Herra Longfield työmatkailee – Tennessee

Moikka moi.

Jouduin/pääsin jokin aika sitten lähtemään taas kerran työmatkalle tuttuun ja turvalliseen Selman kaupunkiin Alabamassa. Tai no, Selmasta oli ensimmäiseksi viikoksi vapaana vain aikaisemmin kokeilemani Americas Best Value Inn -hotelli. Sinne en ole enää ikinä menossa, joten otin hotellin ekaksi viikoksi vähän kauempaa työpaikasta, eli Prattvillen kaupungista. Prattville ja hotelli kuitenkin olivat sen verran normaaleja, ettei niistä oikein kerrottavaa keksi. Siksi ajattelinkin tällä kertaa turinoida sanan jos toisenkin viikonloppuna suorittamastani autoretkestä Tennesseen osavaltioon.

Toisin kuin yleensä, olin onnistunut sumplimaan itselleni koko viikonlopun vapaaksi, ja päätin sen takia lähteä viettämään viikonloppua jonnekin vähän kauemmaksi. Selma ja Prattville ja koko Alabama yleensäkään ei oikein innostanut, ja ajattelin että lähden käymään jossain osavaltiossa missä en ole vielä käynyt. Alabamasta etelään nököttävässä Floridassa olin jo erään Selma-matkan aikana käynyt rantoja ihmettelemässä ja sakkolappuja keräilemässä, läntisessä Georgiassakin olin joskus töhöillyt ja itäinen Missisippi oli tullut kuitattua erään Louisianassa vietetyn työmatkan aikana. Lähiosavaltioista jäljellä oli siis enää vain Tennessee, ja päätin sitten lähteä sinne.

Tennesseestä en tiennyt ennen matkaani yhtään mitään, mutta paikallisille suunnitelmastani mainittuani he kehottivat käymään kaupungissa nimeltä Chattanooga, se kun on ihan Alabaman pohjoisrajan toisella puolella. Jos virtaa riittäisi niin vähän kauempana oleva kansallispuisto Smoky Mountain olisi myös kuulemma käymisen arvoinen paikka. Chattanoogassa olisi joku kuuluisa ja hieno akvaario, sen moni muisti mainita, ja Smoky Mountainin kansallispuisto vuorineen ja jokineen oli laitoksen väen mukaan muuten vaan hienoa ja pittoreskia aluetta. Akvaario ei nyt kiinnostanut oikeastaan yhtään, mutta vuoret ovat aina kivoja, joten päätin heivata akvaarion, mutta ajaa silti Chattanoogan kautta sinne kansallispuistoon. Automatka kesti kokonaisuudessaan GoogleMapsin mukaan joku 5 tuntia suuntaansa, joten ajattelin ottaa jostain puiston lähistöltä hotellin ja jäädä sinne yöksi, muuten joutuisi autossa viettämään ihan liian paljon aikaa yhden päivän aikana.

Lauantaina sitten lähdin tohottamaan kohti Tennesseetä. Kolmen tunnin ajomatka sujui ongelmitta, poliiseja oli paljon liikenteessä mutta tällä kertaa kukaan niistä ei halunnut pysähtyä kanssani jutustelemaan. Navigaattoriin olin näpytellyt kohteeksi Chattanooga, ja masiinan ohjeita seuraamalla löysinkin itseni yhtäkkiä korkeiden talojen keskeltä. Eräällä kadulla laite ilmoitti minun olevan perillä kohteessa, joten sen kummempia miettimättä karautin autoni parkkiin tien viereen. Siinä tien reunassa oli semmonen jännittävä parkkimittari mitä kaikissa leffoissa ja sarjoissa aina näkee. Mun mielestä oli tosi jännää syöttää sinne kolikoita ja kattoa kuinka parkkiaika lisääntyi. Kun vihdoin kyllästyin tähän leikkiin, lähdin jalkaisin hortoilemaan jonnekin ja tutustumaan Chattanoogaan.

