Herra Longfield työmatkailee: Pakistan, taas

Mosama, Herra Longfield tässä.

Puolisentoista vuotta sitten käväisin ensimmäistä kertaa Pakistanissa, ja siltä reissulta tuli silloin kirjoitettavaa peräti kahden eepoksen verran. Ne löytyy täältä ja täältä, käypä niitä tavaamaan jos oot vaikka just nukkumaan menossa eikä oikein tuu uni silmään. Sittemmin olen käynyt tuolla liikennesääntöjen, tasa-arvon ja kaiken toimivuuden ihmemaassa kolme kertaa. Koska visiitit on aina sellasia, että matkustan lentokentältä suoraan työkohteeseen, ja olen sitten siellä muurien takana kunnes kotimatka alkaa, ja koska sieltä muurien takaa ei ole oikein soveliasta asioista tarkasti kertoa eikä kuvia saa ottaa, niin ei ole oikein ollut mitään kirjoiteltavaa. Lentokentällä ja muurien sisällä istuskelua lukuunottamatta Pakistania tulee lähinnä nähtyä automatkoilla, ja ne samat vanhat aasikärryt ja lammaslaumat ja joka suuntaan menevät viiden hengen skootterit siellä liikenteen kaaoksessa vieläkin suhailevat, ja niistäkin tuli jo ekan visiitin aikana turinoitua.

pakistan9_c_matka_

Työkohteessa asustelin näillä jatkovisiiteillä sen ensimmäisen visiitin vierasmajan sijaan konttikylässä, eli semmosessa toistensa viereen ja päälle kasatuista työmaakonteista rakennetussa kompleksissa. Mulla oli siellä oma kontti, missä nukuin ja vietin vapaa-aikani. Alkushokin jälkeen konttikylä oli itse asiassa tavallaan ihan toimiva asuinpaikka: kontissa oli kaikki perusjutut eli sänky, suihku ja nettikin toimi useimmiten. Yhteen konttiin ilmestyi aina tasaisin väliajoin ruokaa, ja sen lisäksi sieltä sai limua ja Pringlesejä, joten mikäs oli ollessa. Tappavan tylsäähän siellä tietty oli – muurien takaa ei edelleenkään ollut asiaa ulkomaailmaan – mutta se taas ei oikeastaan ollut kontin vika. En tiiä, tulikohan mulle joku Tukholma-syndrooma niitä kontteja kohtaan, yhteensä kuitenkin nelisen viikkoa elämästäni oon nyt niissä viettänyt niin kai siinä ehtii jo joku kieroutunut viha-rakkaus-suhde vankilaa kohtaan muodostumaan.

pakistan2

Nyt tällä kolmannella visiitillä minulle tosin avautui yksi vapaapäiväkin, jonka ajaksi pääsin työkohteen muurien sisältä pois, ja muutin vuorokaudeksi Lahoren kaupungissa järjestettyyn majoituspaikkaan asumaan. Tämäkin asumusto tosin oli samalla tavalla muureilla, piikkilangalla ja armeijalla ympäröity kuin varsinainen työkohdekin, joten vähän siinä tuntui kuin olisi siirtynyt vankilasta toiseen – joskin tämä Lahoren vankila oli hyvin paljon viihtyisämpi kuin työkohteen vastaava. Se oli ihan normaali, iso ja hyväkuntoinen omakotitalo. Ruoka sinnekin järjestyi itsestään, ja kaikki muutkin perusjutut oli taas kunnossa. Ainoa huono puoli oli ne muurit ja vartijat, ja tieto siitä että ulos ei sieltä saa yksinään lähteä haahuilemaan. Yritin jopa kysellä, että olisiko mahdollista järjestää visiitti Lahoressa sijaitsevaan linnakkeeseen, joka on Unescon maailmanperintökohde ja paikallisten mukaan käymisen arvoinen paikka, mutta eipä se tai mikään muukaan turisteerauskohde nyt sitten järjestynyt, joku turvallisuusriski siinä oli.

