Raskauden toinen kolmannes on takana

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli yhteen sanaan tiivistettynä mieleenpainuva. Ensimmäisen kolmanneksen fiilikset kokosin blogiin lokakuussa, ja nyt ollaankin sitten siinä vaiheessa, että toinen kolmannes on selätetty ja olisi aika kurkistaa miltä raskausviikot 14-26 tuntuivat kiireisen syksyn ja talven aikana. Edessä olisi enää loppurutistus, joka päätetään varmasti elämäni suurimpaan rutistukseen sitten joskus aivan maaliskuun lopussa!

Mutta millä sanalla kuvaisin raskauden toista kolmannesta? Se on helppo sanoa, sana on ehdottomasti odottava. Odotin ja odotin. Odotin ensimmäisiä potkuja, odotin ensimmäisiä selkävaivoja, odotin ensimmäisiä ruokaoutouksia, odotin turvotusta, odotin reipasta painonnousua, odotin etten jaksa enää käydä jumpissa, odotin suuria tunteenpurkauksia, odotin vatsan kasvamista (voi, sitä odotin ihan valtavasti), odotin ihmisten ensimmäisiä vatsaan kohdistuvia katseita ja ennen kaikkea odotin, että tuntisin olevani raskaana.

Pääni sisällä kasvoin viikko viikolta äitiyteen, tunsin oloni valtavan onnelliseksi, rakastetuksi ja nautin jokaisesta hetkestä! Tämä kaikki on niin upeaa kokea – yhdessä herra Longfieldin kanssa.

raskauden-toinen-kolmannes1

Raskausviikko 14

Raskaudesta kerrottiin heti ensimmäisenä vanhemmilleni ennen Lontoon matkalle lähtöä. Olin väsännyt kortit, isälle oman ja äidille oman. Isä tajusi heti ja alkoi hymyillä leveästi. Äidillä meni hieman pidempään, ja hän kysyi ultrakuvaa hetken katsottuaan, että Huli onko tämä siis sun vatsasta? Sen jälkeen asiaa piti hieman sulatella. Herra Longfieldille hän tokaisi söpösti, että ajatella, sinusta tulee isä! Onhan se aika hurjaa, ihan yhtä hurjaa kuin se, että minusta tulee äiti. Mutta jo tovin jälkeen äiti alkoi kaivella lanka- ja kangasvarastojaan, miettien mitä kaikkea ihanaa niistä voi pienelle ihmeelle tehdä. Äiti oli selkeästi onnellinen, kyseessä on hänen ensimmäinen ihka oikea lapsenlapsi, isälläni niitä on entuudestaan jo kolme. Isäni alkoi uutisen kuulemisen jälkeen pohtia, minkälaisen kehdon hän pienelle ihmeelle väsää. Isäni on väkertänyt minulle lapsuudessani pinkin puisen kehdon nukkeleikkeihin. Kehto oli kaunis, se oli vanhan roosan värinen ja päissä oli pienet sydämenmuotoiset kolot. Saa nähdä minkä väriseksi hänen tulee tällä kertaa kehto maalata..

Lontooseen lähdimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa. Heille kerroimme uutisen lentokentällä. Varoitin heitä jo etukäteen, etten välttämättä jaksa tuttuun tapaani koko päivää juosta pää kolmantena jalkana, sillä väsymys on ollut niin kovaa. Hyvin Lontoon reissu kuitenkin meni, jaksoin kuin jaksoinkin päivät ilman päikkäreitä, vaikka iltaisin hotellille kömpi aina todella väsynyt matkaaja. Lontoosta tarttui pienelle ihmeelle mukaan jokunen vaate ja muu vauvajuttu. Neutraaleissa väreissä oli ostosten kanssa pysyttävä, sillä keväällä vatsasta saattaa putkahtaa tyttö tai poika.

