Brunssi: La Torrefazione 15.4.2017, Iso Omena (ESP)

Lähdettiin pääsiäisviikonloppuna käymään Isossa Omenassa. Tarkoituksena oli ostaa uudet suojakuoret tablettiin sekä mun puhelimeen ja käydä siinä sivussa jossain kahvilla. Pakkasimme itsemme, pienen ihmeen, matkarattaat sekä hoitolaukun autoon kun aamutoimet oli saatu tehtyä, yhdet aamupäiväunet oli nukuttu ja maitobaaria oli tankattu sen verran, että meidän pitäisi päästä kauppakeskukseen asti ilman maitoraivoja. Jestas ne turvakaukalossa auton kyydissä tulevat raivarit on pyllystä! Kun et mitään pysty tekemään.. Tuttia yritän tunkea suuhun, mutta harvoin siitä mitään hyötyä on. Yleensä tutti lentää komeassa kaaressa punanaamaisen vauvan suusta ja huuto vain yltyy.

Tällä kertaa pääsimme kuitenkin perille ilman raivareita! Matkarattaisiin pieni ihme ei tosin suostunut menemään matkan päätteeksi pötköttämään, joten sylihommiksi meni. Kipitimme saman tien vaipanvaihtoon ja sen jälkeen lähdimme etsimään jotain kivaa ja rauhallista kahvilaa.

La Torrefazione_iso omenaLa Torrefazione_iso omena

Tupsahdimme ihan sattumalta La Torrefazionen viereen ja iloksemme huomasimme, että tarjolla oli vielä monen tunnin ajan brunssia! Kaiken kukkuraksi La Torressa oli mukavasti tilaa. Löysimme tosi rauhallisen pöydän ja saatoin alkaa heti imetyshommiin.

Olen ollut koulukavereiden kanssa Helsingin keskustan La Torren brunssilla ja kirjoitellut siitä blogiinkin. Tuolloin tarjolla oli brunssilautasia eri maiden teemoilla. En tiedä onko lautausmallista brunssia tarjolla vielä keskustan kahvilassa, mutta Espoon sisarkahvilassa brunssi tarjoillaan buffetpöydästä.

La Torrefazione_iso omenaLa Torrefazione_iso omena

Vajaan 20 euron hintaiseen brunssiin kuuluu sapuskojen lisäksi mehuja ja kaffet sekä teet. La Torrefazione tuo ainakin mulle heti mieleen päheät ja erikoiset kahviannokset, joita baristat tekevät varmoin ottein, joten on hieman tylsää ettei brunssin hintaan kuulu erikoiskahvia. Toki esim. latten saa ostaa brunssin kylkeen kahden euron lisähinnalla, mutta olisi mahtia jos brunssiin kuuluisi perinteisen suodatinkahvin sijasta erikoiskahvi – kun nyt kerran erikoiskahveja myyvässä kahvilassa ollaan.

Ison Omenan brunssivalikoima ei ollut päätä huimaavan runsas, mutta varsin pätevä. Oli lämpimiä ruokaisia juttuja, salaatteja, ihanan rasvaista jogurttia tykötarpeineen, erilaisia leipiä ja hedelmiä sekä aivan törkeän hyvää mutakakkua jälkkäriksi.

La Torrefazione_iso omenaLa Torrefazione_iso omena

Koska pieni ihme nautti maitobaarin aineksista, en päässyt itse hakemaan ruokia, vaan herra Longfield kiikutti mulle juomat sekä ruoat suoraan pöytään. Varsin hyvät ja mun näköiset mätöt herra osasi valita, taitaa tuntea vaimonsa ruokamieltymykset aika hyvin. Lämpimästä chorizopaistoksesta sekä täytetyistä paprikoista pidin paljon, niin ja siitä ihanan tuhdista jogurtista siemensekoituksineen. Nam!

La Torrefazione_iso omena

Tee oli La Torressa semmoista tavallista pussiteetä, teefriikki olisi arvostanut enemmän haudutettua teetä, mutta ei siinä pussiteessäkään mitään sen suurempaa vikaa ollut. Teen pääsin lisäksi nauttimaan ihan kuumana, sillä pieni ihme otti ja nukahti (jee!) oman maitotäytteisen brunssihetkensä jälkeen matkarattaisiin, joka tarkoitti sitä, että saimme syödä brunssin alusta loppuun ihan rauhassa. Unet jatkuivat vielä brunssin jälkeenkin, joten pääsimme ostamaan ne suojakuoret ja ehdin lisäksi kipaista vähän vaatekaapoissa ennen kuin rattaiden uumenissa alkoi peitto liikkua (en voinut kirjoittaa ”peitto heilua”, se olisi kuulostanut liian härskiltä).

La Torrefazione_iso omena

Ison Omenan La Torrefazionen brunssi oli kaiken kaikkiaan ihan jees. Ei huono eikä myöskään mikään järisyttävän hyvä. Hinta oli kuitenkin kohtuullinen, paikka viihtyisä (ja ainakin meidän visiitin aikaan rauhallinen) ja vaunuille oli hyvin tilaa. Lapsiperheitä paikalla oli itse asiassa aika paljon, eli kyseessä on oikein lapsiystävällinen paikka. Sitä osaa nyt pienen vauvan kanssa arvostaa vähän eri tavalla kuin ennen.

Iso Omenan ravintolamaailma M.E.E.T on muuten juuri avattu. Siellä on vaikka mitä mielenkiintoisia paikkoja, joihin meidän täytyy käydä vielä tutustumassa! Uskoisin myös, että kaikki ostoskeskusten ravintolat ovat sellaisia, joihin uskaltaa astua rohkeasti sisään myös lasten kanssa.

La Torrefazione_iso omena

Baby bluesin täyteiset viikot

On niin mukavaa kun ystäviä ja sukulaisia on käynyt kylässä moikkaamassa pientä ihmettä. Vieraita on ravannut tasaiseen tahtiin nyt nelisen viikkoa, ja on ihan pakko kiittää kaikkia kyläilijöitä! Ette usko miten voimaannuttava ja hyvä olo mulla vierailujen jälkeen on aina ollut. Jokaisella vierailulla on ollut ihan aidosti todella suuri merkitys.

baby blues

Ensimmäiset kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen podin nimittäin ns. baby bluesia, turha sitä on kiistää. Vaaleansinisestä vauvakuplasta ei ollut tietoakaan, kyyneleitä valui valtoimenaan pitkin päiviä ja olotila heitteli hormonien vuoksi laidasta laitaan. Herra Longfield ymmärsi mistä on kyse, antoi mulle tilaa, omaa aikaa, tukea, helliä sanoja sekä myös naurua niissä kohdin jossa sitä kipeimmin tarvittiin. Muistan miten herra nauroi ja minä yhdyin lopulta nauruun, kun itkeä pillitin sitä, ettemme pääse enää koskaan herran kanssa kahdestaan saunaan! Tai kun tirautin jokusen kyyneleen harmitellen sitä, etten halua/jaksa tutustua pienten vauvojen äiteihin, vaan haluan, että kaikki mun nykyiset ihanat ystävät saavat samanikäisen vauvan mun kanssa.

baby blues

Baby bluesin niska taitettiin katki parin viikon jälkeen pienen ihmeen syntymästä. Juttelin asiasta neuvolassa, perheelle sekä ystäville. Tiesin mistä on kyse ja en pelännyt pitkiä itkukohtauksia, mielialan vaihteluja taikka omituisia ajatuksia itsenäisyyden ja elämän menettämisestä. Annoin tunteiden tulla, mietin niitä ja kerroin niistä heti herralle ja monesti myös ystäville sekä perheelle viestien ja puheluiden muodossa. Päivä päivältä kaikki näytti positiivisemmalta ja sitten piti vain odottaa, että homma saatiin painaa lopullisesti villaisella.

baby blues

Ystävät sekä perhe olivat eniten tukenani. Moni kertoi muistaneensa, että suuret muutokset ovat aina olleet mulle kova paikka. Sisko kertoi, että muistaa miten soitin hänelle kun Horatio tuli meille. Kerroin siskolle, etten osaa/voi rakastaa Horatiota, koska se tuntuu väärältä edesmenneen Kodan takia. Eräs ystävä kertoi, että olin tosi allapäin muutettuamme vihreään Vihervaaraan, koska pihatyöt olivat tekemättä ja piha oli pelkkää mutaa. Herra Longfield muisteli miten jouduin palaamaan ekoiksi öiksi takaisin vanhempien luokse kun muutimme herran kanssa ensimmäiseen yhteisiin kotiimme. Itkin kuulemma niin lohduttomasti opiskelijakämpässä, että lopulta äiti ja isä soitettiin hakemaan mut takaisin kotiin. Herra myös kertoi, että olin aivan shokissa kun hän kosi minua. Hoin monta päivää kosinnan (ja totta kai myöntävän vastauksen) jälkeen, että mua pelottaa jos meidän täytyy nyt muuttua tylsiksi aikuisiksi kun menemme naimisiin. Epäilin kovasti, ettemme voisi enää olla hölmöjä ja sekoilla yhdessä kuten kosintaan asti olimme tehneet. Niin ja sitten oli vielä sellainen juttu, että kun jätimme Kodan ensimmäisen kerran pidemmäksi aikaa hoitoon Tahkovuoren reissun ajaksi, tuli mulle niin kamalan huono omatunto nähdessäni Kodan valokuvan kirjan välissä reissussa, että oksensin koko aamun.

baby blues

Mutta enkös mä sanonut vain joitain päiviä ennen pienen ihmeen syntymää, että hänen tulonsa tuntuu just nyt tavattoman luonnolliselta asialta..? Taidan olla luonteeltani vähän sellainen tyyppi, etten osaa stressata asioita kovin kattavasti etukäteen. Intoilen vaan onnesta soikeana kaikkea uutta, mutta en ajattele etukäteen kuin kaikkea sitä ihanaa ja positiivista, ja lakaisen kaiken muun jonnekin syvälle mattojen alle. Ja ainahan se sotku sieltä mattojen alta jossain välissä esiin tulee.

baby blues

Baby blues ei ole mikään harvinainen juttu, jopa 70-80 % uusista äideistä kokee sitä ensimmäisten päivien, viikkojen sekä kuukausien aikana. Osalla se menee ohi tosi nopsaan ja osan se pitää otteessaan hieman pidempään. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aletaan puhua sitten siinä vaiheessa, jos olotila ei ota parantuakseen. Omista fiiliksistä ja tuntemuksista kannattaa puhua avoimesti synnytyksen jälkeen. Neuvolassa, puolisolle, ystäville, perheelle tai vaikka nimettömänä netissä. Toisten kokemuksista ja tsemppaavista sanoista saa voimaa ja uskoa omaan jaksamiseen uuden ja ihmeellisen edessä!

