Pienen ihmeen synnytyskertomus

Elettiin tiistaita 21.3.2017. Olimme menossa nukkumaan ja kello näytti 23.45. En ollut koko raskauden aikana tuntenut yhden yhtä supistusta, joten en tiennyt yhtään miltä ne tuntuvat. Tuolloin varttia vaille kaksitoista alavatsassa tuntui kuitenkin jotain. Se oli hyvin vieno tunne ja en ensin ajatellut sen tarkoittavan mitään. Sama vieno tunne palasi kuitenkin keskiyöllä, varttia yli kahdentoista, puoli yksi jne. Herra Longfield nukkui jo sikeästi, enkä minä vieläkään ollut varma mistä nyt oli kyse. Jossain syvällä aivoissa tuli kuitenkin tunne, että tästä se lähtisi.

synnytyskertomus

Googletin pimeässä makkarissa supistuksista ja yritin selventää päätäni sen osalta, että vartin välein tulevat tuntemukset ovat ihan totisesti supistuksia. Siirryin olohuoneen matolle Horation viereen, sillä en halunnut herättää nukkuvaa herra Longfieldiä. Jos tässä olisi tosi kyseessä, niin olisi hyvä, että edes hän olisi nukkunut yöllä.

Kahdelta yöllä kuitenkin herätin herran. Sanoin, että nyt on sellainen tilanne, että mulla on ollut kahden tunnin ajan aika säännöllisesti supistuksia vartin välein ja ne muuttuvat jatkuvasti voimakkaammiksi. Sopersin kyllä perään, että tämä vaihe voi kestää ensisynnyttäjillä vaikka kolmekin vuorokautta, jos supistukset sattuisivat vielä loppumaan.

Herra Longfield kaivoi vihkon esiin ja alkoi merkata supistuksen välejä ja kestoja ylös. Vielä tässä vaiheessa supistukset olivat täysin hallittavissa, mutta ne muuttuivat jatkuvasti voimakkaammiksi ja niiden väli harveni.

Yritin kokeilla alkuvaiheessa erilaisia asentoja supistusten tullessa, olinhan vakaasti päättänyt, että kävelen ympäri taloa niin pitkään kuin mahdollista ja otan supistukset vastaan seisten tai polviltaan. No ei se ihan niin mennyt. Kun supistukset alkoivat olla kivuliaita, oli ainoa hyvä asento maata oikealla kyljellä (vasen ei toiminut yhtään). Kylkimakuu oli siitäkin hyvä asento, että siinä sai täristä rauhassa. Supistusten välissä jalkani tärisivät nimittäin aivan holtittomasti. Kylmä minulla ei ollut, mutta jalat vain vispasivat.

Kuumassa suihkussa oli myös ihana olla. Retkotin jumppapallon päällä ja pyörittelin lantiota minkä pystyin ja supistusten ajan ohjasin hurjan kuuman suihkun alavatsalle. Se tuntui niin hyvältä kun siinä tilanteessa saattoi tuntua. Herra Longfield oli laittanut lämminvesivaraajan luksus-asentoon, mutta silti tulikuuma vesi loppui yön aikana kolme kertaa. Onneksi säiliö täyttyi nopeasti uudestaan, ja pääsin ottamaan pitkät kuumat suihkut yön ja aamuyön aikana kolme kertaa.

Yhden suihkusetin jälkeen kävi hassu juttu. Kuuma vesi loppui ja käärin itseni pyyhkeeseen. Kodinhoitohuoneen ikkunassa välähti yhtäkkiä oikein kunnolla ja ajattelin, että alanko nähdä kipujen takia harhoja. Köpöttelin keittiöön, jossa herra Longfield minua odotteli ja siinä samassa ulkona jyrähti oikein kunnolla. Meille oli tulossa ukkospoika oikein rytinällä!

Jossain välissä alkoi oksentelu. Harrastin sitä kovimpien supistusten ajan usean tunnin ajan aika ahkerasti. Se ei nyt sinäänsä oloa huonontanut tai parantanut – oksennus tuli supistusten aikana ja se siitä. Kyllä siinä vaiheessa supistuskipu oli se joka oli päällimmäisenä mielessä. Supistuskipujen lisäksi lähes kaikki energia meni hengityksen miettimiseen sekä siihen, että uskalsin ottaa supistukset rentona vastaan – pitää lantion sekä leuat rentoina ja jollain sairaalla tavalla nauttia supistuksesta ja sen elinkaaresta: alusta, huipusta sekä siitä tunteesta kun huippu on saavutettu ja kipu alkaa väistyä.

Herra Longfield oli upeana tukena. Piti käsistä kiinni, muistutti miten pitää hengittää, kirjasi kaikki ajat ylös, toi ruokaa sekä vettä, kiikutti ämpäriä kun oksennus teki tuloaan ja kehui miten upeasti jaksan.

