Viikon treenit Hulin kanssa 1/2

Heippa hei. Täällä on taas Herra Longfield näpyttelemässä näppäimiä. Koittakaa kestää.

Hulin jumppapaikassa SATSissa oli sellainen kampanja, että sinne sai ottaa kaverin viikoksi mukaan ilmaiseksi tutustumaan. Aateltiin sitten että otetaan kampanjasta hyöty irti, ja laitetaan sen varjolla minut seuraamaan viikon verran Hulia kaikkiin niihin jumppahommeleihin missä se joka viikko käy. Tiesin että siitä tulee aika hankalaa, koska mun oma kuntoiluni on sellaista säännöllisen epäsäännöllistä, kerran viikossa (tai joskus kuussa) salilla käymistä ja niiden laitteiden kanssa räpeltämistä, siinä missä Huli tikittää tasaisesti 3-4 kertaa viikossa ties missä vieraskielisissä ohjatuissa liikunnoissa. Mutta olihan sitä kokeiltava, ties vaikka itsekin intoutuisin vähän useammin salilla vierailemaan tai muuta kuntoiluntapaista harrastamaan.

Tiistaina se sitten alkoi. Silloin oli tunti nimeltä BodyPump. Siinä ollaan semmosen tangon ja levypainojen ja käsipainojen kanssa, ja niitä sitten nostellaan ja väännellään ohjaajan käskyjen mukaan ja musiikin tahtiin 55 minuuttia. Vähän hirvitti että mitäköhän tästä tulee, sali oli täynnä määrätietoisen näköistä kuntoilijaa jotka tottuneesti keräilivät eteensä eripainoisia levy- ja käsipainoja, semmosen irtoportaan ja maton. Seurasin Hulia ja otin samanlaiset välineet ku sekin otti. Sitten paikalle pelmahti ohjaaja, joka kysäisi alkuun onko joku täällä ekaa kertaa. Nostin käden ilmaan, ohjaaja kattoi että jaaha, muttei sen kummemmin tullut mitenkään kädestä pitäen näyttämään että laita tämä sitten tähän äläkä sitä irtoporrasta nyt ainakaan rupee nostelee. Huli oli kuitenkin minut sen verran hyvin ohjeistanut, ja hommaili lisäksi koko ajan siinä vieressä joten eipä se mitään, jos ei ohjeet menisi jakeluun voisin aina kysyä Hulilta.

No, sitten alkoi musiikki soimaan ja tankoa ruvettiin nostelemaan. Alku menikin ihan hyvin, ajattelin että mähän oon järkyttävän hyvässä kunnossa kun eihän tää oikein missään tunnu. Mutta se olikin pelkkä lämmittelysessio. Sen jälkeen Huli ja ohjaaja kehotti laittamaan lisää niitä painoja tankoon, ja alettiin toden teolla ihmistä kiduttamaan. Aikamoiseksi tärinäksihän se meni aika nopeasti, aluksi vielä olin ihan messissä ja musiikin tahtiin kyykin tanko niskassa ja nostelin sitä tankoa vaikka millä tavalla, mutta pikkuhiljaa homma muuttui tuskaisemmaksi. Jossain puolivälissä, kun kädet jo tuntui kahdelta raejuustolta täytetyltä tunnottomalta pötköltä ja jalat tärisi kyykyissä kuin Parkinsonin taudissa, mentiin punnertamaan. Aattelin että täähän sujuu, tyttöjen punnerruksia vielä. Koikkelehdin tönkköine jäsenineni punnerrusasentoon, ja olin että nyt mennään sitten alas. Mutta ei mentykään. Kädet ei totelleet vaikka kuinka aivot pisti viestiä että menkää koukkuun. Se oli aika jännä fiilis, tiedä sitten mistä se johtui, mutta vähän kun muutin asentoa niin pystyin jopa muutaman tyttöpunnerruksen silloin tällöin tekemään. Ei ollut enää mitään toivoa pysyä muiden tahdissa, joten tein sen minkä kykenin ja kun en enää kyennyt niin heittäydyin matolle tutisemaan ja hengittämään ja toivoin ettei ohjaaja katso kohti. Lopputunti oli ihan selviytymistaistelua, jokainen kerta kun sain tangon nostettua suorille käsille, tuntui kun olisin nostanut rekka-autoa. Viimein rääkki kuitenkin loppui, mutta vielä lopun venyttelyvaiheessa olin jostain syystä pökertyä kun pyöräytin olkapäitä ja väänsin selkää notkolle, silmissä sumeni hetkeksi mutta onneksi taju palasi ja sain parilla steppiaskeleella pidettyä itseni tolpillani.