Raskausviikko 15

Lontoon reissun jälkeen minulle iski flunssa. Olen hurjan harvoin kipeänä (varmaan keskimäärin kerran vuodessa) ja silloinkin flunssa selätetään parissa päivässä. Nyt flunssa piti minut otteessaan yli viikon! Tiedä sitten, oliko pienellä ihmeellä mitään tekemistä sen kanssa, että parantuminen vei niin kauan aikaa, mutta kyllä oli pahin flunssa melkein miesmuistiin. Raskausviikolla 15 laskettuun aikaan oli tasan 6 kuukautta, se tuntui lyhyeltä ajalta. Erityisesti siitä syystä, etten edelleen tuntenut olevani raskaana. Tulevaisuus äitinä ja kaikki se vastuu pelotti paljon. Mielessä paloi kuitenkin jokin pienen pieni toivonkipinä siitä, että tästä urakasta selvitään – niin vahva rakkaus pieneen ihmeeseen oli sisälläni tekeytymässä. Välillä mietin, että voikohan vauvaa rakastaa liikaa.

Raskausviikolla 15 saimme vihdoin kerrottua suuren uutisen myös herra Longfieldin vanhemmille. Päivän ensimmäinen visiitti tehtiin anopille, josta matka jatkui appiukolle. Olin askarrellut appivanhemmille paperiset uunit, joiden sisällä oli pieni pulla sekä ultraäänikuva. Kun uunin kannen avasi, luki siinä Parasta ennen 28.3.2017. Anoppi tajusi koko homman aika nopeasti, appiukolla meni jokunen tovi ultrakuvaa sekä pullaa ihmetellessä. Onnitteluja ja iloisia ihmisiä riitti ja tuntui niin hyvältä saada asia kerrottua.

Ennen kuin julistin asian töissä työkavereille, tuli muutama työkaveri tökkäämään olkapäätäni koska heillä oli asiaa. Arvaatteko mitä asiaa? Se meni jotenkin näin:

Työkaveri: Moi! Me ollaan kuules Annen kanssa tehty vähän johtopäätöksiä ja tuumattiin, että nyt on onnittelujen aika.

Minä: Täh? Mitä päätelmiä ja onnitella mistä?

Työkaveri: No kyllä sä tiedät (katse vatsaani). Teistä tulee varmasti niin hyvät vanhemmat.

Minä nauraen: Olette te uskomattomia, mistä ihmeestä te voitte tietää, en ole puhunut asiasta kellekkään?

Työkaveri: No kun sä olet ollut kesälomalta paluun jälkeen aivan liian rauhallinen!

Minä nauraen vielä enemmän: Jaahas, no onnitelkaa nyt sitten, johtopäätöksenne ovat osuneet oikeaan.

Keskustelun pohjalta arvaatte varmaan, että olen aika sekopäinen töissä, aina äänessä ja toheltamassa jotakin.

Lähimmille työkavereille kerroin asian lounas- sekä iltapäiväkahvipöydässä. Tokaisin vain, että ”en nyt yhtään tiedä miten tällaiset asiat kuuluu kertoa, mutta meille tulee vauva maaliskuussa”. Ja se oli sitten siinä. Jestas sentään sitä halausten ja lämpimien onnittelujen määrää – niitä sateli vielä viikkoja uutisen kertomisen jälkeen, kun tieto hiljalleen levisi tasaisesti työpaikalla. Mulla on kyllä maailman ihanin työpaikka.

Raskausviikko 16

Raskausviikolla 16 jatkoin edelleen 1-3 tunnin mittaisia päikkäreitä. Herra huiteli jälleen työmatkoillaan ja minä päätin, että koti saa näyttää just niin rähjäiseltä kuin näyttää. Pääasia oli, että raahasin itseni töistä kotiin, söin, vein Horation metsään, nukuin, vein Horation uudestaan ulos ja menin takaisin nukkumaan. Tiskiallas oli kamalassa kunnossa, ja lattia aivan p*skainen, mutta siltä kaikelta piti nyt vain sulkea silmät.