Olisi ehkä kannattanut tehdä vähän taustatutkimusta tai jotain, koska paikka johon navigaattori minut toi taisi olla jonkinlainen bisnes-keskittymä, ja koska oli lauantai, alue oli ihan kuollut. Kaikki paikat olivat kiinni, eikä ihmisiä juuri näkynyt, muutama auto sentään oli liikenteessä. Käyskentelin kaduilla, räpsin pari kuvaa ja menin lopulta johonkin puistoon kattelemaan suihkulähdettä. Löysin sen ympäriltä harvalukuisen määrän paikallisia, jotka ulkomuodostaan ja muutaman jantterin mukana kuskaamasta ostoskärrystä päätellen olivat vissiinkin kodittomia. Siinä vaiheessa, kun muutama tyyppi ryhtyi seuraamaan minua ja kanniskelemaani kameraa katseellaan, päätin että Chattanooga on nähty ja harpoin takaisin autolleni. Tinttasin navigaattoriin seuraavaksi kohteeksi Tellico Plains. Sen nimisestä paikasta alkaa nimittäin tie nimeltään Cherohala Skyway.

Itseäni aikanaan kummastutti, kun opin että amerikkalaisten kansallispuistot ovat lähinnä luonnon läpi kulkevia autoteitä. Autoteiden varrella on toki kävelypolkuja ja leirintäalueita sun muuta, mutta sanasta kansallispuisto ei tullut minulle ensimmäiseksi mieleen autotie. No, sellaisia kuitenkin menee Smoky Mountaininkin kansallispuiston läpi useampia, ja Googlen mukaan näistä hienoimmat maisemat tarjoaa juurikin tämä Cherohala Skyway. Cherohala lähtee Tennesseen Tellico Plainsista, nousee vuoristoon ja sukeltelee solien ja vuoristojärvien seassa pitkälle Pohjois-Carolinaan asti. Kartasta olin katsonut, että tie menee jossain vaiheessa jonkun isomman järven ympäri, ja olin suunnitellut ajavani tietä järvelle asti ja kääntyväni sieltä sitten kohti hotelliani.

Kun pääsin Cherohalan alkuun ja parkkeerasin jonkun info-hässäkän eteen ottamaan kuvaa kyltistä, kamera teki jekun ja rupesi vilkuttamaan ”akku on ihan just tyhjä” -merkkivaloa. Hotellilla akku oli vielä näyttänyt olevansa täynnä, mutta Chattanoogan kodittomat oli vissiin onnistunut jotenkin imemään akusta virran. Hieman tuppasi harmittamaan, mutta koska minun kuvaustaitoni ovat mitä ovat, eikä varsinkaan minun ottamistani luontokuvistani ole mihinkään, pohdin että ehkä ihmiskunta selviää vaikken saakaan ihan niin montaa kuvaa Cherohalasta räpsäistyä. Päätin yrittää ottaa kuvia vain silloin kun jotain tosi hienoa sattuu tulemaan eteen, ja toivoa että akkua on tarpeeksi edes muutamaan otokseen.

Olihan se komea tie se Cherohala. Tie mutkitteli ylöspäin vuoristoon, tasaisin väliajoin oli pysähdyspaikkoja jotka avasivat näkymiä ties minne laaksoihin ja rinteisiin. Nopeusrajoitus oli aluksi hassun alhainen, 30 mailia/tunti mikä vastaa vissiin jotain 50 km/h vauhtia, mutta koska ei ollut kiire minnekään niin mikäs siellä oli körötellessä. Korkeimmillaan tie oli yli 5000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, eli jossain puolentoista kilometrin korkeudessa. Onhan se jo ihan hyvin, ei Suomessa niin korkealle pääse missään. Sää oli todella hieno, ja amerikkalaisilla oli pitkä viikonloppu, koska maanantai oli joku paikallinen pyhäpäivä, joten ihmisiä oli jonkun verran Cherohalaakin pitkin ajelemassa.

Amerikassa kaikki on suurta, sanotaan, ja se on kyllä ihan totta, ihmisistä, taloista ja autoista lähtien. Tällä kertaa silmääni pisti myös paikallisten moottoripyörien koko. Kaikki oli järjestään yhtä leveitä kuin pieni henkilöauto, isoimmat oli kolmepyöräisiä ja kuskin takana oli kaksi istuinta matkustajille. Jotkut näytti lähinnä autoilta joihin on vahingossa unohtunut laittaa kori. Onko semmosella mötikällä nyt sitten kiva ajaa? Avoauto ajaisi saman asian, eikä siellä tarvitse pitää kypärää päässä.