Sillä uutta ja ihmeellistä tämä kaikki totisesti on! Itse ainakin koen, että tässä meni yhdessä hetkessä koko elämä tavallaan uusiksi, tuntui tämä kaikki sitten etukäteen kuinka luonnolliselta tahansa. Arki tulee saada toimimaan ja rullaamaan uudestaan, siihen pitää saada ynnättyä entisen ja uuden elämän parhaat jutut, niin että meillä kaikilla on hyvä olla. Uutta arkea ei rakenneta hetkessä, ei viikoissa eikä edes ehkä kuukausissakaan. Mutta se työ on saatu nyt vauhtiin kun aivot alkavat toimia normaalisti ja hormonit ovat tasoittuneet.

baby blues

Nyt – noin neljä viikkoa synnytyksen jälkeen – naputtelen tätä tekstiä kännykälläni sydän pakahtuen. Itkeä tirautan edelleen melkein päivittäin, mutta itken siitä käsittämättömästä tunteesta, että olen jollekulle äiti. Tuohon nelikirjaimiseen sanaan mahtuu niin paljon, että kyllä sitä saa vähän herkistellä aika ajoin!

Juuri nyt pieni ihme nukkuu olkapäälläni tuhisten ihan överisöpösti. Tuntuu oikealta olla juuri tässä ja nyt. Sain piipahtaa aiemmin päivällä Sellossa shoppailemassa ja parin tunnin oma aika teki taas hurjan hyvää. Nyt jaksan taas painaa pepun sohvalle ja nököttää tässä niin kauan kun pieni ihme minua vain tarvitsee.

idbaby blues

 

Vastasyntyneen valokuvaus @Linnolahti Photography

Yhteistyössä Linnolahti Photography.

Pieni ihme oli vasta kuusi päivää vanha, kun pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja lähdimme kohti Helsingin Niemenmäkeä. Tuoreiden vanhempien kädet tärisivät, vauvan käsittely ei luonnistunut vielä yhtään, automatka jännitti käärön kanssa, pelotti voiko tuttia antaa vai meneekö koko imetysrumba pieleen sillä sekunnilla kun tutin tunkee pienokaisen suuhun.

linnolahti photography

Suurimpana mörkönä oli syy koko lähdölle – vastasyntyneen valokuvaus. Urakka, joka kestäisi 2-4 tuntia. Valokuvausta varten tuore äiti oli lukenut suurennuslasin kanssa kaksi edellistä päivää valokuvaajan lähettämää infolappusta, pakannut tavaroita, valinnut vaatteita, töhrinyt naamaansa pitkästä aikaa meikkiä ja stressanut aivan hurjasti sitä, miten kuvaussessio voi onnistua itkevän vauvan kanssa. Koska tietenkin olin aivan varma, että pieni poika huutaa koko kuvauksen ajan, samalla kun minä hikoilen paniikissa vieressä yrittäen rauhoittaa pientä ihmettä.

linnolahti photography

Lopulta me sitten jännittynein fiiliksin saavuimme Linnolahti Photographyn ovelle Niemenmäkeen. Astuimme kotistudioon sisään, ja jo muutaman minuutin päästän aloin rauhoittua. Kuvaaja, Elina Linnolahti, alkoi selittää aamupäivän kulkua. Hän kertoi, että saatoimme pötkötellä olohuoneen sohvalla telkkaria katsellen, juoda kupposet kahvia, tehdä omia juttuja, käydä vessassa, olla toisin sanoin kuin kotonamme sillä välin kun hän kuvaa pientä ihmettä. Osaan kuvista hän tarvitsisi meidän apua, mutta pyytäisi apua kun sitä tarvitsisi. Saimme myös halutessamme seurata kuvauksia kuvaushuoneessa.

linnolahti photography

Elina Linnolahden kotistudio on kuin koti. Yksi huone on varattu vastasyntyneiden kuvaukseen. Huoneessa on hurjan lämmin, jotta pienet vauvat viihtyvät siellä paremmin kuvauksen ajan. Taustalla soi ns. white noise, joka jäljittelee kohdun äänimaailmaa. Kuvaushuoneessa on kuvausrekvisiitan lisäksi myös iso parivuode, jonka syleilyyn minäkin pötkähdin kuvausten välissä kolmesti imettämään.

linnolahti photography

Linnolahti on kuvannut vastasyntyneitä vauvoja enenemissä määrin viime syksystä asti. Innostus vauvakuvaukseen lähti kahden oman lapsen myötä, joten kuvaajalla on otteet ja konstit hallussa pienten ihmisten kanssa. Me kuuntelimme ja kysyimme ahnaasti vinkkejä vauvan käsittelyyn kuvausten aikana, niin helpolta se osaavissa käsissä näytti! Oli tosiaan upeaa nähdä miten varmoin ottein Linnolahti pientä ihmettä käsitteli. Kyllä siinä tuoreiden vanhempien leuat loksahtivat auki kun Elina sai pojan rauhoittumaan ja nukahtamaan ilman rintaa! Minä kun olin varma viiden päivän äitiyden jälkeen siitä, ettei pieni ihme opi ikinä nukahtamaan ilman rintaa.

linnolahti photography

Kuvaukset etenivät ihanan rauhallisesti. Koko sessio vietiin luonnollisesti läpi täysin vauvan ehtojen ja aikataulun mukaan. Välissä imetettiin ja vaihdettiin vaippa, jonka jälkeen homma pääsi jatkumaan. Kuvattaviin asentoihin Linnolahti asetteli pientä ihmettä uskomattomalla kärsivällisyydellä. Asetteli sormia, varpaita, käsiä ja kasvoja aina vain uudestaan ja uudestaan. Ei sitä työskentelyä voinut kuin ihailla!

Vastasyntyneiden kuvaus tehdään mieluiten vauvan ollessa alle kaksi viikkoa vanha. Tämä ihan siitä syystä, että alle kaksiviikkoisina pienet ihmiset nukkuvat hurjan paljon, ja se taasen edesauttaa kuvaajaa samaan vauvasta kauniita ja levollisia kuvia. Niin ja totta kai se myös helpottaa kuvaajan työtä, vartin välein naama punaisena huutava vauva kun ei ole kovin kuvauksellinen tapaus.

linnolahti photography

Linnolahti Photography tarjoaa asiakkailleen kahta kuvapakettia. Pikkuinen-paketti sisältää 10 kuvaa ja on hinnaltaan 250 euroa. Täydellä sydämellä -paketti taasen pitää sisällään 25 kuvaa ja kustantaa 350 euroa. Kuvat saa muokattuina käyttöönsä 2-4 viikon kuluessa kuvauksista. Kuvat toimitetaan Dropboxissa, ja sieltä ne voi ladata tosi kätevästi omalle koneelle käden käänteessä (omaa Dropbox-tiliä ei tarvitse olla). Sähköpostiin välitetyn Dropbox-linkin voi lisäksi jakaa suoraan esim. isovanhemmille. Kuvat eivät majaile Dropboxissa ikuisuutta, joten kuvat kannattaa ladata omalle koneelle hyvissä ajoin.

Kuvista saa käyttöönsä kahdet versiot, toisissa on vesileima ja niitä voi hyvin jakaa mm. sosiaalisessa mediassa. Toiset ovat kooltaan isot, ja niistä taasen voi tilata vaikka tauluja tai kortteja omaksi ja sukulaisten sekä ystävien iloksi.

linnolahti photography

Meidän saamastamme kuvauspaketista lähtee tilaukseen yksi isompi taulu makuuhuoneen seinälle ja taidanpa teettää kuvista samaan syssyyn myös kutsukortit ristiäisiä varten. Ehkä myös kiitoskortit! Tosin sitä ennen pitäisi päättää pienen ihmeen nimi. Tottahan toki siinä kävi niin, ettei ennalta ”päätetty” nimi ollutkaan pienelle herralle sopiva. Sopivaa nimeä pyöritellään vihreässä Vihervaarassa alvariinsa, ja eiköhän me ristiäisiin mennessä olla joku päätös saatu tehtyä!