Lopuksi sitten vietiin kamat takaisin paikalleen, esitin niin normaalia kuin pystyin ja naama peruslukemilla vein kiekkoja takaisin telineisiin. Kädet ja jalat oli niin jumissa ja pää niin tokkurassa että jokaiseen liikkeeseen piti keskittyä täysillä, varsinkin tangon asettelu takaisin telineeseensä tuntui vaativan todellista mielen ja ruumiin yhteisponnistelua. Pois lähtiessä kävelin portaat alas kuin mikäkin katkokävelyyn sortunut alkoholisti, ja pukuhuoneessa päälleni liimautuneen paidan pois saaminen onnistui vasta toisella yrittämällä koska kädet ei vaan totelleet. Nyt kun tätä kirjoittelen tässä on tilanne hieman jo kohentunut, kädet jo toimii jotenkin ja on lähinnä semmonen kiva jumitus päällä että tietää tehneensä jotain.

Olihan tuo tangon heiluttelu musiikin tahdissa ihan mukavaa ja ainakin todella tehokkaan tuntuista touhua. Varmaan jos tuota tekisi enemmän helpottuisi suorittaminenkin, kun lihakset ei enää ihmettelisi jatkuvasti että mitä nyt tapahtuu. Huomenna pitäisi sitten mennä asiaan nimeltä BodyCombat, siinä hakataan ja potkitaan täysillä ilmaa. Huli on niitä liikkeitä jo kotona demonstroinut, näyttää aika rajulta ja jotenkin hauskalta touhulta. Toivottavasti en oo huomenna niin jumissa että saan lyötyä kerran ilmaa siinä ajassa kun muut lyö 26 kertaa.

kuva: http://www.bodypump.dk/

Keskiviikkona pelotti herätä. Osaksi hirvitti, että miten kipeänä sitä eilisen rääkin jäljiltä onkaan, ja myös siksi että kivuista huolimatta täksi päiväksi oli tiedossa sitä ilman hakkaamista ja potkimista. Olihan ne paikat jumissa, mutta pääsin kuitenkin omin avuin sängystä ylös ja muutenkin kykenin liikkumaan suhteellisen normaalisti ja jopa kivuttomasti. Ainoa paikka jota vihloi kohtalaisen jatkuvasti, oli oikea kyynärpää. Kättä ei oikein saanut suoraksi, aina kun sitä yritti niin sattui. Ihmettelin että mikä eilen väkivaltaisesti herätetty lihas siellä kyynärpäässä kaikkien luiden ja jänteiden seassa on mahtanut kaikki nämä vuodet olla piilossa, mutta pikaisen googletuksen jälkeen annoinkin itse itselleni diagnoosiksi tenniskyynärpään. Tuntui vähän siltä, että käden sisällä olisi semmoinen liian kireäksi venytetty kuminauha, joka kättä suoristaessa sahautui jonkun luun läpi hermoratoja viiltelemään. Se kuulemma hoituisi levolla, mutta nyt ei ole levon aika, nyt on SATSin kampanja ja täytyi mennä hakkaamaan ja potkimaan ilmaa.

Huli oli alustukseksi taas kertonut minkälaista touhua oli luvassa, ohjaajan piti kuulemma olla joku ihan käsittämättömän loistava orjapiiskuri, jonka tunneilla kaikki on aina ihan fiiliksissä, ihmiset karjuu ja ärisee ja nyrkit ja potkut suhisevat ympärillä. Kun ohjaaja sitten huoneeseen tupsahti, olin hieman pettynyt. Ilmeisesti se orjapiiskuri oli lähetetty sotaan tai jonnekin, ja tilalle oli tullut tuuraamaan semmoinen pienikokoinen, sauvakävelevän perheenäidin näköinen naishenkilö. Sinne se kapusi korokkeelle, hymyili ystävällisesti kaikille ja kysyi taas onko ensikertalaisia. Nostin taas käden ilmaan – vasemman tällä kertaa koska oikea ei edelleenkään suostunut ilman kipua nousemaan. Tällä kertaa meitä noviiseja oli enemmänkin, ja hymyilevä perheenäiti toivotti meidät kaikki nätisti tervetulleeksi.