Loppuviikosta näin lisää ystäviä, joille kerroin pienestä ihmeestä illallisen ja sunnuntaibrunssin merkeissä. Kaikkien kasvoilta paistoi niin mahtava ilo, että kyllä siinä melkein herkistyi itsekin. Viikonloppuna kävimme ostamassa mulle jo valmiiksi Icebugit liukasta talvea varten ja kaksi erikokoista toppatakkia, joilla mun pitäisi pärjätä talven yli, kasvoi vatsa sitten miten isosti tahansa. Älkää pitäkö mua kroisoksena – ne toppikset maksoivat 14 euroa kappaleelta. Löysin molemmat Hobby Hallin superale-rekistä.

Lähes koko raskauden ajan olin huomaavani Horation käyttäytymisessä muutoksia. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä varmemmaksi tulin (ja tulimme) siitä, että Horatio aistii jotain. Erityisesti kun olin herran työmatkaviikot yksin koiran kanssa kotona, oli Horation meno välillä todella omituista. Horatio piti minusta aivan selvästi huolta, seurasi joka paikkaan ja vartioi kotia kuin viimeistä päivää. Yöt olivat raskaimmat. Horatio heräsi pieneenkin pihalta kuuluvaan narahdukseen ja säntäili asunnossa haukkuen ja muristen kuin mikäkin vartiokoira. Ja tätä tapahtui pahimmillaan parin tunnin välein.. Minä kun luulin, että valvon yöt vasta vauvan synnyttyä!

Jos taas menin lepäämään vaikka sohvalle, tuli Horatio noin 10 sekunnin päästä perässä sohvalle ja jäi nököttämään jalkopäähääni. Jos olin koneella, Horatio makasi jalkojeni päällä. Jos olin vessassa, Horatio istui jalkojeni päällä. Jos olin saunassa, Horatio puski nukkumaan saunan oven eteen niin, että kuuma ilma karkasi saunasta pois. Jos olin suihkussa (ovi auki), Horatio tuli suihkuhuoneeseen makaamaan. Jos istuin keittiön pöydän ääressä, Horatio istui vieressä. Jos menin sänkyyn, Horatio tunki päätään sänkyyn (sänkyyn se ei tule) ja mätkähti sen jälkeen aivan pääni viereen lattialle nukkumaan. Että semmoista! Kiva kyllä seurata miten tämä käyttäytyminen muuttuu kun raskaus etenee..

Raskausviikko 17

Raskausviikolla 17 täytin 32 vuotta. Jee! Samana päivänä kerroin positiivisesta raskaustestistä blogissa sekä omassa Facebookissani. Tuona päivänä sain niin tuhottomasti onnitteluviestejä ja -soittoja, että vastailin viesteihin vielä monen päivän jälkeen. Kaikki viestit olivat lämpimiä ja täynnä sydämiä, ne tuntuivat niin hyvältä!

Raskausviikko 17 oli kaikella tapaa mahtava. Se oli ensimmäinen viikko jolloin en tarvinnut enää päiväunia! Jaksoin touhuta kotona töiden jälkeen vaikka mitä, ja tekemättömiä töitä saatiin hienosti eteenpäin. Voi sitä energian määrää joka kropassa velloi! Painoin töitä kuin hullu ja silti olin kotiin tullessa täysin pirteä. Oih, se tuntui hyvältä.

Tällä viikolla matkasimme myös työkaverin kanssa moikkaamaan ystäväämme Frankfurtiin. Matka teki terää ja viimeistään reissussa tajusin, että väsymys on vihdoin tipotiessään. Ostin pienelle ihmeelle jälleen kasan mitä ihastuttavimpia vauvajuttuja, vaikka edelleen ajattelin takaraivossa, että annan ne sitten eteenpäin jos kaikki ei mene meillä loppuun asti hyvin.