Tilaamme toki saamamme kuvat lisäksi isovanhemmille sekä itsellemme muistoksi. Näiden kuvien avulla vauvakirjaan saadaan kohtuullisen suloista täytettä!

linnolahti photography

Osaa kuvista tekin saatte ihailla tämän postauksen yhteydessä. Eivätkö ole loistavia? Niin hellyttäviä, herkkiä ja jopa veikeitä. Pienen ihmeen ilmeet on saatu vangittua hienosti kuviin – meidän jässikkähän ei mikään hymypoika ole, naama on suurimman osan päivästä visusti mutrussa! Mutruisen naaman lisäksi taisimme saada aikaan kohtuullisen temperamenttisen kaverin, pieni ihme on ensi viikkojensa aikana tehnyt ainakin sen selväksi, että hän syttyy (sekä onneksi myös sammuu) nollasta sataan sekunnissa..

linnolahti photography

Olemme herra Longfieldin kanssa tosi iloisia, että kaikesta jännityksestä huolimatta pakkasimme itsemme ja uuden tulokkaan autoon ja kävimme kuvauttamassa vasta viisipäiväisen pienen ihmeen (Elina Linnolahti tekee kuvauksia muuten tarvittaessa myös asiakkaiden kotona). Oikeaa kameraa ei olla kotona vielä juuri jaksettu kaivaa esiin, ja on mahtavaa saada vauva-ajasta myös muitakin kuin puhelimen kameralla napattuja kuvia.

Vastasyntyneen valokuvaus olisi myös varsin ihastuttava lahjaidea tuoreille vanhemmille! Ja heitähän nyt keväällä riittää ihan ruuhkaksi asti, heh!

Huutoa aamuin, illoin, öin,
äiti ja isä hoitaa suurin töin.
Silmän aluset mustina,
järki aivan tuuttina.

Vauvan naama kurtistuu,
vanhemmille ensi hymysuu!
Taas jaksaa äiti ja isä hoivata,
kiitoksesta oivana.

linnolahti photography


Yhteistyössä Linnolahti Photography

Vauvan kanssa Cafe Tarinassa (HKI)

Parisen viikkoa siihen meni, että vauvan käsittely alkoi tuntui luonnolliselta eikä koko ajan ollut varomassa ja panikoimassa miten päin vauvan nostaa ja laskee, ja missä asennossa häntä sylissä pitää. Parisen viikkoa meni myös siihen, että mun pää alkoi hajota neljän seinän sisällä. Oikeastaan siihen meni ehkä viikko, ja sen jälkeen ovesta oli pakko päästä ulos – vauvan kanssa tai ilman, edes ihan pieneksi hetkeksi. Olen siitä onnekas, että en kärsinyt synnytyksen jälkeen mistään kivuista, ja pääsin siis heti kotiutumisen jälkeen tekemään Horation kanssa pienehköjä metsälenkkejä. Ekat lenkit olivat tosiaan lyhyitä pyrähdyksiä metsään, sillä pieni ihme tuntui niin hurjalta ja ihmeelliseltä, että hetkikin hänestä erossa sai hormonit pyörimään päässä niin hurjasti, ettei ole totta. Pyöri ne kyllä muutenkin pari ensimmäistä viikkoa, jonka jälkeen pääkin alkoi tajuta sen, että meillä on ihan oikeasti vauva.

kahvila tarina munkkiniemi

Kun kaksiviikkoisen kanssa oli käyty neuvolassa ja sieltä saatu ihan virallinen lupa lähteä ihmisten ilmoille, oli olo ensin tosi helpottunut, mutta hyvin nopeasti aloin stressata vauvan kanssa liikkumista. Toki olimme käyneet lähes päivittäin vaunulenkeillä, mutta lähteminen autolla (saati bussilla!) jonnekin vähän pidemmälle tuntui (ja tuntuu edelleen) vähän pelottavalta. Pyörittelin päässä kaikkia mahdollisia skenaarioita, joita reissun päällä voi tulla – mitä jos vauva alkaa raivota silmittömästi julkisella paikalla, enkä saa häntä rauhoittumaan, mitä jos joku katsoo pahalla silmällä kun imetän itkuista vauvaa keskellä Selloa, mistä löydän vessat jos pissaa ja kakkaa valuu joka kolosta yli äyräiden, mitä jos maitobaari ei kelpaa hälyn keskellä jne jne jne.. Aloin hikoilla pelkästä ajatuksesta! Lisää hikeä ei kyllä tarvittaisi, imetyshiki riittää vallan mainiosti.

kahvila tarina munkkiniemi

Sitten meillä kävi Oxygenol-pariskunta kylässä ja he pyysivät meitä Cafe Tarinaan joku päivä kaffelle. Sovimme treffit viime viikon lauantaille. Tarkkaa kellonaikaa emme voineet sopia, koska pienen ihmeen rytmi on vielä täysin hakusessa, emmekä voi yhtään tietää missä vaiheessa päivää on ns. rauhallinen hetki lähteä liikkeelle. Niinpä sovimme sillä tavalla, että me ilmoittaisimme kun aika olisi passeli.

Passeli aika koitti yhden aikaan lauantaina. Pieni ihme tankkasi maitobaarin antimia antaumuksella ja alkoi sen jälkeen painaa simmuja kiinni. Äkkiä viestiä ystäville, vauvalle ulkovaatteet päälle ja autoon! Olimme jo aamusta pakanneet hoitolaukun sekä päättäneet mitkä vaunut ja muut härpäkkeet otamme mukaan. Jestas mitä kaikkea sitä pitääkin ajatella nykyään ennen lähtöä..

kahvila tarina munkkiniemi

Automatka meni kivasti ja saimme kuin ihmeen kaupalla siirrettyä pienen ihmeen turvakaukalosta matkarattaisiin ilman, että hän heräsi. Ensimmäinen paniikki vältettiin hienosti! Sitten kärräsimme itsemme Cafe Tarinan oville ja olimme kovin helpottuneita kun kahvilassa oli useampi tyhjä pöytä ja saimme valita rauhallisen sivupöydän vessojen läheltä. Toinen paniikki selätetty! Odottelimme hetken ystäväpariskuntaa ja ainakin minä olin koko ajan varpaillani sen suhteen, että kohta vaunuista alkaa kuulua huutoa ja sen jälkeen kahvit jäähtyvät, ruokahetki menee ohi suun, hyssyttelemme itkuista vauvaa emmekä voi jutella mistään. Lisäksi en oikein tiennyt olisiko pieni ihme pitänyt riisua ulkovaatteista vai ei. Katselin ympärilleni ja huomasin, että Tarinassa oli meidän lisäksi kahdet muutkin vaunut ja näiden pienokaisten vaatteisiin ei koskettu. Otin mallia, poistin vauvan päältä peiton ja vain avasin villatakkia sen verran, ettei pikkuinen herännyt.

kahvila tarina munkkiniemi

Cafe Tarina on avoin, valoisa ja miellyttävä paikka. Tiskin takaa löytyy suuri määrä niin suolaisia kuin makeita herkkuja, joilla taltuttaa pienen ja vähän isommankin nälän. Minä tilasin salaatin neljällä täytteellä, chai latten sekä pääsiäisunelmakakun. Siis nam! Salaatti oli tosi runsas ja kakku suli suussa. Herra Longfield maisteli lohipiirakkaa, litki isoimman kahvin mitä sai (yöheräämiset, äiti- ja isäihmiset tietää) ja herkutteli omalla suosikillaan, perunaleivoksella. Ystäväpariskunnan lautasilla oli karjalanpiirakka, täytetty sämpylä, sitruunamarenkitorttu sekä marjajuustokakku.

Koko kööri popsi herkkuja hymyssä suin, eikä tainnut keltään jäädä lautasille montaakaan murua.

kahvila tarina munkkiniemi

No miten se ruokahetki vajaa kolmeviikkoisen vauvan kanssa lopulta meni? Yllättävän hyvin! Sain syötyä lähes koko salaatin ennen kuin vaunuista alkoi kuului kitinää. Sitten hyssyteltiin pientä miestä herran kanssa vuoronperään niin kauan kunnes maitohanat piti avata. Mietin hetken imetänkö pöydässä vai menenkö vessaan, ja lopulta päädyin menemään aluksi vessaan, sillä julkista imettämistä en ollut vielä harjoitellut. Vessassa hörpittiin kaikessa rauhassa pieni hetki ja vaihdoin vaipan. Jotenkin siellä vessassa istuskelu tuntui kuitenkin hölmöltä, joten siirryin rohkeasti pöytään, peitin maitobaarin liinalla ja imetin pienen ihmeen kakkua syöden. Se meni tosi hyvin! Hyvää treeniä mulle sekä vauvalle.

Pieni mies ei enää nukahtanut uudestaan, mutta oli maitotankkauksen jälkeen ihan kiltisti sylissä ihmetellen ympärillä olevia tuoksuja ja hälinää. Vaikka silmät olivatkin apposen auki, ei pikkuinen vielä kovin pitkälle näe. Ehkä hän kuitenkin aisti ulkoa tulvivan valon ja katseli siinä sivussa hölmistyneenä meidän muiden naamoja.

kahvila tarina munkkiniemi

Kahvilassa istuskelun jälkeen teimme vielä pienen kävelylenkin Munkkiniemessä yrittäen saada pikkuisen rauhoittumaan vaunuihin. Turha toive. Syli oli ainoa paikka jossa oli hyvä olla. Mikäs siinä, kyllä tätä nelikiloista kääröä kantaa sylissä vielä ihan mielellään! Lenkin jälkeen pakkasimme itsemme takaisin autoon ja hurautimme kotiin.