Sitten alkoi tunti. Kun musiikki laitettiin päälle, jotain napsahti sen perheenäidin päässä. Siitä tuli ihan mielipuoli! Hullunkiilto välähti silmiin, ja se alkoi karjumaan niitä ohjeitaan sellaisella intensiteetillä että mä olisin juossut sieltä salista ulos jos olisin uskaltanut. Mutta eihän sille voinut kuvitellakaan vastaan sanovansa! Ilmeisesti tämä perheenäiti sittenkin oli se Hulin mainostama loistava orjapiiskuri. Huomasin tempovani ilmaa raivopäisesti molemmilla käsillä, ihan sama vaikka kyynärpäässä juili, meillä oli meinaan edessämme näkymätön vastustaja jonka läpi perheenäiti käski karjuen lyömään, aina uudestaan ja uudestaan. Välillä lyötiin suoralla, joskus koukulla, toisinaan kyynärpäälläkin. Näkymätöntä vihollistamme murjoessa piti samalla myös pomppelehtia paikallaan, ja jossain vaiheessa lyönnit vaihtui potkuihin, niitä jaeltiin eteen ja taakse ja sivuille. Kamalinta oli ne hetket, kun ilmeisesti pyrimme murtamaan edelleen näkymättömän vihollisemme pääkuupan polvellamme, sellasia ihme hyppy-polvi-potkuja piti tehdä peräkkäin niin monta kertaa että on se ihme jos ei siltä vastustajalta kallo haljennut.

Mutta halkesi se kallo tai ei, aina sitä piti vaan lyödä ja potkia lisää. Välillä perheenäiti juoksi lavalta alas ja puikkelehti välissämme kannustamassa ja käskemässä jatkamaan. Ja kyllähän mä tottelin, rupesin toisinaan jopa urahtelemaan lyödessäni, ainakin siihen asti kun hengitys vielä kulki. Tunnin edetessä en lopulta kyennyt enää örähtelemään, keskittyminen piti kohdistaa hengittämiseen ja raivohullun perheenäidin käskyjen tottelemiseen. Se oli ihan mieletön täti, jos se olisi käskenyt repiä vierustoverilta pään irti, olisin silmää räpäyttämättä sen tehnyt. Eihän mun kunto lopulta kestänyt kaikkia niitä liikkeitä ja sitä jatkuvaa paikalla pomppelemista. Välillä täytyi ottaa ylimääräisiä ohjeidenkuuntelutaukoja, jolloin esitin kuuntelevani tarkkaavaisesti seuraavan liikesarjan koreografioita, eli rypistin otsaani ja yritin kohdentaa rasituksesta harittavan katseeni lavalla tempoilevaan käskyttäjäämme. Välillä huomasin ottavani ylimääräisen ohjeidenkuuntelutauon, vaikkei ohjaaja juuri sillä hetkellä edes sanonut mitään. Toivottavasti se ei huomannut. Tarkkailin silloin tällöin myös Hulia, siinä se veti kaikki lyönnit ja potkut perille ilman yhtäkään lepotaukoa kun minä nojasin polviini ja yritin saada ilmaa keuhkoihini.

Tunnin lopuksi perheenäiti teki vielä reilut, hän ilmoitti että nyt vedetään viimeisen kerran vastustajaa turpaan, ja meidän tuli jakaa vuorokäsin suoria nyrkiniskuja hirveällä tahdilla jossain edessä seisoskelevan verivihollisemme naamatauluun. Jossain vaiheessa kuulin kaiken sen huitomisen keskelle, että enää on joku 50 lyöntiä jäljellä, ja päätin keskittää kaikki jäljellä olevat voimanrippeeni näihin viimeisiin lyönteihin. Sitten kun 50 lyöntiä oli lyöty, lyömistä jatkettiin toiset 50 kertaa. Ja sitten vielä kolmannet, ehkä neljännetkin, en tiedä, en pysynyt enää laskuissa mukana koska aivoni olivat siinä vaiheessa jo naksauttaneet itsensä virransäästömoodiin ja keskityin vain miellyttämään ohjaajaamme lyömällä kerta toisensa jälkeen edessäni näkymättömissä olevaa pahinta vihamiestäni.

