Jätkänkämpän perinneilta savusaunoineen, Kuopio

Moepa vuan, Herra Longfield tässä.

Huli tuolla jo kertoilikin jossain siitä kuinka se ja Horatio tulivat mukaan työreissulleni Kuopioon. Se on kyllä aina kiva juttu kun saa nuo kaksi työmatkalle mukaan, Varkaudessahan molemmat myös tuossa kesällä olivat. Itsekseen kun työmatkoilla menee niin ei sitä oikein saa itseään tekemään mitään työpäivän jälkeen, lähinnä sitä vain lojuu hotellihuoneessa ja käy jossain syömässä ruokaa ja siinäpä se. Mutta kun on Huli matkaseurana, niin on sitten tekemisiäkin illaksi aina tiedossa!

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Yhdeksi illaksi Huli oli meille varannut pöydän Kylpylähotelli Rauhalahden Jätkänkämpästä. Rauhalahti sijaitsee ihan Kuopion keskustan lähellä, ja sen Jätkänkämppä on joskus muinoin tukkijätkien asumustiloina toiminut hirsitalo. Tätä nykyä se toimii tilausravintolana jossa myös toisinaan järjestetään arki-iltaisin kaikille avoimia tukkilaisiltoja. Tällaiseen tukkilaisiltaan meillekin oli sitten pöytä varattuna. Jätkänkämppä sijaitsee mukavan kävelymatkan päässä Rauhalahden hotellilta, ei sinne kestänyt kauaakaan kävellä hotellin parkkipaikalta. Perillä Jätkänkämpällä tajuttiin että niin oishan tänne näköjään voinut autollakin ajaa, mutta metsän läpi kulkenutta tietä oli ihan kiva kävelläkin, ei ollu liian pitkä matka edes melko viimeisillään raskaana olevalle Hulille.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Tukkilaisilloissa tarjolla on erilaisia perinneherkkuja seisovasta pöydästä tarjoiltuna, sieltä löytyi kaikenlaista salaattia ja neulamuikkua ja katajanmarjasilakkaa ja tietty myös kalakukkoa, tai muikkukukkona se kai pitää kirjottaa jos siellä taikinamötkäleen sisällä on muikkuja. Pääruokana sai hemmetin hyvää porsasta ja tervajuureksia ja jotain perunoitakin siellä oli, ja sitten toki jälkkäriäkin löytyi. Ruoka oli oikein hyvää, mutta mukavinta koko touhussa oli isossa ruokasalissa patsastellut haitarinsoittajamiekkonen, joka jossain ihme tukkijätkävaatteissaan piti salissa tunnelmaa yllä reippailla tarinoillaan ja haitarinsoittelullaan. Pöytiin oli myös jaettu laulun sanat kaikille, jotta syömisen ohessa pystyi laulelemaan haitarimusiikin mukana. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että paikalla ei ollut pelkästään minun kaltaisiani juroja tuppisuita, jotka naama omaa lautasta kohtaan suunnattuna ja suu täynnä perunaa leikkaavat keskittyneesti veitsellä porsaanpaloja pienemmäksi jotta näyttäisi sille että mulla on nyt valitettavasti joku tekosyy olla laulamatta, vaan syömässä oli joukko reippaita eläkeläisiä ja muutakin väkeä jotka rohkeasti lauloivat haitarinsoittelun mukana. Mummokuoro haitarin säestyksellä jossain metsän keskellä olevassa mökissä oli oikeasti tosi hauska kokemus, kyllä on ollut tukkilaisukoilla mukavaa jos on joka ilta moiset kestit järjestetty.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Ruoan ja haitarimusiikin lisäksi meillä kyllä oli vielä yksi isompikin syy miksi juuri Jätkänkämpälle haluttiin tulla. Se oli aina tukkilaisiltaisin lämpimäksi lämmitetty savusauna, ja mahdollisuus käydä avannossa. Savusaunassa olin muistaakseni kerran aikaisemmin käynyt, Huli ei ollut käynyt kertaakaan, ja avannossa meistä ei ollut kumpikaan käynyt. Pienenä aina sanottiin että jos on syönyt niin ei saa heti mennä uimaan, ja sitten on semmonenkin varoitus että saunasta ei saa heti mennä kylmään veteen. Aateltiin että on tosi hyvä idea vetää ittensä eka buffetista ähkyyn, sitten mennä saunaan läkähtymään ja sieltä heti avantoon uimaan joku reipas pari kilsaa. Tai no, Huli kyllä sanoi heti että hän ei ole avantoon sitten tulossa, sille on joskus ihan ylitsepääsemättömän hankalaa tulla kylpylässäkin saunan jälkeen johonkin 25-asteiseen uima-altaaseen, joten semmonen pariasteinen vesi sai jäädä kuulemma kokematta. Mutta minä kyllä meinasin avantoon mennä vaikka väkisin kun kerran tilaisuus moiseen avautui.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Jätkänkämpän savusauna oli melkoisen iso lukaali, miehillä ja naisilla oli omat puku- ja pesutilat, mutta jättimäiseen saunatilaan mentiin kaikki sulassa sovussa. Sinne sai ihan luvan kanssa mennä uikkaritkin päällä ilman että tuli perussuomalaiset vanhukset huutamaan ja osoittamaan sormella, tai sitten pyyhkeeseen kietoutuneena oli toinen konsti. Saunaa vuokrataan yksityistilaisuuksiin ohjeena että semmonen 60 saunojaa on vielä ihan hyvä määrä, en tiedä mahtuisko sinne nyt kovinkaan mukavasti ihan niin monta saunojaa kerralla, mutta kyllä sinne varmaan joku 30 ihmistä kerrallaan olisi aika kivuttomasti mennyt. Savusaunan löylyt olivat oikein leppoisat, ei sieltä oikein olisi tahtonut lähteä ulos pakkaseen ja avannon jäiseen veteen itseään kiduttamaan.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Mutta pakkohan se oli mennä lopulta. Huli tuli armollisesti myös ulos lumihankeen seisomaan siksi aikaa, kun minä kipitin kylmissäni jäistä polkua pitkin laiturille. Avannossa ei tungosta ollut, ei siellä ollut ketään muuta. Minä olin suunnitellut taktiikakseni pulahtaa veteen niin äkkiä kuin mahdollista. Pelotti että sattuuko se jääkylmä vesi oikein tosissaan. Eihän se mikään maailman mukavin kokemus ollut laskeutua sinne avantoon, mutta siinä ehkä oli jo jäistä maata pitkin steppailtuani jalat vähän tottuneet kylmään, ja ilman itkua ja valitusta sain itteni laiturin tikkaille ja siitä sitten askel kerrallaan alemmas ja syvemmälle avantoon. Kun sitten sain itseni kaulaa myöten veden alle, tapahtui jännä hengensalpaantuminen, tuntu ettei saanut hetkeen happea ollenkaan. Se jotenkin säväytti sen verran että nousin pikavauhtia sieltä vedestä ylös, ja hytisten ja vikisten juoksin ennätysvauhtia savusaunaan sisälle ennen kuin jäätyisin kuoliaaksi, Hulia nauratti kovin ja se kuviakin minun kärsimyksestäni otti. Saunan lämpöön päästyäni alkoi koko kehossa mukavasti kihelmöimään, tunne oli sen verran hauska ja myös se hengensalpaantuminen oli sen verran vekkuli kokemus että piti vielä toisen kerran käydä siellä avannossa se kokemassa. Kilometrien uinnit jäi kyllä toisellakin kerralla tekemättä, pulahdin taas portaista henkeni edestä kiinni pitäen kaulaa myöten veteen ja äkkiä ylös.

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Vaikka avannossa pulahtaminen hallitusti olikin jännä ja mukava kokemus, niin sai siinä siitä kylmyydestä ja hengensalpaantumisesta sen verran osviittaa että on se kyllä varmaan karmea tilanne jos jäiden läpi joskus yllättäen plumpsahtaa veteen. Vielä jos sieltä ylös pääsee, eikä ole savusaunaa muutaman metrin päässä, niin enpä tiedä. Hyi hitto, en alkais ollenkaan. Toivottavasti ei joudu moista kokemaan koskaan.

Mutta Jätkäkämpän perinneiltaa eläkeläiskuoroineen, haitariukkoineen, savusaunoineen ja avantoineen, sen voisi kyllä mieluusti kokea uudestaankin. Koe sinäkin, tai itke ja koe!

Rauhalahti Jätkänkämppä Kuopio1

Ähtäri Zoo (sis. lippupakettien arvonnan)

Kaupallinen yhteistyö Ähtäri Zoon kanssa.

Morhu, Herra Longfield tässä.

Jos joku sanoo Ähtäri, niin mitäpä siitä tulee mieleen ekana? Mulle tulee mieleen karhu. En ees oikeastaan tiedä miksi, jostain Ähtärin eläinpuiston eli Ähtäri Zoon mainoksista se varmaan on jonnekin ajokoppaan istuttautunut. Tai ehkä se on jäänyt sinne siitä kun joskus pienenä poikana käytiin kerran Ähtärissä eläimiä kattelemassa, ja paikan karhut on jotenkin sitten jääneet alitajuntaan asti hengailemaan.

Kun Huli sitten tuossa joku päivä kertoi, että nyt olisi mahdollisuus lähteä Ähtärissä käymään, niin hetihän minä ajattelin että jippii, karhuja pääsee katselemaan, lähdetään jo! Karhut on metkoja otuksia, aina oon niistä tykännyt. Lempparikarhuni ei oo Nalle Puh tai mikään muukaan fiktiivinen karhuherra sadetakissa tai jymyhunaja purkki kädessä, vaan ihka aito ja oikea Juuso-karhu Kuusamon suurpetokeskuksesta. Juuso on mainospuheiden mukaan Suomen suurin karhu lähes 500 kilon talviunia edeltävällä elinpainollaan, ja Juuson käsittämättömän lämpimät välit hoitajaansa Sulo Karjalaiseen ja herrojen yhteiset videot ovat tehneet niin Juusosta kuin Sulostakin oikein julkkiksia. Sulo oli viime vuonna Linnan juhlissa Saulia kättelemässä, ja Juuso on alkanut videoilla hölmöilyjen lisäksi tekemään tauluja, joita on parina viime vuonna myyty New Yorkia myöten. Mekin käytiin Juuson taidenäyttely pikaisesti katsastamassa läpi tuossa jokunen viikko sitten, ja kovasti tekisi mieli saada omaan kotiin yksi aito Juuson maalaama taulu – ne oli vaan taas tänäkin vuonna myyty niin äkkiä loppuun että ilman jäätiin.

Mutta, jos on Juuso nykyään maailmankuulu julkkis, niin melkoisen kuuluisa karhurouva asustaa Ähtärissäkin. Siellä nimittäin asustaa Mimmi, jonka erikoisalaa on joogaaminen. Mimmi-karhun joogauskuvat levisivät vuonna 2010 pitkin maailmaa, ja päätyivät lopulta vuonna 2011 peräti National Geographiciin asti. Kuuleman mukaan Mimmi oppi joogan salat emoltaan, joka taas oli keksinyt alkaa temppuilemaan herkkujen jaon aikana huomiota herättääkseen, ja kuulemma Mimmin jälkikasvukin on osoittanut kiinnostusta joogaliikkeisiin.

Hetken ehdin vain olla karhuista innoissani, kunnes katsoin ikkunasta ulos ja muistin että ai niin, nyt on talvi, ja talvella karhut nukkuu. Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! (Miltä hätä sitten oikein näyttää? Aina vain sanotaan että se ei ole tämän näköinen, mutta minkä näköinen se sitten on? Googlen kuvahakukaan ei auta tässä dilemmassa.) Talvisinkin Ähtärin eläinpuistossa on kyllä ihmeteltävää vaikkei julkkikset siellä silloin joogaakaan. Useat muut eläimet, kuten esimerkiksi lumileopardit, ahmat, saukot ja ilvekset peuhaavat paljon enemmän talvisin lumessa komeissa talviturkeissaan, kuin kesän paahtavassa kuumuudessa.