Sen sijaan pääsin käymään yhdessä ostoskeskuksessa, jota taas vartioitiin muurein ja vartijoin. Ostoskeskusvisiitti oli harvinaisen turha, koska vapaapäiväni sattui osumaan johonkin muslimien juhlapyhään, ja kaikki kaupat oli ostoskeskuksessa kiinni. Ainoastaan Burger King oli auki, joten siellä söin sitten hampurilaisen. Sitten vähän haahuilin nelikerroksisen, homssuisen ostarin pimeillä ja tyhjillä käytävillä, katselin kiinni olevien kauppojen ikkunoista sisään, ja ajattelin että mitä hittoa tässä on järkeä. Pian lampsinkin takaisin ostarin vartioidulla parkkipaikalla odottavaan autoon, ja pyysin jamppoja viemään mut takas Lahoren vank.. asumukseen. Muurien sisällä ja mitään järkevää näkemättä meni siis sekin vapaapäivä.

pakistan11

pakistan10

Parin viikon vankilareissun jälkeen olin melkoisen valmis viimein lähtemään kotimatkalle, paluulento lähti niinkin mukavaan aikaan kuin aamukolmelta, mutta se ei haitannut, innoissani odotin vain että kohta pääsen koneeseen, ja sitten sen renkaat irtoaa maasta ja Pakistan jää taakse. Koneeseen päästiinkin ihan ajallaan, mutta siitä alkoikin sitten pienimuotoinen kidutussessio. Kone ei nimittäin saanut lähtölupaa, koska kentällä oli sumua. Sitten jäätiinkin sinne koneeseen istuskelemaan, ja odotettiin että joskohan piakkoin vaikka saataisiin se lähtölupa. Meni tunti, meni toinen, meni kolmas, kone kökötti kentällä, ikkunoista näkyi sumua, ja ketutus alkoi nousta päähän. Muistelin nimittäin, että ne kerrat kun Pakistanissa oli sumua ollut, se kesti aina johonkin lähelle puolta päivää ennen kuin hälveni kokonaan, ja jos kerran sumun katoamista odoteltiin niin sitähän sitten saataisiin odotella. Laskeskelin, että olin jo missannut jatkolentoni, eikä yhtään kiinnostanut alkaa jotain vaihtoehtoista reittiä siellä Dohan lentokentällä sitten arpomaan. Finnair tai mikä lie oli lisäksi juuri vähän aikaa sitten julkistanut semmosen uuden mainosvideon, missä mainostettiin että Helsinki-Vantaan lentokenttä on ollut läpi talvienkin auki, lukuunottamatta jotain puolen tunnin aikaa kymmenen vuotta sitten. Mutta nytpä ei oltukaan siellä, vaan Lahoressa, ja siellä tosiaan oli koko kenttä suljettu nyt jo monen tunnin ajaksi, koska oli vähän sumua. Kierrokset päässä kasvoi kun tätä asiaa mielessäni ihmettelin.

pakistan17

Lopulta kävi niin, että lähtölupaa ei koskaan tullut, ja lentokoneen miehistön oli päästävä lepäämään, joten kuuden tunnin kentällä nököttävän lentokoneen sisällä istuskelun jälkeen me sitten lampsittiin sieltä koneesta takaisin Lahoren kentälle. Hampaat kirskuen paiskoin kamojeni kanssa koneesta ulos, en siinä kasvavan raivoni keskellä oikein ollut saanut koneessa edes nukuttua, joten väsymyskin heitti jo oman vaihteen kiukkuuni mukaan. Siellä kentällä sitten olikin vastassa kaaos, koska moni muukin kone oli joutunut lähtönsä peruuttamaan, ja suurin osa ohjeista annettiin urdun kielellä, jota en tietty osaa yhtäkään sanaa. Sen verran taisin olla mieleni pahoittaneen oloinen, että kun huidoin, huusin ja raivosin englanniksi että mitä puhukaa englantia, mitä helvettiä tässä nyt pitää tehdä, aina löytyi jostain joku henkilökunnan tyyppi minua neuvomaan. Niissä neuvoissa vaan tuppasi raivostuttamaan se, että ne oli mitä ihmisille ikinä sattuikaan sylki suuhun tuomaan. Joku sanoi että nyt on kone myöhässä, mee istumaan, kohta meette takaisin, ja toinen että joo, lento peruttiin, mee hakee kamasi, ja kolmas että kohta tässä saadaan lisätietoa että odota tässä, ja neljäs että minä selvitän asian, seiso tuolla. Lentokentän tyyppien häpeilemätön valehtelu ja paskanpuhuminen ei oikein onnistunut mielipahaani liennyttämään.

