Herra Longfield työmatkailee – Selma, Alabama

Heippistä päivää. Herra Longfield täällä jälleen, tiedossa on siis hyvin monta kirjainta ja niistä muodostuvia sanoja, joista taas rakentuu lauseita, jotka yrittävät kertoa jonkinlaisen tarinan pitkällä liirumlaarumilla höystettynä. Ajattelimme Hulin kanssa aloittaa nyt tällaisen osion tänne Hulin blogiin, jossa minä silloin tällöin kertoilen huikean mielenkiintoisia juttuja huikean mielenkiintoisilta työmatkoiltani.

En tiedä muista, mutta itse muistan ennen pitäneeni ulkomaille suuntautuvia työmatkoja jotenkin kauhean hienoina ja ihmeellisinä asioina. Päässä oli mielikuva että siellä ihmiset suunnilleen lentelee yksityiskoneilla, juo shampanjaa ja syö kaviaaria ja asustelee ties missä suurkaupunkien loistohotelleissa. Nyt kun työmatkailua on itse päässyt harrastamaan ihan tarpeeksi, on tuo kuva rapistunut melkoisesti. Tai mistä minä tiedän vaikka kaikkien muiden työmatkat olisivatkin loistoa ja ihmetystä täynnä, mutta näissä minun matkoissani tuppaa olemaan glamouria suunnilleen yhtä paljon kuin Tuksun elämässä.

Tämä ensimmäinen osa käsittelee työmatkaani tuonne Tuksunkin suuresti arvostamaan maankolkkaan, eli Amerikan Yhdysvaltoihin. Miamin, Havaijin ja USAn sijaan minä tosin matkustin tällä kertaa itselleni jo hyvinkin tutuksi tulleeseen kylään nimeltä Selma. Tämä suomalaista mummoa nimeltään muistuttava kylä sijaitsee Alabaman osavaltiossa, eli siellä mistä Forrest Gump ja muut älykkäät kaverit ovat kotoisin. Olin täällä samassa paikassa käynyt ennenkin joku viisi-kuusi kertaa, täällä kun sattuu pahaksi onneksi sijaitsemaan eräs kohde jossa meikäläiselle tuntuu riittävän hommaa loputtomiin, joten kohde ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen.

Selma on sen verran pieni kylä, ettei siellä ole lentokenttää ollenkaan, joten sinne päästäkseen täytyy ensin lentää jonnekin lähistöllä olevaan isompaan kaupunkiin, kuten esim. Alabaman pääkaupunkiin Birminghamiin. Sieltä taas pitää ottaa alleen vuokra-auto, jolla pääsee huristelemaan n. kahdessa ja puolessa tunnissa Selmaan. Tällä kertaa reittini tuonne Atlantin väärällä puolella sijaitsevaan Birminghamiin kulki Frankfurtin ja Pohjois-Carolinan Charlotten lentokenttien kautta.

Työni pitää sisällään sen verran paljon matkustelua, että olen vuosien varrella onnistunut keräämään itselleni lentopisteillä Star Alliance -yhtymän (johon kuuluu mm. SAS, Lufthansa, Blue1, US Airways ym. lentoyhtiöitä) kultakortin. Tämä tarunhohtoinen läpyskä oikeuttaa haltijansa mm. käyttämään kaikenlaisia rikkaille ja eliitille tarkoitettuja erillisiä check in -tiskejä ja turvatarkastusjonoja, sekä pääsemään sisään Star Alliancen lentokenttä -loungeihin – jos siis lentää jollain Star Alliancen yhtymään kuuluvalla lentoyhtiön lennolla. Muiden yhtiöiden lennoilla tällä kortilla ei tee yhtään mitään. Lisäksi kortti vanhenee joka vuosi, joten jos kultakortti-statuksen haluaa pitää, on vuoden aikana lennettävä aika monta kertaa Star Alliancen koneilla jotta saa taas kultakorttiin tarvittavan määrän lentopisteitä kerättyä.

