jo toistamiseen vuolaasti. Katsoin herra Longfieldin kasvoja, jotka peitti hymy ja totaalinen ihmetys, ja sain kuulla niin kauniit sanat siitä miten hienosti olin hoitanut homman kotiin. Aivan uskomaton olotila.

synnytyskertomus

Ja ne kivut. Päättyivät kuin seinään. Miten upeasti on naisen kroppa rakennettu! Parin minuutin päästä jälkeiset olivat ulkona, vatsa laskeutunut lähes normaalille tasolle ja kaikki se loppushow alakerrassa hoitui osaavien kätilöiden käsittelyssä ilman minkäänlaisia tuntemuksia.

Tässä se nyt oli. Synnytys oli ohi. Hieman päälle 16 tuntia siihen meni näin esikoisen kanssa ihan niistä ensimmäistä helpoista supistuksista, jotka tunsin kotona edellisenä yönä kello 23.45.

synnytyskertomus

Seuraavat tunnit kuluivat kaikessa rauhassa synnytyssalissa. Meille tuotiin ruokaa, pääsin suihkuun (parasta!), join vettä kuin virtahepo, ihmettelimme pientä ihmettä, juttelimme kätilöiden kanssa ja saimme viettää muutaman pitkän tovin perheenä synnytyssalissa ihan keskenämme. Lopulta oli aika siirtyä osastolle. Emme valitettavasti saaneet perhehuonetta, joten seuraavat kaksi yötä vietin pienen ihmeen kanssa kahdestaan. Tuore isä vietti kanssamme kuitenkin kaiken sallitun ajan, joten hyvin me ilman perhehuonettakin selvittiin!

Semmoinen oli se synnytys. Synnytyksestä jäi hyvät fiilikset, ja siihen suurimpana syynä olivat osaavat ja lämpimät hoitajat sekä kätilöt Naistenklinikalla. Olo oli koko vierailun ajan turvallinen. Oli mukavaa kun kaikki eteni luonnollisesti ja tärkeintä toki oli se, että pieni ihme voi hyvin! ♥

synnytyskertomus

Raskauden viimeinen kolmannes

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva, ja alkutaipaleen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa. Toisen kolmanneksen tiivistin sanaan odottava, ja tunnelmat raskauden keskivaiheelta koottiin blogiin joulun aikoihin. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että koko uskomaton matka on saatu pakettiin! Pieni ihme on putkahtanut vihreään Vihervaaraan ja me – uunituoreet äiti sekä isä – opettelemme olemaan vanhempia. Pää on pyörällä, tunteet vispaavat ristiin sekä rastiin ja tuleva jännittää!

Tuleva pyritään kuitenkin ottamaan vastaan pää kylmänä päivä kerrallaan. Ja ennen kuin sinne tulevaan päästään, on aika kurkistaa menneeseen, raskauden viimeiseen kolmannekseen. Niin ja millä sanalla minä viimeistä kolmannesta kuvaisin? Helppo. Raskauteni oli kokonaisuutena hurjan helppo. Viimeinen kolmannes ei tuonut mukanaan oikeastaan mitään ihmeempiä oireita taikka kipuja. Vain muutamaa viikkoa ennen synnytystä voin sanoa, että aloin tuntea kehossa selkeitä muutoksia entiseen, mutta menoa ei kuitenkaan tarvinnut hidastaa ja kaikki meni loppuun asti enemmän kuin hyvin. Tuleva otetaan vastaan kiitollisin mielin, ja nyt kurkataan miltä se viimeinen kolmannes tuntui.

kukat

Raskausviikko 27

Joulu oli ovella, tuli ovesta sisään ja meni samaa reittiä ulos raskausviikolla 27. Meidän viimeinen joulu ilman pientä ihmettä. Ajattelin etukäteen, että viimeinen joulu ilman pikkuista olisi tuntunut jotenkin erilaiselta ja ihmeelliseltä. Mutta ei se tuntunut, sellaiselta ihanan normaalilta joululta se tuntui. Enemminkin välillä mieleen kumpusi ajatus siitä, että olisipa ihanaa jos pieni ihme olisi jo täällä. Viettäisi joulua meidän ja vanhempieni kanssa, köllöttelisi sylissämme, maistelisi ensimmäistä kertaa jouluisia makuja ja nauttisi pitkästä jouluaaton lenkistä pulkan kyydissä (no okei, tänä jouluna ei olisi täällä etelässä paljon pulkkaa tarvinnut varastosta kaivaa, sadevarusteet riittivät). Mutta ehtiihän sitä ensi vuonna! Tänä jouluna pieni ihme piti vain siitä huolen, ettei minun vatsaani paljon ruokaa mahtunut, ähky yllätti jo alkupalojen kohdalla..

raskauden viimeinen kolmannes

Ennen joululomia kävimme herra Longfieldin kanssa 3D-ultrassa, tai siis 4D-ultrassa. Veljeni kehui Mehiläisen Felicitasissa työskentelevän Tapio Kurjen maasta taivaisiin, joten olihan pikkusiskonkin pakko päästä Tapion vastaanotolle. Kokemus oli jokaisen kehun arvoinen. Saimme pällistellä pientä ihmettä kaikessa rauhassa 45 minuutin ajan, samalla kun Tapio Kurki kertoi hyvinkin ymmärrettävällä tavalla vaikka mitä mystisiä juttuja sikiön kehityksestä. Meidän kannalta upeinta oli tietenkin kuulla, että kaikki on vatsan uumenissa edelleen niin kuin pitää. Tai no ainakin melkein. Tapio mittaili pienen ihmeen kokoa ja lopulta ruudulle ilmestyi arvio vauvan koosta, 1062 g. Heh – reippaan viikon verran ”liian iso”. Tapio ihmetteli painoa ja sanoi, että miten ihmeessä tuollainen jötikkä mahtuu pieneltä näyttävään vatsaani. Kohtuni oli asettunut ilmeisen hyvin tilavaan (lue: leveään ja pitkään) kroppaani piilottaen isohkon vauvan jonnekin syvälle sisääni. Eihän siinä koossa mitään hälyttävää toki ollut, mutta Tapio kertoi juurta jaksaen miten minun kannattaa nyt vähentää sokerin käyttöä loppuraskauden ajaksi, sillä tällä kasvuvauhdilla pusken maaliskuun lopussa sisältäni reipasta 4,5 kiloista”pientä” herraa. Kerroin Tapiolle että sekä minä että siskoni olemme olleet syntyessämme 4,5-kiloisia vaikka äitini oli hoikka ja pieni molempien raskauksien ajan. Tähän lääkäri totesi, että tässä tapauksessa sokerin määrää kannattaa ehdottomasti vähentää, sillä isot vauvat kulkevat kuulemma eräiden tutkimusten mukaan äidiltä tyttärelle yllättävän isolla prosentilla. Pakkohan se oli uskoa, edessä oli lähes sokeriton joulu!

Näimme ultrassa myös sitä 4D-kuvaa. Etupuolella oleva istukkani sumensi hieman kuvaa, mutta kyllä sieltä erotti useamman kerran erään pulleaposkisen ja nöpönenäisen pienen ihmeen. Jestas miten söpöltä hän näytti! Jalat olivat ristikkäin ja potkuja sateli melkein koko ultrauksen ajan. On se vaan käsittämätöntä miten hienoa teknologiaa nykyään on olemassa..

raskauden viimeinen kolmannes

Vielä on pakko jatkaa raskausviikon 27 turinoilla. Joulupäivänä sattui nimittäin niin mahtava juttu. Pieni ihme potki ehdottomasti eniten iltaisin sekä aamuisin kun heräilin. Herra Longfield oli miettinyt koko raskauden ajan, että milloinkohan hän voisi tuntea pienen ihmeen potkut ensimmäisen kerran. No se ihme tapahtui joulupäivänä, ihan aamusta.

Olimme heräilemässä ja paijaamassa pientä ihmettä vatsan päältä. Tämä operaatio tehtiin joka aamu. Oli hauska huomata miten eri asennoissa pienokainen vatsassa aamuisin oli. Joskus oltiin pitkittäin, joskus poikittain, joskus pylly edellä ja joskus vatsani näytti ihan omituiselta – navan toinen puoli oli ihan löysä ja toinen puoli kivikova ja selkeästi koholla. Luulen, että näinä kertoina pieni ihme oli selkä vatsaan päin ja ikään kuin pyöristi selkäänsä. Tai sitten se koholla oleva osa oli pikkuisen pylly. Jouluaamuna vatsan sisällä oltiin meille perinteisemmässä asennossa, jalat (suorina) aivan alavatsassa ja sitten jotenkin hassusti kroppa oikealla puolella vatsaa ja pää navan yläpuolella – melkein kiinni kylkiluissa. Siinä sitten tunsin ensin yhden voimakkaan potkun aivan vatsan vasemmassa alakulmassa, ja tarrasin äkkiä herran käteen ja pistin sen kohtaan jossa tunsin potkun. Hetken päästä potkuja tuli vielä kaksi lisää! Herra huudahti, että oliko toi oikeasti Niilo (Niilo on työnimi) vai työnsitkö vatsaasi ylöspäin? Sanoin, etten tehnyt mitään, Niilo se oli joka pisti aikamoiset potkut pienillä viiden sentin kintuillaan. Olihan se mahtava tunne, erityisesti herra Longfieldille. Ensimmäiset potkut jäivät varmasti hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi.

Raskausviikko 28

Jumpat jatkuivat töitä paisuneen syksyn ja talven jälkeen taas täydellä teholla. Jumppiin olin hirmu huonosti ehtinyt viime kuukausien aikana, sillä töissä istuttiin valehtelematta joka päivä melkein kuuteen. Onneksi sali on auki myöhään ja metsään pääsi lenkille Horation kanssa milloin vain.

No mutta, jumpista kuitenkin tykkään hurjasti, joten oli mahtia päästä taas porukalla treenaamaan. Spinningissä etukenoasento alkoi ajoittain tuntumaan inhottavalta, välillä oli pakko nostaa selkä ylös ja poljeskella selkä suorana, sillä pieni ihme oli sitä mieltä, että etukenossa hän meni liian lyttyyn. Muutenkin tunneilla joutui toki hölläämään jo näillä viikoilla. Vaikeaahan se oli olla innostumatta ja vetämättä liian kovaa. Mutta jos innostui, niin kyllä sen alavatsassa pian tunsi ja sitten olikin pakko höllätä. Entinen eturivin leidi karkasikin masunsa kanssa takariviin ja sekoili siellä minkä pystyi.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 29

Huomasin pitkän tauon jälkeen olevani erityisesti iltaisin hurjan väsynyt. Tiedä sitten johtuiko väsymys selkeästä liikunnan lisäämisestä jumppien muodossa vai siitä, että viimeinen kolmannes oli tosiaan täällä!