Frankfurtin reissun jälkeen meillä oli herran kanssa yksi yö yhteistä aikaa ennen kuin herra lähti taas työmatkoille. Minulla oli herralle lähtöaamuna yllätys hihassa.. Herran kello soi ennen viittä ja kun hän oli kömpimässä sängystä, laitoin hänen kätensä alavatsalleni. Sitten kuului muistaakseni sanat OHO. Vatsa oli viimein alkanut näyttää kasvamisen merkkejä, ja erityisesti aamuisin alavatsalla tunsi selkeästi kovan kohdun, joka oli hieman koholla. Ei sitä vaatteiden alta vielä erottanut (ainakaan omasta mielestäni), mutta sen tunsi selvästi. Ajattelin, että edes näin herra pääsee kiireisen työrupeaman välissä olemaan läsnä raskaudessa ja ymmärtämään paremmin, että jotain meille hyvin tärkeää ja mystistä on sisälläni kasvamassa.

Raskausviikko 18

Raskausviikolla 18 ei tapahtunut oikestaan mitään sen kummempaa raskauteen liittyvää. Paitsi yksi iso juttu. Vatsa alkoi (viimein) kasvaa. Puin eräänä aamuna mustan kynähameen ja raidallisen paidan päälle, ja kun tupsahdin asussa peilin eteen ja käännyin sivuttain, huomasin heti, että nyt vatsa pömpöttää normaalia enemmän. Laitoin sivukuvan parille työkaverille ja kysyin kehtaanko tulla töihin valitsemassani asussa. Oli pakko tarkistaa näytänkö siltä, että olen raskaana vai ainoastaan pyöreältä. Nopean viestittelyn jälkeen lähdin reippaasti töihin (ottaen kuitenkin varulle mukaan pitkän neuleen). Neuletta ei töissä kuitenkaan tarvinnut käyttää, tosin on pakko tunnustaa, että kävelin käytävillä hyvin pitkälti kädet vatsan edessä. Tuntui edelleen niin oudulta olla raskaana kun ei ite tajunnut vieläkään olevansa raskaana. Odotan niin kovasti rakenneultraa ja sitä, että näen jälleen kerran pienen ihmeen sykkivän sydämen.

Lähetin samaisen pömppömahakuvan myös äidilleni. Vastaukseksi sain sydämen. ♥

raskauden-toinen-kolmannes4

Raskausviikko 19

Tälle viikolle osui päivä, josta oli tasan 5 kk laskettuun aikaan. Olen merkannut nämä tärkeät virstanpylväät kalenteriin ja sydän pomppaa aina yhden ylimääräisen kerran kun näen päivän kohdalla aina vain pienemmän kuukausiluvun.

Raskausviikolla 19 odotin kuumeisesti, että raskaus etenisi nopeammin. Voin niin hyvin, että unohdin lähes päivittäin koko asian ja se harmitti. Toki on vähän tylsää valittaa siitä, että voi hyvin raskausaikana, mutta kun koko homma ei edelleenkään tuntunut konkreettiselta tai todelta.. Halusin niin kovasti tuntea jotain, jotta tietäisin homman etenevän. Mutta eiköhän nekin ajat ole vielä edessä päin.

Huomasin, että jumpissa lattialla vatsan päällä makaaminen ei tuntunut enää mukavalta. Jokin kova painoi alavatsassa maatessani jumppamaton päällä. Kaivoin fyssarilta saamiani ohjeita läpi ja etsin korvaavia liikkeitä mahallamakuuliikkeiden tilalle. Johan helpotti oloa.

Aivan raskausviikon 19 lopussa oli ensimmäinen neuvolalääkäri. Herrakin pääsi sinne mukaan. Kovin kummoista ei neuvolalääkärin vastaanotolla tehty, sillä voin niin hyvin. Lääkäri kysyi onko meillä jotain mietteitä joista haluaisimme puhua, ja osasin sanoa vain, että mua huolestuttaa kun voin niin hyvin. Siihen kommenttiin sain lääkäriltä naurut ja kehotuksen nauttia olostani kun se vielä on niin hyvä. Okei okei, lupaan rauhoittua.