Me päästiin omalla kierroksellamme katselemaan ahman touhuja, kun se venkoili jonkun ihme luupalan tai minkä lie suolakivilohkareen kanssa, välillä se hautasi sen maahan ja juoksi muualle tonkimaan maasta jotain muuta, mutta palasi aina palikkansa luokse. Juokseva ahma on muuten aika jännä näky, se sillee kummasti klenkkailee menemään, etu- ja takatassut aina sillee tasajalkaa ponnistelevat vuorollaan ahman ruhoa eteenpäin. Ahmahan on myös muuten antanut nimensä melko suositulle sarjakuvasankarille, tosin se nimi on ensin käännetty englanniksi. Kieltämättä Wolverine kyllä kuulostaa vähän coolimmalta ku Ahma. Ei se jotenkin ois sama ku Hugh Jackman olisi jossain yliphotoshopatussa julisteessa naama irveessä ja adamantium-kynnet esillä, ja sitten siinä alla lukisi AHMA. Ei, Wolverine on Hugh Jackmanille parempi, Ahma sopii sitten enemmän Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Taneli Mäkelälle, turvallista matkaa ja voi hitsin hitsi.

Ahman lisäksi lumileopardikaksikko pisti meille kunnon shown pystyyn, ne siellä lumessa vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun tai muuten vaan sätkyilivät selittämättömästi niinku kaikki normaalit kotikissatkin aina välillä tekevät. Muistan joskus yhden kaverin vitsailleen, että Korkeasaaressa kun käy niin siellä joka toisessa häkissä on lumileopardi. Se on sinänsä aika hassu juttu koska lumileopardi on yhä edelleen uhanalainen laji, kissapedon huikean kaunis turkki on ymmärettävästi aikoinaan vetänyt turkismetsästäjiä puoleensa ja siinähän tuppaa sitten aina käymään niin että eläimiä metsästetään ihan liian kanssa. Korkeasaari on tämän eläinlajin suojelemiseen erikoistunut, 1960-luvulta lähtien siellä on syntynyt yli sata lumileopardin pentua, mikä on enemmän kuin missään muualla eläintarhassa maailmassa. Siksi niitä siellä niin paljon tuntuu olevan, ja lumileopardihan on valikoitunut myös Korkeasaaren tunnuseläimeksi. Ähtäri Zoo on myös jo kauan kantanut kortensa kekoon tämän hienon lajin suojelua varten, tällä hetkellä kaiketi taas odotellaan, josko eläinpuiston tiloissa keskenään viihtyvä kaksikko äityisi tekemään pennun keskenään. Oikein hyvät välit niillä ainakin näytti olevan, eivät vaan jurottaneet häkkiensä nurkissa Tinderiä suihkien vaan keskenään peuhasivat.

Muista eläimistä meihin teki eniten vaikutuksen komean näköiset pöllöt ja maakotkat (hitto että sitä pelästyisi jos metsässä kävellessä joku pöllö vaikka suhahtaisi pään yli, ihan eri kokoluokan lintuja ovat ku jotkut perus talitintit, maakotkasta nyt puhumattakaan!), hemmetin utelias kettu joka seurasi meidän touhuja melkeinpä kiinnostuneempana kuin me sitä, ja tässä ihan viime aikoina vähän ikävääkin julkisuutta saanut Ähtärin susilauma, joka vierailumme aikana pisti pari kertaa sellaisen ulvomiskonsertin pystyyn ettei tosikaan. Susien leikkiessä keskenään lihakimpaleilla, katseltiin että on hullua että tommosista on jalostettu maailmaan jos jonkunnäköistä ja -kokoista koirarotua, meidän Horatiokin kai on jotain sukua susille vaikkei kyllä uskoisi, enemmän Horatio näyttää sen uteliaan ketun lihavalta serkkupojalta. Saukko ja majava nähtiin vain pesissään nukkumassa, ja ilves hengaili omassa laavussaan, se sieltä raimohelmismäisen majesteettisesti toljotteli meitä. Hulin lemppareihin lukeutuvat villisiat veteli nekin kaikki sikeitä olkien seassa. Sitten siellä oli vielä poroja ja kauriita ja visenttejä ja mitä lie muitakin sarvipäisiä otuksia, hirviäkin siellä oli, harmillisesti ne vaan oli niin kaukana että ne jäivät vähän etäisiksi.

Ähtäri Zoo tarjoaa talvisin myös pulkanvuokrausta, jonka avulla perheen pienimmät saadaan kuljeteltua kolmikilometrisen luontoreitin läpi, ja henkilökunta pitää alueella nuotiotulia palamassa, joiden ääressä voi lämmitellä tai vaikka paistaa makkaraa. Villieläinten lisäksi Ähtärin eläinpuistossa voi käydä tutustumassa myös kotieläimiin, alueelle on vastikään avattu kotieläintila, josta käsin voi käydä tutustumassa lehmiin, hevosiin, kilipukkeihin ja meidän kotieläintarhan suosikeiksi nousseisiin villasikoihin, jotka tulivat hyvin uteliaina kärsiensä kanssa toikkaroimaan aidan toiselle puolelle meitä ihmettelemään. Ei Huliakaan niin harmittanut niiden villisikojen missaaminen kun oli melkeinpä samannimisen lajin kanssa kuitenkin päästy läheisiin tekemisiin.

Ähtäriin on kyllä tässä vuoden tai parin kuluttua pakko päästä itse uudestaankin. Siellä ollaan nimittäin tälläkin hetkellä kovaa vauhtia järjestelemässä aitauksia Suomen ensimmäisille pandakarhuille! Tarkkaa ajankohtaa pandojen tulolle ei olla vielä annettu, me kuulimme paikallisilta huhuja vuodesta 2018. Saattaa olla, että pandojen Ähtäriin kotiutuessa jää Mimmit ja Juusot vähäksi aikaa mediapimentoon, elleivät ne sitten äidy jotain Mona Lisoja tai yhdellä etutassulla seisten tehtyjä aurinkosotureita tehtailemaan.

Alkoiko jo kauheesti kihelmöittämään että voi kun minäkin pääsisin Ähtäriin eläimiä kattelemaan. No tiedätkö mitä? Nytpä voit sitten päästäkin sinne, hei! Saimme läksiäislahjaksi peräti 5 kpl rannekkeita, ja ne nyt sitten arvottaisiin! Rannekkeilla pääsee sekä villieläin- että kotieläinpuistoon, ja ne ovat voimassa vuoden päivät.

Rannekkeita arvotaan yhteensä kolmelle onnekkaalle: kaksi kahden rannekkeen lippupakettia ja yksi yhden rannekkeen paketti. Lippupakettien arvontaan osallistut jättämällä kommentin tähän postaukseen viimeistään lauantaina 4.3.2017. Lippupaketit arvotaan sunnuntaina 5.3.2017. Kommentissa haluaisimme kuulla minkä eläimen haluaisit ehdottomasti Ähtärin eläinpuistossa nähdä. Kaikki Ähtäri Zoossa vipeltävät eläimet ovat nähtävissä Ähtäri Zoon nettisivuilla.

Sitten vain eläimellistä kommenttia tulemaan ja onnea arvontaan! Otamme yhteyttä voittajiin sunnuntaina 5.3.2017 sähköpostitse.

Yhteistyössä Ähtäri Zoo

Herra Longfield työmatkailee: Varsova, Puola

Morwa, Herra Longfield tässä.

Tuossa vuoden vaihteen jälkeen on ollut melko kiireistä meininkiä työmatkojen osalta taas. Vuoden ekalla viikolla minun piti jo lähteä Puolassa piipahtamaan, mutta tuolloin keuhkoihini majapaikan tehnyt kuume pakkosiirsi reissua tuonnemmaksi. Uusi visiittiaika kuitenkin saatiin melko näpsäkästi solahtamaan jo kuukauden päähän, ja kävi vielä niin, että kun sitten viime viikolla Puolaan pääsin, aukeni reissun paluumatkalla vielä mahdollisuus käydä katselemassa Puolan pääkaupunki Varsovaa yhden illan verran.

Kerran aikaisemminkin olen Varsovassa illan oleillut, tuolloin tosin turisteerausaikaa ei ollut oikeastaan ollenkaan, lähinnä vain piipahdettiin jossain kaupungin ravintolassa syömässä, ja silloin ihmettelin että mikä tuo hemmetin iso ja kolho pilvenpiirtäjä oikein on mikä vähän joka paikassa horisontissa möllötti. Nyt kun aikaa oli enemmän, päätin ensi töikseni mennä tekemään lähempää tuttavuutta tähän jylhään tönöön.

Talo on alkuperäiseltä nimeltään ”Josef Stalinille omistettu kulttuurin ja tieteen palatsi”, nimi juontaa juurensa siitä, että talo on aikoinaan ollut lahja Neuvostoliitolta Puolan kansalle. Talo rakennettiin neuvostoliittolaisten hellässä ohjauksessa vuosina 1952-1955, mutta huonoa käytöstä osoittaen kiittämätön Puolan kansa poisti jo vuonna 1956 talon nimestä viittauksen lahjan antaja Josef Staliniin (joka meni ja kuoli kesken talon rakentamisen vuonna 1953), siitä lähtien se on ollut vain Kulttuurin ja tieteen palatsi. Talo muistuttaa minun harjaantumattomaan silmääni vähän New Yorkin Empire State Buildingia, ja käsittääkseni Stalinilla olikin joku fiksaatio tehdä amerikkalaisten rehvastelemia massiivisia pilvenpiirtäjiä myös Neuvostoliiton alueelle, ja yksi sitten Puolaankin pykättiin näyttämään että osataan sitä täälläkin hei!

Puolalaiset eivät tämmöstä kommunismin ajan suurudenhullua ja tarpeettoman suurta rötisköä ole hirveästi arvostaneet, taloa on kutsuttu Stalinin Ruiskuksi, Venäläiseksi Hääkakuksi, ja jostain käsittämättömästä syystä myös Pitsialusvaatteiseksi Elefantiksi. Vasta joskus 2000-luvulla kylmän sodan ja kommunismin jättämät arvet puolalaisten mielikuviin alkoi sen verran laantua, että massiivinen Kulttuurin ja tieteen palatsikin alettiin näkemään oikeastaan ihan jylhänä ja historiallisenakin rakennuksena, ja 2007 se julistettiin suojelukohteeksi. Se on yhä Puolan korkein rakennus, ja oli hetken aikaa maailman korkein kellotorni, kun torniin milleniumin vaihtumisen aikoihin lisättiin kellotaulut jokaiselle neljälle sivulle. Minusta tornitalo on oikein komea ja hieno, ja ilman muuta suojelun arvoinen mötkäle, olkoonkin että se on joskus rakennettu hullun kansanmurhaajan toimesta.

Olen vanhempien kollegojen tarinoista ja itsekin nyt tässä 10 vuotta kestäneen työurani aikana pannut merkille, että meno koko Puolassa menee koko ajan eteenpäin melkoista vauhtia, ja Varsovassa se näkyy ehkä kaikkein eniten. Kulttuurin ja tieteen palatsin tornin huipulla on yleisölle avoinna oleva näköalatasanne, josta käsin avautuu aika hulppeat näkymät Varsovan ylle, ja näkymät on tätä nykyä jotain ihan muuta kuin mitä ehkä vielä useimpien mielikuvissa Varsova ja Puola herättää. Kaupungista löytyy tätä nykyä Stalinin Ruiskunkin korkeudellaan haastavia, moderneja ja hienoja pilvenpiirtäjiä useampiakin kappaleita, löytyy merkkiliikkeillään mainostavia tuliteriä ostoshelvettejä, metrolinjoja ja kehäteitä on kaupungin yhteyteen rakennettu ja yhä rakennetaan lisää, ja taannoin Puolassa ja Ukrainassa järjestettyjen jalkapallon EM-kisojen tiimoilta Varsovasta löytyy myös uudenkarhea, hieno futisstadion, joka hehkuu Puolan lipun väreissä joka ilta.

Modernimman Varsovan lisäksi kaupungista löytyy myös melko viihtyisä Vanhakaupunki, jonka natsit aikoinaan pistivät aivan palasiksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa, tavoitteenaan tuhota niin paljon puolalaista kulttuurihistoriaa kuin ikinä vain aikaisiksi saavat ennen kuin tulee turpaan muulta maailmalta. Arvioiden mukaan natsit saivat 85 % Varsovasta totaalisesti tuhottua, mukana koko Vanhakaupungin alue ja Kuninkaanlinna, mutta turhaa oli työnsä, kaikki on sittemmin entisöity entisen veroiseksi ja siellä se Varsovan Vanhakaupunki tänä päivänäkin komeilee Unescon Maailmanperintölistalla, hähähä, natsit, ootte surkeita.