Unet alkoivat rauhoittua, näin pitkän aikaa mystisiä unia, ja olin aamulla melkein uuvuksissa yöllisistä seikkailuista ja kaikesta mahdollisesta sekopäisestä mitä unissa vaan voi tapahtua. Parin viimeisen viikon aikana olin myös alkanut nähdä ihania unia pienestä ihmeestä. Hänen kasvojaan en aamuisin koskaan muistanut, mutta muistin hymyn ja sen kuinka onnelliselta minusta unissa tuntui pitää pienokaista sylissä ja leikkiä hänen kanssaan lentokonetta yms.

Eniten odotin sitä, miltä meidän pieni poika näyttää. Sitä on vain niin mahdotonta edes ajatella.

Pienen ihmeen huonetta alettiin myös laittaa kuntoon. Hankintoja oli tehty läpi raskauden, ja vaikka vielä puuttuu monia juttuja, alkoi tässä vaiheessa varmaan sellainen peruskama olla aika pitkälti hankittu. Ehkä. Tai ei varmaan ollut. Ei kyllä ollut, sillä aina kun aloin yhtään miettiä listaa kaikista jutuista, niin kyllä sieltä vielä aika paljon kaikkea puuttui. Enkä ollut vielä edes äitiyspakkausta tilannut!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 30

Tämän rajapyykin saavuttaminen tuntui hurjalta. Vaikka laskettuun aikaan oli vielä 10 viikkoa, alkoi tuntua siltä, että maali on jo todella lähellä.

Vatsassa alkoi tapahtua myös ihan uusia juttuja. Hyvin rauhallinen ja söpöjä pieniä potkuja tehnyt pieni ihme alkoi sekoilla vatsassa päivä päivältä enemmän. Vatsan muoto muuttui pitkin päivää, ja erilaiset nipistykset ja kivistykset tulivat tutuiksi. Vointi oli edelleen hurjan hyvä, mutta näillä main kyllä tunsin olevana melkein kellon ympäri raskaana, eikä sitä raskautta enää unohtanut useiksi tunneiksi. Olo oli siis hyvä sekä energinen, mutta samalla huomasin nukkuvani lyhyitä päiväunia töiden jälkeen ja tuntevani itseni jotenkin erilaiseksi, ehkä paras sana kuvaamaan oloa oli se, että tunsin olevani raskaana – ensimmäisiä kertoja koko 30 viikon aikana. Oli jo aikakin!

Nukuin todella hyvin, erityisesti niinä öinä joita edeltävinä päivinä olin urheillut. Vessassa piti toki ravata pari kertaa yössä, mutta eivät ne yöunia häirinneet. Hyvin nukuttujen öiden takia olin tosiaan energinen. Herra Longfied kysäisi eräänä iltana, että miksi ihmeessä olen heittämässä kaikkea mahdollista krääsää roskiin tai antamassa niitä kierrätyskeskukseen. En ollut edes huomannut, että olin käynyt viikon aikana tuhottoman määrän kotimme kaappeja läpi, järkkäillyt niitä onnesta soikeana ja viskannut ison määrän roinaa pois kaappien perältä. Havahduin herran kommenttiin ja tajusin, että nyt se pesänrakennusvietti on sitten aktivoitu.

Se tosiaan aktivoitiin. Siivosin, järkkäsin, tein pienelle ihmeelle ostoksia, suunnittelin ja mietin, pesin ja silitin verhoja, sisustin lastenhuonetta, kävin varastoja läpi, kasasin valtavan pinon roinaa kierrätyskeskusta varten, viikkasin pienet bodyt ja muut vaatteet pienen ihmeen vaatekaappiin, ostimme lapsivakuutuksen, hain äitiysrahan sekä lapsilisän Kelalta, harjoittelimme kantorepun sekä turvakaukalon valjaiden käyttöä nukella. Turvakaukalon jalustakin asennettiin autoon. Sitä ei pitänyt sinne kyllä jättää, mutta ei heti keksitty miten sen saa irti, eikä tietenkään oltu luettu ohjeita niin pitkälle, joten telakka jäi auton takapenkille.

Eräänä iltana äitini soitti minulle. Hän on enemmän kuin kätevä käsistään ja pienelle ihmeelle onkin valmistumassa tulevalta mummilta aikamoinen kasa mahtavia juttuja, neulottuja vaatteita, alus- sekä pussilakanoita sekä reunapehmusteet kehtoon. Ideoiden määrä on valtava, ja äitini oli mahtava soittaessaan ja sanoessaan, että tässä käy Huli kuules aika vähiin, joten pitäisi osata jo sanoa minkä sävyisiä lakanoita pienelle ihmeelle pitäisi tehdä. Hahahhaah! Ihan mahtavaa. Aika käy vähiin.. Hui, pakko se on varmaan itsekin jo tajuta!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 31

Päiväunet jatkuivat. Herra Longfield huiteli työmatkoilla ja huomasin peitteleväni itseni lähes jokaisena arkipäivänä töiden, päivällisen ja Horation kanssa tehdyn pidemmän lenkin jälkeen peiton alle. Torkahdin yleensä 1-2 tunniksi. Tai sitä miksikään torkahtamiseksi voinut sanoa, nukuin kuin tukki. Ihmettelin yht’äkkisiä päiväunia, ja ajattelin josko hemoglobiinini olisi laskussa ja sen takia illalla tulee väsy jo seitsemän aikaan. Neuvola oli sopivasti samalla viikolla ja siellä testattiin myös hemoglobiini. Se mitään laskenut ollut – se oli noussut! Hemoglobiinini oli 138, joten rautakuuria ei tarvinnut aloittaa.

Iltaväsymys vaivasi vain arkisin. Lopulta ajattelin sen johtuvan ihan vain siitä, että pieni ihme oli vatsassa ja pyöritin arkea yksin. Näillä viikoilla tämä yhdistelmä alkoi olla jo sen verran raskasta, että unta tarvittiin tunti-kaksi lisää.

Pienelle ihmeelle alkoi myös olla kohtuullisen selkeät hereilläoloajat. Aamuisin, töissä kahvipaussin aikaan, alkuillasta kotona ja juuri ennen nukkumaanmenoa vatsassa riehuttiin entistä kovempaa. Se oli kyllä hauskaa! Pieniä ja vähän isompiakin potkuja ja pyörähtämisiä tulee varmasti eniten ikävä raskausajalta. On uskomatonta ajatella, että joku asuu sisälläni – kehittyy ja kasvaa siellä pieneksi ihmiseksi. Naisen ruumis on niin upea kapistus!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 32

Raskausviikolla 32 hermo oli töissä aika kireällä. Kalenterissa oli useana päivänä epämiellyttäviä palavereita, joissa istuminen ärsytti ja/tai sai mielen kuohumaan. Ja koska olen minä, reagoin näihin epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteiisiin vatsan kautta. Blogissakin olen avautunut useamman postauksen kera (osa 1 ja osa 2) mysteerisestä vatsastani, joka oikuttelee, kramppaa ja turpoaa kuin ilmapallo kun sille päälle saattuu. Vatsa oli ollut koko raskauden ajan rauhallinen, rauhallisempi kuin koskaan. Krampit ja turpoamiset ovat olleet vain ”kaukainen” muisto, jonka lisäksi vatsa oli toiminut koko raskauden ajan kuin unelma. No raskausviikolla 32 krampit ja koko muu paketti palasivat. Vatsa kipeytyi aina inhottavien palaverien aikana,ja rauhoittui vasta useiden tuntien jälkeen kotona sängyssä maatessani. Kipu oli ajoittain niin kova, että vääntelehdin palaveripenkissä naama vääränä, en päässyt penkiltä ylös, kävelin kumarassa ja huudahdin ajoittain todella kovan kivun yllättäessä ilman ennakkovaroitusta. Ei kiva.

Reagoin useaan asiaan vatsan kautta, ja tällä viikolla aloin myös pakata ja siivota työhuonetta. Olen aivan varma, että huoneen pöydillä olevat muuttolaatikot sekä 10 vuotta (!) vanhojen kansioden läpikäynti ja roskiin heittäminen vaikuttivat vatsaani. Minähän en siis oikeastaan edes haluaisi jäädä äitiyslomalle, töissä on niin mahtavia tyyppejä ja itse työkin ihan mukiinmenevää, että tuntuu suoraan sanottuna aika kurjalta jättää se yhteisö ”kokonaan” pidemmäksi aikaa. Tiedän, että pääsen tästä tunteesta kyllä irti, mutta vielä se tuntuu kovin raadolliselta.. Okei, olen mä vähän outo. Mutta ehkä joku saa tästä tunteesta kiinni?

Onneksi vatsakrampit hellittivät noin neljässä päivässä ja sen jälkeen olo oli taas normaali, liian normaali jos uskoo kaikkien muiden raskaana olevien tuntemuksia näillä viikoilla. Vatsa ei ole sen kummemmin tiellä, se ei haittaa juurikaan elämää, kipuja ei ole missään, jaksan edelleen käydä useamman kerran viikossa jumpissa, nukun hyvin (päikkäreillä ja yöllä) ja lisäksi nautin uudesta hassusta ulkomuodostani kovasti. Vatsa on aika cool!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 33

Seitsemän viikkoa h-hetkeen. Tai viisi tai yhdeksän. Tai jotain sinnepäin. Työpäivät voi laskea jo kahden käden sormilla, huh! Seitsemän viikkoa kuulostaa omaan korvaan vielä hurjan pitkältä ajalta, mutta kun sitä ajattelee hieman tarkemmin, on se aika pirun lyhyt aika.

Hamstraan edelleen maailman söpöimpiä vauvanvaatteita alennusmyynneistä ja kauhulla ajattelen olenko ostanut niitä jo aivan liikaa. Ei niitä kyllä voi kamalasti olla liikaa, kokohaarukka on 50-86, joten pienellä ihmeellä alkaa olla aika kattavasti ensimmäisen vuoden vaatekerrasto jo hommattuna. Onkohan tässä mitään järkeä..? Heh!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 34

Raskausviikko 34 alkaa kovin tavallisesti. Herra Longfield on työmatkoilla, minä käyn töissä ja nukun tunnin tai kahden päiväunet joka päivä töiden ja Horation kanssa tehdyn lenkin jälkeen. Jumppiin en yksinkertaisesti ehdi, sillä herään yleensä kahdeksan aikaan illalla (vaikka olisi mikä herätyskello ollut soimassa ennen seitsemää) ja silloin on turha enää toivoa ehtivänsä yhteenkään jumppaan. Viikon loppupuolella herra kotiutuu vihdoin kahdeksi viikoksi!

