Tafelspitz – Itävallan todellinen klassikkoruoka

Varmaan te kaikki siellä nyt pyörittelette silmiänne ja ajattelette, että olen täysi pässi kun väitän jonkun tafelspitzin olevan Itävallan todellinen klasikkoruoka. Varmaan harva on edes kuullut koko ruoasta ikinä mitään, sillä kaikkien huulilla on vain wienerschnitzel. Mutta uskallan väittää (lue: luin matkaoppaasta), että vaikka wienerschnitzel on ehkä Itävallan tunnetuin ruoka, klassikkojen klassikko on kuitenkin tafelspitz.

Me söimme Wienissä ollessamme toki myös sen schnitzelin, mutta se maistui vain ja ainoastaan leivitelty pihviltä ja sitruunalta. En ole ollenkaan leivitettyjen ruokien ystävä, ja sen takia ihastuin tuhat kertaa enemmän hienostuneeseen tafelspitziin.

Mitä tämä tafelspitz sitten oikein on? Suomeksi ruoka on monessa yhteydessä käännetty näin – Wieniläistyylisessä liemessä keitettyä naudan tai sianlihaa. Me söimme omat tafelspitzimme Plachutta-ravintolassa, josta väitetään saavan kaupungin parasta tafelspitzia. Plachuttassa keitetty häränpaisti tarjoiltiin perunahöystön, pinaatin, piparjuurella maustetun omenasoseen sekä ruohosipulikastikkeen kanssa.

kuva: http://www.plachutta.at

Ennen kuin pääsimme kuitenkaan edes koskemaan keitettyyn lihaan, oli edessämme rutosti muutakin syötävää. Homma lähti käyntiin sillä, että pöytäämme tuotiin kamala määrä erilaisia kippoja, purnukoita sekä lautasia. Emme koskeneet koko parituntisen aikana ruokien ottimiin kertaakaan, sillä tarjoilijat pitivät huolen siitä, että lautasemme eivät päässeet missään vaiheessa tyhjentymään.

Ihan ensimmäiseksi meiltä kysyttiin haluammeko alkukeittoomme tavallisia nuudeleita vai pannukakusta tehtyjä nuudeleita. Mä päädyin tavallisiin ja herra Longfield otti ne pannukakusta tehdyt nuudelit. Pian eteemme tuotiin pienet nuudeleilla täytetyt keittolautaset, joihin tarjoilija kippasi härän keitinlientä. Keitinliemessä lillui lihan kanssa erilaisia kasviksia sekä luuydin, joka antoi keittoliemelle ihan tajuttoman upean maun. Litkimme keittoa vaikka kuinka monta kipollista, sillä tarjoilija tuli kaatamaan sitä aina vain lisää. Lopulta meiltä onneksi kysyttiin haluammeko siirtyä keitosta eteenpäin. Kun totesimme, että olemme tosiaan taineet syödä keittoa tarpeeksi, kaivoi tarjoilija lihakattiloista luuytimen ja nosti sen lautaselle (molemmilla oli siis omat lihakattilat, ja siten myös oma luuydin). Luuytimen sai halutessaan kaivaa ruskealle leivälle, ja tottahan toki me turisteina tahdottiin koittaa miltä luuydin maistuu. Luuydinmössö näytti kyllä todellisuudessa todella kuvottavalta, mutta maistui onneksi oikein hyvältä. Tosin sen koostumus oli myös aika ällö, sellainen klimppinen rasvapallo kuvaisi varmaan luuydinmössöä kaikista parhaiten.

Luuytimillä herkuttelun jälkeen lautasillemme nostettiin vihdoin sitä lihaa! Lihan kaveriksi tarjoilijat tulivat tasaisin väliajoin nostamaan lautaselle erilaisia lisukkeita. Itse pidin eniten ruohosipulikastikkeesta sekä pinaatista, joiden kanssa liha maistui taivaallisen hyvältä. Kun olimme saaneet syötyä pihvimme olimme (kohtalaisen) täynnä. Hieman kauhun sekaisin tuntein aloimmekin tarjoilijaa katsella kun hän kaivoi sieltä kattiloista vielä toiset pihvit lautasillemme.. Ja toki sen lihan kaveriksi piti laittaa myös lisää perunoita, pinaattia ja kastikkeita. En pystynyt millään syömään toista pihviä kokonaan, joten herra uhrautui ja söi omien pihviensä lisäksi mun jämäpalat. Ruoka oli kuulemma niin hyvää, ettei sitä vaan voinut jättää lautaselle. Oli se mustakin hirmuisen hyvää, mutta mahaan ei vaan mahtunut tällä kertaa enempää. Olisi ehkä voinut litkiä sitä nuudelikeittoa aluksi pikkasen vähemmän.

Jälkkärille ei jäänyt yllättäen tilaa, vaikka sokerihammasta ruoan jälkeen vähän kolottikin. Päätimmekin vyöryä ravintolasta ulos ja tallustaa kohti nähtävyyksiä. Matkalla törmäsimme kuitenkin hyvältä vaikuttavan jätskikiskan eteen – lopun voittekin varmaan arvata. 😛


«Vuosi sitten: Ruusuhyytelö»

Suositellut

4 Comment

  1. Hei telkkarijulkkis! Mielenkiintoinen ruokalaji, en ole todellakaan ollut loskaa kuullutkaan.

    Tilasin kerran paahdettua luuydintä Pariisissa. Pomoni (mies) tuijotti lähinnä kauhistuneena kun kaivelin tyytyväisen näköisenä ydintä leivän päälle.

    1. Jaahas, siellä on joku mut telkkarissa bongannut. 🙂

      Haluisin kamalasti kokeilla lihakeiton/-liemen tekoa kotona tuollaisen luuytimen avulla. Lihaliemi oli niin maukasta, että sitä söisi mieluusti useamminkin. Varmaan noita luuytimiä saa kauppahalleista ym. hyvin varustelluista marketeista.

  2. Joo, noita luuytimiä saa ainakin Stockkan herkusta, oon ostanut koiralle :). On muuten olemassa sellainen italialainen ruoka kuin osso buco. Siinä on potkapalan keskellä luuydin, potkapalat valmistetaan padassa tai uunissa hauduttamalla pitkään. Ollaan tehty kotona ja se luuydin on tosiaan kauhean näköinen, mutta sairaan hyvää!
    http://fi.wikipedia.org/wiki/Osso_buco
    http://www.hs.fi/ruoka/reseptit/artikkeli/Osso+buco/1135244635814

    1. Kiitos vinkistä, täytyy jossain välissä suunnistaa Stockan herkkuun. 🙂

      Olen kyllä kuullut ja lukenut osso bucosta, mutten en ole koskaan kyseistä ruokalajia syönyt/tehnyt. Ehkä te voisitte kokkailla meille sitä joku ilta. 😉

Vastaa