Herra Longfield työmatkailee – koululaisten baseball-peli

Moikkelit taas.

Viimeksi pääsin kirjoittelemaan automatkastani ihmeelliseen Tennesseehen. Nytpä kirjoitankin siitä, kun tulin Tennesseestä pois, ja piipahdin matkalla katsomassa Amerikan kansallisurheilua, eli baseballia.

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus käydä täällä jenkkilässä joskus katsomassa amerikkalaista jalkapalloa paikan päällä. Ajattelin, että nyt kun minulla on viikonloppu vapaana, voisin vihdoin tuon ajatuksen laittaa täytäntöön. Mutta sen toteuttamisessa olikin yksi pieni ongelma: amerikkalaista jalkapalloa ei pelata kesäisin, silloin on muka liian kuuma. Yksi paikallinen herrasmies työpaikalta ehdotti, että jenkkifutiksen sijaan voisin mennä katsomaan koripalloa tai baseballia. Koripallo on jotenkin tosi epäkiinnostava laji, vuorotellen pitkät konkkelot käy laittamassa sen pallon renkaan läpi, en ymmärrä sitä lajia yhtään. Vielä vähemmän toki ymmärrän baseballista, mutta ajattelin että se on arvatenkin hyvin samankaltaista kuin suomalainen pesäpallo. Joku tiesi kertoa, että vapaan viikonloppuni aikana Alabaman pääkaupungissa Birminghamissa pelataan jonkun ihme baseball-turnauksen finaali. Tarkemmin kyseltyäni kyseessä oli SEC-turnauksen finaali. Kirjaimet tulevat sanoista South Eastern Conference, ja tähän ryhmittymään kuuluu parikymmentä collegea Amerikan Yhdysvaltojen kaakkoiskulmasta. Tämä tieto vähän latisti intoani, varsinaisen pelin lisäksi haluaisin lähinnä kokea, minkälainen fiilis jenkkilässä tällaisissa urheilutapahtumissa on, ja ajattelin ettei ketään kiinnosta tulla katsomaan kun jotkut koulupojat pelailee toisiaan vastaan.

Sunnuntaina kohti Regions Park -stadionia kurvatessani sain kuitenkin melko pian huomata olleeni väärässä. Luulin olevani turhan ajoissa, kun navigaattorini ilmoitti minun pääsevän perille puolitoista tuntia ennen pelin alkua, mutta lähellä stadionia meno muuttui ruuhkaiseksi, ja kun pääsin vihdoin parkkeeraamaan autoni, oli pelin alkuun enää 50 minuuttia. Siinä vaiheessa stadionin ympärillä olevat valtavat parkkipaikat olivat jo lähestulkoon täynnä. Tiesin, että esim. Super Bowlin yhteydessä peleihin matkustaa paikan päälle aina paljon sellaistakin väkeä, joilla ei ole aikomustakaan mennä sisään stadionille itse peliä katsomaan. He vain parkkeeravat isot pick up -lava-autonsa jonnekin lähistölle, laittavat grillin tulille ja kaljat kylmälaukkuun ja syövät ja juovat parkkipaikalla, pelin ääniä kuunnellen ja näitä ns. tailgate-ihmisiä varten pystytetyiltä screeneiltä peliä seuraten. Yllätyksekseni hyvin moni oli tullut harrastamaan tätä myös tällaiseen koulujen väliseen peliin. Siellä parkkipaikalla ihmiset kokoontuivat autojen ympärille, yksi tai useampi grillaili ties mitä lihamöykkyjä kaljatölkki kädessä, toiset istui kokoontaitettavissa tuoleissaan kaljatölkit kädessä ja lapset juoksenteli lava-autolta toiselle kirkuen ja huutaen – ei tosin kaljatölkit kädessä.

Portilta sain itselleni ostettua lipun, ja valuin ihmismassan mukana sisälle stadionin käytäville. Pitkä ajomatka Lenoir Citystä oli saanut minut nälkäiseksi, joten menin jonottamaan hot dogia ja limua eräältä myyntikojulta. Ne saatuani vaelsin sisälle stadionin penkkirivien ääreen, ja siinä vaiheessa tajusin ettei minulla ole mitään käsitystä siitä minne olin lippuni ostanut. Kävin tätä kysymässä eräältä järjestyksenvalvojalta, ja hän ilmoitti että voin istua minne tahansa yläkatsomoon. Alakatsomoon myytiin kuulemma paikkalippuja mutta yläkatsomossa oli ”nopeat syövät hitaat” -tyylinen täyttöfilosofia: ensimmäiset mahtuu istumaan, loput saa seistä käytävillä tai jossain. Halusin toki istuskelemaan, mutta etsiessäni jostain ihmismeren seasta vapaata istumapaikkaa huomasin ettei sellaisia enää juurikaan ollut. Välillä jossain penkkirivillä avautui tyhjää tilaa, mutta nämä tyhjät paikat oli usein varattu jollain pyyhkeillä tai lipuilla, ja varmuudeksi paikalle oli aina jätetty myös joku seurueen jäsen pitämään dorkat ulkomaalaiset turistit loitolla seurueen vaivalla hankkimista paikoista.