Olipahan seikkailu! Ensimmäinen kerta ihmisten ilmoilla meni oikein hyvin ja takoi ainakin tuoreeseen äitiin uskoa siitä, että kotoa voi lähteä ihan rohkeasti pikkuhiljaa liikkeelle. Ennen kuin herra Longfield palaa töihin, pitää meidän vielä yhdessä harjoitella bussilla liikkumista. Ajattelin alkaa käydä vauvakerhoissa, joita järjestetään tässä meidän lähellä sekä kirkon että erään päiväkodin toimesta. Bussimatka olisi lyhyt, ja kerhoissa tapaisi varmasti uusia tuttavuuksia, joiden kanssa voisi sitten mennä kahvittelemaan vaikka Tarinaan uudemman kerran!

kahvila tarina munkkiniemi

Pienen ihmeen synnytyskertomus

Elettiin tiistaita 21.3.2017. Olimme menossa nukkumaan ja kello näytti 23.45. En ollut koko raskauden aikana tuntenut yhden yhtä supistusta, joten en tiennyt yhtään miltä ne tuntuvat. Tuolloin varttia vaille kaksitoista alavatsassa tuntui kuitenkin jotain. Se oli hyvin vieno tunne ja en ensin ajatellut sen tarkoittavan mitään. Sama vieno tunne palasi kuitenkin keskiyöllä, varttia yli kahdentoista, puoli yksi jne. Herra Longfield nukkui jo sikeästi, enkä minä vieläkään ollut varma mistä nyt oli kyse. Jossain syvällä aivoissa tuli kuitenkin tunne, että tästä se lähtisi.

synnytyskertomus

Googletin pimeässä makkarissa supistuksista ja yritin selventää päätäni sen osalta, että vartin välein tulevat tuntemukset ovat ihan totisesti supistuksia. Siirryin olohuoneen matolle Horation viereen, sillä en halunnut herättää nukkuvaa herra Longfieldiä. Jos tässä olisi tosi kyseessä, niin olisi hyvä, että edes hän olisi nukkunut yöllä.

Kahdelta yöllä kuitenkin herätin herran. Sanoin, että nyt on sellainen tilanne, että mulla on ollut kahden tunnin ajan aika säännöllisesti supistuksia vartin välein ja ne muuttuvat jatkuvasti voimakkaammiksi. Sopersin kyllä perään, että tämä vaihe voi kestää ensisynnyttäjillä vaikka kolmekin vuorokautta, jos supistukset sattuisivat vielä loppumaan.

Herra Longfield kaivoi vihkon esiin ja alkoi merkata supistuksen välejä ja kestoja ylös. Vielä tässä vaiheessa supistukset olivat täysin hallittavissa, mutta ne muuttuivat jatkuvasti voimakkaammiksi ja niiden väli harveni.

Yritin kokeilla alkuvaiheessa erilaisia asentoja supistusten tullessa, olinhan vakaasti päättänyt, että kävelen ympäri taloa niin pitkään kuin mahdollista ja otan supistukset vastaan seisten tai polviltaan. No ei se ihan niin mennyt. Kun supistukset alkoivat olla kivuliaita, oli ainoa hyvä asento maata oikealla kyljellä (vasen ei toiminut yhtään). Kylkimakuu oli siitäkin hyvä asento, että siinä sai täristä rauhassa. Supistusten välissä jalkani tärisivät nimittäin aivan holtittomasti. Kylmä minulla ei ollut, mutta jalat vain vispasivat.

Kuumassa suihkussa oli myös ihana olla. Retkotin jumppapallon päällä ja pyörittelin lantiota minkä pystyin ja supistusten ajan ohjasin hurjan kuuman suihkun alavatsalle. Se tuntui niin hyvältä kun siinä tilanteessa saattoi tuntua. Herra Longfield oli laittanut lämminvesivaraajan luksus-asentoon, mutta silti tulikuuma vesi loppui yön aikana kolme kertaa. Onneksi säiliö täyttyi nopeasti uudestaan, ja pääsin ottamaan pitkät kuumat suihkut yön ja aamuyön aikana kolme kertaa.

Yhden suihkusetin jälkeen kävi hassu juttu. Kuuma vesi loppui ja käärin itseni pyyhkeeseen. Kodinhoitohuoneen ikkunassa välähti yhtäkkiä oikein kunnolla ja ajattelin, että alanko nähdä kipujen takia harhoja. Köpöttelin keittiöön, jossa herra Longfield minua odotteli ja siinä samassa ulkona jyrähti oikein kunnolla. Meille oli tulossa ukkospoika oikein rytinällä!

Jossain välissä alkoi oksentelu. Harrastin sitä kovimpien supistusten ajan usean tunnin ajan aika ahkerasti. Se ei nyt sinäänsä oloa huonontanut tai parantanut – oksennus tuli supistusten aikana ja se siitä. Kyllä siinä vaiheessa supistuskipu oli se joka oli päällimmäisenä mielessä. Supistuskipujen lisäksi lähes kaikki energia meni hengityksen miettimiseen sekä siihen, että uskalsin ottaa supistukset rentona vastaan – pitää lantion sekä leuat rentoina ja jollain sairaalla tavalla nauttia supistuksesta ja sen elinkaaresta: alusta, huipusta sekä siitä tunteesta kun huippu on saavutettu ja kipu alkaa väistyä.

Herra Longfield oli upeana tukena. Piti käsistä kiinni, muistutti miten pitää hengittää, kirjasi kaikki ajat ylös, toi ruokaa sekä vettä, kiikutti ämpäriä kun oksennus teki tuloaan ja kehui miten upeasti jaksan.

Soitimme Jorviin kolmesti yön aikana. Oli hurjan vaikeaa arvioida kuinka kauan kipuja kotona jaksaa, joten oli parempi soittaa ja kysellä apuja. Jorvi oli (hieman odotetusti) tupaten täynnä, joten lopulta meidät ohjattiin Naistenklinikalle. Kotona jaksoin olla 8.30 asti. Tässä vaiheessa kipeitä supistuksia oli tullut jo noin viiden tunnin ajan suunnilleen viiden minuutin välein.

Menin pötköttämään auton takapenkille samalla kun herra Longfield kaahasi Turun motaria. Olihan se aika erilainen automatka.. Naputtelin supistusten välissä muutamia viestejä ystäville kertoen missä mennään. Oli mukava keskittää ajatukset edes toviksi viestin naputteluun ja lukemiseen, vaikkakin supistusten aikana saattoi tässä vaiheessa enää melkeinpä vain huutaa.

Automatkan jälkeen omat muistikuvat ovat hieman heikot. Herra Longfield heitti minut Naistenklinikan aulaan, josta minut ohjattiin info-naisen avulla ilmoittautumispisteelle. Sen verran muistan, että söngersin ilmoittautumisessa nimeäni sekä hetua ja samalla puski supistus päälle. Puhkuin ja pihisin ja yritin siinä tiskillä seistessäni saada puhuttua, kunnes tiskin takana oleva nainen sanoi, että otetaanpas se supistus tässä välissä ihan rauhassa. No se oli ja meni, ja nainen sanoi supistuksen päätteeksi, että hengität hurjan hyvin ja supistus oli oikein hyvän pituinen. Jeeee!

Kätilö otti minut piakkoin ilmoittautumisen jälkeen vastaan, ja hänen sekä herra Longfieldin kanssa köpöteltiin sitten tutkimushuoneeseen, jossa kävi ilmi, että olin 4 cm auki ja sain jäädä mestoille. Puin sairaalakoltut päälle ja matka jatkui omin jaloin kohti synnytyssalia. Siellä sain kuulla aivan mahtavia uutisia: pääsisin halutessani huoneen vieressä olevaan ammeeseen, jossa voisin vapaasti imeä ilokaasua. Sinne siis!

Amme täytettiin aivan piripintaan tulikuumalla vedellä. Valot sammutettiin ja katossa oleva tähtitaivas tuli esiin. Ihan kuin kylpylässä olisi ollut! Tosin harvemmin sitä kylpylässä vetää ilokaasua, kipristelee ja oksentaa altaan laidan yli, mutta tällä kylpyläreissulla nämä kaikki kuuluivat asiaan.

Lilluin ammeessa hyvin tyytyväisenä reilut kolme tuntia pitäen koko ajan herra Longfieldin kädestä kiinni. Toisella kädellä kiskoin ilokaasua aina kun siltä tuntui, eli aika usein. Ilokaasu ei vienyt supistuskipua pois, mutta vei ehdottomasti supistuksen kovimman kärjen tiehensä, jonka ansiosta supistukset oli helpompi ottaa vastaan.

Lilluin ammessa siihen asti kunnes koin supistuksen aikana ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. Tunne oli aivan uusi, ja kysyin siitä kätilöltä heti. Siinä sitten katsottiin mikä on tilanne, ja sehän oli sellainen, että olin auki jo 9 cm. Epiduraalia ei enää ennättänyt antaa, ja kätilö ehti jo kysellä haluatko synnyttää ammeessa, johon minä kaiketi mongersin jotain, että en mä ole sellaisia miettinyt, en varmaan. Juttelimme myös kivunlievityksestä ja lopulta joku päätyi siihen, että spinaalia annetaan ja äkkiä, sillä ponnistamista ei saanut vielä aloittaa.