Työmatkani Selmaan alkoi tutusti aikaisin sunnuntaiaamuna suoritetulla taksimatkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa jo orastavaa koti-ikävää lieventääkseni promenaarasin rehvakkaasti rahvaan ohi omalle kultakorttitiskilleni Star Alliance -lennoilleni checkautumaan. Nenääni nyrpistellen jouduin kuitenkin tavallisten ihmisten tapaan jonottamaan muiden joukossa turvatarkastukseen, koska VIP-tiski oli kiinni, mutta siitä koettelemuksesta selvittyäni suuntasin loungeen odottelemaan ensimmäisen lennon lähtöä. Vaikka toki astelenkin aina loungeihin leveästi kultakorttiani heilutellen ja suureen ääneen omaa erinomaisuuttani hehkuttaen, on kyllä sanottava että ei niissä nyt mitään hirveän ihmeellistä oikeasti ole. Helsingin lounget on lähes aina mukavan rauhallisia paikkoja, joissa pääsee mukavaan nojatuoliin istuskelemaan, netti on ilmainen ja saahan siellä jotain leipää ja suolapähkinöitä ja keksejä ilmaiseksi mutustaa. Tarjolla on usein myös erinäisiä juotavia, niin alkoholilla kuin ilmankin. Loungejen tarjottavat ja rauhallisuus tietysti on hyvinkin vaihtelevia tekijöitä, jossain Frankfurtin, Kööpenhaminan tai Charlotten loungeissa on melkein aina ihan samanlainen ryysis kuin muuallakin kentällä, mutta vastaavasti tarjottavat ovat monipuolisempia. Lähinnä lounget tarjoaa paljon matkustaville ihmisille pientä ja hetkellistä helpotusta muuten niin puuduttavien matkojen ajaksi. Silti olisi kiva joskus päästä viemään Huli loungeen, kultakortilla kun saa yhden kaverin viedä loungeen mukanaan – kunhan vaan se kaverikin on matkustamassa jonnekin Star Alliancen lennoilla. Toivottavasti tuossa kesäloman aikana saadaan joku Star Alliance -matka aikaiseksi.

Matkani kohti Selmaa sujui tällä kertaa ilman suurempia haavereita, ainakin aluksi. Koneet lähtivät suunnilleen ajallaan, Frankfurtista Charlotteen lähtenyt kone oli hieman myöhässä, mutta kerkesin silti kohtalaisen kivasti Charlottessakin seuraavalle lennolleni Birminghamiin. USAan matkustamisessa ärsyttävintä on joka ikinen kerta suoritettava maahantulotarkastus, jossa jokaiselta maahan tulleelta ei-amerikkalaiselta otetaan sormenjäljet ja valokuvat sekä tivataan maahan matkustamisen syy ja tarkoitus. Tähän tuhraantuu aina rasittavan paljon aikaa, ja tarkastuspisteissä on usein ärsyttävän tärkeänä itseään pitäviä rajavirkailijoita, jotka paimentavat ulkomaalaisia – eli potentiaalisia terroristeja – jonoihin ja vahtaavat ettei kukaan missään nimessä käytä kännykkäänsä, sitä kun ei jostain syystä saa maahantulotarkastusalueella tehdä. Lisäksi USAan tullessa ja mahdolliselle jatkolennolle jatkaessa ihmisen on aina itse haettava ruumaan laitetut matkatavaransa hihnalta pois, ja kiikutettava uudelle hihnalle josta käsin ne raijataan seuraavaan koneeseen – kunhan jokainen sukka ja hammastahnaputkilo on ensin tarkastettu jenkkiläisten toimesta mahdollisten Osama Bin Ladenien varalta. Huonolla tuurilla voi siis käydä niin, että ensin maahantulotarkastuksessa kuluu 30-60 minuuttia, jonka jälkeen oma kapssäkki on etsittävä satojen muiden joukosta matkatavarahihnalta, ja kiikutettava se sen jälkeen uudelleentarkastettavaksi toiselle hihnalle. Mikäli jatkolennon lähtöön on alle tunti aikaa siinä vaiheessa kun omat matkatavarat on saanut pois käsistään, voi pitää aika varmana sitä ettei lentokentän reipas väki ehdi enää laukkuasi koneeseen ajoissa raijata.