Olen aiemmin pitänyt Varsovaa vähän tylsänä ja huononakin matkakohteena, ja että Puolastakin löytyisi ainakin pari maan pääkaupunkia parempaa turisteerauskohdetta (Krakova ja Gdansk), mutta yhden illan pituinen visiittini nykyiseen Varsovaan pakotti kyllä miettimään asiaa uudelleen. Se huono kaupungissa yhä on, että sillä ei vieläkään ole täysin valmista kehätietä, joten kaupungin läpi virtaa melkoisesti liikennettä, ja isot, leveät autotiet halkovat Varsovaa vähän siellä sun täällä. Kun välimatkat Varsovan turistikohteiden välillä vielä ovat melko pitkiä, tietää se sitä että kohteesta toiseen siirryttäessä pitää jalkapatikassa etsiä useaan otteeseen leveiden autoteiden ylitys- tai alituskohtia. Poliisit sakottavat kaupungissa hanakasti autoteitä laittomista kohdista ylittävää kansaa. Jalankulkijoita on kyllä pyritty huomioimaan rakennuttamalla eritoten alikulkuväyliä runsain määrin, mutta silti kaupungissa kuljeskelu ei ole ihan yhtä näppärää kuin vaikkapa sitten siellä Krakovassa tai Gdanskissa. Yhtä kaikki, visiteeraamisen arvoinen paikka Varsova ehdottomasti tätä nykyä on, mene jo sinne ellet ole jo menossa!

Kurkkaa perään vielä muutama muukin postaus Puolasta.

Eniten aviopuolisossa ärsyttää…

Törmäsin Mutsis on -blogissa hauskaan Puolisoni on ärsyttävä, koska… -postaukseen. Meillä on tässä meneillään juuri kuudes hääpäivä, jonka kunniaksi oli pakko ottaa mallia Emilian mainiosta postausideasta ja laatia listat siitä mikä tuossa maailman ihanimmassa aviopuolisossa eniten ärsyttää. Kuudennen hääpäivän (jota kutsutaan myös sopivasti sokerihääpäiväksi) kunniaksi mietimme molemmat omissa oloissamme kuusi toisessa eniten ärsyttävää piirrettä/asiaa.

Rakkauden täyteistä ja unelmat toteuttavaa uutta vuotta 2017 koko lukijakunnallemme!

wedding picture

Herra Longfieldissä ärsyttää eniten..

  1. Ei-asenne. Tämä ärsytyksen aihe on samalla yksi niistä syistä, miksi sovimme niin pirun hyvin yhteen. Minä olen meistä se, joka rakastaa säheltää, suunnitella, miettiä ja toteuttaa. Herra Longfield on taasen järjen ääni (murrr, miten ärsyttävä sana..), joka toppuuttaa ja yrittää ohjailla yli-innokasta vaimoaan taivaita hipovista suunnitelmista edes hieman alaspäin. Mutta jatkuva toppuuttelu käy kyllä hermonkin päälle. Vaikka luulen, että kaksi kaltaistani sekoilijaa ei voisi toimia ikinä hyvin yhdessä – tai ainakaan kovin kauan, sillä konkurssi siinä tulisi vastaan hyvinkin pian.
  2. Herran mielestä pyyhkeitä ei ole syytä pestä koskaan. Ei, vaikka haistan jo metrien päästä oven päällä kuivumassa olevan pyyhkeen. Ja siis haistan! Kyllä kaikki tietää sen hajun kun pyyhettä ei ole pesty yli kuukauteen (hyi hitto) ja siitä leijailee erityisesti kosteana ummehtunut lemu. Yök. Haisevista pyyhkeistä olen huomauttanut 16,5 vuoden yhteiselon aikana varmasti satoja kertoja, vastaukseksi saan usein seuraavan selityksen: Eihän niitä tartte kovin usein pestä, niillähän kuivataan vaan puhdasta ihoa. Just.
  3. Oma-aloitteisuuden puute. Jos jotain pitää tehdä, herra Longfield tekee sen 110 % kotona sekä töissä. Mutta mitään ”turhaa” taikka ”ylimääräistä” on turha odottaa tapahtuvan. Mutta tämä sama taitaa vaivata myös (useita/joitakin) muita miehiä, jotenkin heille riittää paljon vähempi kuin naisille (yleistämättä sen enempää). Sellainen idearikkaus puuttuu lähes kokonaan, mutta onneksi herralla on kovin idearikas vaimo, heh.
  4. Ruoan laittaminen just eikä melkein ohjeiden mukaan. Kun herra kokkaa, reseptit luetaan pilkuntarkasti. Niin tarkasti, että jos ohjeessa sanotaan, että ainekset pitää sekoittaa puuhaarukalla teräskulhossa, niin niitähän ei voi sekoittaa missään tapauksessa muovilusikalla muoviastiassa, ei siis millään.
  5. Säästeleväisyys. Enkä tarkoita tällä rahan säästämistä (sitä ei osata kumpikaan), vaan ihan kaikkea muuta. Pari esimerkkiä. On todella ärsyttävää kun herra ostaa kaupasta talouspaperia, jonka yksi arkki on jaettu kahtia. Ja sitten kotona herra alkaa pestä keittiöntasoja sillä yhdellä talouspaperiarkin puolikkaalla. Hän kääntelee arkin puolikasta säntillisesti niin, että puhdasta pintaa riittää mahdollisimman pitkään. Ei tsiisus, siinä vaiheessa mun on pakko poistua keittiöstä. Toinen paperiin liittyvä ärsytys koskee vessapaperia. Jos herra joskus sattuu näkemään (tai kuulemaan vessanoven läpi) kuinka paljon rullaan vessapaperia pyyhkimishommiin, saan sellaiset arvostelut osakseni ettei totta. Kyllä sanon ihan suoraan, että on aivan eri asia pyyhkäistä joku pieni vuorenhuippu yhdellä arkilla kuin kokonainen kraateri! Siinä ei yhden arkin kanssa pitkälle pötkitä. Kolmas tähän kategoriaan liittyvä ärsytys koskee herran kännykkää. Hän on saanut töiden kautta Lumian (en tajua miten kukaan normaali ihminen ostaa ikinä Lumiaa..), ja se on niin p*ska! Herra kiroaa puhelinta viikoittain, mutta ei suostu sitten millään ostamaan omilla rahoillaan uutta normaalien ihmisten puhelinta. Minä olen viime vuosien aikana jouluna ja merkkipäivien alla kysynyt, josko ostaisin herralle HYVÄN puhelimen lahjaksi, mutta vastaus on aina tiukka EI. Kuulemma tällä p*skalla pärjää ihan hyvin, onhan se sentään ilmainen. En ymmärrä..
  6. Väkivaltaisten videoiden katselu. En voi ymmärtää miksi joku haluaa varta vasten katsella ISIS-videoita sekä muita väkivaltaisia videoita netistä. Siis oikeasti väkivaltaisia. Melkein suutuin kun kuulin, että herra oli katsonut jotain kamalia ISIS-videoita, joissa joukkomurhattiin ihmisiä. Kysyin häneltä, että mitä hemmetin järkeä niitä on toljottaa, maailmassa on ihan tarpeeksi pahaa ilman, että sillä pitää ruokkia aivoja ihan oma-aloitteisesti. Kuulemma sen takia, että tietää oikeasti miten kamalia esim. terroristijärjestöt ovat. Ettei ne ole mitään leikin asioita. Ai jaa, no tiesin sen kyllä jo ihan teurastusvideoita katsomattakin. Ennen ISIS-videoita ollaan juteltu myös väkivaltaisista elokuvista. Herra on niitä ilmeisesti katsellut aika vapaasti pienestä asti, minulla kun taas oli tiukat ehdot, ettei mitään K16-leffoja katsota ennen kuin olen täyttänyt 16. Näiden osalta herra on kyllä kallistunut minun kanssani samoille linjoille siitä, ettei niitä ikärajoja ihan turhaan leffoihin ja videoihin ole laitettu. Muutamista elokuvista on herralla sen verran kovat pelkotilat nuorempana jäänyt.

Hulissa ärsyttää eniten..

  1. Huli ei hyväksy sairastelua, ainakaan minussa. Oon kylläkin vähän taipuvainen miesflunssailuun, ja välillä suurentelen vaikkapa pienestä nuhasta johtuvia kestämättömiä tuskiani, ja silloin jotenkin salaa hyväksynkin sen jos Huli tuhahtelee kun oon vaikkapa imuroimisen tai tiskien laiton sijasta maannut himassa 8 tuntia Family Guyta katsoen. Mutta silloin kun oon oikeesti kipeä, kyrsii kun Huli hermostuu siitä etten ole keuhkokuumekoomassa maatessani tajunnut omaehtoisesti ryhtyä etsimään hyviä salaattireseptejä huomiselle päivälle. Kyllä se välillä on oikein hoivaavainenkin kun oon kipeä, mutta silloinkin siitä jotenkin aistii semmosen kevyen roolinvetämisen ja kaiken takana kytevän tukahdutetun raivon kun ei toi vätys oo verhojakaan ees viitsinyt silitysraudalla suoristaa, ota tästä teetä sitten niin, voi voi, muista nyt levätä, lepää oikein perkeleesti nyt sitten, älä missään nimessä tee yhtään mitään hyödyllistä enää ikinä koska sulla on ehkä o,1 astetta kuumetta.
  2. Huli on kova tekemään ja häseltämään kaikenlaista, mutta vaikeampaa on jälkien korjaaminen kun tekemiset on tehty ja häseltämiset häselletty. Tai no, kyllä ne aikanaan korjataan, mutta minua ärsyttää kun tuntuu että yhden voileivän laiton jälkeenkin keittiö on täynnä jauhoja ja granaatinomenan räjähdysjälkiä ja likaisia astioita, kaikkia hemmetin taikinaisia kulhoja ja möhnäisiä kauhoja lojuu tasoilla ja joskus lattioillakin. Niitä sitten joudun minä raukka pois korjailemaan vaikka olisin vasta viime viikolla kerran melkein aivastanut.
  3. Hammastahnatuubien käyttö on Hulille haasteellista. Nykyisin onneksi on keksitty semmosia tuubeja missä se korkki on sillee jännästi kiinni siinä tuubissa, niiden kanssa Huli osaa toimia, mutta niiden semmosten kanssa mistä pitää korkki kiertää auki, niin se korkin kiinni kiertäminen ei onnistunut ikinä, tuubi jäi aina auki ja se korkki pöydälle vielä sillee että se hammastahnainen puoli on pöytää vasten. Ja sitten kun rikospaikalle illalla palasi, auki jätetty tuubi olikin hammastahnan sijaan täynnä betonia, ja kylppärin tasolle oli hammastahnaisesta korkista jäänyt valkonen renkula jonka saa irti ehkä liekinheittimellä. Sille, joka keksi ne semmoset napsukorkkiset hammastahnatuubit, pitäisi myöntää Nobelin kaikki palkinnot kymmenen vuotta putkeen.
  4. Jos ajellaan jonnekin missä ei olla aiemmin oltu, ja ei meinaa osoite syystä tai toisesta löytyä, Huli alkaa jostain syystä ajamaan aina ihan helvetin lujaa. Se on vielä siitä ikävä juttu, että yleensähän siinä loppuvaiheessa ollaan jossain asuinalueella tai muualla pienellä tiellä. Lue siinä nyt sit karttaa kun Huli kaahaa jossain tuntemattomassa risteysviidakossa 80 km/h ja huitelee samalla kädellä oikealle että olikohan se tuolla vasemmalla, ja ihan sama mitä sanot, käännynpä tästä nyt tänne random-tielle missä on näköjään umpikuja ja vauhti kiihtyy 110 km/h. Nykyään yritän aina ite päästä auton rattiin jos ollaan johonkin vähän vieraaseen paikkaan menossa.
  5. Jos Huli mielestään tietää jonkun asian, on suunnilleen kirkonkirouksen ja Jokeri-faniksi julistamisen veroinen loukkaus alkaa sitä asiaa tarkastamaan. No, onhan se myönnettävä että 9 kertaa kymmenestä tämmösissä tilanteissa Huli sitten lopulta on tiennytkin sen asian ihan oikein, mutta ei se tarkastaminen silti mitään haittaisi, ja aina välillä tulee sit se kymmeneskin kerta vastaan ja se huomataankin sitten vasta perillä kun ollaan ajettukin ihan väärään paikkaan, koska varmana oikeaksi tiedetty osoite olikin jotain ihan muuta. En oo vielä ollut niin itsetuhoisella tuulella, että olisin kokeillut, mitä kävisi jos näissä tilanteissa alkaisin ääneen meuhaamaan ”mitäs mä sanoin”, ja toivon terveyteni tähden etten koskaan moista erehdykään tekemään. Huli kyllä tietää näissä tilanteissa jo muutenkin, että mielessäni myhäilen itsetyytyväisenä ja näytän voitto-silmää, ja siis riitahan meillä on jo muutenkin valmiiksi käynnissä koska olen osoitteen tarkastusta julennut mennä ehdottamaan aiemmin.
  6. Hulin mielestä on selvää säästöä ostaa mitä tahansa 100 eurolla, jos sen oikea hinta on joskus ollut 200 euroa. Oon kanssa alkanut tässä epäilemään, että Hulilla saattaa olla tapana näissä tämmösissä ostelujutuissa tehdä sillee, että eka se kertoo että kato, täältä sais tämmösen jutun 5000 eurolla, vaikka se oikeesti maksaa 8000 euroa, eikö kantsuiskin nyt ostaa hei? Sitten kun oon oksentanut järkytyksestä lattialle, Huli myöntyy että joo, onhan se aika paljon, no, on täällä tämmönenkin, maksaa 1500 euroa, oikee hinta ois 3500 euroa, tää nyt ois tosi hyvä jo. Sitäkin kun sitten olen kakistellut aikani, ladataan tämä kolmas vaihtoehto mikä maksaa VAIN 100 euroa ja se on hei 50% alennuksessa nyt, ja aattele miten paljon halvempi tää on ku ne 5000 ja 1500 euron jutut, ja nytkin kun tätä tällee kirjottelen tähän niin huomaan aattelevani että joo, onhan se 100 euroa kyllä aika vähän kun ei oo sentään se 5000 euroa, ja 50% alennus, on se kyllä hyvä, siinähän vähän niinku säästää toisen 100 euroa.. voi hitto. Mua on vedätetty kaikki nämä vuodet.