Nousin altaasta ja kävelin elämäni tuskaisimmat metrit synnytyssänkyyn. Tästä alkoi minun synnytykseni pahin vaihe, tai siis kivuliain vaihe. Supistukset muuttuivat heti altaasta nousemisen jälkeen vähintään 10 kertaa kivuliaimmiksi, ja huusin niiden aikana oman muistikuvan mukaan jo aika komeasti yrittäen kiskoa ilokaasua samaan aikaan. Hengitystekniikka petti supistusten kovimmissa piikeissä, mutta pääsin hengitystekniikkaan hyvin taas käsiksi kun kuuntelin vierelläni hengittävää herra Longfieldiä, jonka kanssa yhdessä hengiteltiin kun pahin kipu supistuksesta oli mennyt ohi.

synnytyskertomus

Anestesialääkäri tuli jossain välissä. Tästä minulla ei ole kovin hyviä muistikuvia – ponnistuksen tarve ja supistuskipu vei kaiken energiani, enkä pystynyt keskittymään mihinkään mitä ympärilläni tapahtui. Kuulin sanoja sieltä ja sanoja täältä ja ymmärsin, ettei anestesialääkäri saanut spinaalia millään laitettua. Anestesialääkäri kyseli minulta jotain siitä missä tunnen piikin – enemmän vasemmalla tai oikealla, vaiko keskellä. Ensin vastasin rehellisesti, etten tunne piikkiä missään, mutta kun puudutteen laitto ei onnistunut millään ja paikalle kutsuttiin kokeneempi anestesialääkäri, joka kyseli asiaa taas, sanoin vaan, että joo keskellä tuntuu (mielessäni ajattelin, että ihan sama minne puudute menee, kai siitä jotain apua kuitenkin on). Kokeneempi anestesialääkäri sai spinaalin kerrasta oikeaan paikkaan, ja se tunne, joka valtasi kropan välittömästi sen jälkeen, oli jotain aivan taivaallista.

Spinaali vei KAIKKI kivut pois, siis aivan kaikki. Tärisin kauttaaltaani kylkiasennossa niin onnellisena, ettei tunnetta voi edes kuvata sanoin. Olin täysin liikkumatta vasemmalla kyljelläni ja tärisin. En tuntenut mitään kipuja, ja päälleni laitetut paksut peitot lämmittivät minua ihanasti. Puudutteen vaikutus kesti 1 h 15 minuuttia ja tässä välissä herra Longfield kävi syömässä ennen synnytyksen viimeistä etappia.

Saimme olla huoneessa kahdestaan niin kauan kun puudute tehosi. Se oli mukavaa, ei turhaa hössötystä ympärilläni. Ihan uneen asti en spinaalin kanssa päässyt, mutta sain todella tärkeän kivuttoman lepohetken ennen ponnistusvaihetta.

synnytyskertomus

Kun puudutteen teho alkoi heikentyä, pyysimme kätilöt paikalle. Paikalle saapuikin uudet tyypit – aivan ihana vanhempi nainen sekä hurjan mukava nuorempi nainen. Mukana oli myös vuoroaan päättävät kätilöt, jotka olivat pitäneet meistä tähän asti huolta. Henkilökunta vaihtoi kuulumiset sekä kävivät läpi tilanteeni, ja sitten todettiin kaiken olevan valmiina ponnistukseen.

Olin vielä tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin spinaalin vaikutuksessa, vaikka supistukset alkoivatkin taas tuntua. Kun käsitin, että tässä ollaan nyt ihan loppumetreillä, valtasi mieleni sellainen hormonipyrähdys ettei totta. Aloin itkeä aivan valtoimenaan. Itkin ja hoin miten en osaa olla äiti, miten pieni vauva ei osaa mitään kun hän tulee maailmaan ja miten me selviämme tästä kaikesta kahdestaan herra Longfieldin kanssa. Itkupurkaus oli pitkä ja sai kätilötkin hieman nauramaan. Olin kyllä siinä vaiheessa päästäni niin pyörällä.

Ponnistusvaihe kesti sitten lopulta hieman yli 2 tuntia. Vaikka olin tankannut synnytyksestä kovasti tietoa, en vain käsittänyt miten mun pitää ponnistaa. Saatoin olla kyllä vielä hieman spinaalin huurteissa, enkä tuntenut supistuksia niin kovasti kuin ennen puudutteen antamista. Tosin en myöskään käsittänyt ponnistusvaiheen hengitystekniikkaa yhtään. Puhisin ja pihisin ja päästelin ilmaa ulos suustani aivan väärissä kohdin. Kätilöt antoivat koko ajan neuvoja, mutta ponnistaminen ei vain sujunut. Vauva kuulemma laskeutui kyllä alaspäin, mutta kyllä siinä puolentoista tunnin äheltämisen aikana alkoi jo usko välillä loppua!

synnytyskertomus

Ponnistaminen itsessään ei ollut minusta lainkaan kivuliasta, se tuntui minusta jopa hyvältä. Mutta ponnistusasentoihin (kokeilimme useampaa) meneminen supistuksen alussa sattui hirmuisesti. Olin niin kuvitellut, että hoidan ponnistusvaiheen polviseisonnassa, mutta jalat tärisivät sen verran reippaasti edelleen, etten olisi varmasti edes pysynyt polvieni päällä pystyssä. Lisäksi jo ajatuskin kääntymisestä ja polvilleen nousemisesta tuntuivat tässä vaiheessa liian suurelta urakalta. Niinpä sitä sitten ponnisteltiin lähinnä kyljeltään sekä semmoisessa soutaja-asennossa, joka osoittautui itselleni mieluisemmaksi kuin kyljellään ponnistelu.

Uskon loppuessa manasin jo omaa kuolemaani sekä sitä, ettei tästä tule mitään eikä vauva vaan tule ulos, koska en osaa ponnistaa. Siinä vaiheessa vanhempi kätilö teki aika hienosti. Hän sanoi, että osaat upeasti ja vauvan pää näkyy jo, anna mennä vaan. Huusin takaisin, että eikä näy ja sen jälkeen kätilö poistui huoneesta hetkeksi, haki käsipeilin ja näytti minulle, että kyllähän näkyy! Sain peilikuvasta hurjasti lisää voimaa ja uskoa siihen, että vauva voi ihan oikeasti tulla ulos.

Ponnistusvaiheen loppusuoralla sain viimein kiinni siitä ponnistamisesta! Tajusin hengitystekniikan ja mitä missäkin vaiheessa supistusta tulee tehdä. Ja sitten pieni ihme putkahtikin minusta ulos. Se jos joku oli maagista. Nähdä miten pieni ihminen on yhtäkkiä siinä täysin valmiina ja täydellisenä. Näyn seurauksena ja täysin autuaan fiiliksen vallatessa kropan, aloin itkeä jo toistamiseen vuolaasti. Katsoin herra Longfieldin kasvoja, jotka peitti hymy ja totaalinen ihmetys, ja sain kuulla niin kauniit sanat siitä miten hienosti olin hoitanut homman kotiin. Aivan uskomaton olotila.

synnytyskertomus

Ja ne kivut. Päättyivät kuin seinään. Miten upeasti on naisen kroppa rakennettu! Parin minuutin päästä jälkeiset olivat ulkona, vatsa laskeutunut lähes normaalille tasolle ja kaikki se loppushow alakerrassa hoitui osaavien kätilöiden käsittelyssä ilman minkäänlaisia tuntemuksia.

Tässä se nyt oli. Synnytys oli ohi. Hieman päälle 16 tuntia siihen meni näin esikoisen kanssa ihan niistä ensimmäistä helpoista supistuksista, jotka tunsin kotona edellisenä yönä kello 23.45.

synnytyskertomus

Seuraavat tunnit kuluivat kaikessa rauhassa synnytyssalissa. Meille tuotiin ruokaa, pääsin suihkuun (parasta!), join vettä kuin virtahepo, ihmettelimme pientä ihmettä, juttelimme kätilöiden kanssa ja saimme viettää muutaman pitkän tovin perheenä synnytyssalissa ihan keskenämme. Lopulta oli aika siirtyä osastolle. Emme valitettavasti saaneet perhehuonetta, joten seuraavat kaksi yötä vietin pienen ihmeen kanssa kahdestaan. Tuore isä vietti kanssamme kuitenkin kaiken sallitun ajan, joten hyvin me ilman perhehuonettakin selvittiin!

Semmoinen oli se synnytys. Synnytyksestä jäi hyvät fiilikset, ja siihen suurimpana syynä olivat osaavat ja lämpimät hoitajat sekä kätilöt Naistenklinikalla. Olo oli koko vierailun ajan turvallinen. Oli mukavaa kun kaikki eteni luonnollisesti ja tärkeintä toki oli se, että pieni ihme voi hyvin! ♥

synnytyskertomus

Raskauden viimeinen kolmannes

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva, ja alkutaipaleen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa. Toisen kolmanneksen tiivistin sanaan odottava, ja tunnelmat raskauden keskivaiheelta koottiin blogiin joulun aikoihin. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että koko uskomaton matka on saatu pakettiin! Pieni ihme on putkahtanut vihreään Vihervaaraan ja me – uunituoreet äiti sekä isä – opettelemme olemaan vanhempia. Pää on pyörällä, tunteet vispaavat ristiin sekä rastiin ja tuleva jännittää!