Lopulta löysin kuitenkin yhden ihmisen tilan verran vapaata penkkiä, ja istahdin tyytyväisenä alas hot dogiani mutustelemaan. Kentälle katsoessani sain viimein myös selville ketkä pelaa: vastassa olivat Mississippi State Bulldogs ja Vanderbilt Commodores. Vanderbilt ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta Mississippi-nimisessä osavaltiossa olin joskus jopa käynyt, joten päätin että se saa olla minun suosikkijoukkueeni. Katsellessani tarkemmin ympärilläni istuvaa ihmislaumaa, huomasin että suurin osa oli pukeutunut tummanpunaisiin ja valkoisiin vaatteisiin. Jostain paidasta tavasin, että kyseessä oli juurikin Mississippin joukkueen värit. En voinut oikein käsittää, miksi tuhansia ja tuhansia ihmisiä jaksaa lähteä ajamaan Mississippistä Alabamaan katselemaan jotain koulupoikien pallopeliä, mutta siellä ne oli. Vanderbiltin värit olivat tummanharmaa ja musta, aika tylsät siis, mutta eipä niiden kannattajia ollutkaan paikalla niin paljoa kuin Mississippin väkeä.

Pelin alkua odotellessa koko stadion täyttyi lopulta ääriään myöten. Osa ihmisistä ei mahtunut istumaan penkeille, joten he ryhmittyivät stadionin viereisille nurmikoille peliä katselemaan. Stadionilla oli iso screeni, joka tasaisin väliajoin kertoi olevansa tyyliin 400 hotdogia tai 35 pesäpallomailaa leveä. Ennen pelin alkua kaikki joukkueiden pelaajat esiteltiin, ja jokaisen pärstä, pelinumero ja jotain tilastoja näytettiin screenillä. Siellä oli finninaamainen Sam Frost, vähän pullukka Wes Rea ja wannabe-räppärin näköinen Demarcus Henderson ja muita normaalien teini-ikäisten näköisiä ja nimisiä tyyppejä. Ja näiden Amerikan Jonnejen baseball-peliä oli tullut paikalle seuraamaan kaikkiaan 12 500 ihmistä, ties mistä asti autoilla paikalle ajaen, ja en tiedä kuinka moni jäi vielä parkkipaikalle grillailemaan ja kaljaa juomaan. Joukkueiden esittelyn jälkeen soitettiin collegejen tunnuslaulut. Mitä hittoa, miksei EVTEK:llä ollut omaa tunnuslaulua? Ekaksi tuli Vanderbiltin biisi, ja sen jälkeen Mississippin, ja kaikki ne ympärilläni istuneet tummanpunaisiin ja valkoisiin pukeutuneet tyypit lauloi täysillä mukana. Kummallista.

Laulujen jälkeen innostuneita ihmisiä pyydettiin hetkeksi istumaan. Kun väki oli malttanut painaa takapuolensa penkkiin, kuuluttaja pyysi kaikkia armeijassa palvelleita seisomaan. Ihmettelin että mitä nyt, mutta vaikka olenkin kunniakkaasti lorvinut Santahaminassa 9 kuukautta, tajusin että nyt ei taida olla ihan minun aikani nousta parrasvaloihin. Sen sijaan muutamat muut ihmiset nousivat ylpeinä seisomaan, ja koko hiton stadion rupesi raivoisasti taputtamaan ja huutamaan. Kuuluttaja pyysi kaikkia osoittamaan kunnioitusta näille Amerikan suurille sankareille, mutta sitä he kyllä saivat pyytämättäkin. Luulen, että vaikka Amerikka sotilaitaan jaksaa loputtomiin hehkuttaa, tällainen ohjelmanumero ei kuitenkaan normaalisti ole peleissä tapana. Seuraava maanantai sattui nimittäin olemaan Memorial Day, palkallinen vapaapäivä jolloin amerikkalaiset kunnioittavat sodissa palvelleita ja siellä kaatuneita.