Soitimme Jorviin kolmesti yön aikana. Oli hurjan vaikeaa arvioida kuinka kauan kipuja kotona jaksaa, joten oli parempi soittaa ja kysellä apuja. Jorvi oli (hieman odotetusti) tupaten täynnä, joten lopulta meidät ohjattiin Naistenklinikalle. Kotona jaksoin olla 8.30 asti. Tässä vaiheessa kipeitä supistuksia oli tullut jo noin viiden tunnin ajan suunnilleen viiden minuutin välein.

Menin pötköttämään auton takapenkille samalla kun herra Longfield kaahasi Turun motaria. Olihan se aika erilainen automatka.. Naputtelin supistusten välissä muutamia viestejä ystäville kertoen missä mennään. Oli mukava keskittää ajatukset edes toviksi viestin naputteluun ja lukemiseen, vaikkakin supistusten aikana saattoi tässä vaiheessa enää melkeinpä vain huutaa.

Automatkan jälkeen omat muistikuvat ovat hieman heikot. Herra Longfield heitti minut Naistenklinikan aulaan, josta minut ohjattiin info-naisen avulla ilmoittautumispisteelle. Sen verran muistan, että söngersin ilmoittautumisessa nimeäni sekä hetua ja samalla puski supistus päälle. Puhkuin ja pihisin ja yritin siinä tiskillä seistessäni saada puhuttua, kunnes tiskin takana oleva nainen sanoi, että otetaanpas se supistus tässä välissä ihan rauhassa. No se oli ja meni, ja nainen sanoi supistuksen päätteeksi, että hengität hurjan hyvin ja supistus oli oikein hyvän pituinen. Jeeee!

Kätilö otti minut piakkoin ilmoittautumisen jälkeen vastaan, ja hänen sekä herra Longfieldin kanssa köpöteltiin sitten tutkimushuoneeseen, jossa kävi ilmi, että olin 4 cm auki ja sain jäädä mestoille. Puin sairaalakoltut päälle ja matka jatkui omin jaloin kohti synnytyssalia. Siellä sain kuulla aivan mahtavia uutisia: pääsisin halutessani huoneen vieressä olevaan ammeeseen, jossa voisin vapaasti imeä ilokaasua. Sinne siis!

Amme täytettiin aivan piripintaan tulikuumalla vedellä. Valot sammutettiin ja katossa oleva tähtitaivas tuli esiin. Ihan kuin kylpylässä olisi ollut! Tosin harvemmin sitä kylpylässä vetää ilokaasua, kipristelee ja oksentaa altaan laidan yli, mutta tällä kylpyläreissulla nämä kaikki kuuluivat asiaan.

Lilluin ammeessa hyvin tyytyväisenä reilut kolme tuntia pitäen koko ajan herra Longfieldin kädestä kiinni. Toisella kädellä kiskoin ilokaasua aina kun siltä tuntui, eli aika usein. Ilokaasu ei vienyt supistuskipua pois, mutta vei ehdottomasti supistuksen kovimman kärjen tiehensä, jonka ansiosta supistukset oli helpompi ottaa vastaan.

Lilluin ammessa siihen asti kunnes koin supistuksen aikana ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. Tunne oli aivan uusi, ja kysyin siitä kätilöltä heti. Siinä sitten katsottiin mikä on tilanne, ja sehän oli sellainen, että olin auki jo 9 cm. Epiduraalia ei enää ennättänyt antaa, ja kätilö ehti jo kysellä haluatko synnyttää ammeessa, johon minä kaiketi mongersin jotain, että en mä ole sellaisia miettinyt, en varmaan. Juttelimme myös kivunlievityksestä ja lopulta joku päätyi siihen, että spinaalia annetaan ja äkkiä, sillä ponnistamista ei saanut vielä aloittaa.

Nousin altaasta ja kävelin elämäni tuskaisimmat metrit synnytyssänkyyn. Tästä alkoi minun synnytykseni pahin vaihe, tai siis kivuliain vaihe. Supistukset muuttuivat heti altaasta nousemisen jälkeen vähintään 10 kertaa kivuliaimmiksi, ja huusin niiden aikana oman muistikuvan mukaan jo aika komeasti yrittäen kiskoa ilokaasua samaan aikaan. Hengitystekniikka petti supistusten kovimmissa piikeissä, mutta pääsin hengitystekniikkaan hyvin taas käsiksi kun kuuntelin vierelläni hengittävää herra Longfieldiä, jonka kanssa yhdessä hengiteltiin kun pahin kipu supistuksesta oli mennyt ohi.