Tuleva pyritään kuitenkin ottamaan vastaan pää kylmänä päivä kerrallaan. Ja ennen kuin sinne tulevaan päästään, on aika kurkistaa menneeseen, raskauden viimeiseen kolmannekseen. Niin ja millä sanalla minä viimeistä kolmannesta kuvaisin? Helppo. Raskauteni oli kokonaisuutena hurjan helppo. Viimeinen kolmannes ei tuonut mukanaan oikeastaan mitään ihmeempiä oireita taikka kipuja. Vain muutamaa viikkoa ennen synnytystä voin sanoa, että aloin tuntea kehossa selkeitä muutoksia entiseen, mutta menoa ei kuitenkaan tarvinnut hidastaa ja kaikki meni loppuun asti enemmän kuin hyvin. Tuleva otetaan vastaan kiitollisin mielin, ja nyt kurkataan miltä se viimeinen kolmannes tuntui.

kukat

Raskausviikko 27

Joulu oli ovella, tuli ovesta sisään ja meni samaa reittiä ulos raskausviikolla 27. Meidän viimeinen joulu ilman pientä ihmettä. Ajattelin etukäteen, että viimeinen joulu ilman pikkuista olisi tuntunut jotenkin erilaiselta ja ihmeelliseltä. Mutta ei se tuntunut, sellaiselta ihanan normaalilta joululta se tuntui. Enemminkin välillä mieleen kumpusi ajatus siitä, että olisipa ihanaa jos pieni ihme olisi jo täällä. Viettäisi joulua meidän ja vanhempieni kanssa, köllöttelisi sylissämme, maistelisi ensimmäistä kertaa jouluisia makuja ja nauttisi pitkästä jouluaaton lenkistä pulkan kyydissä (no okei, tänä jouluna ei olisi täällä etelässä paljon pulkkaa tarvinnut varastosta kaivaa, sadevarusteet riittivät). Mutta ehtiihän sitä ensi vuonna! Tänä jouluna pieni ihme piti vain siitä huolen, ettei minun vatsaani paljon ruokaa mahtunut, ähky yllätti jo alkupalojen kohdalla..

raskauden viimeinen kolmannes

Ennen joululomia kävimme herra Longfieldin kanssa 3D-ultrassa, tai siis 4D-ultrassa. Veljeni kehui Mehiläisen Felicitasissa työskentelevän Tapio Kurjen maasta taivaisiin, joten olihan pikkusiskonkin pakko päästä Tapion vastaanotolle. Kokemus oli jokaisen kehun arvoinen. Saimme pällistellä pientä ihmettä kaikessa rauhassa 45 minuutin ajan, samalla kun Tapio Kurki kertoi hyvinkin ymmärrettävällä tavalla vaikka mitä mystisiä juttuja sikiön kehityksestä. Meidän kannalta upeinta oli tietenkin kuulla, että kaikki on vatsan uumenissa edelleen niin kuin pitää. Tai no ainakin melkein. Tapio mittaili pienen ihmeen kokoa ja lopulta ruudulle ilmestyi arvio vauvan koosta, 1062 g. Heh – reippaan viikon verran ”liian iso”. Tapio ihmetteli painoa ja sanoi, että miten ihmeessä tuollainen jötikkä mahtuu pieneltä näyttävään vatsaani. Kohtuni oli asettunut ilmeisen hyvin tilavaan (lue: leveään ja pitkään) kroppaani piilottaen isohkon vauvan jonnekin syvälle sisääni. Eihän siinä koossa mitään hälyttävää toki ollut, mutta Tapio kertoi juurta jaksaen miten minun kannattaa nyt vähentää sokerin käyttöä loppuraskauden ajaksi, sillä tällä kasvuvauhdilla pusken maaliskuun lopussa sisältäni reipasta 4,5 kiloista”pientä” herraa. Kerroin Tapiolle että sekä minä että siskoni olemme olleet syntyessämme 4,5-kiloisia vaikka äitini oli hoikka ja pieni molempien raskauksien ajan. Tähän lääkäri totesi, että tässä tapauksessa sokerin määrää kannattaa ehdottomasti vähentää, sillä isot vauvat kulkevat kuulemma eräiden tutkimusten mukaan äidiltä tyttärelle yllättävän isolla prosentilla. Pakkohan se oli uskoa, edessä oli lähes sokeriton joulu!

Näimme ultrassa myös sitä 4D-kuvaa. Etupuolella oleva istukkani sumensi hieman kuvaa, mutta kyllä sieltä erotti useamman kerran erään pulleaposkisen ja nöpönenäisen pienen ihmeen. Jestas miten söpöltä hän näytti! Jalat olivat ristikkäin ja potkuja sateli melkein koko ultrauksen ajan. On se vaan käsittämätöntä miten hienoa teknologiaa nykyään on olemassa..

raskauden viimeinen kolmannes

Vielä on pakko jatkaa raskausviikon 27 turinoilla. Joulupäivänä sattui nimittäin niin mahtava juttu. Pieni ihme potki ehdottomasti eniten iltaisin sekä aamuisin kun heräilin. Herra Longfield oli miettinyt koko raskauden ajan, että milloinkohan hän voisi tuntea pienen ihmeen potkut ensimmäisen kerran. No se ihme tapahtui joulupäivänä, ihan aamusta.

Olimme heräilemässä ja paijaamassa pientä ihmettä vatsan päältä. Tämä operaatio tehtiin joka aamu. Oli hauska huomata miten eri asennoissa pienokainen vatsassa aamuisin oli. Joskus oltiin pitkittäin, joskus poikittain, joskus pylly edellä ja joskus vatsani näytti ihan omituiselta – navan toinen puoli oli ihan löysä ja toinen puoli kivikova ja selkeästi koholla. Luulen, että näinä kertoina pieni ihme oli selkä vatsaan päin ja ikään kuin pyöristi selkäänsä. Tai sitten se koholla oleva osa oli pikkuisen pylly. Jouluaamuna vatsan sisällä oltiin meille perinteisemmässä asennossa, jalat (suorina) aivan alavatsassa ja sitten jotenkin hassusti kroppa oikealla puolella vatsaa ja pää navan yläpuolella – melkein kiinni kylkiluissa. Siinä sitten tunsin ensin yhden voimakkaan potkun aivan vatsan vasemmassa alakulmassa, ja tarrasin äkkiä herran käteen ja pistin sen kohtaan jossa tunsin potkun. Hetken päästä potkuja tuli vielä kaksi lisää! Herra huudahti, että oliko toi oikeasti Niilo (Niilo on työnimi) vai työnsitkö vatsaasi ylöspäin? Sanoin, etten tehnyt mitään, Niilo se oli joka pisti aikamoiset potkut pienillä viiden sentin kintuillaan. Olihan se mahtava tunne, erityisesti herra Longfieldille. Ensimmäiset potkut jäivät varmasti hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi.

Raskausviikko 28

Jumpat jatkuivat töitä paisuneen syksyn ja talven jälkeen taas täydellä teholla. Jumppiin olin hirmu huonosti ehtinyt viime kuukausien aikana, sillä töissä istuttiin valehtelematta joka päivä melkein kuuteen. Onneksi sali on auki myöhään ja metsään pääsi lenkille Horation kanssa milloin vain.

No mutta, jumpista kuitenkin tykkään hurjasti, joten oli mahtia päästä taas porukalla treenaamaan. Spinningissä etukenoasento alkoi ajoittain tuntumaan inhottavalta, välillä oli pakko nostaa selkä ylös ja poljeskella selkä suorana, sillä pieni ihme oli sitä mieltä, että etukenossa hän meni liian lyttyyn. Muutenkin tunneilla joutui toki hölläämään jo näillä viikoilla. Vaikeaahan se oli olla innostumatta ja vetämättä liian kovaa. Mutta jos innostui, niin kyllä sen alavatsassa pian tunsi ja sitten olikin pakko höllätä. Entinen eturivin leidi karkasikin masunsa kanssa takariviin ja sekoili siellä minkä pystyi.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 29

Huomasin pitkän tauon jälkeen olevani erityisesti iltaisin hurjan väsynyt. Tiedä sitten johtuiko väsymys selkeästä liikunnan lisäämisestä jumppien muodossa vai siitä, että viimeinen kolmannes oli tosiaan täällä!

Unet alkoivat rauhoittua, näin pitkän aikaa mystisiä unia, ja olin aamulla melkein uuvuksissa yöllisistä seikkailuista ja kaikesta mahdollisesta sekopäisestä mitä unissa vaan voi tapahtua. Parin viimeisen viikon aikana olin myös alkanut nähdä ihania unia pienestä ihmeestä. Hänen kasvojaan en aamuisin koskaan muistanut, mutta muistin hymyn ja sen kuinka onnelliselta minusta unissa tuntui pitää pienokaista sylissä ja leikkiä hänen kanssaan lentokonetta yms.

Eniten odotin sitä, miltä meidän pieni poika näyttää. Sitä on vain niin mahdotonta edes ajatella.

Pienen ihmeen huonetta alettiin myös laittaa kuntoon. Hankintoja oli tehty läpi raskauden, ja vaikka vielä puuttuu monia juttuja, alkoi tässä vaiheessa varmaan sellainen peruskama olla aika pitkälti hankittu. Ehkä. Tai ei varmaan ollut. Ei kyllä ollut, sillä aina kun aloin yhtään miettiä listaa kaikista jutuista, niin kyllä sieltä vielä aika paljon kaikkea puuttui. Enkä ollut vielä edes äitiyspakkausta tilannut!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 30

Tämän rajapyykin saavuttaminen tuntui hurjalta. Vaikka laskettuun aikaan oli vielä 10 viikkoa, alkoi tuntua siltä, että maali on jo todella lähellä.

Vatsassa alkoi tapahtua myös ihan uusia juttuja. Hyvin rauhallinen ja söpöjä pieniä potkuja tehnyt pieni ihme alkoi sekoilla vatsassa päivä päivältä enemmän. Vatsan muoto muuttui pitkin päivää, ja erilaiset nipistykset ja kivistykset tulivat tutuiksi. Vointi oli edelleen hurjan hyvä, mutta näillä main kyllä tunsin olevana melkein kellon ympäri raskaana, eikä sitä raskautta enää unohtanut useiksi tunneiksi. Olo oli siis hyvä sekä energinen, mutta samalla huomasin nukkuvani lyhyitä päiväunia töiden jälkeen ja tuntevani itseni jotenkin erilaiseksi, ehkä paras sana kuvaamaan oloa oli se, että tunsin olevani raskaana – ensimmäisiä kertoja koko 30 viikon aikana. Oli jo aikakin!