Käyn viikon aikana moikkaamassa ystäviä Horation kanssa Kulosaaressa ja paiskin töitä vielä ihan tosissaan – torstaina sekä lauantaina saatiin vielä viimeiset minun vastuulla olleet projektit päätökseen ennen äitiysloman alkua, joten viimeisen työviikon saisin lasketella ihan rauhassa alkavaa äitiyslomaa kohti.

Sunnuntai ei ollutkaan sitten ihan tavallinen. Silloin mulle järkättiin nimittäin täydellisenä yllätyksenä vauvakutsut. Kirjoittelin helmikuun puolessa välissä vauvakutsuista oman postauksen, tunnelmia voi käydä kurkkaamassa tämän linkin takaa.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 35

Raskausviikolle 35 osui viimeinen työpäivä. Se oli aika rankka. Kirjoittelin viimeisen työpäivän fiiliksiä suklaisen kakkureseptin ohella myös blogiin. En tule koskaan unohtamaan sitä fiilistä, kun suljin rakkaan (ja kovin tyhjältä näyttävän) työhuoneeni valon ja lähdin kotiin. Kyyneleetkin kostuttivat silmät päivän aikana, mutta ajattelin koko ajan, että ikävä ja tyhjä olo loppuvat kotona ollessa muutamien viikkojen jälkeen – tai ainakin siinä vaiheessa kun pieni ihme päättää saapua maailmaan.

Vaikka olo oli vielä näillä viikoilla hurjan hyvä, alkoi yksi selkeä raskausoire puskea päälle. Nimittäin hengästyminen. Sellainen ihan outo hengästyminen. Istuessa pidempään tai pidempää metsälenkkiä tehdessä alkoi tuntua siltä, että hengitys kävi pinnalliseksi ja välillä piti tosissaan pysähtyä ja oikein imeä keuhkot täyteen ilmaa. En puuskuttanut tai hikoillut, mutta happi vaan tuntui loppuvan.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 36

Raskausviikko 36 oli äitiysloman ensimmäinen viikko. Suursiivosin kotia ja ruksin to do -listalta joka päivä jonkin askareen pois. Tuntui hyvältä saada asioita aikaan. Siivoilun ohessa kävelin pitkiä lenkkejä Horation kanssa, otin päiväunia kun siltä tuntui ja kävin jumpissa.

Eräänä yönä heräsin siihen, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Pelästyin hieman. Tuntui kuin sydän olisi tullut rintakehästä ulos. Päässä alkoi vilistä kuvat tulevasta synnytyksestä ja ajattelin, että nytkö se alkaa, kuuluiko avautumisvaiheeseen jäätävä sydämen tykytys, vai mistä tässä nyt on kyse, saanko mä sydänkohtauksen?! Herätin herra Longfieldin ja sanoin, että mun sydän puskee rintakehästä ulos. Otin puhelimen käteen ja googletin mistä oikein on kyse. Ei mistään vaarallisesta, ilmeisesti edellisillan pitkät saunailut olivat tehneet tepposet. Vaikka juon vettä reippaat kolme litraa päivässä, ei se selkeästi ollut riittävästi pitkän saunaillan lisäksi. Litkin keskellä yötä litran vettä ja odottelin, että syke tasaantui ennen kuin nukahdin uudestaan.

Kävin viikonloppuna ystävien kanssa Sandron brunssilla. Vatsa tuli täyteen ennätysvauhtia, mutta siitäkin huolimatta kiskoin buffetpöydän antimia lähes normaaliin tahtiin. VIRHE. Iso virhe. Kotimatkalla bussissa huono olo sitten alkoi, ja sitä jatkui koko päivän ja illan.. Kotona kieriskelin tuskissani sängyn pohjalla etsien jotakin hyvää asentoa, sitä kuitenkaan löytämättä. Litkin vettä, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Kamalin ähky koko elämäni aikana. Olo normalisoitui vasta yön aikana ja aamulla ähky oli enää ikävä muisto. Mutta kyllä tämän jälkeen pitää olla tarkkana, ettei syö liikaa! Mutta onhan se ihan hassua, että minä täytyn kahdesta voileivästä. Siis MINÄ.

idraskaudenviimeinenkolmannes

Raskausviikko 37

Raskausviikko 37 meni oikeastaan kokonaisesti Kuopiossa. Lähdettiin Horation kanssa herra Longfieldin seuraksi sinne herran työmatkalle. Laskettuun aikaan oli vielä sen verran pitkä aika, että ei nähty mitään ongelmia lähdön kanssa. Otimme kyllä varmuudeksi turvakaukalon ja pienelle ihmeelle muutamat vaatekerrat mukaan, mutta muuten ei synnytystä Kuopiossa mietitty. Viikko Kuopiossa teki hyvää! Sain vain olla, ei tarvinnut olla koko ajan miettimässä mitä sitä kotona seuraavaksi siivoaisi tai laittaisi valmiiksi ennen pienen ihmeen tuloa, sen kun vain oli. Heräsin, kävin syömässä aamupalaa, kävelin Horation kanssa 1-2 tunnin aamulenkkejä, otin päiväunet, katsoin Lahden MM-hiihtoja, kävin shoppailemassa, kauneushoidoissa, uimassa, hotellin salilla, uudestaan Horation kanssa ulkona ja iltaisin sitten tehtiin herran kanssa vaikka mitä. Kävimme mm. syömässä illallista Puijon Tornissa, savusaunomassa Rauhalahden Jätkänkämpällä ja eräänä iltana kävimme paikallisten chow chowien kanssa lenkki- ja koirapuistotreffeillä. Ihan parasta.

Pitkien kävelyiden aikana huomasin ensimmäistä kertaa askeleen hidastuneen selkeästi normaalista. Horatio kiskoi 8 metrin flexin päässä ja minä sain jarrutella koiran menoa. Reippaan puolen tunnin jälkeen aloin myös tuntea selkeää paineen tunnetta (tiedätte kyllä missä). Kivuliaalta askellus ei tuntunut, mutta selkeä ero kuitenkin aiempaan.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 38

Kuopion jälkeiselle viikolle olin sopinut monet treffit ystävien, siskon, vanhempien sekä anopin kanssa. Juoksin siellä täällä, söin ulkona, näin ystäviä ja kävin päiväleffassa. Tein viimeisiä ostoksia pientä ihmettä varten (niin varmaan!) ja nukuin ihanan pitkiä päiväunia just silloin kuin teki mieli. Bussissa tuli tällä viikolla istuttua aika paljon, ja se ei tuntunut aina enää ihan kivalta. Jotenkin en saanut penkiltä millään hyvää asentoa ja aina oli liian kuuma. Kiskoin takkia pois päältä ja yritin vaihtaa asentoa, mutta silti 30 minuutin bussimatkat eivät olleet lemppareita.

Tällä viikolla oli sen verran paljon ohjelmaa, etten ehtinyt ajatella lähestyvää synnytystä oikeastaan ollenkaan. Vatsa oli lisäksi edelleen yllättävän pieni eikä häirinnyt menoa juurikaan, joten touhuamiselle riitti energiaa vielä oikein hyvin.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 39

Raskausviikolla 39 herra Longfield lähti viimeiselle työmatkalleen ennen synnytystä. Kohteena oli Rauma, josta hän pääsisi tarpeen vaatiessa ajamaan tuhatta ja sataa kotiin. Voin jo paljastaa, ettei herran tarvinnut rikkoa nopeusrajoituksia, sillä pieni ihme pysyi vatsassa piilossa koko viikon.

Tällä viikolla lähestyvä synnytys alkoi kuitenkin puskea mieleen enemmän kuin ennen. Tähän oli varmasti syynä se, että kropassa alkoi (vihdoin) tuntua ja näkyä muutoksia joita oletin tapahtuvan jo paljon aiemmin. Aamulla sormien nivelet olivat kipeät ja sormet olivat turvonneet (muuten en turvotuksesta kärsinyt), olo oli useana päivänä outo, syömisen jälkeen saattoi vähän aikaa oksettaa, vatsa muuttui äkillisesti kivikovaksi eikä mennyt enää takaisin semmoiseksi pehmeäksi. Luulen, että pieni ihme laskeutui ja se johti vatsan kovettumiseen (siis vatsa oli päältä koskettaessa tosi kova). Vatsan muoto muuttui hieman ja oli tosiaan sellainen pinkeä ympärivuorokautisesti. Lisäksi vatsa toimi vähän liiankin hyvin, mutta ei siitä sen enempää.

Odotin ensimmäisiä supistuksia ihan tosissaan, mutta ei sellaisia tullut.. Tylsää! Niin ja sitten oli vielä se kaikista oudoin raskausoire, nimittäin kuolaus! Aloin kuolata ihan hurjasti. Herätessä päiväunilta tyyny/peitto oli aivan märkä kuolasta – sitä tosiaan oli tullut useita desejä. Kerran jopa heräsin niin, että suuni oli kiinni ja kuola ei ollut päässyt valumaan sieltä pois, joten herätessä suussani oli valehtelematta noin desi kuolaa. Siihen olisi voinut oikeasti vaikka tukehtua!

Pienen ihmeen liikkeet olivat jo jokunen viikko sitten muuttuneet hyvin erilaisiksi. Enää en saanut nauttia niistä ihanista karatepotkuista, vaan vatsassa myllerrettiin. Tuntui ihan siltä, ettei tilaa enää ollut liiemmin ja liikehdintä tosiaan muuttui sellaiseksi myllerrykseksi. Eräänä yönä heräsin vessaan ja sen jälkeen ihmettelin sängyssä noin parin tunnin ajan sekavaa myllerrystä. Taisi olla hyvät bileet toisella.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 40

Raskausviikkoa 40 ei kovin pitkälle ehditty edetä. Ensimmäiset supistukset alkoivat 39+0 kello 23.45. Pieni ihme putkahti maailmaan seuraavana päivänä (39+1) kello 16.34. Mutta se onkin sitten ihan eri tarina!

raskauden viimeinen kolmannes

 

Pieni ihme on täällä ♥

Maailma kiinnosti häntä niin paljon, että se piti päästä näkemään omin pienin silmin jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa.