synnytyskertomus

Anestesialääkäri tuli jossain välissä. Tästä minulla ei ole kovin hyviä muistikuvia – ponnistuksen tarve ja supistuskipu vei kaiken energiani, enkä pystynyt keskittymään mihinkään mitä ympärilläni tapahtui. Kuulin sanoja sieltä ja sanoja täältä ja ymmärsin, ettei anestesialääkäri saanut spinaalia millään laitettua. Anestesialääkäri kyseli minulta jotain siitä missä tunnen piikin – enemmän vasemmalla tai oikealla, vaiko keskellä. Ensin vastasin rehellisesti, etten tunne piikkiä missään, mutta kun puudutteen laitto ei onnistunut millään ja paikalle kutsuttiin kokeneempi anestesialääkäri, joka kyseli asiaa taas, sanoin vaan, että joo keskellä tuntuu (mielessäni ajattelin, että ihan sama minne puudute menee, kai siitä jotain apua kuitenkin on). Kokeneempi anestesialääkäri sai spinaalin kerrasta oikeaan paikkaan, ja se tunne, joka valtasi kropan välittömästi sen jälkeen, oli jotain aivan taivaallista.

Spinaali vei KAIKKI kivut pois, siis aivan kaikki. Tärisin kauttaaltaani kylkiasennossa niin onnellisena, ettei tunnetta voi edes kuvata sanoin. Olin täysin liikkumatta vasemmalla kyljelläni ja tärisin. En tuntenut mitään kipuja, ja päälleni laitetut paksut peitot lämmittivät minua ihanasti. Puudutteen vaikutus kesti 1 h 15 minuuttia ja tässä välissä herra Longfield kävi syömässä ennen synnytyksen viimeistä etappia.

Saimme olla huoneessa kahdestaan niin kauan kun puudute tehosi. Se oli mukavaa, ei turhaa hössötystä ympärilläni. Ihan uneen asti en spinaalin kanssa päässyt, mutta sain todella tärkeän kivuttoman lepohetken ennen ponnistusvaihetta.

synnytyskertomus

Kun puudutteen teho alkoi heikentyä, pyysimme kätilöt paikalle. Paikalle saapuikin uudet tyypit – aivan ihana vanhempi nainen sekä hurjan mukava nuorempi nainen. Mukana oli myös vuoroaan päättävät kätilöt, jotka olivat pitäneet meistä tähän asti huolta. Henkilökunta vaihtoi kuulumiset sekä kävivät läpi tilanteeni, ja sitten todettiin kaiken olevan valmiina ponnistukseen.

Olin vielä tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin spinaalin vaikutuksessa, vaikka supistukset alkoivatkin taas tuntua. Kun käsitin, että tässä ollaan nyt ihan loppumetreillä, valtasi mieleni sellainen hormonipyrähdys ettei totta. Aloin itkeä aivan valtoimenaan. Itkin ja hoin miten en osaa olla äiti, miten pieni vauva ei osaa mitään kun hän tulee maailmaan ja miten me selviämme tästä kaikesta kahdestaan herra Longfieldin kanssa. Itkupurkaus oli pitkä ja sai kätilötkin hieman nauramaan. Olin kyllä siinä vaiheessa päästäni niin pyörällä.

Ponnistusvaihe kesti sitten lopulta hieman yli 2 tuntia. Vaikka olin tankannut synnytyksestä kovasti tietoa, en vain käsittänyt miten mun pitää ponnistaa. Saatoin olla kyllä vielä hieman spinaalin huurteissa, enkä tuntenut supistuksia niin kovasti kuin ennen puudutteen antamista. Tosin en myöskään käsittänyt ponnistusvaiheen hengitystekniikkaa yhtään. Puhisin ja pihisin ja päästelin ilmaa ulos suustani aivan väärissä kohdin. Kätilöt antoivat koko ajan neuvoja, mutta ponnistaminen ei vain sujunut. Vauva kuulemma laskeutui kyllä alaspäin, mutta kyllä siinä puolentoista tunnin äheltämisen aikana alkoi jo usko välillä loppua!

synnytyskertomus

Ponnistaminen itsessään ei ollut minusta lainkaan kivuliasta, se tuntui minusta jopa hyvältä. Mutta ponnistusasentoihin (kokeilimme useampaa) meneminen supistuksen alussa sattui hirmuisesti. Olin niin kuvitellut, että hoidan ponnistusvaiheen polviseisonnassa, mutta jalat tärisivät sen verran reippaasti edelleen, etten olisi varmasti edes pysynyt polvieni päällä pystyssä. Lisäksi jo ajatuskin kääntymisestä ja polvilleen nousemisesta tuntuivat tässä vaiheessa liian suurelta urakalta. Niinpä sitä sitten ponnisteltiin lähinnä kyljeltään sekä semmoisessa soutaja-asennossa, joka osoittautui itselleni mieluisemmaksi kuin kyljellään ponnistelu.