hääkuva

Greenwichin nollameridiaani Lontoossa

Moridiaan, Herra Longfield tässä.

Nollameridiaani. Sellasesta nyt sitten täytyy kirjottaa.

Nollameridiaani on pituuspiiri, jonka pituusaste on määritelty nollaksi. Mitä se nyt sitten tarkoittaa edes? No en minä tiedä, mutta onneksi Wikipedia tietää.

greenwich-nollameridiaani-london1

Maapallohan on semmonen mötkäle, että se on jaettu pallon pituussuunnassa 360 pituuspiiriin, ja leveyssuunnassa 180 leveyspiiriin. Näiden avulla ihminen voi sitten ilmoittaa olinpaikkansa ihan missä tahansa maapallolla seisookin, Helsinki esimerkiksi sijaitsee semmosessa paikassa kun 60 astetta pohjoista leveyttä, ja 25 astetta itäistä pituutta. Jos oikein alkaa hiuksia halkomaan, niin nämä piirit on vielä jaettu jokainen 60 yhtä suureen osaan joita sanotaan minuuteiksi, ja nämä minuutitkin on jaettu vielä 60 yhtä suureen osaan, joita sanotaan sekunneiksi. Eli jos vaikka meet Helsingissä Presidentinlinnan pihalle seistä toljottamaan, niin voit tarkentaa sijaintiasi sanomalla että oot kohdassa 60 astetta, 10 minuuttia ja 5 sekuntia pohjoista leveyttä, ja 24 astetta, 57 minuuttia ja 23 sekuntia itäistä pituutta, ja jo tietävät poliisit neliömetrien tarkkuudella mistä tulevat sinut hakemaan vankilaan.

Leveyspiireistä semmonen ku päiväntasaaja on melko kuuluisa, se sijaitsee tasan keskellä maapalloa, siitä on yhtä pitkä matka molemmille navoille ja se on maapallon levein kohta. Kaikki muut 180 leveyspiiriä on sitten jaettu siten, että päiväntasaajan yläpuolella on 90 kpl pohjoisia leveyspiirejä, ja alapuolella 90 kpl eteläisiä leveyspiiriä. Jokainen päiväntasaajasta kaikkoava leveyspiiri on aina edellistä lyhyempi, koska maapallo on pallo, niin se ympärysmitta sit sillee pienenee mitä lähemmäs pallon napoja mennään. Viimeisimmät eli ne 90. piirit sijaitsee ihan tasan pohjois- ja etelänavalla, eli jos joku joskus sanoo että kävinpä tossa 91. leveyspiirillä niin älkää uskoko, ei voi olla yli 90, älä mene halpaan!

greenwich-nollameridiaani-london3

Päiväntasaajalla ja muilla leveyspiireillä on siis vähän niinku fyysiset syyt olla sillee miten ne nyt on, mutta pituuspiireilläpä on eri tilanne. Pituuspiirit on kaikki yhtä pitkiä, ne menee jokainen pohjoisnavalta etelänavalle, eikä ole olemassa mitään järkevää tieteellistä syytä että missä nyt pitäisi olla semmonen päiväntasaajan tapainen julkkispituuspiiri minkä avulla voidaan sitten määrittää kaikkien muiden pituuspiirien numerot. Niinpä aikojen saatossa kaikenlaiset sankarit on sitten kuka milloinkin päättäneet, että se nollapituuspiiri menee sit just tästä, ja kaikki muut pituuspiirit jaetaan sitten tän kohdan mukaan. Nollapituuspiirin itäiselle ja läntiselle puolelle voidaan sitten alkaa lätkiä muita pituuspiirejä silleen että siellä nollapituuspiirin ihan vastakkaisella puolella on 180. pituuspiiri, ja kaikki nollan ja 180. piirin väliin jäävät sitten ovat jotain siitä väliltä, joko itäistä tai läntistä pituutta.

Ekana pituuspiirit keksi joku kreikkalainen, joka jostain syystä halusi laittaa nollapituuspiirin Kap Verden saaren poikki kulkemaan. Tän Ptolemaios-nimisen häiskän pituuspiirin kanssa eleltiinkin suhteellisen sopuisasti monta vuosisataa, kunnes sitten Amerikassa ekana käväissyt länsimaalainen Kristoffer Kolumbus kertoili tarinoita että Atlantin poikki kun kulkivat niin jossain kohtaa kompassin neula osoitti ihan millimetrilleen just tasan tarkkaan pohjoiseen, ja siitä innostuttiin sitten laskemaan että siellä missä Kolumbus katto kompassia niin just siinä onkin kivempi nollapituuspiiri.

Ei siitäkään viivasta sit kuitenkaan globaalisti tykätty, Espanja ja Portugali tosin jakoivat tän Kolumbuksen viivan mukaan maapallon kahtia, ja sopivat että Portugali saa kaikki viivan itäpuoliset Euroopan ulkopuoliset maat, ja Espanja saa kaikki viivan länsipuoliset Euroopan ulkopuoliset maat. Muilta mailta tai niiden Euroopan ulkopuolisten maiden asukeilta ei toki vaivauduttu kysymään että sopisko tämmönen jako teillekin. No ei se maapallon jako sitten ihan näin sitten lopulta toteutunut, mutta sen verran sen Kolumbuksen viivan olinpaikka on vaikkapa Etelä-Amerikkaan vaikuttanut, että ainoa Etelä-Amerikan maa missä tätä nykyä vielä portugalia puhutaan on Brasilia, ja siitä osui semmonen sopivan kokoinen kolkka just sen viivan Portugalin puoleiselle osalle, koko muu mantere meni Espanjalle ja espanjaahan siellä nykyään sitten muualla puhutaankin.

Kolumbuksen jälkeen vähän jokamaalaiset sankarit julistelivat että nollapituuspiiri on tässä missä meidän maa just sattuu sijaitsemaan, ja asiasta päästiin yksimielisyyteen vasta vuonna 1884, kun Washingtonissa järjestettiin oikein meridiaanikonferenssi, missä äänestettiin että se helvetin nollameridiaani sijaitsee nyt Lontoossa ja se menee Greenwichissä sijaitsevan Kuninkaallisen Tähtitornin poikki ja sillä hyvä, nyt loppuu se omien mielivaltaisten viivojen vetely! Ranskalaiset ei tosin tätäkään äänestystulosta vielä tahtoneet kunnioittaa, koska ne halus että se nollameridiaani ois menny jossain kivemmassa kohtaa Ranskaa, ja ruojat käyttivät väkisin omaa meridiaaniaan vielä vuoteen 1911 asti kunnes vihdoin myöntyivät olemaan samaa mieltä muun maailman kanssa.

greenwich-nollameridiaani-london6

Mitä väliä niillä pituuspiireillä ja niiden sijainnilla sitten on? No, kellonajat ja päivämääräkin ainakin katsotaan vaihtuvan sen mukaan miten pituuspiirit vaihtelee, näiden mukaan suunnilleen määräytyy nykyisetkin aikavyöhykkeet, tosin ne ei oikein missään muualla ku jossain merillä seuraa orjallisesti pituuspiirejä, lähinnä aikavyöhykkeet on maiden rajojen mukaan meneviä juttuja. Aikavyöhykkeistähän aiheutuu vaikka semmonen jännä ilmiö, että jos meet Helsinki-Vantaalla lentokoneeseen kello 8.00 aamulla ja lennät Ruotsiin, oot perillä ennen ku oot lähtenytkään, eli 7.50, koska kello on siellä Ruotsissa tunnin vähemmän, ja lentokoneella pääsee niin nopsaan kulkemaan että käy noin hassusti. Tälleen kun miettii semmosta tilannetta, että mitä käy jos sitten vaan matkaisit aina tunnissa yhden aikavyöhykkeen eteenpäin, niin eikö se aika sitten ikinä muutu, aina vaan on kello 8.00? No niinhän siinä käy, kellonaika ei tämmösessä touhussa muuttuisi, mutta siinä nollameridiaanin vastakkaisella puolella sijaitsevalla 180. meridiaanilla on sovittu olevan semmonen jännä vaikutus, että siitä kun meet yli, niin päivämäärä muuttuu. Tämä sovittiin, koska ekana maapallon ympäri purjehtineet heebot ihmettelivät kotiin päästyään että miksi kaikki on huomisessa päivässä jo, nyt on 12. päivä meidän kalenterin mukaan mutta kivenkovaan täällä kaikki väittävät että eikä oo ku 13. päivä. Sitten tarkistettiin lokikirjat ja kalenterit että missä on ryssitty, mutta missään ei oltu mokattu, ja viimein tajusivat että jos maapallon ympäri mennään niin on vaan jossain kohtaa pakko vaihtaa päivämäärää tai muuten menee koko ajanlaskusta järki, ja sitten sovittiin että siellä nollameridiaanin vastapuolella sit aina vaihdetaan päivää, eiks vaan. Jos meet päivämäärärajan yli idästä länteen, hyppäät 24 tuntia eteenpäin huomiseen, ja jos meet lännestä itään, matkustatkin ajassa vuorokauden verran taaksepäin eiliseen.