Keskiviikkona, 22.3.2017 maailmaan putkahti jotain kovin ihmeellistä. Ihme oli pituudeltaan 51 cm ja painoi 3808 g.

Allekirjoittaneen mieli on sekaisin. Kyyneliä valuu tuosta vaan, sydän pakahtuu, syvä hymy kaivertuu kasvoille samalla kun olo on täysin absurdi. Jokainen tämän kokenut varmasti tietää miten sekaisin sitä juuri nyt on. ♥

idnewborn

Laskettu aika

28.3.2017

Päivämäärä, jota olen makustellut jo pitkään.

Päivämäärä, jota hoin itselleni sekä kaikille tutuille onnesta sekaisin raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Päivämäärä, jonka olen yrittänyt unohtaa raskauden viimeisellä kolmanneksella.

Pienen ihmeen laskettu aika.

raskauden viimeinen kolmannes

Näin raskauden viimeisinä hetkinä sitä toivoisi, ettei olisi tietoinen koko lasketusta ajasta. Äitiyskorttiin kirjattua päivämäärää pitää tietynlaisena maaliviivana – vaikka maaliin voidaan päästä jo aiemmin, taikka vastaavasti viikkoja myöhemmin tuota maagista päivämäärää.

Totuushan on se, että laskettu ajankohta on lasketusta ajasta plus/miinus 14 vuorokautta. Eli laskettu aika on yhden maagisen päivämäärän sijasta neljä kokonaista viikkoa. Ja näillä neljällä viimeisellä viikolla me nyt mennään.

idraskauden viimeinen kolmannes

Aika on mennyt hurjan nopeasti, jonka lisäksi raskauteni on ollut todella helppo. Liian helppo ollakseen totta. En tiedä johtuuko kaikki tämä iisistä viimeisestä 9 kuukaudesta, mutta jos ihan totta puhutaan, en käsitä vieläkään mihin olemme herra Longfieldin kanssa ryhtymässä.

Olemme hoitaneet kaiken kuntoon pientä ihmettä varten varmoin ottein, yhdessä. Meitä ei pelota taikka jännitä tuleva, mutta silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa. Ja samalla tuntuu, ettei mikään ole muuttumassa. Tai enemmänkin ehkä siltä, että miksi muutoksen pitäisi tuntua joltakin erikoiselta ja ihmeelliseltä.

raskauden viimeinen kolmannes

Pieni ihme tuntuu aivan raskauden viime metreillä niin kovin luonnolliselta asialta. Ei elämää mullistavalta, jännittävältä taikka kaiken muuttavalta asialta, vaikka varmasti hän tuleekin näitä kaikkia meille olemaan. Mutta juuri nyt olo on todella rauhallinen, levollinen ja ennen kaikkea normaali. Olen jännittänyt ja stressannut molempia yhdessä hankkimiamme koiranpentuja enemmän kuin vatsassa kasvavaa lastamme, se on aika hassua.

Kun yritän ajatella itseäni äitinä, menen solmuun. En pysty suunnittelemaan äitiyttä etukäteen. En osaa ajatella miltä tuntuu olla äiti tai miltä äidinvaisto tuntuu – syttyykö se heti vai meneekö siihen pieni tovi. Minulle on myöskin täysin mahdotonta miettiä kuinka suurelta rakkaus lasta kohtaan voikaan tuntua.

raskauden viimeinen kolmannes

Uneni ovat olleet aika villejä lähes koko raskauden ajan. Nyt viimeisellä kolmanneksella ne ovat hieman rauhoittuneet, ja pieni ihmekin vierailee niissä entistä useammin. Olen leikkinyt, pidellyt pientä ihmettä tiukasti sylissä, imettänyt sekä katsellut pienen ihmeen touhuja unissa näkemättä koskaan hänen kasvojaan. Vasta ihan vähän aikaa sitten näin pienen ihmeen kasvot unessa täysin selvästi ensimmäistä kertaa. Muistan, että tuijotin ryppyistä, juuri syntynyttä punaista naamaa herkeämättä, haluten painaa jokaisen sentin siitä tarkasti mieleeni. Pienellä ihmeellä oli unessani ihan hassu tumma tukka, ruskeat silmät sekä tiukan kiukkuinen ilme naamallaan (selkeästi äitiinsä tullut).

Pienen ihmeen näkeminen ensimmäistä kertaa on meistä molemmista koko synnytyksen odotetuin hetki. Itse synnytystä en osaa pelätä. Olen tankannut synnytyksestä valtavasti tietoa ja tiedän mitä missäkin vaiheessa pitäisi tapahtua. Taito vaan puuttuu, eikä sitä paljon kuivaharjoitellakaan voi, joten mitäpä sitä sen enempää miettimään etukäteen. Minulle on luvattu, että tiedän kyllä kun homma käynnistyy ja sen jälkeen katsotaan mitä tuleman pitää. Ainoa vieno toive minulla on synnytyksen osalta se, että kaikki saataisiin vietyä läpi alusta loppuun mahdollisimman luonnollisesti.

raskauden viimeinen kolmannes

Laskettu aika lähestyy – tai oikeastaan laskettu ajankohta on koko ajan läsnä. Koko tämä upea raskauskokemus saadaan päätökseen alle kuukaudessa, se taitaa olla ainoa varma asia tällä hetkellä. Lupaan nauttia tästä kaikesta viimeiseen asti täysin rinnoin (heheh, kylläpäs olikin osuvasti sanottu) ja toivoen edelleen koko sydämestäni, että kaikki menee hyvin. Tulevaisuutta pienen ihmeen kanssa emme osaa ennustaa, voimme vain toivoa, että rahkeemme riittävät ja hoidamme homman kotiin yhdessä perheenä.

raskauden viimeinen kolmannes

Suklaajuustokakku mutakakkupohjalla & viimeinen työpäivä

Tää on niin outoa. On maanantai, olen kotona, olen pessyt neljä koneellista pyykkiä, järjestänyt paikkoja kuin sekopää, tiskikone pyörii toistamiseen, Horation kanssa on lenkkeilty ilman mitään kiirettä aamupalan jälkeen täysin hiljaisessa metsässä ja nyt ajattelin kirjoitella blogia seuraavien tuntien ajan. Jossain välissä pyöräytän lounasta.

Äitiysloma on alkanut. Ja se tuntuu niin väärältä.

Mutta jos tuntuu äitiysloma näin alkuun oudolta, niin viimeiset viikot töissäkin olivat ihan hassuja. Kehuja, kiitoksia, halauksia, lahjoja, muistamisia ja herkkuja sateli niin paljon, että välillä pää meni jo aivan pyörälle. Koko syksy ja loppuvuosi oli ehdottomasti raskainta ja kiireisintä aikaa mitä tämänhetkisessä työpaikassani olen viettänyt ( ja työvuosia on kertynyt jo kymmenen!). Töitä paiskittiin tämänkin vuoden puolella niin pitkälle, että vasta viikkoa ennen äitiysloman alkamista aloin vain tuijottaa tietokoneen ruutua ja miettiä, että mitä ihmettä teen nämä viimeiset päivät.

Perjantaina se viimeinen päivä sitten koitti. Olo oli perjantaina (ja on edelleen varmasti vielä jonkin aikaa) täysin absurdi. Pakata nyt koko työhuone muuttolaatikoihin, luovuttaa kulkuluvat, läppärit ja kaikki mahdollinen irtaimisto pois, napsauttaa päivän päätteeksi tyhjän työhuoneen valot pois ajatellen, että tulen tänne takaisin ehkä joskus vuonna 2018.

Ennen kuin päästiin siihen asti, että työhuoneen valot sammutettiin ”viimeisen” kerran, juttelin kymmenien ja taas kymmenien työkaverien kanssa äitiysloman alkamisesta ja kaikesta raskauteen liittyvästä. Lupasin tulla mahdollisimman pian pienen ihmeen kanssa moikkaamaan työkavereita. Pitää vain toivoa, että kaikki menee hienosti loppuun asti, ja toipuminen tapahtuu mahdollisimman nopeasti. Tai ei sen nopeasti tarvitse tapahtua, omalla painollaan riittää oikein hyvin.

Eikä se viimeinen työpäivä kyynelittä onnistunut. Kahvitauon jälkeen totuus iski vasten kasvoja – mun pitäisi ihan kohta lähteä täältä pois. Pois.. Satun kuulumaan niihin onnekkaisiin, jotka nauttivat työstään ihan aidosti. Tykkään työstäni, tiedän olevani hyvä sekä tarpeellinen siinä mitä teen, ja kun siihen päälle lisätään vielä mahtavat työkaverit, ei töistä voi sen suuremmin valittaa. No okei, en minä joka päivä leiju suuressa hurmoksessa pitkin työpaikan käytäviä, mutta ison osan ajasta olen tyytyväinen.

No, mutta siis sen kahvitauon jälkeen alkoi äkkiä tuntua siltä, että nyt äkkiä vessaan piiloon. Kipitin vessaan, ja siellä ne kyyneleet sitten puskivat ulos. Istuskelin vessassa vartin ja annoin tunteiden tulla, viedä mukanaan. Vessahetken jälkeen kaikki oli taas hyvin ja olin valmis päivän viimeisiin halauksiin!

Viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ei varmasti unohdu koskaan. Se absurdi, haikea sekä jotenkin luvaton olo ei kyllä hevillä muistojen arkusta lähde karkuun. Tässä pitäisi nyt sitten viitisen viikkoa keksiä itselleen tekemistä. Touhotan varmasti tuttuun tapaani niin pitkälle kuin vain jaksan. To do -lista on aika muhkea – kirjoitin sen eilen illalla valmiiksi. Katsotaan, kuinka paljon siitä saadaan asioita ruksittua yli ennen kuin pikkuinen poika on täällä. Jestas, tämä kaikki tuntuu niin uskomattoman oudolta.

Apua! Unohdin ihan kertoa mikä tämän postauksen pääjuttu oli! Leivoin töihin viimeisen päivän kunniaksi uusimman Maku-lehden ohjeella suklaajuustokakkua mutakakkupohjalla. Lisäksi ostin kasan sinisiä karkkeja ja erilaisia lapsellisia keksejä työkavereita piristämään. Kakku oli taivaallisen hyvää, niin tuhtia ja makeaa, että oksat pois.

Nyt jatkan äityslomaan totuttelua. Mainiota alkuviikkoa kaikille – kotiin tai töihin!

