Mustatorvisienikeitto

Lähdettiin yhtenä päivänä sienimetsälle. Tarkoituksena oli etsiä (ja myös löytää) kanttarelleja, jotka ovat huvenneet pakastimesta kokonaan. Viime syksyisiä suppilovahveroita pakastimesta vielä löytyy, mutta kullankeltaisista kanttarelleista ei ole jäljellä enää yhtään.

Kanttarellit ovat siitä mukavia sieniä, että ne nousevat vuosi vuoden jälkeen samoille paikoille, joten jos niitä joskus jostain löytää, voi samaista paikkaa käydä aina aika ajoin tarkistelemassa. Mulla on tällä hetkellä neljä paikkaa josta käyn kanttarelleja noutamassa. Tosin nämä paikat ovat muidenkin sienestäjien tiedossa, joten aina ei ole ihan varmaa onko yhtään keltaista sientä enää jäljellä kun itse menee niitä hakemaan. Tällä sieniretkellä löysin litran verran kanttarelleja mun vakipaikoilta, mutta oli siellä joku muukin käynyt, sillä suurin osa kanttarelleista oli tosi pikkuisia. Ja sen lisäksi sammal näytti siltä, että joku mummeli sieltä on juuri mua ennen käynyt sieniä noukkimassa.

Köpöteltyämme puolisen tuntia metsässä, satuin potkaisemaan ihan vahingossa muutamaa mustikanvarpua, ihan vain siitä syystä, että näkisin mihin seuraavaksi saisin jalkani turvallisesti asetettua (olin aika jyrkällä kallionrinteellä, jossa ei ihan päättömästi voinut kävellä). Varpujen alta paljastui sitten kovin hassu näky – sellaisia rumia sieniä oli siinä ihan valtoimenaan. En tunne kuin kaksi kelvollista sientä (kanttarellin ja suppilovahveron), joten olin jo jatkamassa matkaa, kunnes jossain pääni sisällä alkoi soida sana MUSTATORVISIENI. En tiedä yhtään mistä se sinne tuli, mutta kun se sana nyt oli päähän saatu, päätin huutaa herra Longfieldin paikalle, sillä hän tietää sienistä huomattavasti mua enemmän.

Herra oli sitä mieltä, että sienet ovat mustatorvisieniä. Mua kuitenkin pelottaa sienet sen verran paljon, että päätimme soittaa puhelun appiukolle, joka tietää sienistä vielä paljon enemmän kuin herra Longfield. Appiukko käski haistaa sientä, sillä mustatorvisienen pitäisi kuulemma haista mullalle. No ne rumat sienet haisivat mullalle. Sen lisäksi appiukko kertoi, että mustatorvisienet kasvavat isoissa ryppäissä. Sen havainnon mä olin jo tehnyt, sieniä oli kamalasti. Lopuksi herra Longfield vielä kuvaili löydöstämme (tai siis MUN löydöstä) mahdollisimman tarkasti, jonka seurauksena tulimme kaikki kolme siihen tulokseen, että olin löytänyt kultasuonen, tai siis mustatorvisienisuonen, jos ihan tarkkoja ollaan.

Mukaan lähti lopulta neljä litraa mustatorvisieniä, kaikki olivat siitä yhdestä ja samasta paikasta. Poiminnan jälkeen piilotin jälkemme mahdollisimman hyvin, ja taittelin mustikanvarvut löydöksen päälle. Appiukko nimittäin kertoi, että mustatorvisieni kasvaa kanttarellin tavoin samassa paikassa vuodesta toiseen, joten mulla on taas uusi vakipaikka meidän takametsissä. 🙂

Keittelimme osasta mustatorvisieniä heti seuraavana päivänä herkullisen keiton. Sieni on voimakkaan makuinen, joten sitä ei suurta määrää tähänkään keittoon tarvita. Pakastimessa mulla on jemmassa vielä iso kasa näitä rumia sieniä, ja kyseistä keittoa tulen varmasti tekemään vielä uudemman kerran. Nam!

Mustatorvisienikeitto
(3 annosta)

  • n. 2 dl paistettuja mustatorvisieniä
  • 1 kpl sipuli
  • ½ yksikyntinen valkosipuli
  • öljyä (paistamiseen)
  • n. 1 rkl vehnäjauhoja
  • 8 dl vettä
  • 2½ rkl juoksevaa kasvisfondia
  • Provencale-yrttiseosta
  • cayennepippuria
  • Pasta Basilico -mausteseosta
  • 2 dl kermaa
  • n. 1 rkl Maizenaa
  • mustapippuria
  • suolaa

1. Paista juuri poimitut mustatorvisienet pannulla tilkassa öljyä.

2. Hienonna sipuli ja valkosipuli, ja kuullota niitä öljytilkassa kattilassa. Sekoita joukkoon vehnäjauho. Lisää vesi, kasvisfondi ja paistetut mustatorvisienet. Lisää joukkoon mausteet (ripaus Provencalea, cayennepippuria ja Pasta Basilicoa).

3. Anna keiton kiehua hiljalleen noin 15-20 minuuttia. Lisää lopuksi kerma (me käytettiin jotain kevyttä ruokakermaa) ja Maizena. Soseuta keitto halutessasi sauvasekoittimella.

4. Mausta lopuksi mustapippurilla ja suolalla.

Vinkki!

  • Tein keiton kaveriksi parmankinkkukierteitä, reseptin löydät täältä.



«Vuosi sitten: eShop: Essin maailma»

Suositellut

4 Replies to “Mustatorvisienikeitto”

  1. Olipa löytö! En itsekään tunnista kuin suppikset ja kanttarellit.

    Sienestämään en ole päässyt tänä vuonna, mutta marjassa olen käynyt lukuisat kerrat ihan kodin lähellä. Etanat ovat syöneet nyt suurimman osan vadelmista, mutta viikonloppuna löysin kuivan paikan, johon ne eivät ole tulleet. Siellä olikin paljon upeita isoja vadelmia.

    1. Olen päässyt tähän sienestämisen makuun vasta ihan viime vuosien aikana. Eräs mummeli auttoi mua tunnistamaan sieniä viime syksynä metsässä, kun menin kehumaan hänen upeaa sienisaalistaan. 🙂 Tatteja olisi kanssa kiva tunnistaa paremmin, ehkä mun täytyy etsiä se mummeli taas käsiini. 😉

  2. Mä kerään aina kaikki tatit, ainoa huono tatti on sappitatti ja sen tunnistaa siitä, että se maistuu hirveälle. Tateissa siis ainoana sienenä on ne pillit siellä lakin alla, siitä ne tunnistaa :). On niillä eri tateilla eri maut, mutta syötäviä ne on kaikki (paitsi se sappitatti) :).

    1. Kiitos tiedosta! Tatteja täytyy siis bongailla ensi metsäretkellä. 🙂
      Herra Longfield muuten sanoi, että tateissa on se huono puoli, että ne on usein aika syötyjä ja huonossa kunnossa. Mutta me aletaan tarkkailla niitäkin jatkossa. 🙂

Vastaa