Pienen ihmeen sydänäänet lääkäri kuunteli, ja se olikin aika jännää. Nimittäin niitä sydänääniä ei meinannut löytyä sitten millään. Lääkäri valehtelematta kolme minuuttia paineli kohtua, etsi ja etsi ja etsi vielä lisää. Naama väänteli kun hän yritti kuunnella saisiko pientäkään pumpahdusta kuulumaan. Vähän siinä alkoi jo hikoiluttaa. Reppana herra Longfieldkin istui penkillä ihan hölmönä, teki mieli pyytää hänet viereen ja napata kädestä kiinni.

No lopulta tykytys alkoi kuulua. Huh. Tykytys tosin loppui samalla hetkellä kun se alkoi. Siinä vaiheessa lääkärin ilme oli jo iloisempi ja hän sanoi, että pieni ihme liikkuu juuri nyt niin paljon kohdussa, ettei hän saa kiinni sydänäänistä. Kissa-hiiri-leikkiä jatkui vielä tovin, kunnes sykkeet saatiin kunnolla kuulumaan. Aika veitikka meidän pieni ihme.

Raskausviikko 20

Raskausviikolla 20 tiedossa oli kolmet pirskeet. Ensimmäisissä, firman pikkujouluissa, oli ihan mahtia olla selvinpäin! Näin vaikka mitä kummia juttuja kun koko ajan ei pitänyt keskittyä omaan mesoamiseen ja häsäämiseen, heh! Kaikissa kolmissa juhlissa oli porukkaa, jotka eivät olleet minua nähneet livenä pienen ihmeen julkistamisen jälkeen. Tiedossa oli siis paljon halauksia ja lämpimiä onnitteluja.

Moni kysyi juhlissa kumpi sieltä on tulossa. Vastasin aina, ettemme ole vielä rakenneultrassa olleet, mutta poika se on. Tunne on ollut melkein alusta asti niin vahva, että sitä on oikeasti vaikea pukea sanoiksi. Teinistä asti tyttölapsi on ollut se, josta olen puhunut, mutta kun raskausviikkoja alkoi tulla, katosi päästäni koko mahdollisuus tyttövauvasta. Se oli tosi outoa. Olemme useina iltoina miettineet yhdessä herran kanssa lapselle nimeä, ja jokainen päähän putkahtanut nimi on ollut pojalle. Ihan jokainen.

En oikeasti tiedä voiko tässä olla mitään päätä taikka häntää, mutta tunne pojasta on valtavan vahva. Parin viikon päästä saamme kaiketi tietää ainakin arvauksen sukupuolesta, tosin ihan turha sitä on arvailla, se on poika. Piste. Voi kamala miten noloa on jos päiväkirjaan pitää kirjoittaa parin viikon päästä, että meille tulee tyttö. Tosin se ja sama kumpi sieltä tulee, rakas hän tulee meille olemaan, mutta tää tunne pojasta on jotain hurjan outoa. Katsotaan miten käy.

Raskausviikko 21

Raskausviikolla 21 etelä-Suomeen tuli talvi. Herra Longfield oli taasen työmatkoilla, ja minä kolasin pihaa kahdesti päivässä kolmen päivän ajan. Hyvää treeniä! Kävin myös tuttuun tapaan body balance sekä yoga-tunneilla, ne passaavaat mulle parhaiten tällä hetkellä.