Uskon loppuessa manasin jo omaa kuolemaani sekä sitä, ettei tästä tule mitään eikä vauva vaan tule ulos, koska en osaa ponnistaa. Siinä vaiheessa vanhempi kätilö teki aika hienosti. Hän sanoi, että osaat upeasti ja vauvan pää näkyy jo, anna mennä vaan. Huusin takaisin, että eikä näy ja sen jälkeen kätilö poistui huoneesta hetkeksi, haki käsipeilin ja näytti minulle, että kyllähän näkyy! Sain peilikuvasta hurjasti lisää voimaa ja uskoa siihen, että vauva voi ihan oikeasti tulla ulos.

Ponnistusvaiheen loppusuoralla sain viimein kiinni siitä ponnistamisesta! Tajusin hengitystekniikan ja mitä missäkin vaiheessa supistusta tulee tehdä. Ja sitten pieni ihme putkahtikin minusta ulos. Se jos joku oli maagista. Nähdä miten pieni ihminen on yhtäkkiä siinä täysin valmiina ja täydellisenä. Näyn seurauksena ja täysin autuaan fiiliksen vallatessa kropan, aloin itkeä jo toistamiseen vuolaasti. Katsoin herra Longfieldin kasvoja, jotka peitti hymy ja totaalinen ihmetys, ja sain kuulla niin kauniit sanat siitä miten hienosti olin hoitanut homman kotiin. Aivan uskomaton olotila.

synnytyskertomus

Ja ne kivut. Päättyivät kuin seinään. Miten upeasti on naisen kroppa rakennettu! Parin minuutin päästä jälkeiset olivat ulkona, vatsa laskeutunut lähes normaalille tasolle ja kaikki se loppushow alakerrassa hoitui osaavien kätilöiden käsittelyssä ilman minkäänlaisia tuntemuksia.

Tässä se nyt oli. Synnytys oli ohi. Hieman päälle 16 tuntia siihen meni näin esikoisen kanssa ihan niistä ensimmäistä helpoista supistuksista, jotka tunsin kotona edellisenä yönä kello 23.45.

synnytyskertomus

Seuraavat tunnit kuluivat kaikessa rauhassa synnytyssalissa. Meille tuotiin ruokaa, pääsin suihkuun (parasta!), join vettä kuin virtahepo, ihmettelimme pientä ihmettä, juttelimme kätilöiden kanssa ja saimme viettää muutaman pitkän tovin perheenä synnytyssalissa ihan keskenämme. Lopulta oli aika siirtyä osastolle. Emme valitettavasti saaneet perhehuonetta, joten seuraavat kaksi yötä vietin pienen ihmeen kanssa kahdestaan. Tuore isä vietti kanssamme kuitenkin kaiken sallitun ajan, joten hyvin me ilman perhehuonettakin selvittiin!

Semmoinen oli se synnytys. Synnytyksestä jäi hyvät fiilikset, ja siihen suurimpana syynä olivat osaavat ja lämpimät hoitajat sekä kätilöt Naistenklinikalla. Olo oli koko vierailun ajan turvallinen. Oli mukavaa kun kaikki eteni luonnollisesti ja tärkeintä toki oli se, että pieni ihme voi hyvin! ♥

synnytyskertomus

Suositellut

4 Comment

  1. Katriina Arnkil says: Vastaa

    Voi miten hyvin olet kuvaillut koko synnytys ”härdellin”, tuntui kuin olisi ollut itsekin ollut mukana..
    vaikkakin meidän skrababullan syntymästä on kulunut jo 25 vuotta.. Naisena ja äitinä synnytys on aina muistissa.. Kiitos kun jaoit sen meidän kanssamme, ja paljon onnea vielä koko perheelle! <3

    1. Voi kiitos sinulle Katriina! <3 Synnytyskertomus oli pakko purkaa sanoiksi. Mietin ensin julkaisenko sitä ollenkaan vai jätänkö vain talteen itselleni, mutta päädyin sitten julkaisemaan sen. Raskausaikana luin useamman synnytyskertomuksen ja niitä oli minusta hyödyllistä lukea. Ymmärsi, että j o k a i n e n synnytys on tosiaan erilainen.

  2. Paljon onnea koko perheelle ja tervetuloa maailmaan Pieni-Ihme. Niin ne synnytykset ovat erilaisia 🙂 mulla yhteenlaskettu synnytysaika synnärillä on kolmen kanssa ollut yhteensä 4t… upeaa, että kirjoitit ylös, jälkikäteen on vaikea muistaa yksityiskohtia. Onnea vielä ja kivaa kevättä koko pikku perheellenne.

    1. Kiitos Tyynis! Sinä olet ollut vauhdikas – tai siis kolme lastasi ovat olleet hyvin vauhdikkaita! Meidän pienellä ihmeellä ei ollut ihan niin kiire, vaikka viikon etukäteen päättikin maailmaan putkahtaa. <3

Vastaa