Näin sattui minulle tällä kertaa käymään. Kun olin saapunut Birminghamiin n. 20 tuntia sen jälkeen kun olin aikaisin aamulla astunut kotiovestani ulos, matkalaukkuni loisti poissaolollaan, ja pääsin väsyneenä sönköttämään jollekin lentokenttävirkailijalle että I lost my luggage, I are from Finland, I is tired. Kyllästyneen oloinen, suurikokoinen ja tummaihoinen herrasmies naputteli tietoni koneelle, ja ilmoitti leveällä etelän murteella että laukku on tulossa seuraavalla lennolla ja että se toimitetaan hotelliini, luultavasti ilta yhdentoista aikoihin. Lampsin vuokra-autoani hakemaan, ja hurautin sillä läheiseen hotelliin, jossa minun oli määrä viettää ensimmäinen yöni. Kun pääsin huoneeseen, kello oli Amerikan aikaa noin 19.00, Suomen aikaa se oli 3.00. Laskeskelin tokkuraisessa päässäni, että ilta yhteentoista on vielä 4 tuntia aikaa, ja koska minun tuli seuraavana aamuna lähteä n. klo 7.00 ajelemaan kohti Selmaa, päätin suosiolla luovuttaa taisteluni väsymystä vastaan, ja menin lähes suorilta nukkumaan. Kokemuksesta tiesin, että ensimmäisenä yönä Amerikassa ei kuitenkaan saa nukuttua kovin hyvin, sitä tulee aina herättyä monta kertaa yössä, joten ajattelin että kun herään matkatavaroideni saapumisesta ilmoittavaan puhelimensoittoon lähellä keskiyötä, se ei paljoa tule unirytmiäni haittaamaan.

No, soittoa ei sitten kuulunutkaan. Heräilin toki silti pitkin yötä, ja pohdin mielessäni että onko matkatavarat jääneet saapumatta koko Birminghamiin, onkohan ne vielä siellä kentällä vai onko ne tuotu hotelliin mutta tiskiltä ei vaan olla soitettu. Jetlagin lisäksi nämä mietteet ja edessä siintävät työhommat pitivät minut hereillä aika nätisti pitkin yötä, ja lopulta päätin aamuviideltä lähteä hotellin tiskille matkatavaroideni kohtaloa selvittämään. Eihän niitä sieltä tiskiltä löytynyt, hotellin avulias virkailija yritti soittaa kentälle ja kysyä onko laukku siellä, mutta kentältäpä ei osattu vastata puhelimeen. Iloisilla ja reippailla mielin kysyin josko hotellitädiltä voisi saada hammastahnaa ja -harjaa sun muuta puhdistautumisvälineistöä, koska oma kauneustuotesäkkini oli teillä tietämättömillä. Sain kun sainkin erinäistä kamaa mukaani, ja parhaani mukaan itseni siistittyäni vetäisin käsimatkatavaroissa mukanani kuljettamat varavaatteet niskaan, söin aamupalan ja lähdin lentokentälle selvittämään laukkuni kohtaloa. Tarpeeksi monelta ihmiseltä tivattuani menimme vihdoin erään naisihmisen kanssa sinne samaiseen huoneeseen jossa olin viimeiltana laukkuni katoamisen ilmoittanut, ja kappas, kun täti avasi huoneen oven ja napsautti valot päälle, matkalaukkuni kökötti siinä keskellä huonetta. Sitä ei sitten vaan oltukaan viitsitty hotellille asti toimittaa. En kuitenkaan järjestänyt kohtausta, lähinnä olin vain tyytyväinen kun laukku löytyi, muuten elämästä olisi tullut kohtalaisen ankeaa.