greenwich-nollameridiaani-london4

Minulla meinasi aivot nyrjähtää kun yritin ajatella tuota asiaa, ja näiden päivämäärien ja aikavyöhykkeiden kanssa on aikojen saatossa nyrjäytelty muutenkin aivoja oikein urakalla. Mm. vuonna 1867, kun Venäjä möi Alaskan Yhdysvalloille, oli Alaska vähän niinku Venäjän ajassa, mutta Yhdysvalloille siirryttyään se piti kiireesti siirtää samaan aikaan muun Jenkkilän kanssa. Koska se nollameridiaanin vastainen päivämääräraja meni ennen Alaskan halki, oli Venäjän aikainen Alaska aina eri vuorokaudella kuin muu Pohjois-Amerikka, ja jotta Alaska saatiin samalle vuorokaudelle muun USA:n kanssa, sovittiin maapallon kanssa siirtää sitä päivämäärärajaa USA:n ja Venäjän väliselle Beringinsalmelle niin että Alaska mahtuu samalle puolikkaalle muun Pohjois-Amerikan kanssa. Viivan siirron seurauksena Alaskassa sitten oli lokakuussa 1867 kaksi perjantaita peräkkäin. Ja koska venäläisillä vielä oli eri kalenteri, oli näistä tuplaperjantaista ensimmäinen 6. lokakuuta, ja sitten kun entiset venäläisalaskalaiset tämän 6. lokakuuta perjantain jälkeisenä aamuna heräsivät amerikanalaskalaisina, lukikin kalenterissa että nyt on taas perjantai, ja ihan loogisesti 6. lokakuuta jälkeen tuli tietysti 18. lokakuuta. On siinä varmaan mennyt alaskalaisilla siirron jälkeen aikansa ennen ku ne on tajunneet yhtään mikä viikonpäivä ja kuukausi on kyseessä ja minkäs valtion osa nyt tänään ollaan, vai onko tänään eilinen vai mitä helvettiä. Myös Samoan saarilla jotain kikkailivat tuon päivämääräasian kanssa, ja väkisin pitivät itseään eri päivämäärässä kuin muut lähiseudun alueet. Vasta kun USA:n kauppiaat kiltisti pyysi että voisitteko nyt olla normaaleja kun menee kaikki systeemit teidän takia sekaisin, vuonna 1892 Samoan kuningas leppyi ja päätti siirtää päivämäärää, tämän johdosta vuonna 1892 oli Samoalla 367 päivää, ja 4. heinäkuuta oli sinä vuonna kahtena päivänä peräkkäin.

greenwich-nollameridiaani-london2

greenwich-nollameridiaani-london5

Nyt kun olette kaikki ihan perillä siitä mitä ovat pituus- ja leveyspiirit, niin käykääpä tekin joskus Lontooseen mentyänne siellä Greenwichin Kuninkaallisessa Tähtitornissa, missä se nollameridiaani yhä tänäkin päivänä maapalloa halkoo. On sitä muutaman karttapalloon vedetyn viivan takia väännetty aikanaan sen verran ahkerasti että ihan hyvä se on mennä itse paikan päältä tarkistamaan että missä se viiva nyt ihan oikeasti kulkee. Tosin, koska maapallon mannerlaatat liikkuu, se Lontoon maaperään uurrettu viivakaan ei enää oikeasti olekaan siinä nollameridiaanin kohdalla, vaan se on siirtynyt muutaman senttimetrin verran sivuun. On tää vaikeeta!

greenwich-nollameridiaani-london7

Apulanta & Teit meistä kauniin -leffa: Mikho hyväksyy, niin minäkin

Monk as mock, Herra Longfield tässä.

Apulanta, onko tuttu asia? Minulle on. Bändihän on ollut tässä viime aikoina melko urakalla tapetilla. On tullut elokuvaa, on avattu museota, on julkaistu uusi tuplajäähallikeikka ensi tammikuulle. Vähän joka tuutista on saanut lukea Apulannasta erinäisiä juttuja: Tuukka Temosta on kyrsinyt, kun joku kriitikko on mölissyt ilkeyksiä tai pääsyliput on laskettu väärin tai joku on sanonut hampurilainen. Sipe Santapukki taas on ollut mehuissaan kun on saatu vihdoin vanhat bändiaarteet lasivitriineihin kaiken kansan töllisteltäviksi ihkaomaan Apulanta-museoon, ja Toni Wirtanen on ollut sitä mieltä että sekä leffa että museo on järjettömiä ajatuksia, mutta silti molemmat tuumat on pantu toimeen. Lisäksi tuossa äsken tuli julki myös Apulannan uudet jäähallikeikat, vissiin viime tammikuun vastaavilla oli sen verran mukavaa, että kannattaa järjestää uudet, ja ehkä niiltä ekoilta jäi sitten kaikkien trapetsitaiteilijoiden, kauko-ohjattavien lennokkien ja zombie-laumojen jälkeenkin vielä jotain muita järjettömiä spinal tap –henkisiä ideoita, jotka on vielä saatava toteutukseen.

apulandia6

Olen havainnut jo kansassa pientä ärsyyntymistäkin että mitä noi vanhat sedät nyt koko ajan on jossain itsestään kertomassa, mutta minuapa tämä viimeaikainen hässäkkä ei ole millään määrin haitannut, oikeastaan päinvastoin. On ollut oikein hauska huomata, että jostain 16-vuotiaasta asti fanittamani bändi on yhtäkkiä saanut taas mediahässäkkää osakseen – Tuukka Temosen kohdalla on päästy jopa siihen, että miekkosen yksittäiset Facebook-lauseetkin kelpaavat uutisiksi. Itse jotenkin miellän Apulannaksi nimenomaan kolmikon Toni, Sipe ja Tuukka, vaikka alkuaikoina bändin kanssa häsäsikin Anttia ja Mandyä, eikä Tuukka ole enää pitkään aikaan bändissä soittanut – muutamia satunnaisia encoreita lukuun ottamatta. Aikoinaan Tuukan bändin basistina korvannut Parta-Samikin on jo ehtinyt vaihtua vanhaan Bomfunk MC-käkkäräpää Villeen.

apulandia9

On toki myönnettävä, että enää en ihan niin kiukulla bändin tekemisiä seuraa kuin junnumpana, jolloin joka päivä hain Altavistasta uusia uutisia Apulannasta, luin teorioita että mistä se Ilona-biisi oikein kertoo, hölisin loputtomat määrät sekavia horinoitani anonyymin nimimerkkini takaa Apulannan keskusteluboardilla, ja joka hemmetin kouluaineeseenkin oli tungettava Apulanta kun se nyt vaan oli maailman kiinnostavin asia. Ruotsin tehtävissä yritin aina saada ujutettua lauseen ”Jag såg en flicka som är vacker som en blomma” jonnekin väliin ainetta, koska Apulanta oli jossain ruotsinkielisessä ohjelmassa laulanut Mato-biisin ruotsiksi, ja tuo lause oli jäänyt siitä biisistä takaraivoon. Se oli myös siitä hyvä lause, että siinä ei koskaan ollut mitään punaisia merkintöjä kielioppivirheiden tai muiden takia, joten sain aina ainakin yhden täysin oikein kirjoitetun lauseen aineeseen. Usein se oli ainoa, muissa meni aina vähintään joku från väärään paikkaan.

Vaikka kerkkopäisin into bändiä kohtaan onkin tässä vuosien varrella laantunut, on bändin tekemisiä tullut silti melko tarkasti seurattua yhä tähän päivään asti. Teit meistä kauniin, eli Apulannan alkuajoista 90-luvun lama-Suomessa kertova leffakin mentiin Hulin kanssa katsomaan heti ensi-iltana. Oikeastaan siitä asti, kun ekan kerran kuulin että Temonen on tämmöstä projektia kaavailemassa, olin odottanut että kunpa homma onnistuisi ja pääsisi leffateatteriin tekelettä katsomaan. Projektin edetessä kävin aina uudet trailerit ja haastattelut bongaamassa – jaksoinpa seurata Youtubestakin lähetystä, jossa Tuukka yhdessä Sipen ja leffan näyttelijöiden kanssa pisteytti leffaa varten pystyyn pistetyn katsojakilpailun satoa, jossa oli pyydetty ihmisiä tekemään cover-versioita bändin Teit meistä kauniin –biisistä, ja joista paras lopulta valittiin leffan tunnusbiisiksi.

apulandia3

Hyvissä ajoin varasin itselleni ja Hulille sitten leffan ensi-illaksi liput, ja hämmästelin paikan päällä että miksi täällä on näin vähän väkeä – teatterissa oli vain joku 30 tyyppiä. Muistin jostain lukeneeni, että leffan ohjaaja Tuukka Olga-vaimoineen – jotka myös yhdessä elokuvan tuottajina toimivat – olivat peräti pankista ottaneet lainaa asuntoaan vastaan, ja jopa toisen anopinkin kämppä oli siinä hötäkässä kiinnitetty, koska sponsori- ja tukirahoja ei projektille ollut jossain vaiheessa vielä riittävästi kertynyt – ja ilman lainoja olisi homma jäänyt kesken. Espoolaiseen ensi-iltaan vaivaantuneiden ihmisten lukumäärää laskiessani pohdin, että näinköhän joutuu Temosten perhe anoppeineen kadulle asumaan. Sittemmin on käynyt ilmi, että alussa nihkeästi projektiin suhtautunut Suomen Elokuvasäätiö lopulta lupautuikin elokuvaa tukemaan, ja sen verran paljon ihmisiä on käynyt leffaa katsomassa, että nätisti ilman konkurssia Temoset hommasta sittenkin näyttävät selviävän. Kyllähän sitä on arvostettava tommosta rohkeutta, että tosissaan ja vähän riskilläkin panostetaan hommaan täysillä, ja hulluna luotetaan että kyllä tästä hyvä tulee.

apulandia5

Elokuvasta oli kasvanut itselleni projektin etenemistä seuratessa melko suuret odotukset, mutta ne kyllä täyttyivät, tykkäsin leffasta tosi paljon. Apulannan tarina on melko erikoinen ja mielestäni kertomisen ja kuulemisen arvoinen, vaikkei bändi itsessään niin kiinnostaisikaan. Tarina oli saatu minusta hienosti kerrottua, ja kokonaisuutena leffa oli pieniä lapsuksia lukuun ottamatta laadukkaasti tehty. Näyttelijöistä eritoten Tonin ja Tuukan hahmoja näytelleet Tatu Sinisalo ja Iiro Panula vetäisivät ihan huikeat roolisuoritukset. Leffassa oli hölmöilykohtauksia, jotka oikeasti nauratti eikä ollut sellaista vaivaannuttavaa fiilistä että nytkö tässä pitäisi nauraa. Oli myös koskettavia juttuja, joiden aikana tuntui että olin vissiin vahingossa nielaissut omenankodan kokonaisena ja silmässä oli puolikas joulukuusi. Ja vaikka bändin tarina olikin minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, oli sinne sekaan ripoteltu myös tämmöselle niilollekin uusia juttuja – muun muassa se Ilona-biisin alkuperä tuli leffassa esille, se oli huikea ahaa-elämys ja päätti vuosikymmeniä sitten velloneen arvailun siitä että kertooko biisi hamsterista vai tyttöystävästä vai onko kyseessä vain hassu kilpailu Apulannan ja Tehosekoittimen kesken. Kaikki nuo meni väärin, jos Tuukkaan on luottaminen.

apulandia7

Niistä lapsuksista täytyy mainita, että muutamissa kohdissa tökki, kun leffan muutoin erinomainen musiikki oli niin kovalla, ettei näyttelijän repliikeistä saanut selvää. Ne piti lukea ruotsinkielisestä tekstityksestä. Pari kertaa huomasin myös, että ääni ja kuva ei ollut ihan synkassa muutamissa soittokohtauksissa, laulu meni eri tahtiin kun laulajan huulet liikkui. Hulia taas alkoi leffan edetessä ärsyttää kun koko ajan tuli ilmakuvaa teistä ja rautateistä ja ties mistä, olisi kuulemma voinut vähän rajoittaa sitä helikopterin käyttöä tai millä niitä hienoja kuvia olikaan saatu aikaiseksi – itse en tosin tuota asiaa edes huomannut.