Raskauden puolessa välissä tunsin myös ehkä pienen ihmeen ensimmäiset liikkeet. Tunsin ne illalla sänkyyn mennessä. Ne olivat kuin kolme pientä elohiirtä olisi vipattanut jossain alavatsassa. Ja sitten se oli siinä.

raskauden-toinen-kolmannes5

Raskausviikko 22

Minä urpo en uskonut ystäviäni, vaan menin muutamaa päivää ennen rakenneultraa lukemaan asiasta googlen syövereistä. Virhe. Kahden tunnin googlettelun jälkeen olin varma, että kaikki on pielessä. En voinut olla vielä(kään) varma, että tunnen pienen ihmeen liikkeitä, ja tämähän tarkoittaa auttamatta sitä, että pienen ihmeen aivot ovat täynnä kystia, reisiluut ovat ihan väärän mittaiset, toinen munuainen on liian iso, lapsivettä on liian vähän, huulessa on halkio jne jne..

Urheilin kuin hullu tämän jälkeen pari päivää ennen ultraa, jotta varmistaisin sen, että saisin öisin nukuttua. Nukuin kuin tukki. Ultra-aamuna olin rauhallinen. Ehkä eniten siksi, että herra Longfield oli vihdoin kotona ja pääsi tulemaan ultraan mukaan.

Kipitimme yhdessä heti aamusta kätilön pakeille, ja menin makoilemaan kätilön huoneeseen. Siinä sitten maattiin puolisen tuntia toljottaen ruutua ja kuunnellen tarkasti mitä kätilö sanoi. Sydän oli ok, munuaiset olivat ok, aivot olivat ok, selkäranka oli ok, reisiluut olivat ok, olkaluu oli ok, huulet olivat ok, kaikki oli OK! Voi pientä ihmettä!

Pieni ihme vastasi päivälleen laskettua aikaa (jämpti kaveri, äitiinsä tullut) ja painoi 417 g. Itse en kuvaruudun kuvista paljon tajunnut, mutta herra Longfield oli aivan liekeissä. Oli ihana saada hänet vihdoin mukaan, hänelle oli varmasti hurjan tärkeää päästä paremmin osaksi tätä kaikkea.

Lopuksi mukava kätilö kysyi jännällä äänellä, olisiko meillä vielä jotain kysyttävää. Herra sitten kysyi, että vaikka sukupuolella ei väliä ole, pystyykö siitä jotain sanomaan. Kätilö kysyi onko meillä ollut aavistuksia suuntaan ja toiseen, ja siinä sitten yhteen ääneen sanoimme, että poika se on.

Pieni ihme oli paljastanut itsensä jo aiemmin kätilölle, mutta sitten ultrattiin vielä vähän lisää, jotta mekin näimme kumpi sieltä on tulossa. Selkeä peli se oli.

Pssst! Kurkkaa kumpi on tulossa, klikkaa tähän postaukseen.

raskauden-toinen-kolmannes2

Raskausviikko 23

Raskausviikko 23 alkoi neuvolalla. Erilaisten raskausaikaisten tapaamisten määrä on kasvanut toisen kolmanneksen loppupuolella hurjasti. Joka viikko saa ravata perhevalmennuksissa, ultrissa, lääkärillä, neuvolassa, laboratoriokokeissa jne jne. Loppukiri on selkeästi alkamassa, aika hurjaa!

Samalla kun vatsani alkoi (vihdoin) pyöristyä, istuin töissä pidempiä työpäiviä kuin koskaan. Olen tehnyt viimeiset viikot lähes 10-tuntisia työpäiviä, ja viikonlopuista on uhrattu melkein poikkeuksetta toinen päivä ylitöiden tekemiselle. Kyllä olen lähettänyt viimeisten viikkojen aikana kiitoksia yläkertaan siitä, että voin näin valtavan hyvin. Jos selkä alkaisi reistailla tai liitoskivut (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) puskisivat nyt päälle, olisin töiden kanssa suoraan sanottuna kusessa. Toki oma, ja pienen ihmeen terveys menee kaiken edelle, mutta olisi todella inhottavaa möllöttää saikulla kovissa kivuissa ja tuskailla vielä siihen päälle tekemättömien töiden pinoa. Joten kiitos, jollekin jonnekin.