Ennen kun aloin työn puolesta Amerikkaan matkustelemaan, pidin tätä jenkkien sotapaatosta hyvinkin dorkana ja nolona, mutta nyt kun olen normaalien amerikkalaisten kanssa ollut aika lailla tekemisissä, tajuan että nämäkin hieman koomisen näköiset jantterit ja jantterittaret, jotka alahuuli väpättäen ja jämerästi asennossa seisten vastaanottivat suosionosoituksia, ovat ihan samankaltaisia hahmoja nykypäivän amerikkalaisille kuin mitä meille suomalaisille on talvi- ja jatkosotien sotaveteraanit. Kaikki tuntevat jonkun, joka on jossain Afganistanissa tai Irakissa maataan palvellut, ja siellä haavoittunut tai pahimmassa tapauksessa kuollut. Joka viikko lehdissä luetellaan erinäisissä taistelutehtävissä kaatuneiden nimet, iät ja asuinpaikat. Sotaveteraaneille taputtaessani huomasin että edessäni istunut vanhempi nainen puristi vieressään istuneen aviomiehensä kättä, ja itki. Heti tuli mieleen, että näinköhän nuokin kaksi ovat menettäneet lapsensa jossain Lähi-Idässä tapahtuneessa tienvarsipommin räjähdyksessä. Amerikkalaisia sotilaita on kymmenen vuoden aikana kuollut Irakin ja Afganistanin sotilastouhuissa tähän mennessä 6300, se tekee 11 kuollutta joka viikko. Haavoittuneita on yhteensä 50 000, päivittäin siis 12 Sam Frostia ja Wes Reaa jossain toisella puolella maailmaa ottaa osumaa. Ne on aika isoja lukuja loppujen lopuksi.

Sotilaille taputtamisen jälkeen oli luvassa lisää isänmaallista hapatusta, nimittäin kansallislaulu tuli seuraavaksi. Kaikki otti rintamasuunnan screenin vieressä liehuvaan isoon Amerikan lippuun, ja sitten hoilattiin. Ja voi luoja millaisella volumella se kajahtikaan. Teki mieli antautua ja pyytää anteeksi sitä että olen ulkomaalainen ja siis melkein terroristi. Sain kuitenkin itseni kasattua, ja huomioni kiinnittyi kansallislaulun jälkeisessä euforiassa muun stadionin tavoin pelikentälle. Sinne marssi joku aurinkolasipäinen, klenkkaava tummaihoinen kaveri. Kuuluttaja ilmoitti, että tämä kentälle kävelevä herra tulee heittämään pelin avaussyötön. En muista miehen nimeä, mutta kyseessä oli yllättäen Afganistanissa vakavasti haavoittunut kaveri, joka oli menettänyt näkönsä ja toisen jalkansa. Hän oli sen jälkeen perustanut jonkun säätiön, joka auttaa hänenlaisiaan vakavasti sodassa haavoittuneita, mottonaan tällä säätiöllä oli joku yltiöpositiivinen ”jos se ei tapa, se vahvistaa” jonka ilmentymä tämä kentälle klenkannut kaveri kuuluttajan mukaan oli, hän kun ei antanut vammojensa haitata elämäänsä. Ja totta tosiaan, vaikka mies oli sokea, heitti hän silti ensimmäisen syötön nätisti kopparin räpylään. Ja kuten arvata saattaa, sitten taas huudettiin ja taputettiin koko stadionin voimin.

Vihdoin kaikki alkuseremoniat oli saatu päätökseen, ja itse peli alkoi. Olin opetellut muutamat perusjutut pelistä, kuten sen milloin syöttö on väärä ja kuinka monta vuoroparia pelataan, mutta olin yllättäen silti pihalla pelitapahtumista kuin lintulauta. Ihan kuten pesäpallossa, lyöjällä oli kolme tilaisuutta osua palloon, kolmen striken jälkeen paloi. Syöttäjä sai kuitenkin heittää peräti neljä väärää ennen kuin lyöjä pääsisi vapaasti etenemään pesälle. Joskus, kun lyöjä osui palloon mutta pallo lensi jonnekin ihan muualle kuin kenttää kohti, lyöntiä ei laskettu mihinkään. Jos syöttäjä osui pallolla lyöjää, pääsi lyöjä vapaasti etenemään pesälle. Ja ties mitä muuta. Vaikka säännöistä ei ollut kovin vahvaa tietoa, olin silti ihan mukana aina kun ympärilläni istuskelleet Mississippi-tyypit alkoi juhlia ja tuulettaa. Pääasiallisesti peli keskittyi aina syöttäjän ja lyöjän väliseen kamppailuun, jos kentälle päästiin juoksemaan, se oli usein aika löntystelyä, muutama intomieli jaksoi pesille heittäytyä mutta toisin kuin pesäpallossa, kentällä ei juostu aina ihan naula päässä. Loppupeliä kohden rupesin ja hahmottamaan, koska syöttö oli väärä ja koska ei, ja osasin jo jotenkin nähdä lyöjän osuessa palloon että oliko lyönti hyvä vai ei. Harmi kyllä en nähnyt yhtään home runia, eli lyöntiä jossa pallo lentää yli reunusten ja lyöjä saa rauhassa tuuletellen löntystää pesien läpi kotipesälle. Kaiken kaikkiaan baseball vaikutti oikein mielenkiintoiselta peliltä, pitäisi vaan perehtyä lajiin ja sen hienouksiin huomattavasti paljon enemmän kuin muutaman minuutin Wikipedian tutkimisen ja Moneyball-leffan katsomisen verran.