Suklaajuustokakku mutakakkupohjalla

noin 15 annosta

Pohja

  • 200 g tummaa suklaata
  • 150 g voita
  • 2 kpl kananmunaa
  • 2 dl sokeria
  • 1½ dl vehnäjauhoja
  • ½ tl leivinjauhetta

1. Voitele irtopohjavuoan (halkaisija noin 26 cm) reunat. Vuoraa pohja leivinpaperilla.

2. Sulata pohjan suklaa ja voi varovasti kattilassa. Anna hieman jäähtyä.

3. Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita suklaa-voiseos varovasti muna-sokerivaahtoon.

4. Yhdistä kuivat aineet ja siivilöi ne taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Kaada taikina vuokaan ja paista sitä 200-asteisen uunin alimmalla tasolla 15 minuuttia. Anna jäähtyä. Huom. Pohja on mutakakkupohja, joten sen kuuluukin jäädä sisältä löysäksi.

Täyte

  • 200 g tummaa suklaata
  • 200 g maitosuklaata
  • 3 kpl liivatelehteä
  • 3 rkl kuumaa, vahvaa kahvia
  • 4 dl kuohukermaa
  • 400 g maustamatonta tuorejuustoa
  • ½ dl tomusokeria
  • ¼ tl vaniljajauhetta

1. Sulata täytteen suklaat varovasti vesihauteessa tai kattilassa. Anna hieman jäähtyä.

2. Upota liivatteet kylmään veteen noin viideksi minuutiksi. Keitä vahvaa kahvia, ja purista liivatteet kahvin sekaan. Sekoita tasaiseksi. Anna hieman jäähtyä.

3. Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi. Notkista tuorejuusto toisessa kulhossa. Lisää tuorejuuston sekaan vatkattu kermavaahto, sokeri sekä vaniljajauhe. Sekoita tasaiseksi. Lisää täytteeseen ensin liivateseos ohuena nauhana, ja sen perään vielä suklaa voimakkaasti sekoittaen.

4. Kaada täyte jäähtyneen pohjan päälle ja tasoita pinta. Anna kakun hyytyä jääkaapissa vähintään 4 tunnin ajan (tai seuraavaan päivään).

5. Irrota irtopohjavuoan reuna kakun ympäriltä. Nosta kakku tarjoiluvadille, ja koristele haluamallasi tavalla.

Babyshowerit

Eilinen ei ollutkaan ihan tavallinen päivä. Sen kyllä taisi jo osa huomata Instagramin puolella.

babyshower

Herra Longfield oli jo reipas kuukausi sitten sanonut minulle, että tänä sunnuntaina hän keksii meille pitkän työmatkarupeaman ja seuraavalla viikolla olevan ystävänpäivän takia jotain kivaa yllätystekemistä. Nukuimme pitkään, söimme aamupalan tuttuun tapaan hitaasti, katsoimme jakson House of Cardsia ja sen jälkeen lähdimme autolla jonnekin. Herra vei minut kurkkaamaan Juuso-karhun taideteoksia Ruplaan, jossa olemme molemmat halunneet päästä kovasti käymään.

Päivän kulttuurielämyksen jälkeen kävimme kahvilla ja suolaisella palalla Fazerin Munkkivuoren kahvilassa. Tämän jälkeen meidän piti kuulemma käydä vain kääntymässä kotona, laittaa päälle jotain lämmintä, napata Horatio mukaan ja lähteä seuraavaan yllätyspaikkaan. Olin aivan messissä!

babyshowerbabyshower

Mutta mitenkäs sitten kävikään? Tulimme kotiin ja laittaessani takkia vaatekaappiin katsoin samalla olohuoneeseen. Siinä pääsi aika komea MITÄ?!-huuto, sillä huomasin, että ruokapöytä oli täynnä herkkuja ja siellä komeili myös valtavan iso vaippakakku! Oli ilmapalloja ja vaikka mitä. Olin aivan äimänä, siis aivan! Mua on niin vaikea päästä yllättämään, ja nyt mua vedätettiin niin komeasti, että pää meni sekaisin. Koti oli kuitenkin ihan hiljainen, mutta pienen ihmeen huoneen ovi oli laitettu kiinni. Ryntäsin sinne ja siellähän mua odotti maailman parhaat ystävät yllätys-huudon sekä hymyilevien naamojen kera. Jestas, se oli ihan parasta!

Pienen ihmeen huoneesta salakuvattiin mun reaktio kun tulin kotiin. Heheheh! Törkätään video nyt tännekin muistiin.

Herra Longfield lähti pakoon ja me jäimme ystävieni kanssa herkuttelemaan, vaihtamaan kuulumisia, hiplailemaan pienen ihmeen vaatteita, vaunuja ja muita maailman söpöimpiä tarvikkeita. Otettiin vähän kuvia, tehtiin yhdessä arvauksia vauvan syntymäajasta, painosta, pituudesta ja nimestä (viimeisen kohtaan vain minä tiesin varmasti oikean vastauksen, heh), ja piti mun myös täytellä puuttuvia sanoja lastenlauluista (ei mennyt ihan putkeen) ja arvailla ystävien vauvakuvista kuka kukin oli. Niin ja ehkä koko illan kohokohta taisi olla ison yllätyksen lisäksi se kun avasin valtavan vaippakakun! Herra Longfield sai myös oman kakkunsa, mutta se oli sellainen söpö ja pieni, mun oli muhkea kuin mikä.

babyshower

Tuntui niin oudolta tutkia vaippakakun sisältöä, jotenkin koko vauva on vieläkin niin kovin epäkonkreettinen asia, eikä sitä osaa käsittää, että viiden viikon päästä meitä on vihreässä Vihervaarassa kolmen sijaan neljä. Ihan hassua.

Vaippakakun uumenista putkahti esiin läjäpäin vaippoja (kotimaisia Muumi-vaippoja tietenkin), sampanjaa, maailman ISOIN kylpyankka, Chjokon suklaakonvehteja, vauvaöljyä, Pentikin ihana pehmopupu, kotimaisia Myllymuksujen liivinsuojia, Sophie la girafe -purulelu, vauvan/lapsen nenänniistäjä, food feeder, sellainen savinen taulu, johon voi painaa pienen ihmeen käden-/jalanjäljet sekä tyhjän canvas-taulun, johon voimme pienen ihmeen kanssa maalailla sitten meidän omaa taidetta. Lisäksi sain vielä muhkean Body Shopin hemmottelupaketin. Oih!

babyshower

Siinä me sitten sohvan uumenissa istuttiin ja pölöteltiin niitä näitä raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Töitä olisi enää tämä viikko jäljellä. Olo on töiden osalta haikea, kotiin tuntuu niin hassulta jäädä ihan yksin. Jännittää mitä tekemistä keksin, saanko aikani kulumaan, kuinka ikävä kaikkia mahtavia työkavereita (ja juoruja!) tulee ja kuinka kauan joudun odottamaan, että saan pienen ihmeen seurakseni. Muutamia hankintoja pitää vielä tehdä, ja varmasti järjestän vauvanvaatteet vielä kymmenen kertaa uuteen järjestykseen, muuten kalenteri näyttää aika tyhjältä ja mieli on odottavainen.

Horation kanssa lähdemme kyllä herra Longfieldin työmatkalle mukaan viikolla 9, niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Kuopioon. Siitä tulee varmasti kiva viikko! Olen varannut Kuopiosta jo kauneushoitoja, tutkinut kaupungin museo- ja ravintolatarjontaa sekä tiedustellut pääsisimmekö käymään ensimmäistä kertaa savusaunassa.

Mutta ennen Kuopion reissua fiilistellään ainakin pari päivää vielä ihanien vauvakutsujen tunnelmissa!

Kiitos ystävät rakkaat! ♥

babyshower

Raskauden toinen kolmannes on takana

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva. Ensimmäisen kolmanneksen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa, ja nyt ollaankin sitten siinä vaiheessa, että toinen kolmannes on selätetty ja olisi aika kurkistaa miltä raskausviikot 14-26 tuntuivat kiireisen syksyn ja talven aikana. Edessä olisi enää loppurutistus, joka päätetään varmasti elämäni suurimpaan rutistukseen sitten joskus aivan maaliskuun lopussa!

Mutta millä sanalla kuvaisin raskauden toista kolmannesta? Se on helppo sanoa, sana on ehdottomasti odottava. Odotin ja odotin. Odotin ensimmäisiä potkuja, odotin ensimmäisiä selkävaivoja, odotin ensimmäisiä ruokaoutouksia, odotin turvotusta, odotin reipasta painonnousua, odotin etten jaksa enää käydä jumpissa, odotin suuria tunteenpurkauksia, odotin vatsan kasvamista (voi, sitä odotin ihan valtavasti), odotin ihmisten ensimmäisiä vatsaan kohdistuvia katseita ja ennen kaikkea odotin, että tuntisin olevani raskaana.

Pääni sisällä kasvoin viikko viikolta äitiyteen, tunsin oloni valtavan onnelliseksi, rakastetuksi ja nautin jokaisesta hetkestä! Tämä kaikki on niin upeaa kokea – yhdessä herra Longfieldin kanssa.

raskauden-toinen-kolmannes1

Raskausviikko 14

Raskaudesta kerrottiin heti ensimmäisenä vanhemmilleni ennen Lontoon matkalle lähtöä. Olin väsännyt kortit, isälle oman ja äidille oman. Isä tajusi heti ja alkoi hymyillä leveästi. Äidillä meni hieman pidempään, ja hän kysyi ultrakuvaa hetken katsottuaan, että Huli onko tämä siis sun vatsasta? Sen jälkeen asiaa piti hieman sulatella. Herra Longfieldille hän tokaisi söpösti, että ajatella, sinusta tulee isä! Onhan se aika hurjaa, ihan yhtä hurjaa kuin se, että minusta tulee äiti. Mutta jo tovin jälkeen äiti alkoi kaivella lanka- ja kangasvarastojaan, miettien mitä kaikkea ihanaa niistä voi pienelle ihmeelle tehdä. Äiti oli selkeästi onnellinen, kyseessä on hänen ensimmäinen ihka oikea lapsenlapsi, isälläni niitä on entuudestaan jo kolme. Isäni alkoi uutisen kuulemisen jälkeen pohtia, minkälaisen kehdon hän pienelle ihmeelle väsää. Isäni on väkertänyt minulle lapsuudessani pinkin puisen kehdon nukkeleikkeihin. Kehto oli kaunis, se oli vanhan roosan värinen ja päissä oli pienet sydämenmuotoiset kolot. Saa nähdä minkä väriseksi hänen tulee tällä kertaa kehto maalata..