Raskausviikolla 23 pääsimme myös vieraiksi isoveljeni kuopuksen ristiäisiin. Jestas sentään! Kastejuhlaa vietettiin hulppeassa Hirvihaaran kartanossa, ja itse juhlakalu valloitti kyllä sydämeni! Tämä 2 kk ja 2 vkoa vanha jässikkä alkoi juuri käyttää 68 cm vaatteita, ja oli niin valtavan muhkean söpö, että meinasin kaapata pienen pojan kainalooni ja juosta hänen kanssaan karkuun.

En ole liiemmin ollut mikään vauva-/lapsi-ihminen oikeastaan koskaan. Siis sellainen, että lapset aiheuttaisivat minussa suuria tunteita tai että olisin halunnut tulla suurperheen äidiksi jo 14-vuotiaana. Lapset ovat aina olleet ihania, mutta sellaista suunnatonta äidillistä oloa minulla ei ole koskaan ollut. Se on kehittynyt vähitellen oman raskauden aikana, ja on ihan hassua miten uusia tuntemuksia se minussa herättää.

Mutta palataan niihin veljenpojan ristiäisiin. En oikeasti tiedä mikä hormonihyrrä minut seremonian aikana valloitti, mutta itkin ihan koko kastejuhlan ajan – alusta loppuun. Tunteet olivat yksinkertaisesti liian pinnassa, suloinen poikavauva veljeni käsillä, kaunis tila, onnelliset ihmiset sekä papin kauniit sanat olivat minulle tuona lauantaina liikaa. Ja siinä kyyneliä pyyhkiessä tajusin, että noin puolen vuoden päästä olemme herra Longfieldin kanssa samassa tilanteessa. Se kuulkaas vasta liikaa olikin..

raskauden-toinen-kolmannes3

Raskausviikko 24

Raskausviikko 24 alkoikin sitten synnytysvalmennuksella. Tai sellaisella perhevalmennuksella, jonka tämänkertaisena aiheena oli synnytys ja kivunlievitys. Itse jopa odotan synnytystä, tunnen olevani etuoikeutettu kun pääsen kokemaan jotain niin normaalia ja alkukantaista kuin synnytys. Toki olen enemmän kuin onnellinen, että asun Suomessa ja saan synnyttää ammattilaisten avustuksella. Luolassa biisonien taljojen päällä homma saattaisi olla aika paljon jännempää. Haluan aidosti tietää miltä kipu tuntuu, miten otan sen vastaan, miten käyttäydyn ja miten selviydyn koko urakasta. Suurin toiveeni on, että kaikki sujuisi luonnollisesti ja hurja maratoni päättyisi siihen, että saamme pitää herra Longfieldin kanssa meidän aikaansaannostamme lähellämme tietäen, että pienellä ihmeellä on kaikki hyvin.

Pahimmat hetket synnytysvalmennuksessa olivat juuri ne, kun vastasyntynyt vauva nostettiin videolla äidin rinnalle. Siinä kuulkaas taas kyyneleet valuivat!

Tällä viikolla huomasin myös, että vatsani alkoi kerätä työpaikalla katseita. Minua moikattiin ”huomaamattomasti” niin, että moikat ja hyvät huomenet menivät vatsalleni ja katse nousi kasvoihin vasta useita sekunteja perässä. Se oli hauskaa! Ruokalassa kävi samoin, kun kävelin tarjottimen kanssa pöytääni tai sieltä pois, saatoin vain hihitellä kun tutut työkaverit toljottivat vatsaani viereisistä pöydistä tajuten selvästi, että no nyt näkee, että Huli on raskaana. Kovin moni ei tullut kuitenkaan asiasta minulle sanomaan, jokunen sentään totesi naurahtaen, että no nyt jäin kyllä tuijottamaan pyöristynyttä vatsaasi. Saa sitä katsella! Mutta ei koskea!