Lopulta selvisi, että se lento tosiaan oli peruttu, ja meidän piti hakea matkatavaramme, käydä mitätöimässä passiin isketty leima ja sitten olisi kuljetus hotellille. En tiedä montako tuntia siellä kentällä vielä meni näiden asioiden kanssa häröillessä, alkuun menin melkoisella raivolla ihmisjoukkojen läpi, suomeksikin taisin lopulta siellä kiroilla ja yrittää selvittää että miten täältä pääsee pois, mutta kun lopulta sitten etsin matkalaukkuani semmosesta laukkukasasta, eikä sitä löytynyt, lannistuin ja aloin vaan mököttämään. Laukkuni sentään lopulta löysin eräästä toisesta kasasta, mutta sen kanssa sitten ilmeisesti seistä nökötin niin hajonneen näköisenä jossain tuloaulan nurkassa, että eräs mukava pariskunta tuli kysymään että olenko ihan kunnossa. Niille sitten selitin, että en tiedä mitä pitäisi tehdä, kaikki selittää omiaan, jonnekin hotelliin mun kai pitäis täältä päästä, mutta en jaksa enää kysyä keneltäkään mitään koska puolet ei osaa englantia ja ne jotka osaa, valehtelee.

Tämä pariskunta meni sitten omaa kohtaloaan kyselemään urdun kielellä, ja siinä samalla minunkin tilanteestani tiedustelivat. Joku lentoyhtiön kaveri tuli kysymään, että oonko minäkin business-luokan matkustaja. Enhän minä ollut, mutta koska valehtelu oli maassa tapana niin sanoin että olen olen. Siitä sitten lähdin tämän lentokenttätyypin ja business-pariskunnan kanssa etsimään eliittiluokan kuljetusta hotellille, kun loput jäi sekavaan häröpalloon odottamaan normirahvaan kuljetuksia. Pienen haahuilun ja kyselyiden ja valehtelujen jälkeen se kuljetus löytyikin, ja minäkin sinne pokkana lampsin vaikka rahvaan kastiin kuuluinkin.

pakistan3

Matkalla hotellille joku armeijan tyyppi vielä tuli ja pysäytti auton, ja sitten jäätiin tien sivuun odottamaan, kun kuski lähti semmosen panssaroidun auton viereen jotain papereitaan selvittelemään. Siinä vaiheessa mua ei enää jaksanut edes kiinnostaa että mitä niillä oikein oli meneillään, halusin vaan pois koko maasta, ja jos se ei nyt ilmeisesti ihan heti näyttänyt onnistuvan, niin edes pariksi tunniksi nukkumaan. Ei ne armeijen miehet meidän kuskia saatikka sitten meitä matkustajia siihen tienvarteen onneksi teloittaneet, joten hetkellisen arpomisen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja lopulta saavuttiin hotellille – se oli sattumalta se sama hotelli, mihin minut oli ensimmäisellä Pakistanin matkallani ”kidnapattu”. Hotelli oli kuitenkin yhä varsin hulppea ja toimiva, ja vaikka sainkin sieltä tupakoivien huoneen, en jaksanut alkaa rähjäämään asiasta vaan lampsin vaan sinne röökinsavuun ja kuukahdin sängylle. Uusi lentoaika oli joskus illalla kuulemma, ajattelin että nyt meen suihkuun, nukun muutaman tunnin, syön jotain ja sitten selvitän että koska se tarkka lähtöaika on.

pakistan12

Uni röökinhajuisessa huoneessa teki hyvää, kolmen tunnin koisimisen ja ruoan jälkeen alkoi taas jo vähän usko palata että ehkä täältä joskus vielä pääsee kotiinkin. Lentoajan selvittämisessä kävi tietty taas niin, että hotellin respasta tuli yksi aika, lentokentän nettisivuilta toinen, ja nekin oli molemmat eri aikoja kuin mitä sieltä kentältä oli meille kerrottu. Respalta sitten ihan suoraan kysyin että valehteletko sinä tästä lentoajasta, ja jos et, niin mistä minä tiedän että et valehtele? Respa vähän kummastui kysymystäni, taisi loukkaantuakin, mutta selitin sille sitten että mun kokemuksieni mukaan tässä maassa ei oikein voi luottaa yhteenkään sanaan mitä joku sanoo, siitä syystä tässä nyt yritän selvittää että tiedätkö sinä oikeasti koska lento lähtee, vai sanotko vaan jotain jotta häviäisin tästä paikalta.