Nukuin todella hyvin, erityisesti niinä öinä joita edeltävinä päivinä olin urheillut. Vessassa piti toki ravata pari kertaa yössä, mutta eivät ne yöunia häirinneet. Hyvin nukuttujen öiden takia olin tosiaan energinen. Herra Longfied kysäisi eräänä iltana, että miksi ihmeessä olen heittämässä kaikkea mahdollista krääsää roskiin tai antamassa niitä kierrätyskeskukseen. En ollut edes huomannut, että olin käynyt viikon aikana tuhottoman määrän kotimme kaappeja läpi, järkkäillyt niitä onnesta soikeana ja viskannut ison määrän roinaa pois kaappien perältä. Havahduin herran kommenttiin ja tajusin, että nyt se pesänrakennusvietti on sitten aktivoitu.

Se tosiaan aktivoitiin. Siivosin, järkkäsin, tein pienelle ihmeelle ostoksia, suunnittelin ja mietin, pesin ja silitin verhoja, sisustin lastenhuonetta, kävin varastoja läpi, kasasin valtavan pinon roinaa kierrätyskeskusta varten, viikkasin pienet bodyt ja muut vaatteet pienen ihmeen vaatekaappiin, ostimme lapsivakuutuksen, hain äitiysrahan sekä lapsilisän Kelalta, harjoittelimme kantorepun sekä turvakaukalon valjaiden käyttöä nukella. Turvakaukalon jalustakin asennettiin autoon. Sitä ei pitänyt sinne kyllä jättää, mutta ei heti keksitty miten sen saa irti, eikä tietenkään oltu luettu ohjeita niin pitkälle, joten telakka jäi auton takapenkille.

Eräänä iltana äitini soitti minulle. Hän on enemmän kuin kätevä käsistään ja pienelle ihmeelle onkin valmistumassa tulevalta mummilta aikamoinen kasa mahtavia juttuja, neulottuja vaatteita, alus- sekä pussilakanoita sekä reunapehmusteet kehtoon. Ideoiden määrä on valtava, ja äitini oli mahtava soittaessaan ja sanoessaan, että tässä käy Huli kuules aika vähiin, joten pitäisi osata jo sanoa minkä sävyisiä lakanoita pienelle ihmeelle pitäisi tehdä. Hahahhaah! Ihan mahtavaa. Aika käy vähiin.. Hui, pakko se on varmaan itsekin jo tajuta!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 31

Päiväunet jatkuivat. Herra Longfield huiteli työmatkoilla ja huomasin peitteleväni itseni lähes jokaisena arkipäivänä töiden, päivällisen ja Horation kanssa tehdyn pidemmän lenkin jälkeen peiton alle. Torkahdin yleensä 1-2 tunniksi. Tai sitä miksikään torkahtamiseksi voinut sanoa, nukuin kuin tukki. Ihmettelin yht’äkkisiä päiväunia, ja ajattelin josko hemoglobiinini olisi laskussa ja sen takia illalla tulee väsy jo seitsemän aikaan. Neuvola oli sopivasti samalla viikolla ja siellä testattiin myös hemoglobiini. Se mitään laskenut ollut – se oli noussut! Hemoglobiinini oli 138, joten rautakuuria ei tarvinnut aloittaa.

Iltaväsymys vaivasi vain arkisin. Lopulta ajattelin sen johtuvan ihan vain siitä, että pieni ihme oli vatsassa ja pyöritin arkea yksin. Näillä viikoilla tämä yhdistelmä alkoi olla jo sen verran raskasta, että unta tarvittiin tunti-kaksi lisää.

Pienelle ihmeelle alkoi myös olla kohtuullisen selkeät hereilläoloajat. Aamuisin, töissä kahvipaussin aikaan, alkuillasta kotona ja juuri ennen nukkumaanmenoa vatsassa riehuttiin entistä kovempaa. Se oli kyllä hauskaa! Pieniä ja vähän isompiakin potkuja ja pyörähtämisiä tulee varmasti eniten ikävä raskausajalta. On uskomatonta ajatella, että joku asuu sisälläni – kehittyy ja kasvaa siellä pieneksi ihmiseksi. Naisen ruumis on niin upea kapistus!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 32

Raskausviikolla 32 hermo oli töissä aika kireällä. Kalenterissa oli useana päivänä epämiellyttäviä palavereita, joissa istuminen ärsytti ja/tai sai mielen kuohumaan. Ja koska olen minä, reagoin näihin epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteiisiin vatsan kautta. Blogissakin olen avautunut useamman postauksen kera (osa 1 ja osa 2) mysteerisestä vatsastani, joka oikuttelee, kramppaa ja turpoaa kuin ilmapallo kun sille päälle saattuu. Vatsa oli ollut koko raskauden ajan rauhallinen, rauhallisempi kuin koskaan. Krampit ja turpoamiset ovat olleet vain ”kaukainen” muisto, jonka lisäksi vatsa oli toiminut koko raskauden ajan kuin unelma. No raskausviikolla 32 krampit ja koko muu paketti palasivat. Vatsa kipeytyi aina inhottavien palaverien aikana,ja rauhoittui vasta useiden tuntien jälkeen kotona sängyssä maatessani. Kipu oli ajoittain niin kova, että vääntelehdin palaveripenkissä naama vääränä, en päässyt penkiltä ylös, kävelin kumarassa ja huudahdin ajoittain todella kovan kivun yllättäessä ilman ennakkovaroitusta. Ei kiva.

Reagoin useaan asiaan vatsan kautta, ja tällä viikolla aloin myös pakata ja siivota työhuonetta. Olen aivan varma, että huoneen pöydillä olevat muuttolaatikot sekä 10 vuotta (!) vanhojen kansioden läpikäynti ja roskiin heittäminen vaikuttivat vatsaani. Minähän en siis oikeastaan edes haluaisi jäädä äitiyslomalle, töissä on niin mahtavia tyyppejä ja itse työkin ihan mukiinmenevää, että tuntuu suoraan sanottuna aika kurjalta jättää se yhteisö ”kokonaan” pidemmäksi aikaa. Tiedän, että pääsen tästä tunteesta kyllä irti, mutta vielä se tuntuu kovin raadolliselta.. Okei, olen mä vähän outo. Mutta ehkä joku saa tästä tunteesta kiinni?

Onneksi vatsakrampit hellittivät noin neljässä päivässä ja sen jälkeen olo oli taas normaali, liian normaali jos uskoo kaikkien muiden raskaana olevien tuntemuksia näillä viikoilla. Vatsa ei ole sen kummemmin tiellä, se ei haittaa juurikaan elämää, kipuja ei ole missään, jaksan edelleen käydä useamman kerran viikossa jumpissa, nukun hyvin (päikkäreillä ja yöllä) ja lisäksi nautin uudesta hassusta ulkomuodostani kovasti. Vatsa on aika cool!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 33

Seitsemän viikkoa h-hetkeen. Tai viisi tai yhdeksän. Tai jotain sinnepäin. Työpäivät voi laskea jo kahden käden sormilla, huh! Seitsemän viikkoa kuulostaa omaan korvaan vielä hurjan pitkältä ajalta, mutta kun sitä ajattelee hieman tarkemmin, on se aika pirun lyhyt aika.

Hamstraan edelleen maailman söpöimpiä vauvanvaatteita alennusmyynneistä ja kauhulla ajattelen olenko ostanut niitä jo aivan liikaa. Ei niitä kyllä voi kamalasti olla liikaa, kokohaarukka on 50-86, joten pienellä ihmeellä alkaa olla aika kattavasti ensimmäisen vuoden vaatekerrasto jo hommattuna. Onkohan tässä mitään järkeä..? Heh!

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 34

Raskausviikko 34 alkaa kovin tavallisesti. Herra Longfield on työmatkoilla, minä käyn töissä ja nukun tunnin tai kahden päiväunet joka päivä töiden ja Horation kanssa tehdyn lenkin jälkeen. Jumppiin en yksinkertaisesti ehdi, sillä herään yleensä kahdeksan aikaan illalla (vaikka olisi mikä herätyskello ollut soimassa ennen seitsemää) ja silloin on turha enää toivoa ehtivänsä yhteenkään jumppaan. Viikon loppupuolella herra kotiutuu vihdoin kahdeksi viikoksi!

Käyn viikon aikana moikkaamassa ystäviä Horation kanssa Kulosaaressa ja paiskin töitä vielä ihan tosissaan – torstaina sekä lauantaina saatiin vielä viimeiset minun vastuulla olleet projektit päätökseen ennen äitiysloman alkua, joten viimeisen työviikon saisin lasketella ihan rauhassa alkavaa äitiyslomaa kohti.

Sunnuntai ei ollutkaan sitten ihan tavallinen. Silloin mulle järkättiin nimittäin täydellisenä yllätyksenä vauvakutsut. Kirjoittelin helmikuun puolessa välissä vauvakutsuista oman postauksen, tunnelmia voi käydä kurkkaamassa tämän linkin takaa.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 35

Raskausviikolle 35 osui viimeinen työpäivä. Se oli aika rankka. Kirjoittelin viimeisen työpäivän fiiliksiä suklaisen kakkureseptin ohella myös blogiin. En tule koskaan unohtamaan sitä fiilistä, kun suljin rakkaan (ja kovin tyhjältä näyttävän) työhuoneeni valon ja lähdin kotiin. Kyyneleetkin kostuttivat silmät päivän aikana, mutta ajattelin koko ajan, että ikävä ja tyhjä olo loppuvat kotona ollessa muutamien viikkojen jälkeen – tai ainakin siinä vaiheessa kun pieni ihme päättää saapua maailmaan.