Suuntasin laukkuni kanssa vielä hotellille vetämään työhöni olennaisesti kuuluvan talkkaritakin niskaani, ja lähdin tunnin verran myöhässä ajelemaan kohti Selmaa. Matkalla satoi paikoin todella rankasti, Amerikassa sateet ja myrskyt tuppaavat aina vähän hermostuttamaan kun siellä niiden on tapana toisinaan yltyä taloja ja autoja ympärilleen kylväviksi hurrikaaneiksi tai tornadoiksi. Tällä kertaa niin ei onneksi käynyt, ja pääsin työkohteeseen ilman ihmeempiä sattumuksia.

Ensimmäisen työpäivän jälkeen lähdin taas väsymystä tihkuen suunnistamaan kohti hotelliani. Molemmat normaalisti Selmassa käyttämistäni hotelleista olivat jostain syytä aivan täynnä, joten olin joutunut hommaamaan hotellihuoneen ei-niin-hohdokkaasta Americas Best Value Inn -ketjun hotellintapaisesta. Hotellin pihaan vuokra-Nissanillani kurvattuani olin kohtalaisen mykistynyt. Valtatien vieressä sijaitsevan vaaleanpunaisen, L-muotoisen ja hylätyltä näyttävän rakennuksen pihalla oli kuoppaisella paikoitusalueella ja metalliaidalla ympyröity pieni, ilmeisen käyttämätön ja huoltamaton uima-allas. Huoneita oli kahdessa kerroksessa, alakerroksen huoneiden ovet antoivat suoraan parkkipaikalle, ja huoneen ovien vieressä oli suuri ikkuna. Voi miten kivaa, voisin siis parkkeerata autoni suoraan oman hotellihuoneeni oven eteen. Oman autoni lisäksi paikoitusalueella oli kaksi muuta autoa, ihmisiä ei näkynyt missään, joten hotelli ei millään tavalla vaikuttanut miltään matkailijoiden suosikkikohteelta. Katselin hetken aikaa ympärilleni, ja toivoin että jostain olisi pölähtänyt sellainen aavikkorisupallo joka kaikissa leffoissa aina kierähtää paikalle kun halutaan kuvata jonkun paikan autioutta.

Sellaista ei nyt kuitenkaan näkynyt, joten lampsin kohti kuolleelta vaikuttavan hotellin aulaa. Pesemättömät lasiovet avautuivat laiskasti, ja astuin sisään sotkuiseen ja autioon pikkuaulaan. Missään ei vieläkään näkynyt mitään elonmerkkiä, hiipparoin aikani aulassa ja ihmettelin mihin olin joutunut, kunnes huomasin aulan tiskillä olleen soittokellon. Astelin sen luokse, ja painoin nappia. Heleän kilahduksen sijaan kello päästi tukahtuneen klonk-äännähdyksen, mutta se oli tarpeeksi kutsuakseen jostain sivuhuoneesta tiskin taakse pienikokoisen ja vanhan intialaiselta näyttävän naisen. Minua hävetti sanoa, että minulla on täältä huone varattuna, mutta sanoin sen silti. Intialainen nainen vilkaisi syrjäsilmällä tiskillä ollutta kulahtanutta ruutuvihkoa, nyökkäsi ja antoi minulle avainkortin. Kyselin vielä netistä ja aamupalasta, molemmat kuulemma hotellista löytyisi, joten mikäs siinä sitten. Astelin huoneeseen numero 102, ilmeisesti se toinen hotellin asukki jonka auto pihalla oli asusti huoneessa 101. Loput n. 50 huonetta oli sitten tyhjillään.

Itse hotellihuone oli ihan asuttava, haisihan siellä vähän kummalta, ja yleisilme oli hoitamaton ja ränsistynyt. Huonekalut oli osittain muovilla päällystettyjä, mutta netti toimi, suihkusta tuli vettä, sängyssä oli patja eikä missään näkynyt mitään omilla jaloilla juoksevaa. Vähän häiritsi viereiseltä valtatieltä kohkaavan liikenteen melu. Iltaa myöten muutama muukin onneton eksyi hotellille, toivoin mielessäni että ne olivat hotellin muita asukkaita eivätkä vaikkapa selmalaisia gangstereja jotka olivat tulleet ottamaan selvää asustaako paikassa joku ryöstettäväksi kelpaava.