Tunti kuitenkin loppui kuin loppuikin jossain vaiheessa, aivoni taisivat naksahtaa takaisin normiajoon jossain loppuvenyttelyjen aikana. Tunnin loputtua taputettiin, ilmeisesti olimme onnistuneet kaikki tuhoamaan vihollisemme. Lavalla koikkelehtinut raivohullu kenraalimme muuntautui jälleen normaaliksi perheenäidiksi, ja me kaikki valuimme ulos huoneesta. Vaikka vielä hetki sitten olin hakannut ja potkinut ilmaa ties millä eri konsteilla, raajat lakkasivat taas pukuhuonetta kohti raahustaessa toimimasta, ja vedin portaat alas tutulla katkokävelyllä. Mitähän nekin siellä ajattelee, sama ukko toista päivää peräkkäin ihan kännissä kuntosalilla.

Mutta olipahan taas treeniä, herranjestas sentään mimmoseen psykoosiin sitä normaali perheenäiti saa salillisen ihmisiä lietsottua. On taas sellainen olo että olen jotain tehnyt. Oikeastaan tällä hetkellä oloni on vähän kuin Tyrannosaurus Rexillä, kädet on jumiutuneet kylkiini kiinni tämmöseen 90 asteen kulmaan. Kyynärpäitä kykenen kyllä vähän liikuttelemaan, mutta olkapäät ei juurikaan tottele. Tästä asennosta onnistuu tämä näppäimistön näpyttely ihan hyvin, mutta esim. juominen tai takin vetskarin avaaminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Portaiden kävelystä nyt ei voi edes puhua, siksi järkijättöisen näköisesti joudun ne rautakangen vetreiksi jämähtäneillä jaloillani ylös tai alas koikkelehtimaan. Toivottavasti huomiseen mennessä jumitus vähän helpottaa, auton ajaminen ainakin olisi tällaisessa olotilassa kohtalaisen hankalaa. Hyvä juttu on se, että kyynärpäässäni ollut ylikireä kuminauha on vissiin katkennut tai jotakin, koska kyynärpää on nyt ihan kivuton. Tosin, enpä mä tässä oo käsiäni suoristamista yrittänytkään muutamaan hetkeen, jospa nyt kokeilisin.. okei, on se kuminauha siellä vielä. No, sama se. Vastustaja tuhottiin, se on pääasia.

kuva: http://livskraftkarlstad.wordpress.com/

Sellaista. Nyt oon kaksi päivää Hulin perässä rampannut jumpissa, ja oon ihan telakalla jo. Huomenna luultavasti vääntäydyn silti itsekseni kuntosalia ihmettelemään, ellei sitten kuminauha kyynärpäässäni tai muut aamulla odottavat vaivat sitä estä. Viikonlopuksi olisi sitten vielä tiedossa jotain ohjattua liikuntaa, en muista nimeä enkä lajia, mutta eiköhän se jotain kivaa ja jännää taas ole, niinku vaikka vesikidutusta tai pesäpallomailoilla hierontaa.

Suositellut

19 Replies to “Viikon treenit Hulin kanssa 1/2”

  1. Mä oon miettinyt koko aamupäivän mitä kommentoisin tähän, mut en osaa sanoa muuta ku et tää on vaan niin hyvä! Hauska, ihanan pitkä ja hyvin kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen aihe. Mietin jo et ehdotan samaa Henkalle, mut sit tajusin ettei oo ehkä kovin turvallista ottaa esteratsastustunnille mukaan ihmistä, joka on istunut pari kertaa hevosen selässä. Mut että jatkoa odotellessa! Hyvä hyvä Herra Longfield!

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      No mutta kiitosta vaan kehuista. Mietin vähän ettei tätä kilometrin pituista voivottelua jaksa kukaan loppuun asti lukea, näissä blogijutuissa kun taitaa useimmiten postaukset olla aika lyhyitä jotta niitä jaksaa läpi selata.

