Tanssii ninjojen kanssa

Anssi Kelalla on se yksi laulu, jossa se muistelee luokkalaisiaan ja kuinka meistä tuli muurareita ja taksikuskeja ja suutareita ja ties mitä jänniä ammatteja. Minun luokaltani en kovinkaan montaa jännäksi asiaksi päätynyttä tiedä, lähinnä sieltä tuli opettajia, jotain talousväkeä ja mikä surullisinta, valitettavan monta insinööriä. Mutta onneksi näiden tylsyyttä huokuvien vastapainoksi samaan aikaan ala-asteella lusineista tuli myös peräti kaksi kappaletta ihan oikeita, pesunkestäviä NINJOJA!

Minäkin olin pienenä unelmoinut tulevani isona ninjaksi, tarkemmin sanottuna kilpikonnaninjaksi joka syö pizzaa ja elää viemärissä. Mutta vaikka kävinkin yhdellä karate-tunnilla ja hommasin jiu-jitsusta keltaisen vyön, jäi ninjailu puolitiehen, ainoastaan pizzansyönnissä olen nykyään ihan kohtalaisen hyvä. Toinen näistä luokaltani varttuneista tiiliskivien murskaajista kuitenkin ystävällisesti hommasi minulle ja Hulille kymmenen kerran passit huippusalaiseen ninjaopistoon, joka kulkee nimellä Hipkon itsepuolustuskoulu. Ehkä meistäkin siis tulisi vielä ninjoja! Aloin jo harjoittelemaan kaikenlaisia itämaisia sanoja, joita ajattelin treenauksen lomassa huudella, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin, koska pelkäsin saavani heittotähdestä kurkkuun jos kiljuisin Mitsubishiä, Maki-Nigiriä ja Seppukua kesken ninjailun. Etsiskelin myöskin treeniasukseni vanhaa n. 120-senttiselle Herra Longfieldille muinoin ostettua karatepukua, mutta sitä ei mistään löytynyt. Ehkä se ei olisikaan enää niin hyvin istunut.

Hipkolla on kolme salia Helsingin alueella, ja me päätimme suunnata niistä uusimmalle, eli Metsälän salille. Sali on ninjojen hengen mukaisesti täysin esillä mutta silti piilossa pittoreskin omakotitaloalueen keskellä. Salin ovista sisään astuessamme olin varuillani, sillä missä tahansa saattoi olla ninjoja näkymättömissä, ja olisi epäkohteliasta ja omalle terveydelle haitallista esim. kompastua sellaiseen. Ilmeisesti ninjat kuitenkin olivat laittaneet siviilivaihteen päälle, koska kaikki salin henkilökuntaan lukeutuvat tyypit olivat paitsi selkeästi näkyvillä, myös äärimmäisen mukavia. Ensimmäisellä kerralla arvatenkin demoneja vastaan taistellessaan kasvonsa hieman loukannut ninjamestari esitteli meille salin, joka koostui kolmesta eri kerroksissa sijaitsevista saleista, miesten ja naisten pukuhuoneista ja pienestä tarvikekaupasta.

Ensimmäiseksi ninjailutunniksemme olimme valinneet tuhansia vuosia vanhan taiwanilaisen taistelulajin nimeltä Gah-Wa-Guu-La, jonka kirjoitusasu oli suomennettu muotoon ”kahvakuula”. Ilmeisesti kyseessä oli alkeiskurssi, koska totuttelimme lähinnä kantamaan ja nostelemaan lohikäärmeen luista rakennettuja tappoaseitamme, joiden sisään oli mitä luultavimmin vangittu samuraiden sieluja painon lisäämiseksi. Vastustajan hämäykseksi nämä etäisesti kahvakuulia muistuttavat murha-aseet oli maalattu kirkkailla väreillä, ja vaikka minunkin aseeni olivat pinkit, tunsin itseni silti hyvin vaaralliseksi eritoten harjoitellessani Istanbulin Sulttaanin Ninjarykmentissä jalostettua liikesarjaa nimeltään ”Turkkilainen ylösnousu”. Vaaran tunne kylläkin taisi lähinnä johtua siitä, että pelkäsin käteni pettävän jolloin pääni päällä yhdellä kädellä pitämäni kuula olisi saattanut saada aikaan pahaa jälkeä.