Yö meni miten meni, muutaman kerran tuli vielä herättyä mutta kohtalaisen hyvin sain unen päästä kiinni. Aamulla sitten tallustelin takaisin aulaan ja mielessäni jo mietin millainen huoneen hintaan kuuluva aamupala mahtaisi olla. Jenkkien hotelliaamupalat on usein aika rasvaisia, tarjolla on usein valkoista leipää, sinisiä ja vihreitä ja kaikenvärisiä muroja, ja kaikenlaista muffinssia ja viineriä, kenties pekonia ja kananmuniakin jos hyvin käy. Joka paikassa on lisäksi aina sellainen vohvelirauta jolla voi itse paistella itselleen vohveleita. Pari kertaa olen sellaisen kanssa puuhaillut, mutta se on aika kuumottava laite. Kerran onnistuin polttamaan vohvelini rautaan kiinni, ja vohvelin jäännöksiä oli vähän ikävä rapsutella raudasta irti palovaroittimen huutaessa ja muiden aamupalalla olleiden seuratessa että mitä toi terroristi tuolla nyt oikein tekee.

Tällä kertaa en kuitenkaan vohvelirautaan ollut koskemassa. Sellainen toki oli aivan uskomattoman saastaisessa ja täysin autiossa ruokailutilassa, mutta sen reunojen yli valui tahmaista mönjää, ja raudan päälle oli aseteltu metallinen astia ilmeisesti markkeeraamaan että se ei ole käytössä. Ruokatiskillä oli kolme puolityhjää Tupperware-kipollista muroja, yksi kipoista oli kaatunut ja osa muroista oli levinnyt tiskille ja lattiallekin. Tiskillä oli myös pari muovikupua, jotka kätkivät alleen oudon valkoisen mähnän peittämiä, ikivanhoilta näyttäviä viinereitä. Pöydältä löytyi avattu pussi paahtoleipää, kaivoin sieltä pari viipaletta ja laitoin ne paahtimeen, etsien samalla katseellani jotain muuta syötäväksi kelpaavaa. Sellaista ei ollut. Oli siellä sentään termoskannu, josta sai kahvia, ja lisäksi huoneen nurkassa kökötti niljainen mehuautomaatti, josta uskaltauduin ottamaan mehua löytämääni kertakäyttöpahvimukiin. Paahtoleipien valmistuttua hain jotain mitä laittaa niiden päälle, mutta avattuani keskellä huonetta nököttäneen pikkuisen jääkaapin oven, pelmahti sieltä ilmoille sellainen katku että en ikimaailmassa ottaisi sieltä yhtään mitään ulos, saati sitten että laittaisin leivän päälle ja söisin. Paahtimen vieressä oli avattu purkki maapähkinävoita, kurkkasin sen sisälle, ja totesin mömmön näyttävän ihan syömäkelpoiselta. Löysin jostain kertakäyttölusikoita, joilla lapioin leipieni päälle maapähkinävoita ja levitin sen lusikan nurjalla puolella leivilleni. Menin leipieni, kahvini ja tiivistemehuni kanssa yhteen vähemmän likaiseen pöytään istumaan, huokaisin, ja aloin naureskellen syömään ennennäkemättömän karua aamupalaani. Glamooria kerrakseen. Jos tälle pitäisi antaa arvosana asteikolla 4-10, ja käyttää skaalaukseen Suomessa syömiämme ja arvostelemiamme brunsseja, olisi arvosana luokkaa -61 000.