Ja jottei USA:n ja kansallistunteen pönkittäminen jäänyt vain pelin alkuseremonioihin, pelin aikana, vuoroparien välissäkin tuli toisinaan ohjelmaa. Yhtenä näistä toimi taas koko stadionin suorittama lippulaulu. Siinä laulettiin USA:n lipulle. Taas. Muttei kansallislaulua, vaan lippulaulu. Ja senkin laulun sanat kaikki ympärilläni osasivat. Tavallaan aika pelottavaa, vähän kunnioitustakin herättävää ja erittäin paatosmaista touhua sekin. Mutta niin se oli varmaan talvisodassakin.

Kansallistunteen pönkittämisen ohessa pelattu koulupoikien baseball-peli päättyi lopulta riemukkaasti oman suuren suosikkijoukkueeni Mississippi State Bulldogsin 3-0 voittoon. Olihan ne pojat innoissaan kun turnauksen voittoa merkanneet kaksi isoa pahvikiekkoa kentällä kasassa juhliville koltiaisille kiikutettiin, mutta enemmän innoissaan olivat katsojat. Tylsän koululaisläpsyttelyn sijaan koin että pääsin oikein mukavasti todistamaan oikeaa amerikkalaista urheilutapahtumaa katsomosta käsin. Ja olin kyllä hyvin tyytyväinen kokemaani, kaikesta hapatuksesta ja paatoksesta huolimatta, tai ehkä jopa osin juuri siksi. Saisi eräs nimeltä mainitsematon kalervokummola tulla tänne ottamaan mallia siitä kuinka urheilutapahtumia järjestetään: eka pitäisi vaan sytyttää joku sota jonnekin, sitten juhlitaan ja kunnioitetaan pelin aikana sotaveteraaneja ja lauletaan lippulauluja. Itse pelillä tai sen lopputuloksella ole siinä touhussa niinkään väliä.

Pelin jälkeen muuten kesti 55 minuuttia päästä autolla pois parkkipaikalta. Senkin jälkeen sinne jäi vielä lukuisa määrä niitä tailgate-veijareita, rillit yhä tulilla ja vaarallisesti hupeneva kasa kaljatölkkejä lava-autojensa kylmälaatikoissa tuhoamistaan odottaen. Touhua ihmetellessäni heräsi kysymys: millä ne meinaa päästä sieltä pois? Kaikki oli tuhannen päissään, kaikki oli tullut omilla autoillaan, ja parkkipaikalta ulosvaluvaa katsojalaumaa ohjasi monikymmenpäinen joukko poliiseja.

Tai ehkä ne oli kaikki sotaveteraaneja, ja poliisitkin vaan vetää kättä lippaan kun ne lopulta saavat kaikki tölkit tyhjiksi ja karauttavat ympärikännissä pusikoiden läpi pois parkkipaikalta niin että kylmälaukut vaan lentelee. God bless America!

Suositellut

4 Replies to “Herra Longfield työmatkailee – koululaisten baseball-peli”

  1. you are a great writer, i hope someday i will write as well as you do.

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Well thank you for your kind words.

  2. Antilles says: Vastaa

    Oli oikein hyvä juttu. Liian usein olen lukenut näitä ”kävin baseball-matsissa, en ymmärtänyt mitään, masennuin, p***** peli” -tarinoita. Positiivisella asenteella otteluun lähdetty ja avoimesti suhtautuen artikkeliin saa paljon asiaa ja mielenkiinto uuteen tutustumiseen vahvistuu. Kiitoksia kirjoittajalle.

    Ja muille lukijoille: baseballia pelataan Suomessakin, tervetuloa kokeilemaan. http://www.baseball.fi

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Mukavaa että tykkäsit! Kävin eräällä matkalla toistekin jossain alasarjan baseball-pelissä, ja joskus olen myös jumittunut telkkarin eteen baseballia katselemaan. Selostajien ja hidastusten avulla tajuaa enemmän mistä on milloinkin kyse, mutten siltikään voi sanoa päässeeni kovinkaan syvällisesti lajin hienouksiin sisälle. Lajissa on kyllä jotain mielenkiintoista, rauhallisesta temposta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi.

Vastaa