Päätimme Hulin kanssa lätkäistä minulle jokaiseen treenikertaan sykemittarin, jotta näkisimme kuinka pahasti ninjailu huonokuntoista oikeasti rasittaa. Kahvakuula kesti 45 minuuttia, jonka aikana keskisykkeeni oli 138, ja kulutin 400 kolaria (nimenomaan kolaria). Ihan kelpo treenit siis, sen huomasi myös seuraavana aamuna erinäisten paikkojen kolotuksena.

Menimme jumituksesta huolimatta heti seuraavana päivänä seuraavalle tunnille, joka oli kuntoboxingia. Olen nähnyt kuvasarjan, jossa toinen näistä ninjakavereista mätkäisee puolihuolimattomasti semmosen metrin verran jotain betoniharkkoja halki, ja siitä päättelin että ehkäpä ninjojen kuntoboxingissakin sitten mätkitään reikiä tiiliseiniin tai vaikkapa taivutellaan jotain teräspalkkeja jänniin sykeröihin hyvin tähdätyillä nyrkiniskuilla. Tunnille päästyämme panin hieman halveksuen merkille sen kuinka kanssakuntoilijat verhosivat kätösensä nyrkkeilyhanskoihin. Mehän ei moisia vätysten pehmusteita tarvita, paljaalla nyrkillä vaan reikää seinään ja ehkä yksi vieno ”Origami!”-huudahdus päälle.

No, ei se nyt ihan niinkään sitten mennyt, ilmeisesti taas oli kyseessä alkeiskurssi, koska nyrkkeilyä tunnin pituisesta treenistä oli ehkä noin puolet, ja tiiliseinän sijaan mätkittiin nyrkkeilysäkkejä. Salilla ei ollut vielä lainahanskoja niille urpoille, jotka tulevat nyrkkeilytunnille ilman, mutta kiltti ninjamestari lainasi minulle ja Hulille omia nyrkkeilyhanskojaan, ja lisäksi saimme sellaiset pistehanskat. Me sitten vuorovedoin hakkasimme toisiamme käsiin muiden mätkiessä ninjamestarin käskyjen mukaan niitä nyrkkeilysäkkejä. Ehkä ne pehmusteet oli ihan hyvä olla olemassa, sen verran mukavasti Hulinkin (joka muuten oli tunnin aikana naksahtanut kunnon tappomoodiin, täysillä kun aina kaiken tekee) tirvaisut tuntuivat omissa töppösissä. Tämä nyrkkeilytouhu siihen kuuluvine kuntopiireineen oli pumpulle huomattavasti rankempaa kuin kahvakuula, sen pystyi toteamaan tunnin jälkeen myös sykemittarista, joka näytti 55 minuutin pituisen treenin keskisykkeeksi 150, kolareita taas oli palanut 620.

Treenailuihin tulikin näiden kahden kerran jälkeen vähän taukoa, koska olin ilmeisesti epähuomiossa loukannut surkealla suorittamisellani jotain japanilaista taistelujumalaa, ja kostoksi/opetukseksi minulle langetettiin viikon kestänyt kuumetauti. Tai ehkä se oli vain ninjaopiston testi, jossa kaikkiin uusiin naamoihin tartutetaan tauti ja näin karsitaan heikot pois tatamilta. Jos sairastumisessani oli kyse tästä, voisi jotain päätellä siitä että minä makasin viikon sohvalla, mutta yhtä lailla ensikertalainen Huli porskutti ihan normaalisti.. Mutta ei nyt lähdetä sitä sen kummemmin analysoimaan. Lopulta sain kuitenkin taudin podettua pois ja oli taas aika jatkaa ninjailua.