Lontooseen lähdimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa. Heille kerroimme uutisen lentokentällä. Varoitin heitä jo etukäteen, etten välttämättä jaksa tuttuun tapaani koko päivää juosta pää kolmantena jalkana, sillä väsymys on ollut niin kovaa. Hyvin Lontoon reissu kuitenkin meni, jaksoin kuin jaksoinkin päivät ilman päikkäreitä, vaikka iltaisin hotellille kömpi aina todella väsynyt matkaaja. Lontoosta tarttui pienelle ihmeelle mukaan jokunen vaate ja muu vauvajuttu. Neutraaleissa väreissä oli ostosten kanssa pysyttävä, sillä keväällä vatsasta saattaa putkahtaa tyttö tai poika.

Raskausviikko 15

Lontoon reissun jälkeen minulle iski flunssa. Olen hurjan harvoin kipeänä (varmaan keskimäärin kerran vuodessa) ja silloinkin flunssa selätetään parissa päivässä. Nyt flunssa piti minut otteessaan yli viikon! Tiedä sitten, oliko pienellä ihmeellä mitään tekemistä sen kanssa, että parantuminen vei niin kauan aikaa, mutta kyllä oli pahin flunssa melkein miesmuistiin. Raskausviikolla 15 laskettuun aikaan oli tasan 6 kuukautta, se tuntui lyhyeltä ajalta. Erityisesti siitä syystä, etten edelleen tuntenut olevani raskaana. Tulevaisuus äitinä ja kaikki se vastuu pelotti paljon. Mielessä paloi kuitenkin jokin pienen pieni toivonkipinä siitä, että tästä urakasta selvitään – niin vahva rakkaus pieneen ihmeeseen oli sisälläni tekeytymässä. Välillä mietin, että voikohan vauvaa rakastaa liikaa.

Raskausviikolla 15 saimme vihdoin kerrottua suuren uutisen myös herra Longfieldin vanhemmille. Päivän ensimmäinen visiitti tehtiin anopille, josta matka jatkui appiukolle. Olin askarrellut appivanhemmille paperiset uunit, joiden sisällä oli pieni pulla sekä ultraäänikuva. Kun uunin kannen avasi, luki siinä Parasta ennen 28.3.2017. Anoppi tajusi koko homman aika nopeasti, appiukolla meni jokunen tovi ultrakuvaa sekä pullaa ihmetellessä. Onnitteluja ja iloisia ihmisiä riitti ja tuntui niin hyvältä saada asia kerrottua.

Ennen kuin julistin asian töissä työkavereille, tuli muutama työkaveri tökkäämään olkapäätäni koska heillä oli asiaa. Arvaatteko mitä asiaa? Se meni jotenkin näin:

Työkaveri: Moi! Me ollaan kuules Annen kanssa tehty vähän johtopäätöksiä ja tuumattiin, että nyt on onnittelujen aika.

Minä: Täh? Mitä päätelmiä ja onnitella mistä?

Työkaveri: No kyllä sä tiedät (katse vatsaani). Teistä tulee varmasti niin hyvät vanhemmat.

Minä nauraen: Olette te uskomattomia, mistä ihmeestä te voitte tietää, en ole puhunut asiasta kellekkään?

Työkaveri: No kun sä olet ollut kesälomalta paluun jälkeen aivan liian rauhallinen!

Minä nauraen vielä enemmän: Jaahas, no onnitelkaa nyt sitten, johtopäätöksenne ovat osuneet oikeaan.

Keskustelun pohjalta arvaatte varmaan, että olen aika sekopäinen töissä, aina äänessä ja toheltamassa jotakin.

Lähimmille työkavereille kerroin asian lounas- sekä iltapäiväkahvipöydässä. Tokaisin vain, että ”en nyt yhtään tiedä miten tällaiset asiat kuuluu kertoa, mutta meille tulee vauva maaliskuussa”. Ja se oli sitten siinä. Jestas sentään sitä halausten ja lämpimien onnittelujen määrää – niitä sateli vielä viikkoja uutisen kertomisen jälkeen, kun tieto hiljalleen levisi tasaisesti työpaikalla. Mulla on kyllä maailman ihanin työpaikka.

Raskausviikko 16

Raskausviikolla 16 jatkoin edelleen 1-3 tunnin mittaisia päikkäreitä. Herra huiteli jälleen työmatkoillaan ja minä päätin, että koti saa näyttää just niin rähjäiseltä kuin näyttää. Pääasia oli, että raahasin itseni töistä kotiin, söin, vein Horation metsään, nukuin, vein Horation uudestaan ulos ja menin takaisin nukkumaan. Tiskiallas oli kamalassa kunnossa, ja lattia aivan p*skainen, mutta siltä kaikelta piti nyt vain sulkea silmät.

Loppuviikosta näin lisää ystäviä, joille kerroin pienestä ihmeestä illallisen ja sunnuntaibrunssin merkeissä. Kaikkien kasvoilta paistoi niin mahtava ilo, että kyllä siinä melkein herkistyi itsekin. Viikonloppuna kävimme ostamassa mulle jo valmiiksi Icebugit liukasta talvea varten ja kaksi erikokoista toppatakkia, joilla mun pitäisi pärjätä talven yli, kasvoi vatsa sitten miten isosti tahansa. Älkää pitäkö mua kroisoksena – ne toppikset maksoivat 14 euroa kappaleelta. Löysin molemmat Hobby Hallin superale-rekistä.

Lähes koko raskauden ajan olin huomaavani Horation käyttäytymisessä muutoksia. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä varmemmaksi tulin (ja tulimme) siitä, että Horatio aistii jotain. Erityisesti kun olin herran työmatkaviikot yksin koiran kanssa kotona, oli Horation meno välillä todella omituista. Horatio piti minusta aivan selvästi huolta, seurasi joka paikkaan ja vartioi kotia kuin viimeistä päivää. Yöt olivat raskaimmat. Horatio heräsi pieneenkin pihalta kuuluvaan narahdukseen ja säntäili asunnossa haukkuen ja muristen kuin mikäkin vartiokoira. Ja tätä tapahtui pahimmillaan parin tunnin välein.. Minä kun luulin, että valvon yöt vasta vauvan synnyttyä!

Jos taas menin lepäämään vaikka sohvalle, tuli Horatio noin 10 sekunnin päästä perässä sohvalle ja jäi nököttämään jalkopäähääni. Jos olin koneella, Horatio makasi jalkojeni päällä. Jos olin vessassa, Horatio istui jalkojeni päällä. Jos olin saunassa, Horatio puski nukkumaan saunan oven eteen niin, että kuuma ilma karkasi saunasta pois. Jos olin suihkussa (ovi auki), Horatio tuli suihkuhuoneeseen makaamaan. Jos istuin keittiön pöydän ääressä, Horatio istui vieressä. Jos menin sänkyyn, Horatio tunki päätään sänkyyn (sänkyyn se ei tule) ja mätkähti sen jälkeen aivan pääni viereen lattialle nukkumaan. Että semmoista! Kiva kyllä seurata miten tämä käyttäytyminen muuttuu kun raskaus etenee..

Raskausviikko 17

Raskausviikolla 17 täytin 32 vuotta. Jee! Samana päivänä kerroin positiivisesta raskaustestistä blogissa sekä omassa Facebookissani. Tuona päivänä sain niin tuhottomasti onnitteluviestejä ja -soittoja, että vastailin viesteihin vielä monen päivän jälkeen. Kaikki viestit olivat lämpimiä ja täynnä sydämiä, ne tuntuivat niin hyvältä!

Raskausviikko 17 oli kaikella tapaa mahtava. Se oli ensimmäinen viikko jolloin en tarvinnut enää päiväunia! Jaksoin touhuta kotona töiden jälkeen vaikka mitä, ja tekemättömiä töitä saatiin hienosti eteenpäin. Voi sitä energian määrää joka kropassa velloi! Painoin töitä kuin hullu ja silti olin kotiin tullessa täysin pirteä. Oih, se tuntui hyvältä.

Tällä viikolla matkasimme myös työkaverin kanssa moikkaamaan ystäväämme Frankfurtiin. Matka teki terää ja viimeistään reissussa tajusin, että väsymys on vihdoin tipotiessään. Ostin pienelle ihmeelle jälleen kasan mitä ihastuttavimpia vauvajuttuja, vaikka edelleen ajattelin takaraivossa, että annan ne sitten eteenpäin jos kaikki ei mene meillä loppuun asti hyvin.

Frankfurtin reissun jälkeen meillä oli herran kanssa yksi yö yhteistä aikaa ennen kuin herra lähti taas työmatkoille. Minulla oli herralle lähtöaamuna yllätys hihassa.. Herran kello soi ennen viittä ja kun hän oli kömpimässä sängystä, laitoin hänen kätensä alavatsalleni. Sitten kuului muistaakseni sanat OHO. Vatsa oli viimein alkanut näyttää kasvamisen merkkejä, ja erityisesti aamuisin alavatsalla tunsi selkeästi kovan kohdun, joka oli hieman koholla. Ei sitä vaatteiden alta vielä erottanut (ainakaan omasta mielestäni), mutta sen tunsi selvästi. Ajattelin, että edes näin herra pääsee kiireisen työrupeaman välissä olemaan läsnä raskaudessa ja ymmärtämään paremmin, että jotain meille hyvin tärkeää ja mystistä on sisälläni kasvamassa.

Raskausviikko 18

Raskausviikolla 18 ei tapahtunut oikestaan mitään sen kummempaa raskauteen liittyvää. Paitsi yksi iso juttu. Vatsa alkoi (viimein) kasvaa. Puin eräänä aamuna mustan kynähameen ja raidallisen paidan päälle, ja kun tupsahdin asussa peilin eteen ja käännyin sivuttain, huomasin heti, että nyt vatsa pömpöttää normaalia enemmän. Laitoin sivukuvan parille työkaverille ja kysyin kehtaanko tulla töihin valitsemassani asussa. Oli pakko tarkistaa näytänkö siltä, että olen raskaana vai ainoastaan pyöreältä. Nopean viestittelyn jälkeen lähdin reippaasti töihin (ottaen kuitenkin varulle mukaan pitkän neuleen). Neuletta ei töissä kuitenkaan tarvinnut käyttää, tosin on pakko tunnustaa, että kävelin käytävillä hyvin pitkälti kädet vatsan edessä. Tuntui edelleen niin oudulta olla raskaana kun ei ite tajunnut vieläkään olevansa raskaana. Odotan niin kovasti rakenneultraa ja sitä, että näen jälleen kerran pienen ihmeen sykkivän sydämen.