Lapsuksien olemassaolokin on kuitenkin pakko antaa anteeksi, kun tietää että leffa oli monelle sen tekijälle ihan ensimmäinen kerta näin ison projektin kimpussa painiessa. Tuntui, että töitä on kokemuksen ja rutiinin sijaan tehty suurella innolla, sydämellä ja lämmöllä – tästä kertoo mielestäni sekin, että sinne oli leffan työryhmän jäsenten ja muiden tuttujen lisäksi pestattu niin bändin henkilöt kuin näiden paremmat puoliskotkin jotain pikkurooleja vetämään. Kaikesta välittyi semmonen lämmin ja sopivan kotikutoinen meininki, mutta silti työn laatu ei ollut muutamia pikkufiboja lukuun ottamatta kärsinyt. Jos olisin asemassa, jossa voisin uskottavasti jakaa elokuville tähtiä, antaisin tälle 18/5. Heti leffan jälkeen teki mieli nähdä se uudestaan. Leffasta pitäisi myös melkein tehdä jatko-osa ihan vaan sen takia, että näkisi kuka tulisi esittämään pelkkiin sinisiin housuihin ja aurinkolaseihin pukeutunutta keikkakitaristi Sami Ylä-Pihlajaa, joka hokisi Tommi Mäkistä ja saisi välillä sydänkohtauksen.

apulandia4

Kauan odotetun ja suunnitellun leffaensi-illan lisäksi samalle viikolle sattui osumaan vielä ihan vahingossa toinenkin hauska Apulantaan liittynyt juttu. Meidät oli nimittäin kutsuttu viikonlopuksi Lahteen kavereiden häitä juhlistamaan, ja sattumalta samalla viikolla oli avattu Lahteen upouusi Apulandia-museo. Jo aikaisemmin olin uutisista huomannut, että Sipe ja Toni ovat avanneet uuden Lahdessa sijaitsevan treenikämppänsä yhteyteen jostain helvetin syystä oman kahvilan, missä myydään Apulanta-kahvia ja kassakoneiden kuiteissa lukee ”Mikhon hyväksymä” niinku kaikessa Apulannan julkaisemassa kamassa tapana on. Olin jo maanitellut Hulia tekemään hääreissun aikana käännöksen kahvilassa, mutta sattumalta pääsin siellä vastikään avatussa Apulanta-museossakin sitten samalla reissulla piipahtamaan. Tuosta museostakin on kaikenlaista nillitystä saanut lukea, että mitä järkeä ja onpa turhaa ja pojat tykkää itsestään. Itse en ihan pääse sisälle että mikä tämmösessä on harmin aihe. Suomesta löytyy kuitenkin museot vaikkapa sellaisistakin aiheista kuin perämoottorit, tapetti ja silli, eikä ketään kai harmita niidenkään olemassaolo. Miksi siis täytyisi harmistua Apulanta-museostakaan? Jos ei aihealue kiinnosta niin sittenhän voi museossa käynnin jättää väliin ja jatkaa elämää onnellisena, ei kannata turhaan asiasta murjottaa. En minäkään nyt vaikkapa sitten tapettimuseoon ihan riemusta kiljuen menisi, mutta varmana sinnekin on menijöitä ja hyvä että on.
apulandia8apulandia2

Minähän toki syynäsin koko Apulandian hyvinkin tiheällä kammalla läpi, kattelin festaripasseja ja Toni Wirtasen ruutupaperille väännettyjä luonnoksia tutuksi tulleista biiseistä, lueskelin juttuja musiikkivideoiden teosta ja muita pitkin museota ripoteltuja jänniä anekdootteja bändin uran vaiheilta, kattelin vitriiniin laitettua reppua jossa luki Misfits ja jonka avulla bändiin saatiin aikoinaan Mandy basistiksi, ja kävin kurkkimassa Heinolasta Lahteen väkisinmuutetun treenikämpän seiniä. Absurdi fiilishän siellä toki oli, viimeistään siinä vaiheessa kun museokierroksen jälkeen oli rustattu nimi ja vanha boardi-nimimerkki tiiliseinään, ja join sitä Apulanta-kahvia ja mietin että pitäiskö ostaa pala Sipen leipomaa sienipiirakkaa samalla kun mies itse pelmahti kahvilaan sisälle myhäilemään. Minusta on jotenkin mahtavaa, että ne vuosikymmenten nettistalkkauksen ja nykyään Teit meistä kauniin -leffan myötä taas etäältä tutuksi tulleet pojankoltiaiset, jotka ovat aikoinaan matkanneet pitkin Suomea paskalla Datsunilla bassorummut ja vahvistimet sylissä ja kiukutelleet kun ei isot levy-yhtiöt noteeraa kaverin perustaman firman kautta ennätyshalvalla myytyjen levyn myyntilukemia, tekevät nykyään itsestään elokuvia ja museoita jonne voi sitten leipoa ihmisille sienipiirakkaa. Mikho hyväksyy, niin minäkin.

apulandia1

 

Sampea ja kaviaaria Varkaudessa

Moluga, Herra Longfield tässä.

Tuossa kesälomia ennen minulla oli työjuttuja suuressa ja mahtavassa Varkauden kaupungissa. Se sijaitsee maassa nimeltä Savo, joka joidenkin maantieteilijöiden mukaan on osa Suomea. Varkaudessa olen tässä viime aikoina viettänut melkoisen montakin yötä, kun noita matkaöitäni yhteen ynnäilin niin kesälomia edeltäneiden 12 kuukauden ajalta olin laskujeni mukaan herännyt täältä yhteensä 17 kertaa.

Mutta tämä kesälomia edeltänyt työreissu oli siitä erikoinen, että sain jollain ilveellä houkuteltua Hulinkin matkaan, ja otimmepa vielä Horationkin reissulle mukaan. Huli on joskus muinaishistoriassa ollut kerran Belgiaan suuntautuneella työmatkallani mukana, ja nyt sitten siis jo toisen kerran sain Hulista seuraa, ja ihan Varkauteen asti jopa tällä kertaa mentiin.

Huli ei tosin ihan vain lomailumielessä mukaan tullut, vaan sen aikaa kun minä porhalsin pitkin pientareita talonmiesvaatteissani, Huli majaili Horation kanssa hotellihuoneessa ja teki jotain mystisiä työjuttujaan sieltä käsin. Iltapäivisin toki sitten oli aikaa tehdä jotain järkevääkin, lähinnä käytiin Horation kanssa lähiseuduilla hortoilemassa. Kerran löydettiin jännä rotko läheisestä metsästä ja toisen kerran taas törmättiin paikalliseen chow chow –laumaan.

caviar_varkaus6

Rotkojen, satunnaisten kiinalaiskoirajengien ja Esa Pakarisen puiston lisäksi Varkaudessa on myös semmosia jänniä otuksia kuin sampia. Sampi on kala, joka voi kasvaa hillittömän suureksi, jopa 400-kiloiseksi jötkäleeksi. Niitä oli ennen siellä sun täällä pitkin Euroopan vesiä, mutta nykyään se on valitettavasti hyvin uhanalainen otus. Uhanalaisuus ja sammen tunnettavuus johtuu sampien mädistä, eli kaviaarista, tuosta mustasta töhnästä jota kaikissa leffoissa ja sarjakuvissa kaikki karikatyyrisen rikkaat hahmot horii hanhenmaksapallojen ja shampanjan kanssa. Kaviaarinkalastuksen myötä ihminen onnistui lähestulkoon hävittämään sammet koko maapallolta, ja nykyään kaviaarin keräilyyn ja myyntiin on tiukat maailmanlaajuiset kiintiöt, joiden avulla pyritään estämään liikakalastus ja koko lajin kuoleminen sukupuuttoon.

caviar_varkaus4

Sampia eleli joskus Suomenkin vesillä, muistan mökillä pienenä lukeneeni jostain luontokirjasta sammista ja sen jälkeen haaveilin aina saavani mökkirannasta mato-ongella monisatakiloisen sammen, mutta ei niitä koskaan tullut mun matoja syömään, pelkkiä ahvenia ja särkiä sieltä vain nousi. Luonnonvaraisena sampea ei Suomesta ole saatu pitkään aikaan, mutta Varkauteen joku vekkuli on keksinyt perustaa kalankasvattamon, missä näitä otuksia polskii, ja mistä saadaan hallitusti kerättyä sopiva määrä kaviaaria. Kalankasvattamo käyttää hyödyksi läheisen tehtaan lämpöenergiaa, ja Varkaus taitaakin olla ainoa paikka Suomessa, missä kaviaari voidaan luokitella lähiruoaksi.

caviar_varkaus5

Suurin osa Varkauden kaviaarista menee vientiin, mutta kyllä sitä saa Varkaudesta ostettua mukaansakin erinäisistä paikoista. Kaupungissa sijaitsevasta Scandic Oscarista saa lähikaviaaria ostettua ihan ravintolastakin. Me majoituimme Scandiciin, ja tokihan sitä kaviaaria piti sitten yksi ilta mennä ravintolasta tilaamaan. Hintaa annoksella on sen verran, että ihan joka ilta ei tätä herkkua tohdi naamaansa tunkea, mutta kyllä sitä kertaalleen piti kokeilla. Annoksessa tuli mukana kaviaarin kaverina kasa paahtoleipää, sekä smetanaa ja sipulisilppua, ja voi hyvänen aika että kaviaarileivät oli hyviä! En yhtään ihmettele että joku Englannin kuningaskin oli joskus julistanut sammen kuninkaalliseksi kalaksi, ja määräsi kaikki Englannin vesiltä löytyvät sammet kuninkaan omaisuudeksi. Maistoimme kaviaaria myös ihan sellaisenaan, sillä tavalla se ei mielestämme oikein hyvää ollut, lähinnä semmoista karmean suolaista mähnää, mutta paahtoleivän kanssa, smetanalla ja sipulisilpulla höystettynä toimi erittäin hyvin.

caviar_varkaus3

Kaviaarin lisäksi Oscarista saa myös sitä sampea lautaselleen jos niin tahtoo. Huli tykästyi tähän annokseen sen verran, että taisi vetää niitä useammankin kappaleen matkamme aikana. Oscarin väki selvästi tiesi mitä sammelle piti tehdä, kala oli hyvin maustettu ja lisukkeet mietitty viimeisen päälle. Sampiannos ei myöskään ollut ihan niin tyyris kuin kaviaari, tosin ei sekään sieltä listan halvimmasta päästä ollut.

caviar_varkaus1

Suomalainen lähikaviaari ja –sampi on ihan kokeilemisen arvoinen makuelämys, jos joskus satutte Varkauteen eksymään niin käykääpä testaamassa. Eräs ilta ravintolaan tuppautui iso kasa saksalaisia turisteja, jotka olivat tulleet paikalle isolla bussilla. Sen verran joukkiota vakoiltiin, että kaviaaria ja sampea siinäkin porukassa hyvin ahkerasti syötiin, liekö sitten ihan vain sen takia koko kööri ollut Varkauteen matkustanut. Ei ne varmaan ainakaan Esa Pakarisen puiston takia olleet paikalle tulleet.

caviar_varkaus2

Matterhorn, Zermatt Sveitsi

Modleridoo, Herra Longfield täällä.

Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.

matterhorn zermatt

Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.

matterhorn zermattzermatt_matterhorn_swissalps

Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.

matterhorn zermatt

Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.

matterhorn zermattmatterhorn zermattmatterhorn zermatt

Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti  vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.

Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!

matterhorn zermattmatterhorn zermatt

Viinitasting omalla terassilla

Yhteistyössä Solera Finland.

Mordonnay, Herra Longfield tässä.

Viime viikonloppuna vietettiin minun äidin ja Hulin anopin yllätys 60-vuotisjuhlia. Huli oli järkännyt yhtenä ohjelmanumerona juhlapaikalle Solera Finlandin Tiia Seppälän maistattamaan ja kertomaan juhlakansalle Hardysin viineistä. Rento viinitasting pidettiin loppukesän auringon alla vihreän Vihervaaran terassilla, jonne juhlakansa pakkaantui istumaan vieri viereen.

viinitasting_hardys5_c_perhejuhlat_

Koska juhlakansa ei ollut mitään viinialan terävintä asiantuntijaryhmää, piti Tiia meille aluksi pienen selostuksen viinimaistelun alkeista. Tärkeää on kaataa lasiin aina riittävästi viiniä, jotta viinin tuoksu pääsee esille. Liikaa ei kantsu laittaa, koska jotta viineistä saa aromit revittyä esiin, lasia täytyy vähän pyöritellä ennen nuuhkimista ja maistelua, ja jos lasi on pyöritysvaiheessa liian täysi, lentää viinit kauluspaidoille ja kesämekoille ja sitten tulee itku. Lasinpyörittelyäkin nopeasti kuivaharjoiteltiin ennen kuin alettiin varsinaisten aineksien kanssa läträämään, pöytää vasten saa amatöörikin hallitusti lasia pyöritettyä siten että viini pääsee molskahtelemaan reunoja vasten ja aromit pääsevät estradille.

viinitasting_hardys2viinitasting_hardys4

Hardysistäkin Tiia nopeaan kertoili, kyseessä on australialainen hyvin tunnettu ja palkittu viinitalo, jolla on 160 vuotta historiaa takanaan. Talon perustaja Thomas Hardy oli sen verran vekkuli kaveri, että se keksi jo vuonna 1853 sekoittaa eri alueiden rypäleitä parhaan lopputuloksen takaamisesta, ja tämän tempun takia miekkosta pidetäänkin rypäleiden sekoittamisen uranuurtajana.