Kuntoboxingin lisäksi ninjaopiston opintosuunnitelmaan kuuluu myös kuntokickboxingia, ja sitä lähdimme seuraavaksi kokeilemaan. Kaukaa tyhminä menimme jälleen ilman omia hanskoja tunnille, ja jälleen tunnin ohjaajana toiminut terminaattori joutui lainaamaan meille omia hanskojaan. Tunnin alussa harjoittelimme erilaisia vastustajaa hämääviä etenemistyylejä, joihin kuului mm. kottikärrykävely ja huikeaa kehon koordinaatiota vaativat haarasaksihypyt. Kyllä siinä isokin vihollislauma kummastuu kun päälle tulee raivokkaasti karjuva kaksikko joista toinen pitää toista jaloista kiinni siten että etummainen joutuu kävelemään käsillään. Etenemismuotojen harjoittelun jälkeen olin jo aika paketissa, mutta sen jälkeen alettiin vasta varsinainen tunti hakkaamalla pareittain toisiamme töppösiin, ja koska kyseessä oli kuntokickboxing, lopputunnista myös potkittiin sellasia patjoja. Lyönti- ja potkutekniikoita harjoitellessamme kävi muuten ilmi, että Huli osasi ensikertalaisuudestaan huolimatta tekniikat huomattavasti ohjaajana toiminutta ja 25 vuotta lajia harrastanutta terminaattorininjaa paremmin. Huli nimittäin löysi omista liikkeistäni vaikka mitä puutteita ja virheitä, vaikka ninjaterminaattori ystävällisesti kehui vieressä että hyvin menee. Tunti vietiin hakkaustuokion jälkeen päätökseen mukavilla hidastetuilla punnerruksilla (5 sekkaa alas, 5 sekkaa ylös, kokeilkaa kotona), joita kykenin lopen uupuneessa tilassani peräti neljä kappaletta tekemään ennen kuin tutustuin lähemmin salin lattiaan ja harjoittelin nopeaa hengittämistä. Sykemittari vahvisti että tunti oli ollut jälleen edellisiä kertoja rankempi, kestoa oli 65 minuuttia, keskisyke koko touhun ajan huiteli 160 lukemilla ja kolareita kului 850 kappaletta.

Vaikka tunti oli jälleen hyvä, ja sen vetänyt ninjaterminaattori erinomainen, huomattiin keskenämme että tämmönen parien välinen potku+hakkaus meininki ei ehkä sovi meille kaikkein parhaiten. Sekä nyrkkeily- että potkunyrkkeilytunneilla homma uhkasi mennä kinaamiseksi kun toinen ei pitänyt käsiään tarpeeksi lähellä tai potkupatja oli ihan väärin tai ”sun tässä pitää liikkua, ei mun” tai ”sä lyöt ihan väärin” ”enhän lyö, toikin just sano että hyvä”. Tunneilla on liian hyvät mahikset kilpailuun, ja jos meidän keskinäiset kilpailut esim. Scrabblessa päättyy siihen että lauta on revitty kahtia ja kirjainpalikat levitelty pitkin terassia, niin hirvittää ajatella millainen lopputulos lyönti- ja potkukilpailulla voisi olla. Tai ehkä meillä vaan on vielä kuulankannon, etenemismuotojen ja sopivien itämaisilta kuulostavien huudahdusten lisäksi opittavaa myös mielenhallinnan osalla kunnes meistä tulee oikeita ninjoja.

Ehkä siihen vielä muutama oppitunti vaaditaan että minut ja Huli saadaan ninjoiksi työstettyä, Hulikin sanoi että toistaiseksi se tuntee itsensä vielä enemmän Kung Fu Pandaksi. Onneksi kymmenen kerran passeista on vielä monta käyttökertaa jäljellä. Kyllä me varmaan viimeistään sen kymmenennen tunnin jälkeen ollaan jo ihan valmiita taistelemaan vieraista ulottuvuuksista tulevia samurai-demoni-kyborgeja vastaan. Pari turkkilaista ylösnousua, sit vähän lyödään ja potkitaan toisiamme ja lopuksi juostaan kottikärrykävelyllä ympyrää niin eihän meitä mikään pysäytä. Hiroshima!


«Vuosi sitten: Keitoista parhain»

Suositellut

4 Replies to “Tanssii ninjojen kanssa”

  1. Hahaa, tästä sai taas hyvät naurut heti aamuun. Kottikärrykävely ja huudahdukset hihitytti kaikista eniten. Hyvä Herra Longfield! 😀

  2. Herra Longfield says: Vastaa

    Kiitosta vain, nauru pidentää ikää mutta itku pitkästä ilosta et en sit tiiä pitäiskö sittenkin pyytää anteeksi?

  3. Hauskaa! Tää on kyl niin loistava blogikirjoitus firmasta jossa saan olla töissä 😀
    terv. eräs ninja Hipkosta

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Kiva jos tykkäsit, iloinen ninja on parempi asia ku vihanen.

Vastaa