Lähetin samaisen pömppömahakuvan myös äidilleni. Vastaukseksi sain sydämen. ♥

raskauden-toinen-kolmannes4

Raskausviikko 19

Tälle viikolle osui päivä, josta oli tasan 5 kk laskettuun aikaan. Olen merkannut nämä tärkeät virstanpylväät kalenteriin ja sydän pomppaa aina yhden ylimääräisen kerran kun näen päivän kohdalla aina vain pienemmän kuukausiluvun.

Raskausviikolla 19 odotin kuumeisesti, että raskaus etenisi nopeammin. Voin niin hyvin, että unohdin lähes päivittäin koko asian ja se harmitti. Toki on vähän tylsää valittaa siitä, että voi hyvin raskausaikana, mutta kun koko homma ei edelleenkään tuntunut konkreettiselta tai todelta.. Halusin niin kovasti tuntea jotain, jotta tietäisin homman etenevän. Mutta eiköhän nekin ajat ole vielä edessä päin.

Huomasin, että jumpissa lattialla vatsan päällä makaaminen ei tuntunut enää mukavalta. Jokin kova painoi alavatsassa maatessani jumppamaton päällä. Kaivoin fyssarilta saamiani ohjeita läpi ja etsin korvaavia liikkeitä mahallamakuuliikkeiden tilalle. Johan helpotti oloa.

Aivan raskausviikon 19 lopussa oli ensimmäinen neuvolalääkäri. Herrakin pääsi sinne mukaan. Kovin kummoista ei neuvolalääkärin vastaanotolla tehty, sillä voin niin hyvin. Lääkäri kysyi onko meillä jotain mietteitä joista haluaisimme puhua, ja osasin sanoa vain, että mua huolestuttaa kun voin niin hyvin. Siihen kommenttiin sain lääkäriltä naurut ja kehotuksen nauttia olostani kun se vielä on niin hyvä. Okei okei, lupaan rauhoittua.

Pienen ihmeen sydänäänet lääkäri kuunteli, ja se olikin aika jännää. Nimittäin niitä sydänääniä ei meinannut löytyä sitten millään. Lääkäri valehtelematta kolme minuuttia paineli kohtua, etsi ja etsi ja etsi vielä lisää. Naama väänteli kun hän yritti kuunnella saisiko pientäkään pumpahdusta kuulumaan. Vähän siinä alkoi jo hikoiluttaa. Reppana herra Longfieldkin istui penkillä ihan hölmönä, teki mieli pyytää hänet viereen ja napata kädestä kiinni.

No lopulta tykytys alkoi kuulua. Huh. Tykytys tosin loppui samalla hetkellä kun se alkoi. Siinä vaiheessa lääkärin ilme oli jo iloisempi ja hän sanoi, että pieni ihme liikkuu juuri nyt niin paljon kohdussa, ettei hän saa kiinni sydänäänistä. Kissa-hiiri-leikkiä jatkui vielä tovin, kunnes sykkeet saatiin kunnolla kuulumaan. Aika veitikka meidän pieni ihme.

Raskausviikko 20

Raskausviikolla 20 tiedossa oli kolmet pirskeet. Ensimmäisissä, firman pikkujouluissa, oli ihan mahtia olla selvinpäin! Näin vaikka mitä kummia juttuja kun koko ajan ei pitänyt keskittyä omaan mesoamiseen ja häsäämiseen, heh! Kaikissa kolmissa juhlissa oli porukkaa, jotka eivät olleet minua nähneet livenä pienen ihmeen julkistamisen jälkeen. Tiedossa oli siis paljon halauksia ja lämpimiä onnitteluja.

Moni kysyi juhlissa kumpi sieltä on tulossa. Vastasin aina, ettemme ole vielä rakenneultrassa olleet, mutta poika se on. Tunne on ollut melkein alusta asti niin vahva, että sitä on oikeasti vaikea pukea sanoiksi. Teinistä asti tyttölapsi on ollut se, josta olen puhunut, mutta kun raskausviikkoja alkoi tulla, katosi päästäni koko mahdollisuus tyttövauvasta. Se oli tosi outoa. Olemme useina iltoina miettineet yhdessä herran kanssa lapselle nimeä, ja jokainen päähän putkahtanut nimi on ollut pojalle. Ihan jokainen.

En oikeasti tiedä voiko tässä olla mitään päätä taikka häntää, mutta tunne pojasta on valtavan vahva. Parin viikon päästä saamme kaiketi tietää ainakin arvauksen sukupuolesta, tosin ihan turha sitä on arvailla, se on poika. Piste. Voi kamala miten noloa on jos päiväkirjaan pitää kirjoittaa parin viikon päästä, että meille tulee tyttö. Tosin se ja sama kumpi sieltä tulee, rakas hän tulee meille olemaan, mutta tää tunne pojasta on jotain hurjan outoa. Katsotaan miten käy.

Raskausviikko 21

Raskausviikolla 21 etelä-Suomeen tuli talvi. Herra Longfield oli taasen työmatkoilla, ja minä kolasin pihaa kahdesti päivässä kolmen päivän ajan. Hyvää treeniä! Kävin myös tuttuun tapaan body balance sekä yoga-tunneilla, ne passaavaat mulle parhaiten tällä hetkellä.

Raskauden puolessa välissä tunsin myös ehkä pienen ihmeen ensimmäiset liikkeet. Tunsin ne illalla sänkyyn mennessä. Ne olivat kuin kolme pientä elohiirtä olisi vipattanut jossain alavatsassa. Ja sitten se oli siinä.

raskauden-toinen-kolmannes5

Raskausviikko 22

Minä urpo en uskonut ystäviäni, vaan menin muutamaa päivää ennen rakenneultraa lukemaan asiasta googlen syövereistä. Virhe. Kahden tunnin googlettelun jälkeen olin varma, että kaikki on pielessä. En voinut olla vielä(kään) varma, että tunnen pienen ihmeen liikkeitä, ja tämähän tarkoittaa auttamatta sitä, että pienen ihmeen aivot ovat täynnä kystia, reisiluut ovat ihan väärän mittaiset, toinen munuainen on liian iso, lapsivettä on liian vähän, huulessa on halkio jne jne..

Urheilin kuin hullu tämän jälkeen pari päivää ennen ultraa, jotta varmistaisin sen, että saisin öisin nukuttua. Nukuin kuin tukki. Ultra-aamuna olin rauhallinen. Ehkä eniten siksi, että herra Longfield oli vihdoin kotona ja pääsi tulemaan ultraan mukaan.

Kipitimme yhdessä heti aamusta kätilön pakeille, ja menin makoilemaan kätilön huoneeseen. Siinä sitten maattiin puolisen tuntia toljottaen ruutua ja kuunnellen tarkasti mitä kätilö sanoi. Sydän oli ok, munuaiset olivat ok, aivot olivat ok, selkäranka oli ok, reisiluut olivat ok, olkaluu oli ok, huulet olivat ok, kaikki oli OK! Voi pientä ihmettä!

Pieni ihme vastasi päivälleen laskettua aikaa (jämpti kaveri, äitiinsä tullut) ja painoi 417 g. Itse en kuvaruudun kuvista paljon tajunnut, mutta herra Longfield oli aivan liekeissä. Oli ihana saada hänet vihdoin mukaan, hänelle oli varmasti hurjan tärkeää päästä paremmin osaksi tätä kaikkea.

Lopuksi mukava kätilö kysyi jännällä äänellä, olisiko meillä vielä jotain kysyttävää. Herra sitten kysyi, että vaikka sukupuolella ei väliä ole, pystyykö siitä jotain sanomaan. Kätilö kysyi onko meillä ollut aavistuksia suuntaan ja toiseen, ja siinä sitten yhteen ääneen sanoimme, että poika se on.

Pieni ihme oli paljastanut itsensä jo aiemmin kätilölle, mutta sitten ultrattiin vielä vähän lisää, jotta mekin näimme kumpi sieltä on tulossa. Selkeä peli se oli.

Pssst! Kurkkaa kumpi on tulossa, klikkaa tähän postaukseen.

raskauden-toinen-kolmannes2

Raskausviikko 23

Raskausviikko 23 alkoi neuvolalla. Erilaisten raskausaikaisten tapaamisten määrä on kasvanut toisen kolmanneksen loppupuolella hurjasti. Joka viikko saa ravata perhevalmennuksissa, ultrissa, lääkärillä, neuvolassa, laboratoriokokeissa jne jne. Loppukiri on selkeästi alkamassa, aika hurjaa!

Samalla kun vatsani alkoi (vihdoin) pyöristyä, istuin töissä pidempiä työpäiviä kuin koskaan. Olen tehnyt viimeiset viikot lähes 10-tuntisia työpäiviä, ja viikonlopuista on uhrattu melkein poikkeuksetta toinen päivä ylitöiden tekemiselle. Kyllä olen lähettänyt viimeisten viikkojen aikana kiitoksia yläkertaan siitä, että voin näin valtavan hyvin. Jos selkä alkaisi reistailla tai liitoskivut (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) puskisivat nyt päälle, olisin töiden kanssa suoraan sanottuna kusessa. Toki oma, ja pienen ihmeen terveys menee kaiken edelle, mutta olisi todella inhottavaa möllöttää saikulla kovissa kivuissa ja tuskailla vielä siihen päälle tekemättömien töiden pinoa. Joten kiitos, jollekin jonnekin.

Raskausviikolla 23 pääsimme myös vieraiksi isoveljeni kuopuksen ristiäisiin. Jestas sentään! Kastejuhlaa vietettiin hulppeassa Hirvihaaran kartanossa, ja itse juhlakalu valloitti kyllä sydämeni! Tämä 2 kk ja 2 vkoa vanha jässikkä alkoi juuri käyttää 68 cm vaatteita, ja oli niin valtavan muhkean söpö, että meinasin kaapata pienen pojan kainalooni ja juosta hänen kanssaan karkuun.

En ole liiemmin ollut mikään vauva-/lapsi-ihminen oikeastaan koskaan. Siis sellainen, että lapset aiheuttaisivat minussa suuria tunteita tai että olisin halunnut tulla suurperheen äidiksi jo 14-vuotiaana. Lapset ovat aina olleet ihania, mutta sellaista suunnatonta äidillistä oloa minulla ei ole koskaan ollut. Se on kehittynyt vähitellen oman raskauden aikana, ja on ihan hassua miten uusia tuntemuksia se minussa herättää.