      Mutta joo, tästä raamatusta on tosiaan tulossa vielä uusi testamentti, viikonloppuna on lisää rääkkiä luvassa, yritän niistäkin käynneistä keksiä jotain tänne kertoilla. Laita säkin Henkka kirjottamaan esteratsastuskokeilusta, luulis että sillä sen jälkeen ois ainakin aikaa kirjoitella teho-osastolla toipumistaan odotellessa.

      En muuten oo todellakaan tänään menossa sinne kuntosalille, oon niin totaalisen jumissa kaikkialta etten tiedä millä ilveellä saan itseni iltapäivällä väännettyä ylös tästä tuolista. Mulla on kyllä talonmiehen numero, se saa sitten pahimmassa tapauksessa raijata mut nokkakärryillä ulos täältä jos ei muu auta.

  2. A:sta & O:sta A says: Vastaa

    Hehee, mä täällä repeilen ja luen Otolle ääneen parhaita paloja 😀

    1. Kyllä oli mullakin vaikea lukea tätä ekaa kertaa, tipuin monen monta kertaa. 🙂 Hyvä, että naurattaa muitakin!

  3. Hauska tempaus Satsilta 🙂 Varmasti mukavaa puolin ja toisin ystävän kanssa rehkiä. Ihanasti kirjoitettu ja onnea hyvin suoritetusta rääkistä 🙂

    1. Kyllä siihen omaankin treeniin tuli kummasti lisätsemppiä kun tiesi herran olevan koko ajan siinä vieressä tai takana. 🙂 Tehokasta touhua tuo yhdessä treenaaminen!

  4. Herra Longfield says: Vastaa

    Hauskaa että on hauskaa mun kärsimyksistä lukea 🙂 aika tuskaista on ollut elo tuon rupeaman jälkeen, nyt alkaa raajat jo liikkumaan mutta rasituksessa juilii vielä kädet ja jalat ja selkä. Which is nice, koska tässä parin tunnin päästä rääkki jatkuu kuntopiirillä.

  5. Nimetön says: Vastaa

    Nyt on kyllä pakko udella, että mikä Satsin sali….? Itsekin käyn ko. salilla jo toi perheenäitihän on pakko päästä kokemaan!! 😀

    Suosittelen kokeilemaan esim. bodybalancea, siinä on aika erilainen treeni ja tekee useille miehille aika tiukkaa ne venytykset ja muut 🙂

    1. Lepuski, eli siis Leppävaara. Kyseisen ”perheenäidin” nimi on Elina. Suosittelen ehdottomasti testaamaan hänen tuntejaan! 🙂

  6. ihan mahtavaa tekstiä!

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Hauskaa jos tykkäsit!

  7. Nimetön says: Vastaa

    Hyvä juttu, oli hauska lukea! t: ohjaaja toiselta salilta 🙂

    1. Herra Longfield says: Vastaa

      Kiva kuulla, toivottavasti et oikeasti ole se perheenäiti.

  8. ”Perheenäiti” jakoi tämän juuri Facebookissa 🙂

    T: Elinan kaveri

    1. Ai kamala! 🙂 Mä kyllä vähän mietin kantautuuko tää joskus Elinalle asti.. Ehkä vähän jännittää tulla keskiviikkona hakkaamaan sitä ilmaa. 😉

    2. Herra Longfield says: Vastaa

      Terveisiä perheenäidille, toivottavasti se ei lähetä niitä näkymättömiä vihollisia mun kimppuun enää.

  9. Nimetön says: Vastaa

    Tää oli huippu! Pitää inspiroida oma ukkeli kanssa testamaan jumppia, se pelkää noita ”tyttöjen juttuja” … Harmi että perheenäiti toimii väärällä salilla! 😀

    1. Kannattaa ehdottomasti motivoida ukkeli mukaan! Meillä on ainakin SATSissa kuukausittaisin sellaisia päiviä, että kaverin voi ottaa ilmaiseksi mukaan treenaamaan. Viimeeksi eilen raahasin oman herrani mukanani spinningiin, omaan treeniin saa kyllä lisäpotkua siitä vierellä polkevasta herrasta. 🙂

    2. Herra Longfield says: Vastaa

      Olen pahoillani ukkelisi puolesta jos se nyt tämän takia joutuu samaan rääkkiin minkä itse kävin läpi. Ja eiköhän noita perheenäitejä voi hyvällä tuurilla muualtakin löytää!

Vastaa