Kun oli perusteet viininmaistelusta ja pullojen sisällön tuottaneesta talosta kunnossa, avattiin ensimmäinen pullo ja alettiin sen sisällä ollutta nestettä pyörittelemään, haistelemaan ja maistelemaan. Ensimmäinen viini oli puolikuiva Hardys Nottage Hill -valkoviini, joka oli Rieslingiä rypälelajikkeeltaan. Tiia kehotti meitä etsiskelemään viinin hajuista ja mauista jotain kuvaavia sanoja, ja siitä sitten alettiinkin ihmettelemään että mistä ne kaikki viinejä kuvaavat ”satulanmakuinen” ja ”sikarilaatikkomainen” sun muut kummat adjektiivit oikein keksitäänkään. Ei kuulemma ole mitään sanakirjaa mistä pitää viinigurujen valita millainen mikäkin viini on, vaan jos jonkun mielestä joku viini maistuu vaikkapa vastaleikatulta ruoholta, niin sitten kirjoitetaan niin. Toki on sitten näitä tämmösiä marjaisia ja puolikuivia ja raikkaita ja muita normaalimpia ja yleisimpiä laatusanoja, joita käytetään yleisemmin kuin vaikkapa auringossa haalistuneen kuparilantin kaltaisen tapaisia.

Me löydettiin Nottage Hillin valkoviinistä vähän makeutta ja sitrusmaisuutta, ja Tiia kehuikin että vähän limeen päin olevaa sitrusta ja eksoottista hedelmää pitäisikin hajusta löytää. Tiia myös kehotti meitä ihan reippaasti purskuttelemaan viiniä suussa, jotta maut pääsevät paremmin esiin, ja siinä sitten rivissä purskuteltiin valkkaria pitkin suuta ja oltiin kovin asiantuntijamaisia koko porukka. Tämä viini on kuulemma kuin tehty suomalaiseen makuun, ja kyllä sitä meidänkin seurueessa ylistettiin. Viini sopii kuulemma vaikkapa rapujen ja savukalan kanssa.

viinitasting_hardys6

Toisena viininä oli toinen valkkari, puolikuiva Hardys VR oli tämän nimi, ja siinä oli rypäleenä Chardonnayta. Tämä viini oli ensimmäistä hieman halvempi, ja se kirvoittikin sitten kysymyksiä siitä mistä kaikesta viinien hinnat oikein määräytyy. Valtiomme verotuspolitiikka aiheuttaa ravintoloissa ja Alkoissa myytävien viinien hintaan melkoisen siivun, mutta jos ei eri maiden veroja ja rahteja oteta huomioon, niin hinta määräytyy lähinnä käytetyn rypälelajikkeen ja eritoten rypäleet viljelleen tarhan laadusta, sekä siitä, minkälainen kaveri viinin valmistusta on oikein valvonut, ja onko rypäleet poimittu koneilla vai käsityönä. Eri vuosina saatetaan saada joiltain tiloilta parempia rypäleitä, ja tämän johdosta jotkut tietyt vuosikerrat sitten ovat toisia kalliimpia.

Viinien säilymisestäkin kyseltiin, ja kuulemma Alkosta ostetut normiviinit pitäisi juoda vähintään vuoden sisällä ostopäivästä, ja avattu pullo säilyy jääkaapissa semmoset kolme päivää. Viinilaatikot taas säilyvät avaamisen jälkeen paljon pidempään, joku 3-4 viikkoa, koska niissä pakkauksissa on semmoinen mekanismi, ettei ulkopuolinen ilma pääse viinin sekaan asioita sotkemaan. Hardys VR oli minun mielestäni parempi näistä kahdesta valkoviinistä, mutta olin selkeästi vähemmistöä mielipiteeni kanssa, useammat tykkäsivät enemmän siitä ensimmäisestä, kalliimmasta Nottage Hillistä, tätä VR-valkkaria pidettiin vähän pliisumpana ja helpompana.

viinitasting_hardys7

Valkkareiden jälkeen siirryttiinkin sitten punkkujen pariin, ensimmäisenä avattiin viimeisimmän VR-valkkarin kaveri, VR-punkku nimittäin. VR ei ole lyhennys Valtion Rautateistä tai Virtual Realitystä, vaan sanoista Varietal Range. Hardysin VR-viinit ovat yhden rypäleen viinejä Australian sisämaan lämpimiltä alueilta, suurten jokien lähettyviltä olevista viinitarhoista, ettäs tiedätte. VR-punkussa rypäleet olivat merkkiä Cabernet Sauvignon.

Punaviinien kanssa puhutaan usein sellaisesta asiasta kuin tanniinisuus, joka on luontainen ominaisuus punaviinille, ja seurausta siitä että punaviinien valmistuksessa osa marjojen rangoista lojuu rypäleiden kanssa valmistusprosessissa kauemmin kuin vaikkapa valkoviinien valmistuksessa, ja niistä rangoista ja myös rypäleiden siemenistä ja kypsennyksessä käytettävistä tammitynnyreistä pääsee viiniin tanniinisuutta. Tanniinit mahdollistavat hyvin säilyvien ja ikääntyvien punaviinien valmistamisen, mutta liian tanniininen viini taas maistuu karvaalta ja aiheuttaa helposti päänsärkyä. Olen itse henkilökohtaisesti huomannut, että muissakin alkoholijuomissa on ilmeisesti tätä vaarallista tanniinia, sillä jos alkoholia juo paljon, seuraavana päivänä on useimmiten päänsärkyä ja jopa suoranaista pahoinvointia, ilmiselvästi siksi että elimistöön on kerääntynyt aivan liian paljon tanniineja. En tarkistanut tätä faktaa Tiialta, mutta pakkohan sen on totta olla!

viinitasting_hardys9

VR-punkkua lipiteltäessämme julistimme viinin melko makeaksi, ja jotkut sieltä osasivat poimia myös marjaisuutta ja hilloisuuttakin, ainakin sitten kun Tiia oli meitä vähän siihen suuntaan johdatellut. Tämä punkku sopii kuulemma erinomaisesti grillaukseen, ja Tiia tiesi kertoa, että punkkujakin kannattaisi ennen tarjoilua pitää joku puolisen tuntia jääkaapissa, ja vastaavasti normaalisti jääkaapissa säilöttävät valkoviinit kannattaisi ottaa sieltä joku puoli tuntia ennen tarjoilua ulos. Viinien jäähdyttämiseen voi kuulemma myös käyttää pakastettuja viinirypäleitä, tummia punkkujen kanssa ja vihreitä valkkareiden kanssa. Jäitä ei välttämättä kannata käyttää koska ne laimentavat viiniä, mutta jos joku tykkää jääpaloja viinilasiin laittaa niin ei sekään väärin ole, makuasioitahan nämä tämmöset ovat. Äitini tästä rohkaistui kertomaan, että hänellä on toisinaan tapana laittaa jääkaapissa ollutta punkkua lasiin ja pistää viinilasi hetkeksi mikroaaltouuniin lämpenemään. Oli kuulemma ensimmäinen kerta kun Tiia tai kukaan muukaan tällaisesta tavasta oli kuullut, ja reaktioista päätellen tämä ei välttämättä ole ihan kärkipäässä viinien kanssa suositeltavien kommervenkkien listalla.

viinitasting_hardys10

Marjaisan ja hilloisan VR-punkun jälkeen maisteltiin sitten vähän tanniinisemmaksi varoitettua kaveria, eli Hardysin Nottage Hill –sarjan punaviiniä. Tämä viini on Shiraz-rypäleistä tehty, ja oli ensimmäistä täyteläisempi, kirsikkaa ja luumua keksittiin hajuihin ja makuihin ehdotella. Tämän punkun kanssa sopisi kuulemma erityisen hyvin jokin kevyt liharuoka, tai sitten juustot, kuten vaikkapa brie. Tästä punaviinistä keksittiin myös sellaista sanoa, että tätä ei ehkä ihan omana itsenään tulisi juotua, toisin kuin sitä ekaa VR-punkkua, vaan juoma vaatisi nimenomaan jotain liharuokaa kaveriksi. Sattumoisin meillä oli juhlakansalle tarjolla varsin kattava juustopöytä, ja siellä oli sitä brie-juustoakin sitten tarjolla, joten päästiin käytännössä oitis testaamaan että toimiiko nämä kaverukset keskenään. Ei kukaan mitään soraääniä esittänyt, hyvin menivät brie ja Nottage Hill –punaviini alas toistensa kavereina.

viinitasting_hardys3

Koska oli kyse 60-vuotisjuhlista, oli Tiia tuonut meille vielä ylläriksi yhden erikoisemman viinin maisteltavaksi. Tämä Hardys HRB eli Heritage Reserve Bin –punaviini on varsinainen Hardysin kruununjalokivi ja taidonnäyte, jota tuotetaan pieniä määriä vain hyvinä viinivuosina. Viinin rypäleet valikoidaan tarkkaan kolmelta Hardysin parhaalta alueelta, ja Hardysin pääviiniguru on tarkasti valvonut viinin valmistusprosessia alusta lähtien. Tätä viiniä oli Suomeen saatu tällä kertaa 60 pullon erä, Alkostakin voi tätä olla vajaan kolmenkympin hintaan vielä pullo tai pari saatavilla, mutta nopeasti nämä tämmöiset kuulemma aina osaavien viinimiekkosten ja –naikkosten kyytiin Alkosta lähtevät. Tämä viini olikin yksimielisesti koko seurueen mielestä parasta, se oli täyteläistä ja hiukkasen toffeen makuista, todella hyvää ihan sellaisenaankin eikä oikeastaan edes vaadi mitään syötävää kaveriksi. Kyllä ne gurut jotain siellä sitten palkkansa eteen tekevät, rypälelajikkeena tässä oli käytetty samaa Cabernet Sauvignonia kuin siihen ekaan VR-punkkuunkin, mutta mauissa oli eroa kuin yöllä ja päivällä.

viinitasting_hardys11

Hardysin kruununjalokiven maisteluun olikin sitten sopiva päättää viininmaistelu-urakkamme. Juhlakansa tuntui kovasti ohjelmanumerosta tykkäävän, ja pitkin iltaa muistettiin kertoa kuinka kiva maistelutilaisuus oli ollut, ja miten mukava ja helppo viininmaisteluemäntä Tiia oli ollut, kukaan ei aristellut kysyä niitä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä, ja tulipa luotua sellainenkin uutuuskäsite kuin mikroaaltouuniviini. Jos tästä tulee joskus vielä joku iso juttu, niin muistakaa että minun äiti oli se joka tämän keksi! Hän voi tulla sitten opastamaan millä teholla ja kuinka monella sekunnilla mitäkin viinilajiketta tulee mikrottaa optimaalisen makuelämyksen saavuttamiseksi.

viinitasting_hardys8

Yhteistyössä Solera Finland.

Herra Longfield aviovaimon silmin

infinity pool marina bay sands singapore (13)

Viime kesänä herra Longfield kertoili blogin puolella minusta tiukkoja faktoja. Tänä kesänä on minun vuoroni kertoilla asioita herrasta. Kirjoitamme blogia tiiviisti yhdessä, joten varmasti teitäkin kiinnostaa edes hieman että kuka ihme tämä työmatkaileva herra Longfield oikein on. Heh!