Vaikka olo oli vielä näillä viikoilla hurjan hyvä, alkoi yksi selkeä raskausoire puskea päälle. Nimittäin hengästyminen. Sellainen ihan outo hengästyminen. Istuessa pidempään tai pidempää metsälenkkiä tehdessä alkoi tuntua siltä, että hengitys kävi pinnalliseksi ja välillä piti tosissaan pysähtyä ja oikein imeä keuhkot täyteen ilmaa. En puuskuttanut tai hikoillut, mutta happi vaan tuntui loppuvan.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 36

Raskausviikko 36 oli äitiysloman ensimmäinen viikko. Suursiivosin kotia ja ruksin to do -listalta joka päivä jonkin askareen pois. Tuntui hyvältä saada asioita aikaan. Siivoilun ohessa kävelin pitkiä lenkkejä Horation kanssa, otin päiväunia kun siltä tuntui ja kävin jumpissa.

Eräänä yönä heräsin siihen, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Pelästyin hieman. Tuntui kuin sydän olisi tullut rintakehästä ulos. Päässä alkoi vilistä kuvat tulevasta synnytyksestä ja ajattelin, että nytkö se alkaa, kuuluiko avautumisvaiheeseen jäätävä sydämen tykytys, vai mistä tässä nyt on kyse, saanko mä sydänkohtauksen?! Herätin herra Longfieldin ja sanoin, että mun sydän puskee rintakehästä ulos. Otin puhelimen käteen ja googletin mistä oikein on kyse. Ei mistään vaarallisesta, ilmeisesti edellisillan pitkät saunailut olivat tehneet tepposet. Vaikka juon vettä reippaat kolme litraa päivässä, ei se selkeästi ollut riittävästi pitkän saunaillan lisäksi. Litkin keskellä yötä litran vettä ja odottelin, että syke tasaantui ennen kuin nukahdin uudestaan.

Kävin viikonloppuna ystävien kanssa Sandron brunssilla. Vatsa tuli täyteen ennätysvauhtia, mutta siitäkin huolimatta kiskoin buffetpöydän antimia lähes normaaliin tahtiin. VIRHE. Iso virhe. Kotimatkalla bussissa huono olo sitten alkoi, ja sitä jatkui koko päivän ja illan.. Kotona kieriskelin tuskissani sängyn pohjalla etsien jotakin hyvää asentoa, sitä kuitenkaan löytämättä. Litkin vettä, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Kamalin ähky koko elämäni aikana. Olo normalisoitui vasta yön aikana ja aamulla ähky oli enää ikävä muisto. Mutta kyllä tämän jälkeen pitää olla tarkkana, ettei syö liikaa! Mutta onhan se ihan hassua, että minä täytyn kahdesta voileivästä. Siis MINÄ.

idraskaudenviimeinenkolmannes

Raskausviikko 37

Raskausviikko 37 meni oikeastaan kokonaisesti Kuopiossa. Lähdettiin Horation kanssa herra Longfieldin seuraksi sinne herran työmatkalle. Laskettuun aikaan oli vielä sen verran pitkä aika, että ei nähty mitään ongelmia lähdön kanssa. Otimme kyllä varmuudeksi turvakaukalon ja pienelle ihmeelle muutamat vaatekerrat mukaan, mutta muuten ei synnytystä Kuopiossa mietitty. Viikko Kuopiossa teki hyvää! Sain vain olla, ei tarvinnut olla koko ajan miettimässä mitä sitä kotona seuraavaksi siivoaisi tai laittaisi valmiiksi ennen pienen ihmeen tuloa, sen kun vain oli. Heräsin, kävin syömässä aamupalaa, kävelin Horation kanssa 1-2 tunnin aamulenkkejä, otin päiväunet, katsoin Lahden MM-hiihtoja, kävin shoppailemassa, kauneushoidoissa, uimassa, hotellin salilla, uudestaan Horation kanssa ulkona ja iltaisin sitten tehtiin herran kanssa vaikka mitä. Kävimme mm. syömässä illallista Puijon Tornissa, savusaunomassa Rauhalahden Jätkänkämpällä ja eräänä iltana kävimme paikallisten chow chowien kanssa lenkki- ja koirapuistotreffeillä. Ihan parasta.

Pitkien kävelyiden aikana huomasin ensimmäistä kertaa askeleen hidastuneen selkeästi normaalista. Horatio kiskoi 8 metrin flexin päässä ja minä sain jarrutella koiran menoa. Reippaan puolen tunnin jälkeen aloin myös tuntea selkeää paineen tunnetta (tiedätte kyllä missä). Kivuliaalta askellus ei tuntunut, mutta selkeä ero kuitenkin aiempaan.

raskauden viimeinen kolmannesraskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 38

Kuopion jälkeiselle viikolle olin sopinut monet treffit ystävien, siskon, vanhempien sekä anopin kanssa. Juoksin siellä täällä, söin ulkona, näin ystäviä ja kävin päiväleffassa. Tein viimeisiä ostoksia pientä ihmettä varten (niin varmaan!) ja nukuin ihanan pitkiä päiväunia just silloin kuin teki mieli. Bussissa tuli tällä viikolla istuttua aika paljon, ja se ei tuntunut aina enää ihan kivalta. Jotenkin en saanut penkiltä millään hyvää asentoa ja aina oli liian kuuma. Kiskoin takkia pois päältä ja yritin vaihtaa asentoa, mutta silti 30 minuutin bussimatkat eivät olleet lemppareita.

Tällä viikolla oli sen verran paljon ohjelmaa, etten ehtinyt ajatella lähestyvää synnytystä oikeastaan ollenkaan. Vatsa oli lisäksi edelleen yllättävän pieni eikä häirinnyt menoa juurikaan, joten touhuamiselle riitti energiaa vielä oikein hyvin.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 39

Raskausviikolla 39 herra Longfield lähti viimeiselle työmatkalleen ennen synnytystä. Kohteena oli Rauma, josta hän pääsisi tarpeen vaatiessa ajamaan tuhatta ja sataa kotiin. Voin jo paljastaa, ettei herran tarvinnut rikkoa nopeusrajoituksia, sillä pieni ihme pysyi vatsassa piilossa koko viikon.

Tällä viikolla lähestyvä synnytys alkoi kuitenkin puskea mieleen enemmän kuin ennen. Tähän oli varmasti syynä se, että kropassa alkoi (vihdoin) tuntua ja näkyä muutoksia joita oletin tapahtuvan jo paljon aiemmin. Aamulla sormien nivelet olivat kipeät ja sormet olivat turvonneet (muuten en turvotuksesta kärsinyt), olo oli useana päivänä outo, syömisen jälkeen saattoi vähän aikaa oksettaa, vatsa muuttui äkillisesti kivikovaksi eikä mennyt enää takaisin semmoiseksi pehmeäksi. Luulen, että pieni ihme laskeutui ja se johti vatsan kovettumiseen (siis vatsa oli päältä koskettaessa tosi kova). Vatsan muoto muuttui hieman ja oli tosiaan sellainen pinkeä ympärivuorokautisesti. Lisäksi vatsa toimi vähän liiankin hyvin, mutta ei siitä sen enempää.

Odotin ensimmäisiä supistuksia ihan tosissaan, mutta ei sellaisia tullut.. Tylsää! Niin ja sitten oli vielä se kaikista oudoin raskausoire, nimittäin kuolaus! Aloin kuolata ihan hurjasti. Herätessä päiväunilta tyyny/peitto oli aivan märkä kuolasta – sitä tosiaan oli tullut useita desejä. Kerran jopa heräsin niin, että suuni oli kiinni ja kuola ei ollut päässyt valumaan sieltä pois, joten herätessä suussani oli valehtelematta noin desi kuolaa. Siihen olisi voinut oikeasti vaikka tukehtua!

Pienen ihmeen liikkeet olivat jo jokunen viikko sitten muuttuneet hyvin erilaisiksi. Enää en saanut nauttia niistä ihanista karatepotkuista, vaan vatsassa myllerrettiin. Tuntui ihan siltä, ettei tilaa enää ollut liiemmin ja liikehdintä tosiaan muuttui sellaiseksi myllerrykseksi. Eräänä yönä heräsin vessaan ja sen jälkeen ihmettelin sängyssä noin parin tunnin ajan sekavaa myllerrystä. Taisi olla hyvät bileet toisella.

raskauden viimeinen kolmannes

Raskausviikko 40

Raskausviikkoa 40 ei kovin pitkälle ehditty edetä. Ensimmäiset supistukset alkoivat 39+0 kello 23.45. Pieni ihme putkahti maailmaan seuraavana päivänä (39+1) kello 16.34. Mutta se onkin sitten ihan eri tarina!

raskauden viimeinen kolmannes

 

Pieni ihme on täällä ♥

Maailma kiinnosti häntä niin paljon, että se piti päästä näkemään omin pienin silmin jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa.

Keskiviikkona, 22.3.2017 maailmaan putkahti jotain kovin ihmeellistä. Ihme oli pituudeltaan 51 cm ja painoi 3808 g.

Allekirjoittaneen mieli on sekaisin. Kyyneliä valuu tuosta vaan, sydän pakahtuu, syvä hymy kaivertuu kasvoille samalla kun olo on täysin absurdi. Jokainen tämän kokenut varmasti tietää miten sekaisin sitä juuri nyt on. ♥

idnewborn