Saavuin ennen pitkää sille järvelle jonka olin aikaisemmin kartasta bongannut, mutta en heti malttanut lähteä kohti hotelliani, koska tie vei läpi niin hienojen maisemien. Ajelin järven viertä aika pitkälle, kunnes jossain vaiheessa aloin jänistää ja päätin lähteä hotellia kohti, pelkäsin muuten löytäväni itseni jostain Kanadasta ennen pitkää.

Aika usein kaikista hauskimmat jutut näillä mun työmatkojen lomassa suorittamillani hortoiluilla tapahtuu ilman mitään suunnitelmia, spontaanisti ja ennalta arvaamattomasti. Nytkin kävi niin, sillä kun laitoin navigaattoriin uudeksi kohteeksi hotellini, kehoitti laite minua kääntymään pois Cherohalalta eräälle vähän pienemmälle tielle. Tämä tie nousi myös mutkitellen vuorenrinnettä ylös, ja panin merkille että vastaan tuli normaalia enemmän moottoripyöriä, eikä niitä sellaisia viisipaikkaisia omituisuuksia vaan kunnon Harley Davidsoneja ja muita oikean moottoripyörän näköisiä vempeleitä. Lisäksi tien varsilla mainostettiin paikkoja, joista saisi Tail of the Dragon t-paitoja ja vaatteita. Koska vaatemerkkituntemukseni on Hulin antamasta koulutuksesta huolimatta aika heikko, ajattelin että ehkä tämä Tail of the Dragon on joku paikallinen hieno vaatemerkki ja sen takia vaatteita niin monessa paikkaa mainostettiin.

Yhtäkkiä erään mutkan takaa eteen pompsahti jonkunnäköinen baarin, ravintolan, huoltoaseman ja leirintäalueen sekasikiö, jonka pihalla parveili valehtelematta monta sataa moottoripyöräilijää, menopelit sikin sokin pitkin pientareita parkkeerattuna. Ihmettelin tätä näkyä, pihalla nököttävien pyörien lisäksi yhteen puuhunkin oli ripustettu moottoripyörien osia roikkumaan. Nahkaliiviset, pitkäpartaiset herrasmiehet katselivat minua ja minun vuokra-Nissaniani jotenkin hieman kummaksuen, kun pysähdyin tien varteen tätä paikkaa katselemaan, ja huomasin että pihalla oli kyltti jossa luki isolla ”MOTORBIKES ONLY”. Nahkaliivisten moottoripyörämiesten härnääminen on usein hyvin huono idea, joten päätin äkkiä jatkaa matkaani. Paikasta olisi vissiin päässyt parillekin eri tielle, mutta minä noudatin navigaattorini neuvoa ja ajoin eteenpäin sellaisen muovihärpäkkeen alta, jossa luki Tail of the Dragon.

Tässä vaiheessa tajusin, että Tail of the Dragon on varmaankin tämä tie eikä mikään trendikäs vaatemerkki. Tätä päätelmää tuki myös tien varressa vastaan tulevat kyltit, joissa sanottiin ”You are now driving Tail of the Dragon”. Tie oli alkuun ihan normaalin näköinen kaksikaistainen tie. Vastaan tuli yhä useammin hienoja moottoripyöriä. Joillain kuskeista oli sellainen kamerakypärä, ja niissä pyörissä joissa oli takana joku matkustaja, se matkustaja usein kuvasi jollain laitteella menoa. Kummastelin tätä sen verran, että erääseen mutkaan tullessani meinasin livetä vastaantulevien kaistalle. Mutka oli ihan jumalattoman jyrkkä, ja omalla kaistalla pysyäkseni jouduin kääntämään rattia sellaisella vimmalla että renkaat ulisivat! Olin ihan Ritari Ässä! Mutkasta selvittyäni puhaltelin hieman ja ihmettelin että mitä äsken tapahtui, kunnes eteen tuli toinen mutka, joka oli ihan yhtä jyrkkä. Tällä kertaa otin mutkan rauhallisemmalla vauhdilla, ja selvisin siitä ihan hienosti ilman renkaiden ulinaa. Sitten tuli kolmas mutka, sitten neljäs, sitten viides. Piakkoin kävi selväksi, että tämä mutkien loputon määrä ja jyrkkyys taisi nimenomaan olla se juttu tässä tiessä.