Mutta palataan niihin veljenpojan ristiäisiin. En oikeasti tiedä mikä hormonihyrrä minut seremonian aikana valloitti, mutta itkin ihan koko kastejuhlan ajan – alusta loppuun. Tunteet olivat yksinkertaisesti liian pinnassa, suloinen poikavauva veljeni käsillä, kaunis tila, onnelliset ihmiset sekä papin kauniit sanat olivat minulle tuona lauantaina liikaa. Ja siinä kyyneliä pyyhkiessä tajusin, että noin puolen vuoden päästä olemme herra Longfieldin kanssa samassa tilanteessa. Se kuulkaas vasta liikaa olikin..

raskauden-toinen-kolmannes3

Raskausviikko 24

Raskausviikko 24 alkoikin sitten synnytysvalmennuksella. Tai sellaisella perhevalmennuksella, jonka tämänkertaisena aiheena oli synnytys ja kivunlievitys. Itse jopa odotan synnytystä, tunnen olevani etuoikeutettu kun pääsen kokemaan jotain niin normaalia ja alkukantaista kuin synnytys. Toki olen enemmän kuin onnellinen, että asun Suomessa ja saan synnyttää ammattilaisten avustuksella. Luolassa biisonien taljojen päällä homma saattaisi olla aika paljon jännempää. Haluan aidosti tietää miltä kipu tuntuu, miten otan sen vastaan, miten käyttäydyn ja miten selviydyn koko urakasta. Suurin toiveeni on, että kaikki sujuisi luonnollisesti ja hurja maratoni päättyisi siihen, että saamme pitää herra Longfieldin kanssa meidän aikaansaannostamme lähellämme tietäen, että pienellä ihmeellä on kaikki hyvin.

Pahimmat hetket synnytysvalmennuksessa olivat juuri ne, kun vastasyntynyt vauva nostettiin videolla äidin rinnalle. Siinä kuulkaas taas kyyneleet valuivat!

Tällä viikolla huomasin myös, että vatsani alkoi kerätä työpaikalla katseita. Minua moikattiin ”huomaamattomasti” niin, että moikat ja hyvät huomenet menivät vatsalleni ja katse nousi kasvoihin vasta useita sekunteja perässä. Se oli hauskaa! Ruokalassa kävi samoin, kun kävelin tarjottimen kanssa pöytääni tai sieltä pois, saatoin vain hihitellä kun tutut työkaverit toljottivat vatsaani viereisistä pöydistä tajuten selvästi, että no nyt näkee, että Huli on raskaana. Kovin moni ei tullut kuitenkaan asiasta minulle sanomaan, jokunen sentään totesi naurahtaen, että no nyt jäin kyllä tuijottamaan pyöristynyttä vatsaasi. Saa sitä katsella! Mutta ei koskea!

Raskausviikko 25

Raskausviikolla 25 oli vuorossa vauvan hoitoon sekä imetykseen liittyvä valmennustuokio. En voi ymmärtää mikä show imetyksestä on mediassa viime aikoina noussut. Multakin on muutama tuttava tullut kysymään hieman sillä tavalla varovasti, että mitä mieltä olen imetyksestä ja aionko alkaa imettää. Totta hitossa imetän, jos se vaan toimii. Mitä sitä turhaan stressaamaan ja/tai miettimään liikaa etukäteen. Katsotaan sitten miten homma lähtee käyntiin kun pieni ihme nostetaan rinnalle ja hän alkaa metsästää henkilökohtaista ruokavarastoaan ensimmäisiä kertoja.

Voi jestas sentään ne imetysvideot olivat rankkoja. Eikä nyt päässyt kyyneleitä, vaan olin lähinnä aika ”järkyttynyt” kuinka luonnolliselta imetys näytti. Tämä kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta odotin, että imetys olisi ollut sellaista söpöä ja vaivattoman näköistä. Mutta kyllä se ihan työltä näytti ja kuulosti. Rintaa tungettiin ihan tosissaan mitä kummallisimmissa asennoissa vauvojen suuhun, ja samalla kerrottiin, että imetys voi viedä ensimmäisinä viikkoina jopa yli 10 tuntia päivässä aikaa. Huhuhuh! Ja taidettiin siellä kertoa myös verestävistä nänneistä ja nännipihoista sekä siitä miten rikkinäistä rinnan ihoa voidaan hoitaa. Kynä siinä vain sauhusi kun kirjoitin muistiinpanoja ylös.

Raskausviikko 26

Raskauden toisen kolmanneksen viimeinen viikko sujui siinä missä kaikki edellisetkin. Vaivoitta ja töissä istuessa. Hurjan, syksystä asti kestäneen työrupeaman maaliviiva alkoi näkyä aivan kulman takana. Ylitöitä oli tullut tehtyä valtavasti niin arkisin kuin viikonloppuisin. Projekti projektin perään saatiin päätökseen ja työsähköpostiin alkoi tulla ihania kiitosviestejä hienosti tehdystä työstä. En tiedä vaikuttivatko kauniit sanat olooni, mutta pitkin viimeisiä viikkoja kropan valtasi useamman kerran ihan uudenlainen onnen tunne. Sellainen todella vahva tunne siitä, että olen onneni kukkuloilla. Elämä tuntui mystisten onnen tunteiden aikana ihan mahtavalta. Sellaiselta, että en malttaisi odottaa enää hetkeäkään, että saan pienen nyytin syliini ja pääsen kokemaan herra Longfieldin kanssa jotain täysin uutta, ihmeellistä ja kauan odotettua. Kyllä siinä rakkauden tunne pörräsi kropassa sellaista vauhtia, etten ole ihan hetkeen (koskaan) vastaavaa tuntenut. Hormonit, heh! ♥

raskauden-toinen-kolmannes6

Joulukalenteri 23 & 24: Pieni ihme

Joulu tunnetaan suuren ihmeen juhlana. Meitä odottaa alkukeväästä ihan oma ihme, pieni ihme, joka mullistaa varmasti pienuudestaan huolimatta meidän elämät kertaheitolla.

Haluamme toivottaa vihreästä Vihervaarasta tämän joulutervehdyksen myötä kaikille tavattoman upeaa joulua!

Sydämessä pienessäkin
asuu joulun taika.
Pysähdy siis Sinäkin,
nyt on juhlan aika.

it's a boy

Savulohi-kevätsipulimunakokkeli

Viime viikot ovat menneet ihan hujauksessa. Painan just nyt töitä enemmän kuin varmaan koskaan ennen.. Olen istunut useampia viikonloppuja toimistolla, ja huomenna olisi taas aika paahtaa tekemättömiä töitä ihan tosissaan, jotta tästä vuodenvaihteesta selvittäisiin edes jotenkin.

munakokkeli_jamie-oliver2

Toisaalta on mahtavaa kun aika kuluu nopeasti. Raskaus etenee omaa tahtiaan, ja en yksinkertaisesti ehdi miettiä sitä nyt kovin paljon. Mitä nyt aika ajoin huomaan, että oho, eihän tää paita enää istukaan yhtään päälle, tai että nyt nämäKIN housut pitää siirtää sivuun määrittelemättömäksi ajaksi. Se että pieni ihme saa kasvaa kaikessa rauhassa on kyllä mahtavaa. Olen voinut todella hyvin, jumpannut lähestulkoon normaalisti, hiihtänyt (kerran jopa ehdin!), kävellyt metsässä (Icebugit visusti jalassa) Horation kanssa, yrittänyt nähdä ystäviä ja perhettä ja lopun ajan paiskinut töitä.

Toisaalta on tylsää, kun ei oikein ehdi pysähtyä ja nauttia ainutlaatuisesta raskausajasta. Välillä tuntuu, että haluaisin töissä käydä lattialle pitkäkseen ja alkaa kuulostella olisiko pieni ihme hereillä ja sattuisinko tuntemaan pieniä elohiirimäisiä tuntemuksia vatsan pohjalla. Lisäksi olisi ihana fiilistellä tulevaa joulua, joka on ehdottomasti suosikkiaikaani vuodesta..

munakokkeli_jamie-oliver1

Eilen päätimme herran kanssa nauttia täysin rinnoin lauantaista. Ottaa vähän aikaa vain olemiselle. Suunnittelimme illalla salin jälkeen herkullisen aamupalan, ja kävimme kaupassa ostamassa kaikki ainekset valmiiksi. Aamulla nukuimme pitkään. Lopulta heräsin siihen, kun herra oli alkanut väsätä keittiössä suklaisia piparkakkupalloja, hah!

Ennen kuin pääsimme maistelemaan jouluisia piparkakkupalloja, oli vuorossa aamupala, jonka kirkkaimpana tähtenä olivat ylihyvät savulohi-kevätsipulimunakokkelileivät, voi nam.

munakokkeli_jamie-oliver4munakokkeli_jamie-oliver6munakokkeli_jamie-oliver5

Aamu(päivä) startattiin käyntiin siis varsin herkullisesti. Illalla suuntaamme moikkaamaan serkkuni perhettä, paikalle tulee myös siskoni sekä vanhempani, joten tiedossa on aika mahtava loppupäivä.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille! Ja tähän perään vielä herkullisten munakokkelileipien resepti.

Savulohi-kevätsipulimunakokkeli

2 annosta

  • 4 palaa lempileipääsi (meillä oli Vaasan Kaurasydämiä)
  • 4 kpl kevätsipulia
  • 50-100 g savulohta
  • 4 kpl kananmunia
  • rouhittua mustapippuria
  • 2 kpl sitruunanlohkoja

1. Siisti kevätsipulit ja viipaloi ne varsineen päivineen (valkoinen ja vihreä osa).

2. Sörssää savulohi käsin (muovihanska voi olla hyvä pitää kädessä) sopivan pieniksi paloiksi.

3. Vatkaa kananmunat rikki ja mausta ripauksella mustapippuria. Suolaa ei ole tarvetta lisätä, sillä savulohi on itsessään suolaista.

4. Sekoita kevätsipulit ja lohi kananmunien joukkoon.

5. Esilämmitä paistinpannu keskikuumaksi liedellä. Lisää paistinpannulle tilkka öljyä.

6. Kaada munakokkeliseos lämmenneelle pannulle ja sekoita noin 10 sekunnin välein muovi- tai kumilastalla niin, ettei munakokkeli pääse kypsymään kuten munakas. Munakokkeli on valmis, kun seos on pehmeää ja hieman raakaa.

7. Paahda leivänpalat paahtimessa ja nostele munakokkelia paahdettujen leipien päälle. Tarjoa herkulliset leivät sitruunanlohkojen kera.
munakokkeli_jamie-oliver3