Raskausviikko 25

Raskausviikolla 25 oli vuorossa vauvan hoitoon sekä imetykseen liittyvä valmennustuokio. En voi ymmärtää mikä show imetyksestä on mediassa viime aikoina noussut. Multakin on muutama tuttava tullut kysymään hieman sillä tavalla varovasti, että mitä mieltä olen imetyksestä ja aionko alkaa imettää. Totta hitossa imetän, jos se vaan toimii. Mitä sitä turhaan stressaamaan ja/tai miettimään liikaa etukäteen. Katsotaan sitten miten homma lähtee käyntiin kun pieni ihme nostetaan rinnalle ja hän alkaa metsästää henkilökohtaista ruokavarastoaan ensimmäisiä kertoja.

Voi jestas sentään ne imetysvideot olivat rankkoja. Eikä nyt päässyt kyyneleitä, vaan olin lähinnä aika ”järkyttynyt” kuinka luonnolliselta imetys näytti. Tämä kuulostaa nyt tosi oudolta, mutta odotin, että imetys olisi ollut sellaista söpöä ja vaivattoman näköistä. Mutta kyllä se ihan työltä näytti ja kuulosti. Rintaa tungettiin ihan tosissaan mitä kummallisimmissa asennoissa vauvojen suuhun, ja samalla kerrottiin, että imetys voi viedä ensimmäisinä viikkoina jopa yli 10 tuntia päivässä aikaa. Huhuhuh! Ja taidettiin siellä kertoa myös verestävistä nänneistä ja nännipihoista sekä siitä miten rikkinäistä rinnan ihoa voidaan hoitaa. Kynä siinä vain sauhusi kun kirjoitin muistiinpanoja ylös.

Raskausviikko 26

Raskauden toisen kolmanneksen viimeinen viikko sujui siinä missä kaikki edellisetkin. Vaivoitta ja töissä istuessa. Hurjan, syksystä asti kestäneen työrupeaman maaliviiva alkoi näkyä aivan kulman takana. Ylitöitä oli tullut tehtyä valtavasti niin arkisin kuin viikonloppuisin. Projekti projektin perään saatiin päätökseen ja työsähköpostiin alkoi tulla ihania kiitosviestejä hienosti tehdystä työstä. En tiedä vaikuttivatko kauniit sanat olooni, mutta pitkin viimeisiä viikkoja kropan valtasi useamman kerran ihan uudenlainen onnen tunne. Sellainen todella vahva tunne siitä, että olen onneni kukkuloilla. Elämä tuntui mystisten onnen tunteiden aikana ihan mahtavalta. Sellaiselta, että en malttaisi odottaa enää hetkeäkään, että saan pienen nyytin syliini ja pääsen kokemaan herra Longfieldin kanssa jotain täysin uutta, ihmeellistä ja kauan odotettua. Kyllä siinä rakkauden tunne pörräsi kropassa sellaista vauhtia, etten ole ihan hetkeen (koskaan) vastaavaa tuntenut. Hormonit, heh! ♥

raskauden-toinen-kolmannes6

Suositellut

2 Comment

  1. Olispa silloin ollut blogeja kun olin itse raskaana. Tämä jää varmaan kivaksi muistoksi raskausajasta sinulle Huli. Helppoa viimeistä kolmannesta sinulle,ja tietenkin helppoa synnytystä,sitten kun sen aika koittaa.

    1. Tämä on muuten varmasti totta! Ajattelin tulostaa postauksen vauvakirjaan muistoksi, ehkä pientä jässikkää kiinnostaa joskus lukea äidin vuodatuksia. 🙂 Ja kiitos kiitos, hyvinhän tämän viimeinen kolmannes on käyntiin lähtenyt – enää 8 viikkoa! <3

Vastaa