Eipä tässä muuta, tiedossa olisi 25 kysymystä herrasta, joihin minä olen vastannut juttelematta niistä sanaakaan herran kanssa.

bali Pura Lempuyang (1)

1. Jos miehesi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

Game of Thrones, lätkä tai fudis. Tai sitten herra Longfield nauraa räkättää tosi hauskoille videopätkille, ja pakottaa mutkin niitä välillä katsomaan. Kuulemma osa videoista on ihan pakko nähdä, koska niistä juttelee kaikki. Enpä nyt tiedä, harvoin on meidän työpaikan lounaspöydässä juteltu Voi juma-, Kahen kilon siika-, vuohien huuto-, Jimmy Carr-, Carpool Karaoke-, yms. videoista. Tai oon mä joskus yrittänyt, mutta se keskustelu tyrehtyy aika nopeasti, sillä ei niitä ole kukaan muu nähnyt. Enkä mä sitten kauheesti viitti alkaa siellä ruokalassa esittää vuohien huutamista.

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

Ei mitään. Herra Longfield ei ole yhtään kastike- eikä dippi-ihminen. Herran suurin inhokki on hollandaisekastike, en tajua, sehän on aivan törkeän hyvää! Kuulemma liian voista, pöh sanon minä.

3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?

Kastikkeiden lisäksi ei tule ihan heti mitään mieleen. Herra on pitkälti kaikkiruokainen, mutta pakkohan mun on jotain keksiä. KEKSIN! Herra ei tykkää salaateista, siis siitä vihreästä rehuosuudesta. Ne jää hyvin usein lautasen reunoille epämääräisiksi keoiksi.

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

Juomaksi yleensä cokis lightia tai vichyä. Mutta jos oikeen laitetaan jalalla koreaksi, niin sitten herra tilaa vaalean vehnäoluen taikka lonkeroa. Ja koska näiden drinkkien kanssa ei tarjoilla cocktail-kirsikoita, saattaa hän pienessä hiprakassa napata niitä baaritiskin yli kourallisen. Näin on käynyt, baarimikko ei tykännyt hyvää.

Ruokapuolella herra Longfield on hyvin äijämäinen, hänelle maistuu tosi usein purilaiset, pitsat sekä pihvit. Lisukkeina on lähes aina ranskikset.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?

42. Melkeen voidaan käyttää samoja kenkiä, sillä mun popot on kokoa 41. 42 on muuten oikein hyvä kengän koko miehelle, sillä niitä löytyy aina alekoreista. Sama pätee naisten kokoon 41. Harvoin meidän tarttee ostaa normaalihintaisia kenkiä.

högberget sotunki (4)

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

Soittimia – kitaroita, bassoja, ksylofoneja, pianoja ja urkuja nyt ainakin. Onneksi meillä on tilaa rajallisesti. Heh! Tosin yksi kappale ksylofoneja olisi aika jees, niistä lähtee kamalan kaunis ääni. Ja siis herra osaa soittaa vaikka mitä vemputtimia.

Eri maiden rahoja hän keräilee ihan oikeasti. Niitä karttuu mukavasti työmatkoilta, jonka lisäksi hän on saanut niitä aikoinaan jonkin verran isältään ja tämän työkavereilta. Olen ostanut hänelle hienot kansiot kolikoita sekä seteleitä varten, ja niissä ne rahat on jämptissä järjestyksessä.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

Salmiakkia, toffeeta, maapähkinävoita sekä suklaata. Ihan tommosia terveellisiä juttuja.

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

Hyvin on kaikkiruokainen myös musiikin suhteen. Lemppareihin kuuluu ainakin Apulanta, Muse, Coldplay ja Chisu. Voin paljastaa, että nuoruudessaan herralla oli kovin syvä elektronisen musan kausi, Scooter oli kovin juttu koskaan tuohon aikaan. Teininä herra ravasi myös festareita pitkän avainkettingin sekä lävistetyn silmäkulmansa kanssa.

Kurkatkaa muuten ihmeessä herran kirjoittama kooste 10 maailman parhaasta biisistä! Sieltä löytyy lisää tämän miehen lempimusaa.

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

Ihan oudoista! Heti tulee mieleen kaksi elokuvaa, joita herra kehui maasta taivaisiin. Toisen nimi oli Drive. Tän leffan päätähtenä on ylikuuma Ryan Gosling, joten päädyttiin katsomaan leffa herran suosituksesta kahden ystäväni kanssa. Meinattiin nukahtaa kesken. Tajuttoman tylsä ja pitkäveteinen leffa.

Toinen leffa oli nimeltään Unelmien pelikirja. Tämän leffan herra oli katsonut monien muiden leffojen tapaan lentokoneessa työmatkoillaan. Mutta koska kyseessä piti olla saaaairaaaan hyvä pätkä, päädyttiin katsomaan sitä myös yhdessä. No joo, enpä nyt tiedä. Bradley Cooper on toki kuuma mies, mutta hikisessä paidassa katuja juoksevana möllinä hänkään ei saanut leffaa tuntumaan yhtään mielenkiintoisemmalta.

Ja sitten herra tykkää myös katsoa kaikkia räiskintäpätkiä, niitä joissa joku robotti tai kivinen jättiläinen lätkii turpaan pahiksia. Niitä me ei edes yritetä katsoa yhdessä.

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

Hassut, ei siniset, ei vihreät, ei harmaat. Mutta jotain niiden väliltä. Mustan osan lähellä silmät ovat tummemmat, ja hassulla tavalla väri haalenee mitä ulommas silmän keskiosasta mennään.

NaantaliNaantali

11. Kuka on hänen paras ystävänsä?

Herra Longfieldillä on muutamia tosi pitkäaikaisia ystäviä. Hän ei ole mikään suupaltti, joka tutustuu kaiken maailman kavereihin tuosta noin vaan. Lisäksi hän ei suuremmin välitä äijistä, ihmisessä pitää olla jotain aitoa jotta saa herran kiinnostuksen heräämään.

12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

Jätän tavaroita sinne tänne. Tämä saattaa tulla isolle osalle mun tuttuja yllätyksenä, sillä mut tunnetaan hyvin järjestelmällisenä ja siistinä tyyppinä. Mutta kun olen kotona, jää multa esim. ruokailuvälineet lähes poikkeuksetta pöydille, ja ne saattaa olla siinä monta päivää jos herra Longfield sattuu olemaan työmatkoilla ja mun luokse ei ole tulossa ketään vieraita. Ja kun teen ruokaa niin eniten koko hommassa ärsyttää jälkien siivoaminen. Yök! Mun jäljiltä keittiö näyttää kamalalta – jauhot on pitkin pöytiä, mausteita on siellä täällä, lattialle on tippunut niin leivänmurut kuin pari kurkun palastakin.

Toiseksi herraa ärsyttää suunnattomasti kun en välillä kuuntele häntä kun olen omissa ajatuksissani tai prälään nettiä. Vastailen kyllä sujuvasti ”joo joo”, mutta en silti mitään kuule. Huono tapa, pakko myöntää.

13. Missä hän on syntynyt?

Helsingissä. Muutti tosin sieltä aika äkkiä Vantaan puolelle, jossa oleili yli kaksikymppiseksi, ennen kuin muutimme yhdessä Espoon puolelle.

14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

Täytteenä olisi pelkkiä perunaleivoksia ja päälle levittäisin 5 sentin kerroksen paksua kinuskia.

15. Minkä parissa hän viettää mielellään monta tuntia?

Soittimien parissa. Tällä hetkellä hän vääntää myös omia biisejä iPadilla. Niitä tehdessä on kulunut kuulemma moni pidempi työmatkalentokin ihan tosta noin vaan. Herralla on isot kuulokkeet jotka blokkaavat muun melun pois, ja silloin hän voi keskittyä vain biisien tekoon. Jestas kun saan välillä huutaa naama punaisena aivan herran vieressä kun toinen on ihan muissa maailmoissa biisiensä kanssa.

Herra ei muuten laula, koskaan. Eli biiseissä ei ole sanoja ollenkaan. Tosin pariin biisiin minä olen päässyt hoilottamaan. Se ei ole kaunista, mutta hauskaa yhteistä tekemistä joka tapauksessa.

kivenlahti (6)amed bali (4)

16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

Olla rauhallinen, olla kiihtymättä, olla näyttämättä ärtymystään ja tehdä reklamaatioita kasvotusten ja puhelimitse (=olla oikeassa paikassa oikealla tavalla jämäkkä ja periksiantamaton). Näitä ominaisuuksia en omaa itse, en sitten yhtään.

Parasta on kuitenkin se, että hän on aina uskaltanut olla oma itsensä. Sitä arvostan valtavasti.

17. Mikä on oudointa ruokaa mistä hän pitää?

No ne cocktailkirsikat. Herra Longfield voisi vedellä niitä litratolkulla. Hyi hitto!

18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

Puhelin, läppärilaukku sekä mun valokuva sydämen muotoisessa kehyksessä (tosin se kehys taisi mennä jollain työmatkalla rikki, pitääkin tarkistaa onko kuva vielä matkoilla mukana).

Luosto (9)

19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

Itsekkyys, katkeruus, norjalaiset urheilijat, Alonso, valehtelu sekä epäaidot ihmiset.

20. Entä piristymään?

Kuulisitte miten onnelliselta hän kuulostaa päivää ennen kuin työmatka on ohi ja kotimatka on alkamassa. Jestas!

Niin ja Horatio. ♥

kannustalo_vihervaara_talvi9

21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

Varmaan Apulannan Tonia. Tai emmä tiedä. Ei herra Longfield ihaile musta ketään. Mutta varmaan ihannoi Toni Wirtasen elämäntyyliä – saa pimputella soittimia kaikki päivät ja kuunnella rokkia.

22. Millainen hän on miehenä?

Toisia arvostava, viisas, luotettava, kiltti, helppo, mukava, hyvin mustan huumorin ystävä.

23. Milloin hän tapasi vanhempasi?

Se on aika hauska tarina. Me oltiin molemmat nuorina tosi ujoja tapauksia. Itse olin 15-vuotias, kun aloin hengata 17-vuotiaan herra Longfieldin kanssa. Ensimmäinen visiitti kotiini ei mennyt vanhempieni mielestä ihan nappiin. Mulla oli omassa huoneessa ulko-ovi ja sisäovessa oli lukko. Eräänä kesäisenä päivänä herra tuli sitten ekaa kertaa mun luo kylään. Olin siivonnut kuin hullu pientä soppeani, ja mahassa oli perhosia enemmän kuin koskaan ennen. Kävelin herraa bussipysäkille vastaan, ja kun menimme meille, kuljimme mun huoneeseen oman ulko-oveni kautta ja sen jälkeen lukitsin oman huoneeni oven. Mitään semmoisia juttuja me ei todellakaan suljetussa tilassa tehty. Juteltiin vaan, pelattiin pleikkaria ja katottiin telkkaria. Ovi pysyi kuitenkin lukossa.

Jossain välissä lähdimme hakemaan jotain purtavaa. Olin niin jännittynyt, että kuljimme vain äänettöminä keittiöön vanhempieni ohi ja sitten takaisin mun huoneeseen. Minä en uskaltanut esitellä herraa, eikä hän liioin uskaltanut mennä käsi ojossa kättelemään vanhempiani.

Sain sitten myöhemmin kuulla isältäni, että herra taitaa olla täysi hampuusi kun ei tule rohkeasti itseään esittelemään. Kyllä oli vielä silloin niin ujo poika kyseessä, ettei varmasti uskaltanut lähestyä korstoa isääni.

Nykyisin asiat on jo toisin. Kun kyselen vanhempiani meille kylään, tiedustelee isäni toisesta päästä luuria onko herra kotona vai työmatkoilla. Jos hän on työmatkoilla, ei isäni viitsi tulla kylään, sillä mitäs hän kahden naisen kanssa hölöttäisi jos ei ole miesseuraa tarjolla. Heh!

24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

Pakkoa sanoa jo aiemmin hölöttämäni iPad-appsi, jolla voi tehdä omaa musaa. Sitä hän räplää tosi paljon.

25. Millainen on hänen kotilookinsa?

Rento, verkkarit ja t-paita. Boksereillaan herra Longfield ei kotona vietä aikaa. Vähän hei siveellisyyttä!

venetsia16