Respa lopulta perusteli, että hänen kertomansa lähtöaika on parempi kuin netissä oleva, koska netissä on aina kaikki väärin, ja hän tietää koska meidän lennon henkilökunta on lähdössä takaisin kentälle (ne oli siinä samassa hotellissa kuulemma), joten hänen ilmoittamaansa aikaan kannattaisi luottaa. No, minä luotin, niin luotti ne kentällä tapaamani pariskuntakin, ja respan ilmoittamaan aikaan sitten mentiin takaisin kentälle. Väärässähän se respa oli tietenkin ollut, mutta tasapuolisuuden nimissä, niin oli ollut nettikin ja se kentän virkailijakin. Netin aika kuitenkin osui lähemmäksi, lento lähti lopulta puolitoista tuntia sen jälkeen kuin mitä netissä oli lukenut, kolme tuntia respan ilmoittamaa aikaa jäljessä ja peräti viisi tuntia myöhemmin kuin mitä kentältä oli kerrottu. Mutta ihan sama, pääasia että se lähti tällä kertaa.

pakistan16

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen ja helpottunut koneen noususta, kuin silloin kun Qatar Airwaysin kone vihdoin nousi Lahoren maaperältä, ja Pakistanista poistuminen oli tosiasia. Paluumatkassa toki kesti vielä mukavasti, jatkoyhteydet oli arvottu vähän miten sattuu, joten Qatarissa vietin Dohan lentokentällä sitten seuraavan yön, taisi olla joku 6 tunnin vaihto siellä, ja sitten vielä muutaman tunnin venailu Tukholmassa. Kun lopulta pääsin kotiin, oli kulunut 44 tuntia siitä kun olin Pakistanin Lahoresta ensimmäisen kerran paluumatkalle lähtenyt. Paskin matka evör, mutta semmosta se välillä on. Ja oli muuten Suomeen päästyäni mukava kysellä ihmisiltä asioita, kun vastauksiin pystyi luottamaan. Käyttäkää ihmiset tätä ilmiötä hyväksenne!

pakistan4

Suositellut

7 Comment

  1. No huh huh nyt oli kyllä hirvein työmätka ever 😅 Meille lukijoille toki hyvää viihdykettä, kirjoitat niin elävästi! Luulin että mulle sattuu ja tapahtuu matkoilla, mutta sun kokemukset taitaa mennä edelle 😂 Hauskaa ja rentouttavaa pääsiäistä!

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Kiitos 🙂 taisipa nyt käydä niin, että tämä reissu jäi viimeiseksi Pakistan-matkaksi. Tekemistä vielä olisi, mutta tämänpäiväinen uutinen yli 50 hengen vieneestä pommi-iskusta Lahoresta laittoi nyt kyllä tälle touhulle stopin. Aikaisemmin on pystynyt itselleen perustelemaan että kyllä tuonne voi matkustaa vaikka Pakistan rauhatonta aluetta onkin, koska ei siellä ole mitään iskuja ollut, mutta nyt on. Karseeta, pientä on lentokoneessa istuskelut tollasen rinnalla.

      1. Totta – hurjaa on touhu Pakistanissa – hyvä kuulla, että jätät nämä matkat jatkossa väliin. Kyllähän missä vaan voi tapahtua vaikka mitä, mutta tosiasia on, että todennäköisyys on tuolla todella paljon suurempi kuin monessa muussa kohteessa. Ehkä ne työjutut saa jotenkin muuten hoidettua! 🙂

  2. Jostain syystä näistä pahimmista reissuista tulee ne parhaimmat jutut, ainakin kun vähän aikaa on kulunut.

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Näinhän se on, varsinkin jos vielä pientä värikynää lisäilee 🙂

  3. Tuli ihan tuskanhiki lukiessa. Tuota todenpuhumista ei muuten osaa arvostaa, ennen kuin menee paikkaan, jossa sen menettää.

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Jep, tuo oli uusi kokemus minulle, että kuinka voikin alkaa riipimään kun asioita selvittäessä saa pelkkää hätävaletta toisen perään vastauksiksi kysymyksiin. Naama peruslukemilla vieläpä, raivostuttavaa.

Vastaa