Surkean aamupalan turvin en kauaa töissä jaksanut, joten lähdin melko aikaisin työpaikan lähellä sijaitsevalle tutulle ruokapaikalle nimeltä Hog Heaven. Vaikka tämä paikka näyttää yhtä karulta kuin aamuinen hotelliaamupalani – paikka on hiekkatien varressa nököttävä pinkki lautahökkeli, jonka vieressä on pitkällä pöydällä ja penkillä sisustettu häkkikanala joka toimittaa ruokailutilan virkaa – sieltä saa oikein hyvää ruokaa. Otin jo aiemmilla kerroilla hyväksi havaitsemani Smoked Barbeque Sandwichin, joka koostuu kahden sämpylän väliin ahdetusta, hajoavan mureaksi savustetusta ja chilisoosilla valetusta grilliporsas-kasasta. Sen jälkeen elämä alkoi jälleen hymyilemään, töissäkin oli taas mukavampi touhuta ja kertoilla siinä samassa paikallisille tositarinoita Suomesta.

Sellainen virsi, tämä saa tällä kertaa luvan riittää, onhan tässä taas tekstiä puolikkaan Koraanin verran. Hauskasti sattui varmaan kälyisin hotelli missä olen koskaan ollut tälle matkalle, josta piti näitä työmatkakirjoitteluja aloittaa kirjoittelemaan. Katsotaan josko seuraavalla matkalla tulisi vähän enemmän glamoröösi ympäristö vastaan.

Suositellut

5 Replies to “Herra Longfield työmatkailee – Selma, Alabama”

  1. Heh, hauska kertomus surkuhupaisuudessaan… Olen itsekin kerran asunut America’s Best Valuessa Kissimmeessä yhden yön Floridan lomalla, aikana ennen kuin opin käyttämään erilaisia matkailuvertailusivustoja. Aika karmaiseva kokemus.

    Työmatkailu ei monellekaan ole mitään herkkua. Itse lähinnä vertailen suomalaisten asiakkaiden ja kollegoiden kanssa pahimpia hotelleja, joissa on ollut (mm. sukat jalassa suihkuun, kun lattia oli niin karmaiseva, suihku rakennettu vaatekomeroon tai suihkukoppi keskellä huoneen lattiaa…). Olemmekin ratkaisseet asumalla vakiotyömatkakohteessa Pariisissa aina samassa hotellissa; ei todellakaan luksusta mutta eipä tule yllätyksiäkään… Messut tosin ovat Pariisin ulkopuoella ja ”ilokseen” saa matkustaa yhdeksän-kymmenen tunnin messupäivien lisäksi 1½-2 h/päivä täpötäysissä junissa, mutta mieluummin edes yöt Pariisissa kuin lähiö- tai lentokenttähotellissa.

    Yhdellä työmatkalla keskustelin Ralph Lauren konsernin yhden merkin suunnittelu- ja markkinointijohdon ihmisten kanssa, Heillä asiat olivat kuitenkin vähän toisin ”Asumme niin ylellisessä hotellissa, että se on suorastaan naurettavaa”… Itse totesin vain asuvani boutique-tyyppisessä hotellissa St Germainin lähistöllä = kiertoilmaisu kahden tähden hotellille …

    1. Kiva kuulla, ettei mieheni ole ainoa joka kärsii välillä hieman oudoista hotelleista. 🙂 Täytyy varmaan vinkata hänelle, että hakee seuraavaksi töihin Ralph Laurenille. 😉

    2. Herra Longfield says: Vastaa

      Juu, kaikenlaisia paikkoja sitä tulee kyllä vastaan noilla työmatkoilla, yleensä pahassa mutta joskus ihan hyvässäkin. Itse oon huomannut hakevani mieluummin vähän rähjäisempiä hotelleja työkohteiden läheltä kuin hienompia paikkoja kauempaa, joskus työpäivät venyy niin pitkiksi että ihan sama missä pahvilaatikossa sitä asuu, kunhan vaan pääsee mahdollisimman nopeasti nukkumaan.

      Mutta olipa hauska kuulla että en ole ainoa jonka työmatkoilta välillä on kimallus kaukana. Pitäis varmaan tosiaan hakea Ralph Laurenille töihin, ala on vähän eri kuin nykyinen mutta ei kai se ole niin justiinsa.

  2. Nimetön says: Vastaa

    Kivasti kirjoitettu juttu

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      No kiva! 🙂

Vastaa