Ja olihan sitä ihan hemmetin hauska ajaa. Pidin mielessäni Hulille annetun lupauksen, jonka mukaan en työmatkoillani hurjastele autolla, ja pidin vauhdin hyvin rauhallisena, mutta silti jyrkät ja älyttömästi kallistetut mutkat oli tosi kivan tuntuisia ajaa. Oudoksi touhu muuttui viimeistään siinä vaiheessa, kun yhdessä mutkassa oli valokuvaaja, joka otti järkyttävän kokoisella kamerallaan ensin kuvia vastaani tulleesta moottoripyörästä ja sen kirkkaanpunaisessa ajoasussa ohikiitäneestä kuskista, ja sen jälkeen myös minusta ja minun typerästä Nissanistani. Näitä kuvaajia oli matkan varrella useampiakin, ja aina kun heidän ohitseen joku meni, kamerat räpsyivät. Tunsin itseni jotenkin hyvin ulkopuoliseksi seuratessani tiellä vastaan tulevia ajokkeja. Jos ne eivät olleet isoja ja hienoja moottoripyöriä, ne olivat jotain järjettömän hienoja urheiluautoja. Saattaa olla että siinä moottoripyöräilijöiden keossa, josta lähdin hyvin äkkiä pois, olisi saattanut olla jotain mainintaa siitä miksi kaikki tien varrella ajavat kuvattiin useaan kertaan, ja että saiko tielle ylipäätänsä normi tahvo mennä edes ajamaan, mutta siellä minä kuitenkin Nissanillani köröttelin onnellisen tietämättömänä. Kuvaajien lisäksi ajomatkan absurdiutta lisäsi paikka paikoin tien varsille leireilemään ja uimaan kerääntyneet ihmiset, jotka tuulettivat ja huusivat ”woo-oo” aina kun heidän ohitseen joku ajoi. Pitkäpartaisten harrikkakuskien seassa ajaessani, bikiniasuisten tyttöjen ja bilettävien urpojen pomppiessa teiden varsilla ja isojen kameroiden ristitulessa tuli välillä mieleen että mihin hiton ZZ Topin musavideoon olen onnistunut eksymään.

Vaikka ajoinkin mutkaista Tail of the Dragonia alas rauhallisesti, sain loppuvaiheessa kiinni edelläni ajaneen pariskunnan, joka körötteli tietä alaspäin hyvin rauhallisesti sellaisella järkyttävän kokoisella moottoripyörällä. Sen jälkeen vauhti hidastui aika lailla, mutta siinä vaiheessa se oli jo ihan hyvä asia. Mutkia oli ollut reippaasti yli sata siinä vaiheessa, ja ratin vimmainen kääntely alkoi jo tuntumaan käsissä ja olkapäissä. Lisäksi mutkien läpi ajamisesta johtuen naamani oli innokkaassa, jokerimaisessa virneessä koko ajan, ja se virnuilukin alkoi ottamaan suupieliin ja poskiin. Harjoitteleekohan rallikuskitkin normifysiikan lisäksi virnuilua, jottei kesken rallin ala naama väsymään?

Lopulta Tail of the Dragon sitten loppui, mutta tie hotellilleni – jonka olin aika randomilla valinnut paikasta nimeltä Lenoir City – sattui vielä viemään pitkän joen viertä jollekin järvelle. Tässä joessa oli hienoja koskia ja pieniä vesiputouksia, ja yksi tolkuttoman jylheä pato jota oli pysähdyttävä ihmettelemään. Luulen, että jos olisin etukäteen tiennyt mikä on Tail of the Dragon ja olisin osannut sen jälkeen odottaa koskien ja putousten täyttämän joen vieressä ajelua, ei se olisi ollut niin kivaa kuin nyt kun kaikki tuli ihan puun takaa ja yllättäen.

Sellainen tarina oli se. Ajomatkan jälkeen maittoi uni Lenoir Cityssä, mutta sekin kaupunki ja hotelli jossa nukuin oli ihan liian normaaleja jotta niistä olisi mitään kerrottavaa. Ja eiköhän tässä muutenkin ole taas tarpeeksi (eli 16-kertaisesti liikaa) sanoja yhteen postaukseen. Matkan toisena päivänä kävin katsomassa college-baseballia. Se oli hämmentävä kokemus se, ehkäpä saan luvan kirjoittaa vielä siitäkin.

p.s. Muista osallistua arvontaan, mikäli haluat voittaa itsellesi herkulliset kakkukorvikset!

Suositellut

Vastaa